Chapter 8

Puuhassa se ukko rovasti Saarnanenkin jo touhusi, laati syytöskirjelmää. Sakarin toimi olikin jo alkanut paisua hänelle vaaralliseksi. Sydämen halulla hän siis jo asiaa ajoi.

Oli jo ilta. Hän itse alkoi riisuuntua, mutta rouva istui vielä, kodikas, valkea mummon-myssy päässä ja silmälasit nenällä riippumassa, istui ja luki uutta Genoveevaa. Oli puhuttu Sakarin ja Pöndisen opista ja muista uskon asioista ja ukko rovasti siinä riisuu tuessaan jatkoi:

»Kun minun liikavarpaalleni harhaopin saarnaajat laumaa harventaessaan polkevat, niin maallinen viisaus sille vain nauraa. Mutta kun poletaan omalle liikavarpaalle, niinkuin nyt vallesmannin, niin maallinenkin alkaa huolehtia minun liikavarpaastani, saadakseen sen kautta oman varpaansa pelastetuksi.»

Rouva keskeytti lukemisen, katsoi isojen silmälasiensa takaa ihan juhlallisen hurskaasti ja puheli:

»Niin, rakas Reino Anselmi! Siitä sen nyt näet, että Herrasta ja Herran palvelijasta se maallinenkin mahtavuus ahdistuksen ja kaipuun tultua apua etsii!»

Ja taas hän selitti Sakarin ja Pöndisen oppia. Eräs uskovainen oli sitä hänelle selostanut.

»Ka-aiken... Kaiken ajallisen viisauden tuomitsevat, ja uskon yksin sanovat elvyttävän, Reino Anselmi», puheli hän. Ukko rovasti varustautui housujansa riisumaan ja sitä tehdessään noin-vain arveli:

»Tuomitkoot! Viisauskin on Herran armolahja ja siksi elävät usko ja viisaus...»

Ihan lahkeen suusta pitäen täytyi kumartua oikeaa lahetta jalasta pois vetämään.

»...usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti jaloista vetäessään. Hän silmäili naulaa housuille ja samalla jatkoi: »Herrasta ... Herrasta ovat usko ynnä viisaus, ja siksi asuvat ne aina eroittamattomasti yhdessä, kuten kaksi housunlahetta... Kussa yksi kulkee, siellä on myös toinen. Muuten olisi tämä rakkaan Herramme luoma tomun maailma lahepuoli ja toisjalka.»

Hoksasi hän naulan, köpitti alushoususillaan, päällyshousut näpissä, sinne, ripustaa tökkäsi housut naulaan ja arveli:

»Siinä riippukoot! Sekä usko että viisaus!» Vuoteeseen hän heittäytyi ja kohta nukkui. Rouva luki vielä hetkisen Genoveevaa, mutta lopulta otti kortit ja ryhtyi povaamaan, saadaksensa tietää, miten tämä Pöndisen ja Sakarin harhaoppilais-asia päättyy. Vanha kissa hyppäsi pöydälle, istahtaa kökähti ja alkoi sangen huolellisesti tarkata rouvan povaamista, ja huoneessa vallitsi suuri pappilan rauha. Rovasti kuorsasi hiljaa ja vanha kello naksutteli rauhallisesti ja tasaisesti.

KOLMASTOISTA SANAKOLINA

Sakari puuhasi taas laitoksen töissä, johti ja touhusi. Laitoksen työväki, varsinkin laiska Hippiläinen, joka silloin kerran ihastui Sakarin »pitkän-kiskomiseen», oli yhä enemmän mielistynyt tähän toimekkaaseen johtajaan. Ei hän kyllä Sakarissa mitään erityisempää huomannut -- sitä ei muutoin olisikaan kyennyt hänessä juuri huomaamaan -- mutta hän piti sittekin Sakarista, etupäässä sen vuoksi, että hän laski nyt Sakarin aikana saavansa työstään noin neljä kertaa suuremman palkan kuin ennen, vaikka päiväpalkka olikin entinen ja sama.

Ja uskovaiset alkoivat jo Sakaria antimillansa muistaa. Ne siellä saarnalla herätetyt lähettivät kirkolla kävijöiden mukana Sakarille lahjoja, ken sukat, ken kintaat, ken mitäkin. Tänään toi Pykäläinen Sakarin toisen morsiamen, Haivenisen lesken, lähettämät uudet alushousut. Se viipyikin siinä vielä, jutteli ja selitteli. Istuttiin pihamaalla ja se laiska Hippiläinenkin siinä oli seurassa.

