Part 3

"Pelkään, hyvä herra, että niin on", sanoi Liisa. "Minä en voi muistaa asioita niin kuin ennen -- ja sitä paitsi muutan kokoa joka kymmenes minuutti."

"Mitä asioita et voi muistaa?" sanoi kaalimato.

"Olen esimerkiksi koettanut lausua: 'Sua lähde kaunis katselen', mutta se menee päin männikköä", vastasi Liisa sangen surullisella äänellä.

"Lausu", sanoi kaalimato, "Kuules nyt, Pappa Kanttarelli".

Liisa pani kätensä ristiin ja alkoi:

"Kuules nyt, Pappa Kanttarelli", sanoi poika, "kun et ole enää lapsi niin mene jo sänkyyn ja rauhassa kelli -- päällään ei seisoksi harmaahapsi."

Pappa vastasi: "Nuorena ennen pelkäsin aivojen kärsivän siitä, mutta sen opin vuosien mennen: eihän minulla ollut niitä."

"Olet vanha", muorikin väitti näin, "ja lihava myös kuin kaljapönttö; kuperkeikan silti teit taaksepäin -- mistähän johtui teko niin hönttö?"

"Nuorena ennen", kertoi Pappa, "voitelin voiteella selkäpiini; sitä kuluikin muutama kappa, vaan nyt on oloni notkea, fiini."

"Olet vanha ja leukasi lonksuvat, ja silti syöt paistista lihat ja luut, niin että rustot vain ronksuvat... miten teet sen toisin kuin ukot muut?"

Sanoi Pappa: "Nuorena vaimoineni kiistelin mitä on oikein ja väärin, siihen päivässä tunteja meni, vaan leukoihin voimaa sain ylen määrin."

"Olet vanha, ja tikkuunkin tulen sait, kun kerran sitä raapaisit vain", sanoi poika, "ja minä kolmesti kait sitä joka kerran raapia sain."

"Ota opiksi, poikani, jos on halu", sanoi Pappa, "ja höpinä riittää jo. Tulitikkukaan ei ole leikkikalu, sekin vaatii taitoa -- uskotko?"

Mukaillut Panu Pekkanen

"Se ei ollut aivan oikein", sanoi kaalimato.

"Ei aivan oikein, niin minustakin tuntuu", myönsi Liisa arasti. "Monta sanaa on vaihtunut."

"Se on alusta loppuun aivan hassusti", sanoi kaalimato päättäväisesti, ja nyt seurasi lyhyt äänettömyys.

Sitten kaalimato aloitti uudelleen keskustelun kysymällä:

"Miten pitkä tahtoisit olla?"

"Oi, en minä pituudesta niin paljon välitä", vastasi Liisa nopeasti, "minusta on vain ikävä yhtä mittaa muuttua, kai arvaatte."

"En lainkaan", sanoi kaalimato.

Liisa ei vastannut mitään. Ei ikimaailmassa kukaan ollut vastustanut häntä noin lakkaamatta. Hän alkoi loukkaantua.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi kaalimato.

"Tahtoisin olla vähän isompi, herra kaalimato, jos suvaitsette", sanoi Liisa. "On aivan liian hassua olla sormen pituinen."

"Minusta se päinvastoin on varsin sopiva koko", tiuskasi kaalimato ja kohosi pystyyn. (Se oli juuri sormen korkuinen).

"Mutta minä en ole siihen tottunut", vaikeroi Liisa raukka surkealla äänellä. Itsekseen hän ajatteli: "Ihmeellisiä nämä eläimet, loukkaantuvat vähemmästäkin."

"Kyllä siihen vielä aikaa myöten totut", sanoi kaalimato, pisti piipun suuhunsa ja alkoi taas sauhuttaa.

