Part 5

Liisa oli juuri matkalla kentälle katsomaan, millä kannalla peli oli, mutta kuuli jo kaukaa kuningattaren kirkuvan täyttä kurkkua. Hän oli jo määrännyt pään poikki kolmelta pelaajalta, koska he olivat laiminlyöneet vuoronsa. Liisan ei tehnyt mieli jatkaa peliä, koska kaikki oli niin sekaista, ettei kukaan tietänyt vuoroansa. Hän lähti siis hakemaan siiliään. Se oli juuri innokkaassa tappelussa toisen siilin kanssa, ja Liisasta tämä oli vallan mainio tilaisuus kroketoida toista siiliä toisella. Pahaksi onneksi flamingo oli mennyt puutarhan toiseen päähän, jossa Liisa huomasi sen tekevän perin kömpelöitä yrityksiä lentää puuhun.

Kun hän oli saanut flamingon kiinni ja kantanut sen takaisin, oli tappelu päättynyt ja molemmat siilit tipotiessään. Liisasta se olikin yhdentekevää, sillä kaikki portit olivat lähteneet pois toiselle puolelle kenttää. Hän pisti siis flamingon kainaloonsa, ettei se enää pääsisi pakenemaan, ja lähti taas puhelemaan pikkuisen ystävälleen.

Tullessaan takaisin irvikissan luo hän suureksi kummakseen näki suuren väkijoukon sen ympärillä. Kuningas, kuningatar ja teloittaja olivat joutuneet kiivaaseen sanakiistaan. He puhuivat kaikki yhteen ääneen, muut seisoivat sillä aikaa aivan ääneti, pelästyneen näköisinä.

Kun Liisa ilmestyi paikalle, vaativat kaikki kolme häntä heti riidan ratkaisijaksi. Jokainen toi esille oman kantansa ja kaikki huusivat yhtaikaa, niin että hänen oli mahdoton tarkoin kuulla, mitä kukin sanoi.

Teloittaja väitti, että oli mahdoton katkaista kaulaa, kun ei ollut ruumista, hän ei koskaan ollut sellaista tehnyt eikä ikinä tulisi tekemäänkään.

Kuningas väitti, ettei se ollut mikään mahdoton asia, koska kissalla kerran oli kaula.

Kuningatar väitti, että jollei tuossa tuokiossa hänen käskyään täytetä, niin hän tuomitsee joka ainoan seurastaan päättömäksi. Juuri tämän johdosta kaikki näyttivät niin kauhean pelästyneiltä ja synkiltä.

Liisa ei keksinyt sanoa sen parempaa kuin: "Kissa on herttuattaren oma, paras olisi kysyä häneltä."

"Hän on vankeudessa", sanoi kuningatar teloittajalle, "tuokaa hänet tänne." Ja teloittaja juoksi pois.

Samassa alkoi kissanpää kadota, ja kun teloittaja saapui takaisin herttuattaren kera, se oli tykkänään kadonnut. Kuningas ja teloittaja juoksivat kuin hullut edestakaisin löytääkseen kissanpään, ja toiset seurueesta palasivat krokettikentälle.

Valekilpikonnan tarina

"Et saata uskoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut taas!" sanoi herttuatar pistäen käsivartensa hellästi Liisan kainaloon.

He astuivat eteenpäin, ja Liisa oli varsin iloinen nähdessään hänen olevan noin hyvällä tuulella. Hän arveli itsekseen, että pippuri kaiketi oli syynä siihen, että herttuatar taannoin keittiössä oli niin rajuluontoinen.

"Jos minä olisin herttuatar", hän tuumi, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin, "en koskaan käyttäisi pippuria. Liemi maistuu paljon paremmalta ilman sitä. -- Kenties pippuri juuri tekeekin ihmiset niin äkäisiksi", hän jatkoi iloissaan siitä, että oli keksinyt jotain uutta, "ja etikka tekee heidät happamiksi -- ja kamomillatee katkeriksi -- ja -- ja rintasokeri ja muut sellaiset tekevät lapset suloisiksi. Minä toivoisin vain ihmisten tämän ymmärtävän, silloin he eivät olisi niin saitoja makeisten jaossa."