»Oli se toki viisas teko kunnalta, kun huomattiin rakentaa tää hullujenhuone», puheli Pykäläinen ja lisäsi:

»Se on tarpeellinen laitos.»

»Ka», munasi Hippiläinen laiskasti ja jatkoi veltosti filosofeeraillen:

»Sittepähän saa selvän, kuka on hullu ja kuka viisas, kun on seinä välissä, sillä toisiinsahan ne muuten sotkeutuisivat...»

Ja siitä sitä sitte keskusteltiin: viisaus-asiasta, sen eri osastoista, hulluudesta ja muusta. Niitä siellä seinien sisällä olijoita, huoneeseen päässeitä, sääli tietysti Pykäläinen. Kiitollinen hän oli itsensä ja muiden ulos jääneiden puolesta, ja nöyrin mielin hän puheli:

»Ja meidän ei siis sovi olla ylpeitä ja ynseitä siitä, että Herra armossaan on antanut meille seinän taakse jääneille tarpeeksi asti viisautta.»

»Ka... Mitäpä siitä ylpeilee», laiskotteli Hippiläinen ja Pykäläinen jatkoi:

»Herra on vain sitä viisautta jakaessaan käyttänyt meille mitatessaan isompaa punnusta, kuin niille siellä seinän takana olijoille mitatessaan...»

Ja Sakarilta hän tiedusti:

»Vai mitä johtaja siitä arvelee? Siitä, että Herran punnukset ovat kussakin tapauksessa erilaiset ... viisauttakin meille mitatessa.»

»Erilaiset ovat», todisti Sakari, mutta varmuudella hän lisäsi:

»Mutta vaaka on aina sama.»

Ei siis ole asiassa Jumalan taholta mitään väärää. Sakari oli aina valmis Jumalansa asiaa puolustamaan, ja siksi hän siihen vaakaan vetosi ja vielä lisäsi:

»Sillä se on viisauttakin mitatessa pää-asia, että vaaka on sama... Kyllä siinä ei silloin Herran puolesta vilppiä ole ja... Vaaka taas ei koskaan falskaa.»

Pykäläinen lähti ja työkello soi. Kun oli joku aika tehty työtä, huomasi Sakari erään kanan menevän tyhjään vajaan, riensi perässä, sillä hän arvasi, mikä sillä oli mielessä. Tietysti se munimaan meni. Sakarissa heräsi uteliaisuus.

Ja silloin kutsui hän vajan ovelle työväen, ensin Hippiläisen, sitten toisen, ja niin yksitellen koko väen:

»Katsotaan kun kana munii», puheli hän niille, Hippiläinen ihastui.

Ja niin katsottiin, seistiin vajan ovella. Kana, jota väen uteliaisuus häiritsi, ei tietysti muninut, vaan käveli vajan lattialla ja kotkotti hermostuneesti.

»Ei mennä pois ennenkuin munii», varotteli vain Sakari väelle, uteliaisuudesta kiihtyneenä, ja niin odotettiin. Hippiläinen odottikin jo mahallaan ruohokossa lojuen. Kana hermostui yhä enemmän ja kotkotti yhä äänekkäämmin. Sakari nauroi ja oli onnellinen.

Ja niin ilman loppua, tunti, toinen, kolmas. Koko iltapäivä siinä katsottiin. Nyt kana huusi jo ihan riivatusti, tepasteli ja lennähtelikin. Toiset kanat luulivat toverinsa olevan hädässä ja alkoivat sen apuna ensin kotkottaa ja sitte huutaa. Meluun yhtyi kukko. Se parkui ihan kuin syötävä.

Ja niin oli talo melua ja huutoa täynnä. Aidanselillä, siltojen alla, kaikkialla ja jos missä, parkuivat kanat kuin syötävät ja kukko koki uhallakin saada ääntänsä kuulumaan yli kaiken. Se kirkasi niin, että kaula oli katketa. Sakari nauroi ihan käppyrässä.

Mutta lopulta toki kana epätoivoissaan hoksasi pelastuksen: Se lennähti eräälle orrelle ja siitä erään aukon kautta vajan ullakolle, peittäytyi romukasan taa, teki tulisen kiireesti tehtävänsä ja alkoi sitte hiljaa, rauhallisesti ja onnellisena äännähdellä. Muutenkin melu alkoi vaimeta ja rauha palautua.