Tällä kertaa Liisa odotti kärsivällisesti kunnes se taas suvaitsi ruveta puhumaan. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua kaalimato otti piipun suustaan, pudisti itseään ja haukotteli muutaman kerran. Sitten se kömpi alas sieneltä ja ryömi tiehensä läpi ruohikon huomauttaen ohimennen: "Toinen puoli tekee sinut suuremmaksi, toinen puoli pienemmäksi."

"Minkä toinen puoli? Minkä toinen puoli?" ajatteli Liisa itsekseen.

"Sienen", sanoi kaalimato, aivan kuin se olisi kuullut Liisan ajatuksen, ja samassa se katosi.

Liisa tuijotti hetken aikaa miettiväisenä sieneen koettaen arvata, missäpäin sen molemmat sivut olivat; mutta kun sieni oli aivan pyöreä, ei asia ollut niinkään helposti ratkaistu. Viimein hän kiersi molemmat käsivartensa sen ympäri niin pitkälle kuin yletti ja mursi palasen sienestä kumpaisellakin kädellä.

"Mutta mikä nyt on oikea?" mietti hän ja nakersi koetteeksi pikkuisen oikean käden palasta. Samassa tuokiossa hän tunsi leuassaan kovan iskun, se oli kolahtanut hänen jalkaansa vastaan.

Hän pelästyi kovin tästä äkillisestä muutoksesta, mutta eipä ollut aikaa siekailuun, sillä hän tunsi supistuvansa aika kyytiä. Kiireesti hän siis haukkasi toisesta palasesta. Hänen leukansa oli pusertunut niin lähelle jalkaa, että hän töin tuskin saattoi avata suunsa; vihdoin viimein hänen kuitenkin onnistui nielaista suupala vasemman käden kappaleesta.

"Ah, vihdoinkin on pääni vapaa!" huudahti Liisa riemuissaan, mutta eipä sitä riemua kauan kestänyt, sillä kauhukseen hän huomasi olkapäänsä olevan näkymättömissä. Katsoessaan alas hän ei nähnyt muuta kuin suunnattoman pitkän kaulan, joka kohosi kuin korsi viheriän lehtimeren syvyydestä.

"Mitähän kaikki tämä viheriä on?" ihmetteli Liisa. "Ja minne ovat olkapääni joutuneet? Ja voi, käsi raukkani, minkä vuoksi en ollenkaan näe teitä?" Hän koetti näin puhellessaan liikutella niitä, mutta siitä ei ollut muuta seurausta kuin että viheriät lehdet jossain kaukana värisivät vienosti.

Koska hänen ei onnistunut kohottaa käsiään pään yli, koetti hän taivuttaa päätään käsiä kohti. Suureksi ilokseen hän huomasi kaulansa vääntyvän mukavasti joka suuntaan aivan kuin käärme. Hän oli juuri taivuttanut sen taiteelliseen kierteeseen ja oli sukeltamaisillaan lehtimereen, jonka puiden latvat muodostivat, kun yhtäkkiä kuului kovaa suhinaa. Hän hypähti pelästyen taaksepäin, suuri kyyhkynen lensi vasten hänen naamaansa ja löi häntä rajusti siivillään.

"Käärme!" rääkyi kyyhkynen.

"Minä en ole käärme!" sanoi Liisa loukkaantuneena. "Jätä minut rauhaan."

"Käärme, sanon minä!" toisti kyyhkynen. Tällä kertaa sen ääni sentään oli leppeämpi ja se jatkoi vaikeroiden:

"Minä koetan kaikkia keinoja, mutta ei mikään auta."

"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Liisa.

"Minä olen etsinyt puunjuuret, etsinyt rannat ja etsinyt pensaikot yltä yleensä", puheli kyyhkynen kuulematta Liisan huomautusta; "Mutta nuo käärmeet! Ei mikään estä niitä."

Liisa joutui yhä enemmän ymmälle, mutta päätti odottaa ääneti kunnes kyyhkynen oli lopettanut puheensa.