Hän unohti tykkänään herttuattaren tätä tuumiessaan ja säpsähti, kun yhtäkkiä kuuli hänen äänensä korvansa juuressa.

"Sinä mietit jotain, kultaseni, siksi unohdat puhua. En nyt juuri tällä haavaa muista minkä opetuksen tästä saa, mutta hetkisen kuluttua sen sanon."

"Ehkä siitä ei saakaan mitään oppia", rohkeni Liisa huomauttaa.

"Vaiti, vaiti, lapseni!" sanoi herttuatar. "Ei ole ainoatakaan asiaa, josta ei saisi jotain oppia, kun sen vain keksii." Näin sanoen hän likistäytyi aivan Liisan kylkeen. Liisa ei lainkaan pitänyt siitä, että hän tunkeutui niin lähelle, ensiksikin siitä syystä, että herttuatar oli juuri niin pitkä, että hänen leukansa ylettyi tytön olkapäihin ja tämä leuka oli epämiellyttävän terävä. Mutta Liisa ei tahtonut olla tyly ja koetti siis tyynesti kantaa kohtalonsa.

"Sopu näyttää olevan parempi nyt kentällä", virkkoi hän.

"Niin näkyy", sanoi herttuatar, "ja tästä voimme oppia: Kyllä sopu sijaa antaa."

"Kaikesta hän keksiikin jotain oppia", arveli Liisa itsekseen.

"Sinä varmaankin ihmettelet sitä, etten kiedo käsivarttani kaulaasi", puhui herttuatar, hetken kuluttua, "mutta katsopas, minä en oikein luota flamingosi lauhkeuteen. Luuletko että uskallan koettaa?"

"Se voisi puraista", vastasi Liisa viekkaasti, hän ei näet lainkaan halunnut herttuattaren käsivartta kaulaansa.

"Tosiaan", sanoi herttuatar; "flamingot ja sinappi purevat kumpikin. Ja tästä voimme oppia: Kaksi kukkoa ei sovi samalla tunkiolla kiekumaan."

"Mutta sinappi ei ole lintu", Liisa huomautti.

"Oikeassa kuten aina", sanoi herttuatar, "sinulla on erinomaisen selvä järki."

"Minä luulen, että se kuuluu kivennäisiin", sanoi Liisa.

"Tietysti", sanoi herttuatar, joka mielihyvällä näytti hyväksyvän kaiken, minkä Liisa sanoi, "täällä aivan lähellä on sinappikaivos. Ja tästä voimme oppia --"

"Ai, nyt tiedänkin!" huudahti Liisa keskeyttäen herttuattaren. "Se on vihannes. Se ei tosin näytä vihannekselta, mutta niin se sittenkin on."

"Olen aivan yhtä mieltä sinun kanssasi", sanoi herttuatar. "Ja tästä voimme taaskin oppia: Ole se, miltä näytät! Tai yksinkertaisemmin lausuttuna: Älä koskaan luulottele olevasi toinen kuin miltä muiden silmissä näytät tai olet näyttänyt, tai älä näyttäydy toisena kuin mikä toisten silmissä olet ollut, silloin kun näytit toiselta toisten silmissä."

"Luullakseni ymmärtäisin tämän paremmin, jos näkisin sen kirjoitettuna, pelkään etten oikein voinut seurata sanojanne", lausui Liisa hyvin kohteliaasti.

"Oh, tämä ei ole mitään sen rinnalla mitä voisin sanoa, jos vain tahtoisin", sanoi herttuatar.

"Älkää suinkaan vaivautuko sen enempää", sanoi Liisa.

"Oi, älä puhu vaivautumisesta!" sanoi herttuatar. "Minä lahjoitan sinulle kaiken, mitä tähän asti olen puhunut."