Mutta pihamaan nurmikolla nukkui Hippiläinen sikeässä unessa. Hänet herätettiin. Olikin aika herätä.

Sillä ilta oli tullut. Työ-aika oli päättynyt ja niinpä eukko, Hippiläistä, herätellessään, hoputtikin sille:

»Nouse pois, tahi et ennätä nukkumaan mennä ja myöhästyt illalliselta.»

* * * * *

Sakarin talossa pidettiin Sakaria nyt lopultakin jo menneenä miehenä, semmoisena, joka on kuulumattomiin hävinnyt, kenties tapaturmaisesti kuollut. Talon käytettävänä oleva inhimillinen viisaus ei kyennyt aavistuksinkaan huomaamaan, että Sakari samoina aikoina päinvastoin teki itseänsä kuolemattomaksi. Samalla kun inhimillinen viisaus varustautui siinä holhousasiassa julistamaan hänet ei ainoastaan vähäjärkiseksi, vaan suorastaan semmoiseksi, jolla ei ole järkeä ollenkaan, ei vähääkään, perusti Sakari kuolemattomuuttansa juuri tuon järkensä, viisautensa nojalla, vieläpä tarvitsematta käyttää viisaudestansa muuta kuin sen negatiivista, kielteistä osaa.

Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin. Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi vaakalaudalle.

Nytkin hän siinä illansuussa, työstä palattuansa, istui ja illallista odotellessansa tupakoi, se iso takkuinen pää karhallaan kuin pöyhitty heinäruko. Anna-Liisa puuhaili. Issakainen piti sitä salavihkaa silmällä ja puheli:

»Niin jotta ottaisit vain minut mieheksesi... Ei siitä Sakarista enää kuitenkaan hiirikään hisahda.»

Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa, ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui:

»Minusta ainakaan et tarvitse pelätä, jotta tulee liika viisas!»

Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti. Hän vetäytyi lattialle lehtikasaan selälleen ja samalla jatkoi, ihan jo kuherteli: puhui leikkisästi, viisasteli:

»Se pitää olla miehellä lujarakenteinen pää, kun viisaus alkaa sisältä päin ponnistaa.»

Ja tavallaan tosissaan hän jatkoi, kehui:

»Koko tässä minun suvussa on yleensäkin ollut niin lujapäistä miestä, että suvussa ei ole vielä ilmaantunut ainoatakaan liika viisasta... Varsinkin isän isällä kuuluu olleen päärattaat niin kovaa tekoa, ja niin tarkalleen justierattu, jotta sekunnin päälle olisi osannut passata.»

Ja Anna-Liisan mieli taipui ja taipui. Ja niinpä hän, kun Issakainen jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi, oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili:

»Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin jotta ... onhan vain housut jalassa!»

»Ka... Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi Issakainen pitää puoltansa.

Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti. Kissa oli antanut hänelle jo kaikki anteeksi ja palveli siis taloa uskollisesti: vartioi tavallaan hänen sulhastansa, joka nukkui lattialla lehtikasassa:

Hiiri näet yritteli pistäytyä tupaan sillan kolosta, aivan Issakaisen takkuisen pään vierestä. Kissa asettui sitä vahtimaan ja istui siinä puolisen yötä. Sadasti pisti jo hiiren pää reiästä, mutta aina vain oli kissankin käpälä valmiina ja odottamassa. Elähtäneen, paljon kokeneen ukkomiehen vakavuudella hoiti se nyt tointansa siinä Issakaisen vanukeläjän vieressä. Viikset olivat hyvästi hoidetut, suoraakin suoremmat, ihan kuin parturin sukimat ja hätiköimättä ja viisaan näköisenä vahtasi se hiiren pään pilkahteluja.

* * * * *

Yleensä oli Sakari kaikessa lähetystyössänsä menestynyt hyvin, kuten lukija on huomannut. Eikä ihme, sillä kaikki oli hänessä vilpitöntä, altista, kuten lapsessa. Hän oli sanan mukaan uudestisyntynyt.

Ei siis ihme, että hän eräänäkin yönä onnistui hyvin tehtävässään, vaikka se oli -- varsinkin saarnamiehen arvoon katsoen -- sangen arkaluontoinen.