"Ikään kuin ei munien hautomisessa olisi kyllin työtä", puheli kyyhkynen edelleen; "sen lisäksi täytyy vielä pitää yöt päivät silmällä käärmeitä. En ole silmiäni ummistanut kolmeen viikkoon."

"Olen kovin pahoillani siitä, että teillä on ollut niin paljon vastusta", sanoi Liisa, joka alkoi käsittää mitä kyyhkynen tarkoitti.

"Ja juuri nyt, juuri kun valitsin korkeimman puun metsässä", jatkoi kyyhkynen ja sen ääni kimeni kirkunaksi, "ja juuri kun luulin vihdoin viimein päässeeni niistä, ne tulla tupsahtavat luikerrellen pilvestä! Hyi, käärme!"

"Mutta minä en ole käärme, usko minua", intti Liisa. "Minä olen -- olen --"

"No niin! Mikä sinä sitten olet?" sanoi kyyhkynen. "Huomaan, että koetat sepitellä jotain juttua."

"Minä -- minä olen pieni tyttö", sanoi Liisa jotenkin epävarmasti muistellessaan, miten monessa eri muodossa hän tämän päivän kuluessa oli ollut.

"Erinomaisen huvittava juttu totta tosiaan", sanoi kyyhkynen mitä ylenkatseellisimmalla äänellä. "Olen eläissäni nähnyt monta pientä tyttöä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi tuommoinen kaula. Ei, ei! Sinä olet käärme; siitä et pääse mihinkään. Ensi kerralla kai yrität kertoa minulle, ettet koskaan ole maistanutkaan munia."

"Olen kylläkin syönyt munia", sanoi Liisa, joka oli sangen totuutta rakastava lapsi; "mutta pienet tytöt syövät munia aivan yhtä mielellään kuin käärmeetkin, etkö sitä tiedä?"

"Minä en usko sitä", sanoi kyyhkynen; "Mutta jos niin on, ovat he tietysti jonkinlaisia käärmeitä, sen verran ymmärrän."

Tämä omaksuma oli Liisalle jotain ihka uutta. Hän oli hetken aikaa aivan vaiti, kyyhkynen sitä vastoin jatkoi: "Sinä haet munia, sen huomaan liiankin hyvin; minulle on siis yhdentekevää, oletko pieni tyttö vai käärme."

"Mutta minulle se ei ole yhdentekevää", selitti Liisa kiihkeästi, "sitä paitsi en todellakaan hae munia ja jos hakisinkin, en kuitenkaan voisi käyttää sinun muniasi. En näet pidä raaoista munista."

"Mene sitten matkoihisi täältä!" puhisi kyyhkynen vihoissaan ja laskeutui jälleen hautomaan pesäänsä. Liisa ryömi puiden alle niin hyvin kuin saattoi, sillä hänen kaulansa kietoutui oksiin ja hänen täytyi yhtä mittaa pysähtyä irrottamaan sitä. Vähän ajan perästä hän muisti, että hänellä vielä oli kädessään sienen kappaleet. Hän alkoi nyt varovasti maistella niitä nakertaen vuoron perään ensin yhtä sitten toista, jolloin hän muuttui milloin pienemmäksi milloin suuremmaksi. Vihdoin hänen onnistui saavuttaa tavallinen kokonsa.

Oli niin pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli ollut suunnilleen oikean kokoinen, että hänestä tuntui oikein oudolta. Vähitellen hän kuitenkin tottui siihen ja alkoi taas vanhaan tapaansa puhella itsekseen. "Kas niin, nyt olen päässyt puolitiehen tuumassani. Kylläpä ovat hassunkurisia kaikki nämä muutokset! En koskaan tiedä, miltä seuraavassa silmänräpäyksessä näytän. Joka tapauksessa olen jälleen sen kokoinen kuin tavallisesti, ja nyt menen ensi työkseni tuohon ihanaan puutarhaan. Mutta kuinka sinne pääsen, sen haluaisin tietää!" Näin puhuessaan hän yhtäkkiä saapui avonaiselle paikalle, jonka keskellä oli pieni, noin puolentoista metrin korkuinen talo. "Kukahan siinä asuu", ajatteli Liisa. "Minun on mahdotonta astua siihen näin pitkänä, he varmaan joutuisivat pelosta suunniltaan minut nähdessään."