"Senlaatuiset lahjat eivät todellakaan ole kalliita!" arveli Liisa itsekseen. "Olenpa iloinen siitä, ettei minulle anneta mokomia syntymäpäivälahjoja!" Mutta hän ei uskaltanut lausua tätä ääneen.

"Taasko ajatuksissa?" kysyi herttuatar ja painoi terävän pikku leukansa syvemmälle Liisan olkapäähän.

"On kai minulla oikeus ajatella", vastasi Liisa tuikeasti, häntä alkoi näet keskustelu tuskastuttaa.

"Aivan yhtä selvä oikeus, kuin porsailla on lentämiseen", sanoi herttuatar, "ja tästä voimme op..."

Mutta tässä herttuattaren ääni Liisan suureksi kummaksi katkesi juuri kesken hänen lempisanaansa, "oppia", ja käsi Liisan kainalossa alkoi vavista. Liisa katsahti ylös, ja siinä seisoi kuningatar heidän edessään, käsivarret ristissä, uhkaavana kuin ukkosilma.

"Kaunis ilma, teidän majesteettinne!" alkoi herttuatar matalalla, vienolla äänellä.

"Minä annan teille hyvän varoituksen", kiljaisi kuningatar ja potkaisi jalallaan maahan. "Joko te tai teidän päänne poistukoon nyt heti paikalla! Valitkaa!"

Herttuatar valitsi ja poistui samassa silmänräpäyksessä.

"Tule jatkamaan peliä", sanoi kuningatar Liisalle, ja tämä oli niin pelästynyt, että sanaakaan virkkaamatta seurasi häntä krokettikentälle.

Toiset vieraat käyttivät hyväkseen kuningattaren poissaoloa ja levähtivät siimeksessä. Mutta nähdessään hänen lähestyvän he kiirehtivät tuossa tuokiossa jatkamaan peliään, sillä kuningatar oli kuoleman uhalla kieltänyt heitä poistumasta pelistä.

Pelin kestäessä kuningatar koko ajan riiteli toisten kanssa kiljaisten tuon tuostakin: "Pää poikki! Pää poikki!" Ja se, jota hän näin rankaisi, joutui heti sotamiesten käsiin, joiden tietysti silloin täytyi jättää porttiasemansa. Ei aikaakaan, kun kaikki portit näin vähitellen olivat joutuneet asemiltaan ja kaikki muut paitsi kuningas, kuningatar ja Liisa olivat vankina ja kuolemaan tuomittuja.

Silloin kuningatar taukosi aivan hengästyneenä ja sanoi Liisalle: "Oletko koskaan nähnyt valekilpikonnaa?"

"En", vastasi Liisa. "Enpä edes tiedä mikä valekilpikonna onkaan."

"Tietysti se, mistä valekilpikonnanlientä valmistetaan", virkkoi kuningatar.

"En ole koskaan sellaisesta kuullut, vielä vähemmän nähnyt", sanoi Liisa.

"Tule sitten", sanoi kuningatar, "niin hän kertoo sinulle tarinansa."

Lähtiessään Liisa kuuli kuninkaan matalalla äänellä sanovan koko seurueelle: "Te olette kaikki armahdetut."

"Sepä oli hauskaa!" mietti Liisa, joka oli ollut kovin suruissaan kaikkien niiden tähden, jotka kuningatar oli määrännyt kuolemaan.

Vähän aikaa astuttuaan saapuivat he aarnikotkan luo, joka päivänpaisteessa veteli sikeintä untaan. (Ellet ole ennen kuullut mikä aarnikotka on, voit sen nähdä kuvasta.)

"Ylös laiskuri", sanoi kuningatar, "ja vie tämä nuori neiti valekilpikonnan luo. Hän haluaa kuulla hänen tarinansa. Minun täytyy palata takaisin katsomaan, onko tuomioni pantu toimeen". Ja niin hän lähti jättäen Liisan ja aarnikotkan kahden kesken.

Liisaa ei tämän ihmeotuksen ulkomuoto lainkaan miellyttänyt, mutta hän arveli olevansa jotenkin yhtä turvassa aarnikotkan luona kuin julman kuningattaren seurassa. Ja niin hän jäi paikoilleen.