Hän näet lähti, maan tavan mukaan, toisen morsiamensa, Haivenisen lesken luo, kiittämään saamastaan lahjasta ja häntä puhuttelemaan. Lohduttamaan ja aitassa nukkuvaa herättämään hän lähti. Mukaansa otti hän Eulaliinan silkkihuivin, lahjaksi tälle toiselle morsiamellensa.

Mutta onnettomuudeksi oli Haivenisen leski, kuten tiedetään, lähtenyt vaaliasialle, puuhaamaan Sakarin vuoksi Punnitun hyväksi. Kotimiehenä oli hänellä Leppäläisen tyttö, Kaisa, ja se se nyt nukkui yksin aitassa. Sakari tuli ja koputti ovelle, kuten oli tottunut tällaisessa herätystyössä tekemään.

Ja ihmeellistä! Ei hänen tarvinnutkaan muuta kuin kerran koputtaa, niin jo se aitassa nukkuva vaimo heräsi ja avasi oven. Kolkutusta ja kolistamista ei siis tarvinnut lainkaan. Kaisa, näet, oli siinä ikävissään odottanutkin yöjalkalaisia ja oli siis koputukselle altis, valmiiksi herännyt. Kaisa aluksi oudostui ja oudostui Sakarikin, mutta oitis hän selitti:

»Minä vain koputin.»

Tunsi Kaisa Sakarin, sillä oli hän ollut hänen saarnaansa kuulemassa, vaikka ei hän vielä uskovainen ollut.

»Lohduttamaan tulin», jatkoi Sakari.

Ja niinpä Kaisakin antoi asian olla. Sakari työntyi aittaan, istahti Kaisan sängyn reunalle, tupakoi ja mietiksi siinä kauvan. Kaisakaan ei puhunut, muuten vain makaili siellä Sakarin selän takana.

Mutta sitten kaivoi Sakari povestaan Haivenisen leskelle lahjaksi varaamansa Eulaliinan silkkihuivin, työnsi sen Kaisalle ja ilmoitti:

»He... Toin sen sinulle lahjaksi!»

Ja ääneti kallistui hän Kaisan viereen. Ja Kaisa alkoikin jo taipua. Sakari jo ihan likisteli ja samalla kysäsi:

»Pidätkö sinä lohduttamisesta? Herran sanalla lohduttamisesta?»

Ja kauvan odottamatta hän lohdutti Kaisaa:

»Kun ihminen ei nuoruudessaan ylenkatso lohdutusta, niin ... silloin ei liika viisaus pääse olemaan ruumiin ja hengen vaiva.»

Eikä kulunutkaan montaa hetkeä, kun jo Sakari oli kihlannut Kaisan kolmanneksi morsiameksensa. Ei sitä Kaisa voinut vastustaa, sillä jos kenenkään, niin saarnamiehen ja pankkiirin suhteen on nainen kuten tietty, aina voimaton, heikko ja antautuvainen.

Mutta silloin sattui pieni onnettomuus. Kylänpojat tulivat Kaisan luo, koputtivat, ja kun ei avaajaa kuulunut, sysäsivät itse oven auki, löytäen Kaisan, mutta myös saarnamiehen hänen vuoteensa reunalta.

Ja niin syntyi sananvaihto, ensin säveä, sitte jo toisenlainen. Pian kehittyi siitä käsirysy. Pojat mukiloivat Sakaria aika pahasti, viskasivat hänet lopulta ovesta ulos, vetäisivät oven kiinni, ja vaikka Kaisa oli paennut saunaan, niin jäivät pojat hänen paluutaan aittaan odottamaan. Sakari luuli Kaisan jääneen pojille aittaan, rynnisti ovea vastaan, mutta ovi oli lujasti kiinni.

Hylyt! Ne olivatkin urheiluseuralaisia, tunnuslauseena aksioomi, viisaus, totuus: »Terve sielu terveessä ruumiissa.» He pitivät siis sielua terveenä ruumiin harjoituksilla ja kukistivat pirun valtaa, syntiä ja kaikkea pahuutta ja pahaa, urheilulla, kuten muut Kalevala-, hautapatsas-, pääkallo-ym. arkeologisista tutkimuksista, eli vanhojen peijaiden ruuantähteistä, etsivät sitä ehtymätöntä elämänvoimaa ja -viisautta, jota voi tarjota ainoastaan varsinainen, alati viherjöivä viisaus, viisaudenkirja, ja viisaudenkirja-homma ja varsinkin usko. Oli niillä, urheilijoilla, siis voimaa millä viskata pappi pellolle ja vielä ihan kuin ivalla kehoittivat Sakaria heittämään sielujen parantamisen saarnoilla ja muilla Siionin apteekkilääkkeillä ja parantamaan niitä uudenaikaisilla pahanlääkkeillä, esimerkiksi kolmiloikkauksella, tai ranskalaisella painilla.