Hän alkoi siis taas nakerrella oikean käden kappaletta eikä uskaltanut lähestyä taloa ennen kuin oli kutistunut vajaan vaaksan korkuiseksi.

Porsas ja pippuri

Hetken aikaa hän tarkasti hiljaa taloa miettien mitä nyt seuraisi. Yhtäkkiä juoksi metsästä lakeija yllään punoksinen virkapuku. Puvusta Liisa tunsikin hänet lakeijaksi; naamasta päättäen häntä olisi voinut luulla kalaksi.

Tämä merkillinen olento koputti rystysillään kovasti oveen. Sen avasi toinen virkapukuinen lakeija, jonka pyöreä naama ja suuret silmät suuresti muistuttivat sammakkoa. Liisa huomasi, että molemmilla lakeijoilla oli puuteroidut hiukset, jotka valuivat kiharoina olkapäille. Hän oli kovin utelias näkemään mitä tämä kaikki tiesi ja hiipi sen vuoksi vähän lähemmäksi kuunnellakseen.

Kalalakeija veti ensin kainalostaan ison kirjeen, melkein yhtä ison kuin hän itse, ja ojensi sen toiselle, lausuen juhlallisella äänellä: "Herttuattarelle... Kuningattaren kutsukirje krokettipeliin." Sammakkolakeija toisti yhtä juhlallisella äänellä vaihtaen vain pikkuisen sanajärjestystä: "Kuningattarelta. Kutsukirje herttuattarelle krokettipeliin."

Ja sitten molemmat kumarsivat niin syvään, että heidän kiharansa kietoutuivat toisiinsa.

Liisaa nauratti kovasti. Hänen täytyi juosta takaisin metsään, ettei kukaan kuulisi hänen nauruaan. Kun hän hetkisen kuluttua kurkisti piilopaikastaan, oli kalalakeija mennyt ja toinen istui maassa oven luona tuijottaen tyhmännäköisenä ylös pilviin.

Liisa astui pelokkaasti ovelle ja kolkutti.

"On aivan turhaa kolkuttaa", sanoi lakeija, "jopa kahdestakin syystä. Ensiksi koska minä olen samalla puolen ovea kuin sinä, ja toiseksi koska he meluavat siellä niin, että sinua on mahdotonta kuulla."

Ja kylläpä siellä pidettiinkin vallan erinomaista melua -- ulvottiin ja niistettiin yhtä mittaa, silloin tällöin kuului kovaa ryskettä aivan kuin jokin vati tai kattila olisi särkynyt palasiksi.

"Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka pääsen sisälle?" sanoi Liisa.

"Sinun kolkutuksessasi olisi jotain järkeä, jos ovi olisi meidän välillämme", puheli lakeija edelleen ottamatta Liisan kysymystä korviinsa. "Jos sinä esimerkiksi olisit sisäpuolella, voisit kolkuttaa ja minä voisin päästää sinut ulos, vai mitä?" Hän tuijotti puhuessaan koko ajan pilviin, ja Liisasta tämä oli varsin epäkohteliasta. "Mutta ehkä hän ei voi muuta", hän arveli, "hänen silmänsä ovat kovin korkealla päässä. Joka tapauksessa hän kuitenkin voisi vastata minun kysymykseeni."

"Kuinka pääsen sisälle?" kysyi hän uudelleen ääneen.

"Minä istun tässä", sanoi lakeija, "huomiseen".

Samassa ovi aukeni ja suuri lautanen tulla tupsahti alas ihan lakeijan päätä kohti; onneksi se vain sipaisi hänen nenäänsä ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi puuhun hänen takanaan.