Aarnikotka nousi istumaan, hieroi silmiään ja seurasi katseellaan kuningatarta, kunnes tämä oli poissa näkyvistä. Sitten se ravisti itseään ja mutisi puolittain itsekseen, puolittain Liisalle: "Mokoma hassu!"

"Kuka on hassu", kysyi Liisa.

"Kukako? _Hän_ tietysti!" vastasi aarnikotka. "Hän vain kuvittelee. Ei hänen kuolemantuomioitaan koskaan panna täytäntöön. Tule."

"Täällä näkyy jokainen sanovan: -- Tule", tuumi Liisa astuessaan hitaasti aarnikotkan jäljestä. "Minua ei ole iki maailmassa näin komennettu, ei ikipäivinä."

He eivät astuneet montakaan askelta ennen kuin jo kaukaa näkivät valekilpikonnan istuvan suruissaan ja hylättynä kalliosärkällä. Kun he tulivat lähemmäksi, Liisa kuuli sen huokaavan niin kuin sen sydän olisi ollut särkymäisillään. Hän surkutteli sitä kovin.

"Mitä se suree?" hän kysyi aarnikotkalta, ja aarnikotka vastasi samaan tapaan kuin taannoin: "Se vain kuvittelee, ei se mitään sure. Tule pian!"

He saapuivat valekilpikonnan luo. Tämä katseli heihin suuret silmät kyynelissä, mutta virkkamatta sanaakaan.

"Tämä nuori neiti haluaa kuulla tarinasi", virkkoi aarnikotka.

"Minä kerron sen hänelle", sanoi valekilpikonna syvällä, kolealla äänellä. "Istuutukaa molemmat älkääkä puhuko sanaakaan ennen kuin olen lopettanut."

He istuutuivat, ja syvä äänettömyys vallitsi hetken aikaa. "En todellakaan käsitä, miten hän voi koskaan päästä loppuun ellei hän lainkaan aloita", tuumi Liisa, mutta odotti kuitenkin kärsivällisesti.

"Ennen muinoin", virkkoi valekilpikonna viimein huokaisten syvään, "minä olin oikea kilpikonna."

Näitä sanoja seurasi varsin pitkä äänettömyys. Silloin tällöin kuului vain aarnikotkan eriskummainen huudahdus: "Jarr!" jota vastoin valekilpikonna koko ajan nyyhkytti haikeasti. Liisan teki mieli nousta ja sanoa: "Kiitän teitä, hyvä herra, huvittavasta tarinastanne", mutta hän toivoi kuitenkin yhä vielä saavansa kuulla jotain erinomaista. Hän istui siis hiljaa alallaan eikä puhunut mitään.

"Kun olimme pieniä", jatkoi valekilpikonna viimein tyynemmin, vaikka yhä vielä silloin tällöin nyyhkyttäen, "kävimme koulua meressä. Opettajamme oli muuan vanha merkikilpiö, jota meidän oli tapana sanoa kilpikonnaksi."

"Miksi sanoitte häntä kilpikonnaksi, vaikka hän ei ollutkaan?" kysyi Liisa.

"Me sanoimme häntä kilpi_konnaksi_ tietysti sen vuoksi, että hän oli ilkeä, oikein konnamainen. Sinä olet todella kovin typerä", vastasi valekilpikonna äkäisesti.

"Sinun pitäisi hävetä tehdessäsi tuollaisia tyhmiä kysymyksiä", lisäsi aarnikotka, ja sitten molemmat istuivat hiljaa ja tuijottivat Liisa rukkaan, joka oli vaipua maan alle. Viimein aarnikotka sanoi valekilpikonnalle: "Jatkahan, veitikka! Älä kuhnaile koko päivää."

Ja toinen jatkoi seuraavasti:

"Niinpä niin, me kävimme koulua meressä, usko sitten tai ole uskomatta --".

"Enhän minä ole sanonut, etten usko sitä!" huudahti Liisa.