»Pilkkaajat!» kauhistui Sakari heidän puhettaan.

Ja nyt alkoi hän ihan raivoissaan kolkuttaa ja pyrkiä takaisin aittaan. Hän löi oveen, että tärisi ja vaati avaamaan. Hän julmistui, kun ei avattu, otti halon ja löi seinään, että paukkui ja jyski, mutta sittenkään ei vain avattu.

Ja silloin keksi hän keinon. Talossa oli iso ruokakello. Kuin kirkonkello riippui se siellä pikku katon alla, kahden pitkän patsaan päässä, päätyseinän yli kohoten. Sakari alkoi aitassa olijoiden kiusaksi uhallakin soittaa. Vimmatusti veti hän nuorasta. Kello helisi ja pauhasi. Ääni kantoi yön tyyneydessä yli seutujen ja vesien. Ihmiset havahtuivat. Luultiin Haivenisen talossa jotain pahaa tapahtuneen ja riennettiin avuksi. Isona armeijana samosi koko kylän väki kartanolle.

Mutta harmistunut Sakari vain soitti, soitti aitassa olijoille kostaaksensa. Väki oudostui, seisoi, katsoi, tunsi voimallisen saarnamiehen. Ja silloin Sakari selitti, uhitellen:

»Soitan!... Uhallakin soitan!»

Ja hän soitti ja jatkoi:

»Yölläkin minä valvon ja kolkutan ja kolistan, ja jos ei auta, niin minä soitan kellolla, niin että yösydännäkin pitää jokaisen herätä.»

Oltiin ymmällä. Saarna-asiasta käsitettiin Sakarin puhuvan. Uskonnollista hereille soittamista se siis tarkoitti, arvelivat uskovaiset ja ihastuivat. Kukapa pappi tekisi niin: valvoisi kuin paimen yölläkin, soittaisi hereille, ja kun kokoonnuttaisiin, niin julistaisi sanaa ja jakaisi lohdutusta. Hän soitti siinä yösydännä ja valvoi siis kylän paimenena.

Ja aivan kuin itsestään siinä muodostuikin öinen, ihana saarnan ja herätyksen hetki. Kaikki ne monet suruttomatkin jäivät kuuntelemaan siihen, niiden harvojen uskovaisten joukkoon.

Ja niin saarnasi Sakari Kolistaja kolmannen voimallisen saarnansa, n.s. yösaarnan.

* * * * *

Näin hän saarnasi:

»Kun kello lyö kaksitoista, niin silloin on sydänyö!»

Hän jatkoi:

»Ja silloin kaikki nukkuvat, jotkut niin sikeästi, että kuorsuu kuuluu.»

Niin tekevät. Kuin linnut oksalla nukkuvat he, nämä työssä ahertaneet, väsyneet lapset, ken vuoteessa, ken paljaalla puulla. Sakari jatkoi:

»Mutta minä valvon.»

Miten liikkuttavaa, ihanaa! Sydänyö ja kaikki nukkuvat. Hän yksin valvoo, yllä vain yön sineen nukkuneet hiljaiset tähdet. Paimensauva kädessä hän joko vaeltaa ja huolehtii, tai istuu, tai hetkeä vartoo. Hän jatkoi:

»Ja yhtäkkiä minä alan kellolla soittaa!»

Näin, juuri puoliyön hetkellä, silloin kun vedet lepäävät, kedot ovat vaiti, eikä ole muuta kuin tämä yön rauha.

»Minä vedän kellon nyöristä ja soitan, niin kuin olisi maailmanloppu.»

Suuri hätä, synnin hätä. Sitä se kai tarkoittaa, ajateltiin. Sakari todisti:

»Vaikka kello lentäisi kappaleiksi, niin minä vain soitan.»

Uskollisesti, perinpohjin kuten aina altis paimen, niin hän tehtäviänsä täyttää, niin hän vaaraa väistämättä kellonsa ääressä seisoo.

Ja Sakari vannoi:

»Ja silloin se tulee hätä! Toiset eivät ennätä housujaankaan löytää, vaan juoksevat keveisillään.»