"-- tai ehkä ylihuomiseen", jatkoi lakeija samalla äänellä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Kuinka pääsen sisään?" kysyi Liisa kolmannen kerran kovemmalla äänellä.

"Pääsetkö lainkaan sisään?" sanoi lakeija. "Siinä ensimmäinen kysymys, vai mitä."

Se oli kyllä totta, mutta Liisa ei sitä mielellään kuullut. "Onpa todella kauheata", hän mutisi itsekseen, "kuinka nenäkkäitä kaikki nämä olennot ovat. Siitä voi melkein tulla hulluksi."

Lakeijasta näytti olevan paikallaan uudistaa äskeinen huomautuksensa hiukan toisessa muodossa.

"Minä istun tässä", sanoi hän, "aamusta iltaan, päivät pääksytysten."

"Mutta mitä minä teen?" kysyi Liisa.

"Mitä tahansa", sanoi lakeija ja alkoi viheltää.

"Eipä totta tosiaan kannata puhua hänelle", sanoi Liisa epätoivoissaan, "hän on kerrassaan hölmöläinen." Ja hän avasi oven ja astui sisään.

Ovi johti suoraan suureen keittiöön, joka oli lattiasta kattoon asti täynnä savua. Herttuatar istui kapalolapsi sylissään kolmijalkaisella tuolilla keskellä lattiaa. Keittäjätär seisoi tulen ääressä selkä köyryssä ja hämmensi suurta kattilaa, joka näytti olevan täynnä lientä.

"Tuossa liemessä on varmaankin liian paljon pippuria", ajatteli Liisa, hänen täytyi näet yhtä mittaa aivastaa.

Ainakin oli sitä yllin kyllin ilmassa, sillä herttuatar aivasti tuon tuostakin, kapalolapsi taas parkui ja aivasteli vuorotellen lakkaamatta. Ainoat henkilöt keittiössä, jotka eivät aivastaneet, olivat keittäjätär ja suuri kissa, joka istui lieden ääressä ja irvisti, niin että suu venyi poskelta toiselle.

"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvistää noin?" virkkoi Liisa vähän arasti. Hän ei näet oikein tietänyt, sopiko hänen aloittaa keskustelu.

"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää. Porsas!"

Hän kirkaisi viimeisen sanan niin kauhean rajusti, että Liisa pelosta hypähti, mutta sitten hän huomasi, että se oli tarkoitettu kapalolapselle eikä hänelle. Hän rohkaisi siis mielensä ja puheli edelleen.

"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan irvikissoista enkä ole tiennyt, että kissat osaavat irvistää."

"Kaikki kissat osaavat ja useimmat irvistävätkin", sanoi herttuatar.

"Minä en tiedä yhtään sellaista", sanoi Liisa sangen kohteliaasti mielissään siitä, että oli päässyt kiinni keskusteluun.

"Sinä et tiedä vielä paljon", sanoi herttuatar. "Etpä toden totta."

Liisaa ei tämä huomautus lainkaan miellyttänyt. Hän piti parhaana valita toisen puheenaiheen. Sillä aikaa kun hän koetti keksiä sopivaa keskustelemista, nosti keittäjätär liemikattilan tulelta ja alkoi sitten heitellä kaikkea mitä ikinään käsiinsä sai herttuattaren ja kapalolapsen päälle -- siinä lensi pesäristikko, siinä paistinpannut, lautaset, vadit, kaikki yhdessä mylläkässä. Herttuatar ei ollut tietääkseen niistä, vaikka jokin kappale häneenkin sattui, ja kapalolapsi kirkui jo ennestään niin kauheasti, että oli aivan mahdotonta tietää, sattuivatko iskut siihen vai eivätkö.

"Oi, pyydän teitä, olkaa varovaisempi", huudahti Liisa juoksennellen edestakaisin sydän kurkussa. "Oi, nyt se vie hänen pienen sievän nenänsä." Mahdottoman suuri paistinpannu lensi näet juuri ohitse ja oli miltei siepata pienokaisen nenän mennessään.

