Chapter 7

Minun, sillä niinkuin profeetta Joonas, minä lähdin minun huoneestani, mennäkseni siihen suureen Beliaalin kaupunkiin, jonkas sinä, suomenkansa, itsellesi rakensit, niin että koska viisaus, se kauhia synnin isä Beliaalissa, niinkuin ylpiä ori tallissa uskoa ja sanaa vastaan karkaa, niin minä uskonseipäällä ja sanakangella sen ylpeyden alas lyön ja niin viisauden maahan jaotan ja kangilla sille kuria kolistan, niin että uskon pitää Beliaalissa alati rauhassa, niinkuin kana orrella istuman ja sanan, sen oikian ja silkan sanan pitää siellä, niinkuin rauhoitetun kurjen pää korkialla kävelemän, ja pelvotta riemuääntä riuuttaman, eikä siitä viisauden ylpiästä orhista pidä niille koskaan pelkoa oleman, koska minä sille Beliaalissa kuria sanakangella kolistan. Elä siis, oi suomenkansa, minun turvissani Beliaalin kaupungissasi enää sinun uskossasi epäile, eläkä hoiperra ja horju!

Elä horju, vaan istu turpeana, sillä minun turvissani pitää sinun voimallisen leukaluusi, oi suomenkansa, Beliaalissa aina viheriöimän, niinkuin sanassa sanottu on, ja sanarypäleitä pitää sen kantaman ja niinkuin kannel pitää sen iäti heläämän, että Herran kunnia ja viisaus sinussa ilmoitettaisiin. Ja niin ei sinun pidä enää sitä hauen isohampaista leukaluuta harpuksesi ja symboolisoittimeksesi tarvitseman, koskas omasi otit ja Herran kunniaksi kielen, ynnä tiukan kielen istutit siihen, että sinäkin raamattuja täyttäisit, etkä enää toiste erehdyksessä mykän vesihauen äänettömällä leukaluulla itseäsi Herralle ilmoittaisi. Elä siis epäile, sillä jos kivet vaikenevat niin luun pitää kuitenkin laulaman!

Elä epäile ja päly, oi suomenkansa, sillä jos sinä muukalaisten Jerusalemin kaupungeissa, siellä viisasten parissa, pieni olet, niin omassa Beliaalin kaupungissasi ei ole kukaan suurempi sinua, ja muukalaistenkin maassa olet sinä uskossa muita turpiampi. Aamen!

Aamen te kolistetut, te sanalla hereille kolistetut! Se uskon luja ja alati pitävä perussana: aamen!»

Ihanaa. Sydämet sulivat. Tämä voimallinen kolistealaisuskon perussaarna masensi ja mursi kivikovatkin.

Mutta Haivenisen leski pyysi Sakaria iltasella luoksensa, lohduttamaan häntä hiljaisuudessa. Sakari suostui. Siinä lohdutusta kuunnellessansa alkoi leski puhua muustakin. Taitavasti hän puhui ja aivan odottamattoman pian hän onnistui.

Sillä vielä samana iltana kihlasi Sakari Kolistaja siinä kahdenkeskisessä hiljaisuudessa tämän toissilmän lesken morsiameksensa. Muutkin kuulijat olivat saaneet herätyksen ja niin alkoi Sakarin lähetystyö kantaa sadankertaista hedelmää.

* * * * *

Yleensä oli kaikkiin, jopa suruttomiinkin vaikuttanut syvästi Sakarin hurskas käytös solvaajaansa ja vihollistansa, Jussi Punnittua kohtaan. Ei siis ihme, että kääntyneiden joukko oli suuri ja yhä kasvoi. Koko seurakunnan halki alkoi vyöryä voimakas herätyksen henki ja nekin, jotka vielä pysyivät suruttomina antoivat tunnustuksensa Sakarin hurskaalle mielenlaadulle ja nuhteettomalle vaellukselle.

Ja uskovaiset puolestaan tahtoivat palkita Sakaria. Heille tuli kunnia-asiaksi saada nyt Jussi Punnittu valtiopäiville. Hiljaisuudessa, mutta sitä toimeliaammin valmistivat he sitä asiaa, Punnitun itsensä asiasta vielä mitään tietämättäkään.

Sillä hänetkin tahdottiin yllättää. Yhtäkkiä oli hänellekin osotettava Sakarin hurskaus, anteeksiantavaisuus ja muu. Suruttomien piti saada nähdä mikä voima piilee heräämisessä ja sen hedelmässä, uskossa.

Mutta muita innokkaammin puuhasi Sakarinsa vuoksi, Punnitun ehdokkuuden puolesta, hänen kihlattu morsiamensa, Haivenisen leski. Se oli jo jotenkin saanut vihiä siitä, että vallesmanni ja tuomari puuhaa Jussi Punnitusta lautamiestä. Se oli suuri apu.

»Jos kerran herrat miehestä lautamiestä puuhaavat, niin ei sen viisaudessa silloin ole epäilykselle tilaa», arvelivat useat. Mutta Sakari, tuo siinäkin asiassa, oli ennen herroja huomannut Jussi Punnitun viisauden.

Ja niin levisi Sakarin maine ja alkoi myös nousta Jussi Punnitun arvo. Harvoin häntä nyt enää Tuhmaksi Jussiksi sanottiinkaan, sillä hänet oli nyt jo punnittu kokonaan toisella puntarilla.