"Sanoitpas", sanoi valekilpikonna.

"Suu kiinni!" tokaisi taaskin aarnikotka ennen kuin Liisa ennätti virkkaa sanaakaan. Valekilpikonna jatkoi:

"Me nautimme aivan erinomaista opetusta -- me kävimme totta tosiaan joka päivä koulua."

"Olen minäkin käynyt joka päivä koulua", sanoi Liisa, "ei sinun tarvitse siitä niin kovin pöyhkeillä."

"Oliko sinulla myös yksityistunteja?" kysyi valekilpikonna hiukan levottomasti.

"Oli kyllä", vastasi Liisa, "me opimme ranskan kieltä ja soittoa."

"Ja pesua?" kysyi valekilpikonna.

"Ei suinkaan", vastasi Liisa loukkaantuneena.

"Oh, silloin et käynyt oikein hyvää koulua", sanoi valekilpikonna rauhoittuen. "Meidän lukujärjestyksessämme oli aina viimeisenä: ranskankieltä, soittoa ja _pesua_ -- ylimääräisesti."

"Mitäpä hyötyä teillä oli pesusta tuolla alhaalla meren pohjassa", arveli Liisa.

"Minulla ei ollut tilaisuutta oppia sitä", huokaisi valekilpikonna. "Minä seurasin vain varsinaista opetusmäärää."

"Mitä siihen kuului?" kysyi Liisa.

"Ensiksikin tietysti pukemista ja harjausta", vastasi valekilpikonna, "ja sitten neljä eri laskutapaa: ylöslaskua, lähennystä, tarinoimalaskua ja takomista."

"En ole koskaan kuullut tarinoimalaskusta", rohkeni Liisa huomauttaa. "Mitä se on?"

Aarnikotka kohotti molemmat käpälänsä kummastuneena pystyyn. "Mitä! Et ole koskaan kuullut tarinoimalaskusta!" se huudahti. "Etkö tiedä mitä tarinoida merkitsee?"

"Kyllä", vastasi Liisa arvelevasti, "se merkitsee kertomista."

"Niin", jatkoi aarnikotka, "jollet siis ymmärrä mitä tarinoimalasku on, olet kuin oletkin pöllö."

Liisa ei uskaltanut sen enempää kysellä, hän kääntyi siis valekilpikonnan puoleen kysyen: "Mitä muuta opitte?"

"Niin, me luimme kuonotiedettä ja meritietoa sekä tervausoppia. Kuonotieteen opettajana oli muuan vanha merikoira, joka tuli kerran viikossa. Hän opetti meille sitä paitsi puristusta."

"Mitä se on?" kysyi Liisa.

"Ikävä kyllä, en voi sitä sinulle näyttää", sanoi valekilpikonna. "Olen liian kömpelö. Aarnikotka taas ei koskaan oppinut sitä."

"Minulla ei ollut aikaa", virkkoi aarnikotka. "Minä tutkin näet vanhoja kieliä. Opettajani oli vanha rapu, niin tosiaan, oikein vanha rapu."

"Minua hän ei opettanut", sanoi valekilpikonna huoaten. "Hän opetti platinaa ja sebraa, kuten sanottiin."

"Vallan niin, vallan niin", huokaisi aarnikotkakin vuorostaan ja molemmat eläimet kätkivät kasvot käpäliinsä.

"Ja montako tuntia luitte päivässä", kysyi Liisa nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta.

"Ensimmäisenä päivänä kymmenen tuntia", sanoi valekilpikonna, "seuraavana yhdeksän ja niin edespäin."

"Sepä oli hassu lukujärjestys", huudahti Liisa kummissaan. Hetkisen kuluttua kysyi hän taas: "Yhdestoista päivä oli siis luopapäivä?"

"Tietysti", sanoi valekilpikonna.

"Ja mitä teitte kahdentenatoista päivänä?" uteli Liisa yhä.

"Riittää jo koulusta", keskeytti aarnikotka päättävästi. "Kerro hänelle nyt jotain leikistä."