"Jos jokainen hoitaisi vain omia asioitaan", sanoi herttuatar käheällä äänellä, "pyörisi maailma paljon nopeammin kuin se pyörii."

"Mutta eihän se olisi toivottavaa", sanoi Liisa mielissään siitä, että sai tilaisuuden loistaa vähän tiedoillaan. "Mitähän siitäkin syntyisi, jos maailma alkaisi pyöriä nopeammin. Ajatelkaapas, maa tarvitsee kaksikymmentäneljä tuntia pyörähtääkseen --"

"Mitä sinä pyörähtämisestä puhut", sanoi herttuatar, "keittäjätär, pyöräytä sinä jokin kattila hänen päähänsä."

Liisa loi kauhistuneen silmäyksen keittäjättäreen nähdäkseen totteliko tämä, mutta keittäjätär hämmensi ahkerasti lientä eikä näyttänyt kuulevan mitään. Liisa uskalsi siis jatkaa edelleen: "Kaksikymmentäneljä tuntia kai, vai olisiko se kaksitoista? Minä..."

"Äh, älä vaivaa minua", sanoi herttuatar; "minä en ole milloinkaan sietänyt numeroita." Ja näin sanoen hän alkoi taas hyssyttää lastaan laulaen jonkinlaista kehtolaulua. Jokaisen säkeistön lopulla hän aimo lailla ravisti pienokaista:

"Kun pikku pentus aivastaa, niin häntä lyö ja toru: vain kiusantekoa kiljuvaa tuo pärske on ja poru."

Kuoro (johon keittäjätär ja kapalolapsi yhtyivät):

Vau Vau Vau

Päästyään toiseen säkeistöön herttuatar heitteli pienoista rajusti edestakaisin, ja lapsi raukka parkui niin että Liisa töin tuskin erotti sanat:

"Kun pentuseni aivastaa, ma häntä torun, hakkaan; näät ahmintaa ain' ahnastaa hän pippurinsa rakkaan."

Kuoro:

Vau! Vau! Vau!

"Siinä saat, voit hoitaa sitä hetken aikaa ja jos tahdot", sanoi herttuatar ja heitti lapsen Liisalle. "Minun täytyy nopeasti lähteä krokettipallosille kuningattaren luo." Näin sanoen hän kiiruhti ulos huoneesta. Keittäjätär heitti paistinpannun hänen jälkeensä, juuri kun hän oli ovella, mutta se ei sattunut häneen.

Liisan oli hyvin vaikea pidellä lasta, se kun oli peräti kummallisen muotoinen ja oikoi käsiään ja jalkojaan joka suunnalle "aivan kuin meritähti", ajatteli Liisa. Pikku raukka läähätti kuin höyryveturi, kun Liisa otti sen syliinsä, venytteli itseään, vetäytyi kokoon ja oli kaikella tavoin niin levoton, että Liisa töin tuskin saattoi pitää sitä käsivarsillaan.

Vihdoin viimein hän keksi sopivan keinon pitääkseen sitä kurissa. Hän kääri sen jonkinlaiseksi solmuksi ja piteli sitten lujasti kiinni oikeasta korvasta ja vasemmasta jalasta, niin ettei se päässyt uudelleen avautumaan. Sitten hän kantoi sen ulos ajatellen mielessään:

"Ellen minä ota tätä lasta mukaani, niin nuo tuolla sisällä tappavat sen parissa päivässä. Eikö olisi vallan julmaa jättää se tänne?"

Hän lausui viimeiset sanat ääneen ja pienokainen röhki vastaukseksi (se oli nyt lakannut aivastamasta).

"Älä röhki!" sanoi Liisa. "On sopimatonta ilmaista sillä lailla ajatuksiansa."