Ihmislapset, ne pienet poloiset! Kuin viattomat, säikähtyneet lapset rientävät he hädän hetkellä, keskellä sydänyön hiljaisuutta apua etsien. Ei auttajaa, ei apua. Yö vain ja äänettömät kesäöiset vedet. Etäältä kuuluu vain paimenkellon kirkas kutsu, jakaen valoisan kesäyön rauhan lohdun ääntä. Kuin pelästyneet lapset samoavat ihmisrukat sitä kohti, saapuvat paikalle, näkevät uskollisen paimenensa soittavan, alkavat rauhoittua ja tuntea päässeensä turvaan.

»Ja silloin», saarnasi Sakari ihan vuolaalla voimalla: »silloin minä sanonkin, että: Katso maallinen viisaus, se ylpiä, mutta hedelmätön vaimo, joka jokaiselle helmaansa hempiästi nostaa, on valmistanut vuoteensa teidän päähänne ja elää siellä niinkuin kenokaula Jerusalemin tytär ylpiästi, ja makaa kauhiassa haureudessa, mutta lasta hän ei saa.»

Ihanaa! Vertauksesta tuulahti sieluihin raamatullinen tuoksu. Saarnaaja haltioitui, jatkoi:

»Ja on tämä suomenkansa itse se monista tuhmista, mutta tuskin ainoastakaan viisaasta teostaan kuulu vanha viisas Väinämöinen, joka Joukahaisen kanssa viisaan maineesta kinaa. Sillä viisauden ainoaksi edustajaksi ja pääkamreeriksi se viisaan Väinämöisen kansaksi julistautuessaan itsensä ylensi ja niin on koko suomenkansa niinkuin poriseva papupata ja niinkuin kiehuessaan röplöttävä rokkakattila se on; sillä viisaudesta se porpottaa ja porinaa pitää, mutta työt, siitä viisauden porinasta syntyneet työt ovat niinkuin siitä kiehuvasta rokkakattilasta lattialle läikähtänyt ripellys. Ja niinpä: ainoastaan hullun suulla tohtii ja voi suomenkansa itsestään totuuden sanoa, mutta viisaskielisenä se kavalasti pahansa peittää ja pienuutensa vakan alle visusti kätkee ja ainoastaan olemattomia itsestään ilmoittaa, ja koskasta maksupäivä saapuu, niin papinkappansa kuurnitsee ja niin tuulenhäntiäisistä herralle kymmenykset kantaa, mutta selvän elon itse syö, ja niin on viisaus sille ainoastaan vilppipuheen kauhia isä ja viisauden hapatus sala-ajatuksen siemen, sillä he hapattaa pois uskon, sen autuuden kolian peruskiven. Totisesti! Totisesti, sillä ainoastaan uskoon ja Herran antamaan kovaan leipään pystyvät suomenkansan hampaat, mutta viisaus on sille liika kova pähkinä purra. Siispä hätky!

Hätky ja kavahda, sillä vaikka sinä, oi suomenkansa, viisaan Väinämöisen kansana itsesi viisauden juurikansaksi ilmoitit, niin minä kuitenkin sinun kauhean viisautesi sanavalolla kirkastan ja liika viisautesi sanatulella korvennan, että niinkuin viisaus alastomana ja ruti-köyhänä uikuttaen sinusta maailmaan tuli, niin pitää sen myös nyt repaleensa riisumaan ja ilko-alastomana maailman edessä seisomaan ja häveten häpeämään ja niinkuin hiiren sen itselleen pakoreikää vilkumaan pitää. Etköstä huokaa!

Etköstä huokaa, oi suomenkansa, sillä Herran Jerusalemiksi sinä sen ihanan ja pyhän Beliaalin kaupunkisi uskon avulla rakensit. Tiilistä ja rauta-petoonista ja saven ja sementin sekoituksesta sinä sen rakensit ja pystytit sinne lyhty tolpat ja telefoonitolpat, niinkuin suorat seedripatsaat Siionissa. Sinä ylensit siellä ihanat sähkölamput ja kirkkaat kaarilamput, niinkuin valot, ja niinkuin kauriin ja karitsan kruunussa tähdet ja vedit johtolangat. Sinä istutit sinne myös esplanaadit ja yrttitarhat ja hesperiat ja promenaadit ja rakensit kaariportit ja asemat ja korkiat tähtitornit ja hippodroomit, niinkuin Beettelissä ja hallit ja yömajat ja isot salmiaakit niinkuin Efraidassa, että se Beliaali niinkuin Daavidin kaupunki olisi, ja että siellä neidot niinkuin harput Herraa kiittäisivät ja ihanat emännät kanteleet polvilla istuisivat ja sinä itse symbaalia soittaisit ja fortepiaanolla ylistystä edes toisit, ja te kaikin kiitoskuoroon yhtyisitte. Sitä varten sinä uskon avulla sen pyhän ja korkian Beliaalin, sen uskon kaupungin rakensit.