Meriäyriäisen hyppy

Valekilpikonna huokasi syvään ja nosti toisen lämsänsä selkäpuolen silmilleen. Se katsoi Liisaan ja koetti puhua, mutta jonkin aikaa tukahduttivat huokaukset siltä äänen.

"Aivan kuin olisi saanut ruohon kurkkuunsa", sanoi aarnikotka. Ja sitten se alkoi koputtaa ja hakata toista selkään tarmonsa takaa. Viimein valekilpikonna pääsi ääneen, ja kyynelet poskia pitkin valuen se alkoi taas kertoa:

"Sinä et luultavasti ole paljon oleskellut meren pohjassa." "En suinkaan", virkkoi Liisa. "Et luultavasti myöskään ole koskaan joutunut tuttavuuteen meriäyriäisen kanssa". (Liisa aikoi sanoa: "Kerran maistoin --", mutta katkaisi äkkiä puheensa ja sanoi: "En, en koskaan."). "Sinulla ei siis saata olla aavistusta siitä kuinka ihana meriäyriäisen hyppy on."

"Ei todellakaan", sanoi Liisa. "Minkälainen tanssi se on?"

"No niin", puuttui aarnikotka puheeseen, "ensin asetutaan riviin meren rantaa pitkin --"

"Kahteen riviin!" huudahti valekilpikonna. "Hylkeet, merikilpiöt ja muut sellaiset, ja sitten kun kaikki maneetit ensin on siivottu tieltä pois --"

"Johon tavallisesti kuluu pitkä aika", keskeytti aarnikotka.

"-- astutaan eteenpäin paritusten --"

"Jokaisella meriäyriäinen tanssikumppanina!" huusi aarnikotka.

"Tietysti", sanoi valekilpikonna, "kaksi askelta eteenpäin, sitten taas asetutaan paritusten --"

"-- vaihdetaan meriäyriäistä ja peräydytään samassa järjestyksessä", jatkoi aarnikotka.

"Sitten", sanoi valekilpikonna, "heitetään --"

"Meriäyriäiset!" ulvoi aarnikotka ja kimmahti ylös ilmaan.

"-- niin kauas merelle kuin voidaan --"

"Uidaan niiden jäljestä!" karjui aarnikotka.

"Heitetään kuperkeikkaa meressä!" huusi valekilpikonna keikahdellen hurjasti edestakaisin.

"Vaihdetaan taas meriäyriäisiä!" kiljui aarnikotka.

"Takaisin taas maalle päin, ja -- siinä on koko ensimmäinen vuoro", sanoi valekilpikonna alentaen ääntänsä. Ja nyt molemmat eläimet, jotka tähän asti olivat hyppineet kuin hassut, istuutuivat äkkiä maahan sangen surullisina ja rauhallisina ja katsoivat Liisaan.

"Se on kai erinomaisen sievä tanssi", virkkoi Liisa arasti.

"Tahtoisitko nähdä pienen näytteen siitä?" kysyi valekilpikonna.

"Kovin mielelläni", vastasi Liisa.

"Koetetaanpa ensimmäistä vuoroa!" sanoi valekilpikonna aarnikotkalle. "Voimme kyllä tanssia ilman meriäyriäisiä. Kumpi meistä laulaa?"

"Oi, sinä tietysti", sanoi aarnikotka. "Minä olen unohtanut sanat."

Ja niin alkoivat molemmat juhlallisesti tanssia Liisan ympärillä, astuivat tuon tuostakin hänen varpailleen, kun joutuivat aivan hänen lähelleen, ja löivät etukäpälillään tahtia. Valekilpikonna lauloi hyvin hitaasti ja surullisesti seuraavan laulun:

Etanalle valkoturska virkkoi: "Liiku nopsempaan! Merisika purstölleni juur' on polkemaisillaan. Kas, kun meriäyriäiset, kilpikonnat kiitää pois; rannalla ne vartoo, etkö karkeloon sä käydä sois?

"Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois? Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?