Pienokainen röhki uudelleen, ja Liisa katseli pelästyneenä sen kasvoja nähdäkseen mikä sitä oikeastaan vaivasi. Olipa sillä tosiaan vallan merkillinen pystynenä, se oli enemmän kärsän kuin oikean nenän muotoinen. Sen silmätkin olivat hirveän pienet pikku lapsen silmiksi. Se oli todella kummallisen näköinen, Liisa ei ollenkaan pitänyt sen ulkomuodosta.

"Mutta ehkä se vain nyyhkytti", hän ajatteli ja katseli sitä taas silmiin nähdäkseen, olivatko ne kyynelissä.

Ei, ne eivät olleet kyynelissä. "Kuulepas, jos sinä muutut porsaaksi, en enää huoli sinusta vähääkään, muista se", sanoi Liisa vakavasti. Pieni raukka nyyhki taas (tai röhki, oli mahdotonta sanoa mitä se ääni oli), ja niin he kulkivat hetken aikaa ääneti eteenpäin.

"Mitähän minä nyt oikein tälle otukselle teen, kun tulen kotia", mietti Liisa. Samassa se röhkäisi niin rajusti, että Liisa pelästyneenä katseli sitä kasvoihin. Tällä kertaa hän ei enää voinut erehtyä, se oli kuin olikin porsas, ja Liisa ymmärsi, että oli hassua kuljettaa sitä enää sylissään.

Hän laski siis pikku elukan maahan ja näki ilokseen sen juosta hölkyttävän metsään vallan rauhallisesti.

"Muutaman vuoden kuluttua siitä olisi luullakseni tullut kauhean ruma lapsi, mutta porsaaksi se on hyvin sievä", tuumi Liisa ja alkoi ajatella, miltä hänen lapsituttavansa näyttäisivät porsaina -- "muutamat sopisivat oikein hyvin porsaiksi, kunpa vain tietäisi oikean keinon millä heidät muuttaa -." Huh! siinä istui irvikissa puunoksalla vain jonkin verran hänen yläpuolellaan.

Kissa katseli Liisaan, irvisti ja irvisti. Liisan mielestä se näytti perin hyväntahtoiselta, vaikka sillä kyllä oli sangen pitkät kynnet ja hirveän paljon hampaita, niin että oli parasta kohdella sitä kunnioituksella.

"Irvimirri", hän alkoi hiukan arasti, sillä hän ei tietänyt, pitikö se tästä nimityksestä. Mutta kissa irvisti yhä enemmän ja Liisa ajatteli: "Kyllä se siitä pitää."

Sitten hän jatkoi: "Sallikaa minun kysyä, mitä tietä minun tulee kulkea?"

"Se riippuu suureksi osaksi siitä, minne sinä tahdot kulkea", sanoi kissa.

"Ei sillä ole niin väliä minne --", sanoi Liisa.

"Sittenhän on samantekevää mitä tietä kuljet", sanoi kissa.

"-- kunhan vain pääsen jonnekin", lisäsi Liisa selitykseksi.

"Oh, kyllä sinä aina jonnekin saavut, kun vain kuljet kyllin kauan", sanoi kissa.

Liisa ei voinut kieltää tätä, hän teki siis toisen kysymyksen. "Minkälaista väkeä asuu täällä läheisyydessä?"

"Tuolla päin", sanoi kissa huiskauttaen oikeanpuolista käpäläänsä, "asuu muuan hatuntekijä, ja täällä päin", huiskauttaen toista käpälää, "asuu höperö jänis. Mene kumman luo haluat, he ovat molemmat hulluja."

"Mutta minua ei haluta mennä hullujen luo", huomautti Liisa.

"Oh, sille et sinä voi mitään", sanoi kissa. "Me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu."

"Kuinka sinä tiedät, että minä olen hullu?" kysyi Liisa.

"Sinun täytyy olla", sanoi kissa. "Muutenhan et olisi tullut tänne."

Liisasta ei tämä seikka todistanut mitään; mutta hän ei sen enempää vastustanut, kysyi vain edelleen: "Ja mistä sinä tiedät, että itse olet hullu?"