Sitä varten sinä varasit sinne gramofoonit ja sellot ja kaikkinaiset muut uskonsoittimet: pelitoosat Ruomista ja positiivipelit Kapernaumin ja hanurit pyhästä Saratovin kaupungista, ynnä rumbaalit ja huuliharput ja kurkut, että sinun Beliaalisi pyhä ja korkia olisi.

Että se pyhä kaupunki olisi, niin että siellä sinun virtesi jyriseisi ja kuuluisi ainoastaan urkujen pauhu ja sinun ylistyksesi voimallinen tärinä, kun sinun rumbaalisi kajaa ja sinä väkinesi ynnä emäntinesi pasuunalla psalmeja puhallat, ynnä tyttärinesi kielikannelta soitat, ja pilleillä ja huiluilla ihanasti kiitosta huilutat, mutta viisaus sinut petti.

Petti, sillä suomenkansan viisaus on niinkuin härkä, ja niinkuin vihainen härkä, jonka silmät sidotut ovat, ja sen tykö meni kuitenkin suomenkansa, kun se neuvoa ynnä ymmärtämystä tarvitsi ja siksi ei voi suomenkansa synnittömänä, eikä vaimottomana elää. Ei, sillä koska se viisaudelta, eikä uskolta neuvoa kysyy, niin se kavala viisaus neuvoo häntä: »Mene siihen suureen Beliaalin kaupunkiin» -- neuvoo se häntä -- »niiden Beliaalin ihanien tyttärien tykö, ja niiden lumosilmäisten neitosten, ynnä niiden kippura-nenien kaunokaisten ja ylen ihanaisten neitsytpiikasien luo sinä Beliaalin kaupunkiin mene ja sano niille: minun vohlani ja minun kyyhkyläiseni!»

Voi sinua!

Voi sinua, oi suomenkansa, ettäs uskoni hylkäsit ja viisaudeltasi, side-silmäiseltä härältä, neuvoa kysyit! Sillä koskasta vielä uskon avulla sen neuvoa epäilit, niin se sinulle kavalasti kuiskasi: »Katso vaimon hempu on sinulle parempi kuin sämpylä ja manna, ja ihana neito on suloisempi kuin mahla ja hunaja sinulle» -- ja niin sinä, oi suomenkansa, viisauttasi uskoen kaikkinaisista maakunnistasi vaimon luo Beliaalin kaupunkiin menit.

Menit, oi menit, ja niin saavuit sinä sinne, koska siellä vielä kukoisti sinun uskontaidollisuutesi aika, niin että lampaat olivat Beliaalissa siveiksi kerityt ja jäärät hurskaiksi leikatut, ja sinulla itselläsi oli kammattu otsa jakaus ja isäin-sääty, ynnä talli orhia ja renkitupa renkiä varten, ettäs niinkuin pyhä patriarkka olisit. Sinä saavuit, koska sinun uskontaitosi toimesta esivalta Beliaalissa vielä voimallinen, niinkuin Jaakop painissansa oli, niin että kaduilla oli siveä meno ja viinakrouvissa ja pulloboolioisissa, jotkas uskon avulla ynnä Beliaalin rakensit, vallitsi sinun vaelluksesi kirkastukseksi ankara ja sinulle soveltuvainen kuri niinkuin kova ja ärmeä piispa kirkossansa, niin että sinä uskonhiljainen olet. -- Ja niin kukoisti kaikessa sinun uskonaikakaudellasi ihanana se sinun vanha, monitaidollinen hurskautesi ja uskontaitosi, niin että sinun vanhurskautesi, oi taivaallinen suomenkansa, oli silloin ihana niinkuin autuaallinen ja ymmärtäväinen emäntä, jolla on se siviä esiliina, ettei takaliina esteenä olisi ja töissä ja menoissa häiritseisi.

Oi uskon ihanuutta!