"Ei, et arvata sa saata, kuinka kaunis onkaan tie, konsa äyriäisten kanssa merelle se meidät vie!" Mutta etanainen empi! "Liian pitkä tie se ois!" Tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois, tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois.

Tuohon sulho suomuniekka: "Siitä viis kuin pitkä tie." Tuolla meren tuolla puolen totta toinen ranta lie. Sitä lähempänä Ranska, Englanti jos loitoll' ois. Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois? Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?

"Kiitos, sepä oli todella erinomaisen hauska tanssi", sanoi Liisa hyvin iloisena, kun tanssi vihdoin oli lopussa, "ja tuo ihmeellinen laulu valkoturskasta on mielestäni hyvin sievä."

"Ah, niin, valkoturskasta muistan", sanoi valekilpikonna, "ne -- olet kai nähnyt niitä?"

"Kyllä", sanoi Liisa, "olen usein nähnyt niitä aami..." Hän vaikeni äkkiä.

"Minä en tiedä kuka Aami lienee", sanoi valekilpikonna, "mutta jos olet nähnyt niitä usein, tiedät tietysti minkä näköisiä ne ovat."

"Enköhän", arveli Liisa miettiväisenä. "Ne pitävät pyrstönsä suussa ja ovat aivan korppumurujen peitossa."

"Sinä erehdyt murusten suhteen", sanoi valekilpikonna, "ne kyllä liukenevat meressä pois. Mutta ne pitävät pyrstönsä suussa, ja siihen on syynä --" samassa valekilpikonna haukotteli ja sulki silmänsä. "Kerro hänelle, mikä siihen on syynä, ja koko tuo juttu", se sanoi aarnikotkalle.

"Syy on siinä", selitti aarnikotka, "että ne tahtoivat tanssia meriäyriäisten kanssa. Sitten ne ajettiin merelle. Sitten ne putosivat syvälle. Ja sitten niiden pyrstö tarttui suuhun. Ja sitten ne eivät enää saaneet sitä pois. Siinä koko juttu."

"Kiitos", sanoi Liisa, "se oli kovin hauska juttu. En ole koskaan ennen tietänyt näin paljon valkoturskasta."

"Voin minä kertoa sinulle vielä enemmänkin jos tahdot", lausui aarnikotka. "Tiedätkö, mistä syystä sitä sanotaan _valko_turskaksi?"

"En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Liisa. "Mistä syystä?"

"Sitä käytetään kenkiin ja saappaisiin", sanoi aarnikotka sangen juhlallisesti.

Liisa oli perin ymmällä. "Käytetään kenkiin ja saappaisiin!" hän toisti kummastuneena.

"Miksikä ei, mitä _sinä_ sitten käytät kenkiisi", sanoi aarnikotka. "Minä tarkoitan, millä mustaat ne?"

Liisa katseli kenkiinsä ja tuumi hetken ennen kuin vastasi. "Luullakseni ne on mustattu kenkävoiteella."

"Meren pohjassa ei kenkiä mustata vaan valkaistaan, ja siihen käytetään valkoturskaa. Ymmärrätkö nyt?"

"Ja mistä aineesta jalkineet tehdään?" kysyi Liisa kovin uteliaasti.

"Tietysti nahkiaisista", vastasi aarnikotka jotenkin kärsimättömästi, "tuon voisi mikä rapu tahansa sinulle kertoa. Mutta kerropas sinä nyt meille jotain omista seikkailuistasi."

"Minä voin kertoa teille seikkailuja tästä aamusta alkaen", lausui Liisa hiukan arasti, "mutta eilisestä päivästä en viitsi kertoa, sillä silloin olin aivan eri henkilö."

"Selitä tarkemmin", sanoi valekilpikonna.

"Ei, ei! Ensin seikkailut", sanoi aarnikotka kärsimättömästi, "selitykset ovat aina niin pitkäveteisiä."