"Ensiksikin", sanoi kissa, "koira ei ole hullu. Senhän sinä myönnät?"

"Myönnän kyllä", sanoi Liisa.

"Kuulehan siis", jatkoi kissa, "sinä tiedät, että koira mutisee kun se on vihainen ja heiluttaa häntäänsä kun se on mielissään. Minä sitä vastoin murisen kun olen mielissäni ja heilutan häntääni kun olen vihainen. Sen vuoksi olen hullu."

"Minä en sano sitä murisemiseksi, vaan kehräämiseksi", sanoi Liisa.

"Sano miten haluat", sanoi kissa. "Menetkö tänään kuningattaren luo krokettia pelaamaan?"

"Menisin hyvin mielelläni", sanoi Liisa, "mutta en ole vielä saanut kutsua."

"Siellä tapaat minut", sanoi kissa ja katosi.

Liisa ei joutunut tästä kovinkaan hämilleen, olihan hän kokenut yhtä ja toista kummallista tänään. Kun hän katseli siihen paikkaan missä se oli istunut, se ilmestyi yhtäkkiä uudestaan.

"Sivumennen sanoen, minne kapalolapsi joutui?" kysyi kissa. "Olin melkein unohtanut koko asian."

"Se muuttui possuksi", sanoi Liisa yhtä levollisesti kuin jos kissa olisi palannut aivan luonnollisella tavalla.

"Sen arvasinkin", sanoi kissa ja katosi taas.

Liisa odotti hetken aikaa puoliksi toivoen sen taas palaavan. Mutta sitä ei näkynyt, ja Liisa alkoi astua sinne päin missä kissa oli sanonut höperön jäniksen asuvan. "Olenhan minä nähnyt hatuntekijöitä ennenkin", arveli hän; "on paljon hauskempi nähdä höperöä jänistä." Samassa hän katsahti ylös ja näki kissan taas istuvan puun oksalla.

"Sanoitko possuksi vai tossuksi?" kysyi kissa.

"Minä sanoin possuksi", vastasi Liisa, "ja toivoisin, ettet ilmestyisi ja katoaisi noin yhtäkkiä; tuommoisesta joutuu aivan pyörälle päästään."

"Oikein puhuttu", sanoi kissa, ja tällä kertaa se katosi hyvin hitaasti, aloittaen hännän päästä ja lopettaen irvistykseen, joka näkyi vielä vähän aikaa sen jälkeen kun muu ruumis oli hävinnyt.

"Toden totta", tuumi Liisa, "olen usein nähnyt kissoja ilman irvistystä, mutta irvistystä ilman kissaa! Kummempaa en ole eläissäni nähnyt enkä kuullut."

Hetken aikaa astuttuaan hän jo näki höperön jäniksen talon. Hän arvasi, että se juuri eikä mikään muu oli oikea talo, sillä savupiiput olivat korvan muotoiset ja katto oli karvoilla katettu. Rakennus oli niin iso, ettei hän uskaltanut astua lähemmäksi ennen kuin oli puraissut pienen kappaleen lisää vasemman käden sienipuoliskosta. Hän kohosi nyt kahden jalan korkuiseksi, mutta sittenkin hän lähestyi sitä hyvin pelokkaasti, arvellen itsekseen: "Mitä jos se onkin vallan raivohullu! Jospa sentään olisin mennyt tervehtimään hatuntekijää."

Hullu teeseura

Talon edustalla oli katettu pöytä puun varjossa, ja höperö jänis ja hatuntekijä istuivat sen ääressä. Heidän välissään istui murmeli sikeän unen vallassa. Sen pöytäkumppanit käyttivät sitä jonkinlaisena pieluksena, nojasivat kyynärpäänsä siihen ja puhuttelivat toisiaan sen pään ylitse. "Kovin epämukava asento murmelille", ajatteli Liisa, "mutta ehkä se ei nukkuessaan kärsi siitä."