Niinpä Liisa siis alkoi kertoa seikkailujaan siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran näki valkokanin. Hän oli ensin vähän hermostunut, sillä molemmat eläimet tunkeutuivat kummaltakin puolen aivan hänen päälleen silmät ja suu sepposen selällään, mutta hänen rohkeutensa kasvoi mitä kauemmin hän kertoi. Hänen kuulijansa olivat aivan hiljaa, kunnes hän alkoi kertoa, kuinka oli lausunut kaalimadolle: "Kuules nyt, pappa Kanttarelli", ja kuinka koko runo meni väärin. Silloin valekilpikonna veti syvään henkäyksen ja arveli:

"Varsin merkillistä."

"Niin merkillistä kuin ikinä olla saattaa", sanoi aarnikotka.

"Koko runo meni väärin!" toisti valekilpikonna miettiväisenä. "Olisipa hauskaa kuulla hänen lausuvan jotain nyt. Käske hänen alkaa!" Se katsoi aarnikotkaan, jolla se luuli olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa Liisaan.

"Nouse seisomaan ja lausu!"

"Jopa nuo eläimet komentavat ja luettavat läksyjä yhtä mittaa", mietti Liisa. "Aivan kuin olisin koulussa." Hän nousi kuitenkin seisomaan ja alkoi lausua. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä meriäyriäisen hyppyä, että hän tuskin itsekään tiesi mitä sanoi ja kaikki sanat menivät ihan sekaisin:

Äyriäinen peilin eessä ihasteli itseään, punaviitta ylväs yllä seisoi, suki viiksiään, saksihinsa tarttui, taiten parran päitä pujeroi, jalat käänsi kannatusten, niin kuin nenä neuvon soi.

"Se oli aivan eri lailla kuin minun lapsuudessani oli tapana lausua", sanoi aarnikotka.

"Minä en tosin koskaan ennen ole sitä kuullut", virkkoi valekilpikonna, "mutta mielestäni se on vain tyhjänpäiväistä lorua koko runo."

Liisa ei puhunut mitään; hän istuutui maahan ja kätki kasvot käsiinsä miettien, tokko mikään enää ikipäivinä olisi luonnollista ja jokapäiväistä.

"Olisipa hauska saada kuulla selitys tähän", sanoi valekilpikonna.

"Ei hän osaa sitä selittää", sanoi aarnikotka nopeasti. "Jatka seuraavasta säkeistöstä!"

"Mutta kantapäät?" intti valekilpikonna. "Kuinka hänen nenänsä _saattoi_ neuvoa niitä kääntämään?"

"Se on ensimmäinen asento tanssissa", väitti Liisa, mutta oli siitä huolimatta hirveän hämillään ja olisi mieluimmin vaihtanut puheenaihetta.

"Jatka seuraavasta värssystä", toisti aarnikotka. "Se alkaa näin: -- Katso, täss' on..."

Liisa ei uskaltanut olla tottelematon, ja vaikka hän oli varma siitä, että kaikki menisi päin seiniä, hän jatkoi vapisevalla äänellä:

"Katso, täss', on kaunis maani!" lausui vanha lohi noin. "Soma minulla on sormus, herkut kutsuu kukkuroin..."

"En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä on tuommoisen lorun latelemisesta", keskeytti valekilpikonna, "koska et kuitenkaan osaa sitä selittää? Enpä ole pahempaa sekasotkua eläissäni kuullut!"

"Niin, taitaa tosiaankin olla parasta, että lopetat", sanoi aarnikotka. Ja Liisa totteli ilomielin.

"Koetetaanko toista vuoroa meriäyriäisen hypystä?" virkkoi aarnikotka. "Vai olisiko sinusta hauskempi kuulla valekilpikonnan laulavan jotain?"

"Oh, jos valekilpikonna tahtoo olla niin ystävällinen ja laulaa jonkin laulun, olen kovin iloinen", vastasi Liisa niin kiihkeästi, että aarnikotka puolittain loukkaantuneena virkkoi: "Hm! Makuasia! Laula hänelle 'Kilpikonnaliemi', laulathan, veli veikkonen!"