* * * * *

Mutta aivan toisin sotkeutuivat asiat Pöndisen pappilassa. Iida oli, Tuomaan petoksesta loukkautuneena, eronnut talosta kesken vuoden. Ei hän halunnut asua samassa kylässäkään mokoman miehen kanssa. Ynseänä hän sille jäähyväiseksi halveksui:

»Kylmene vain!... Vaikka jääpuikoksi jäädy koko mies, sillä kyllä niitä nyt tuommoisia housunkannattimia saadaan, vaikka viisi joka varpaalle.»

Ja nyt palveli hän henkikirjurin perheessä ja oli jo ehtinyt kihlautua sen rengin kanssa. Pöndisen suosituksesta oli hänen sijaansa noudettu palvelustyttö, Hertta, vieraalta paikkakunnalta ja siitä sukeutui nyt pastorille uusi pieni ikävyys.

Tosin ainoastaan pieni. Mutta sitä kiusallisempi: Tuomas oli, näet, nyt saanut kuulla Sakarista toisen väärän jutun, sen, että Sakari ei olekaan kuollut, vaan on vain matkustanut asioille jonnekin ja palaa pian.

Hänen leskensä kanssa naimisiin meno oli siis nyt mahdotonta.

Ja niinpä tuntui Tuomaasta, että hän on vapaa yrittämään lämmetä Hertalle, ja hän oli alkanut lämmetä, eikä Hertallakaan tietysti ollut mitään pappilan renkiä vastaan.

Ja nyt osui eräänä yönä pastori Pöndinen, tuossa yhden ja kahden välillä yöllä, tulemaan keittiöön, jossa Hertta silloin yksin nukkui. Hän näet tuli pyytämään vettä, tavallista, maallista juomavettä ja virvoitusta...

Ja silloin tapasi hän kauhukseen Tuomaan Hertan luota. Jos siveä lukija ei, kuten Eeva silloin, asiantuntemuksensa vuoksi fiikunalehteä tarvitessaan, olisi jo punastumiskykyinen ja -haluinen, niin sanoisin suoraan, niinkuin asia on: että tapasi vierestä. Pastori tietysti kauhistui moista ja nuhteli Tuomasta, tosin hiljaa, ettei ruustinna meluun heräisi.

Mutta Tuomas, tietysti hieman mustasukkaisena, paadutti kaikki kohtansa. Kun, näet, Pöndinen häntä hieman uhkaili jollain rangaistuksella, keksi hän hyvin ilkeän ja häijyn ja kavalan keinon, ryyppäsi rauhallisesti vettä korvosta ja uhkasi tyynesti vastaan:

»Ka samapa tuo! Mutta minä puolestani levitän silloin tiedon siitä, jotta pastori hiipi kello kahden jälkeen yöllä alusvaatteisillaan Hertan luo kyökkiin.»

Ihan Pöndisen silmät suurenivat.

»Kuinka Tuomas semmoista uskaltaa!... Vaikka itse oli kyökissä!» yritti hän kuin neuvottomana, mutta Tuomas vain sylkäisi, ja ikäänkuin suuriin renkimiehen etuoikeuksiinsa tässä siveellisyys-asiassa vedoten, arveli ruumiillisesti veltosti, mutta henkisesti varmasti:

»Jaa ... mutta se on toista renkimies ja toista pappi...»

Ja tästä se nyt heitti uuden harmin Pöndiselle. Alati vaivasi häntä se pelko, että Tuomas ilkeyksissään, tai ymmärtämättömyydessään, todellakin selittää ihmisille niinpäin hänen harkitsemattomat öitsimisensä. Sen ikävän viisaus-asian lisäksi siinä olisi silloin, näin vaalien edellä, kiusaa korvia myöten, ja hän ei enää lopulta jaksanut joskus käsittää koko tätä asemansa suurta tukaluutta ja vaivaa.

* * * * *

Oli kulunut aikaa jo tovi edellisestä. Toiset vaalisaarnaajat kuuluivat jo käyneen seurakunnan vaikutusvaltaisia uskovaisia tervehtimässä. Pastori Pöndinen, jonka toiveita tämä äskeinen Tuomaan kavala uhkaus erityisesti himmensi, oli jo ihan kuin epätoivoinen.

Mutta sittekin hän koki, eli jo puuhasi. Hän valmisti vaalisaarnansa ja sen avulla hän toivoi pelastuvansa tästä pulastansakin.

Hän oli, näet, sen aiheeksi ottanut sydämensä asian, uskon. Hän selitti siinä vakuuttavasti, että ihmistäkin voidaan tutkia ja tuntea ainoastaan uskon avulla, ja sitä samaa hän oli suullisesti jo seurakuntalaisille teroittanut.

Ja nyt hän taas valmisti ja tarkasti samaista saarnaansa. Hän luki siitä:

»Oi ihminen! Silmä ja korva pettää, mutta usko ei koskaan väärin todista.»

Ja sitte seurasi pitkä selitys siitä, miten ihminen usein tuomitsee lähimäistänsä pahojen juorujen mukaan. Niiden mukaan hän pitää lähimäistänsä esimerkiksi tyhmänä, ilkeänä, ahneena, jopa haureuden harjoittajanakin.

»Mutta» -- jatkui saarna -- »mutta, jos me katsahdamme ihmiseen uskon avulla, niin me löydämme hänestä ihan toisenlaisen sydämen ja aikomukset ja avut.»

Hän mietiksi, jatkoi:

»Moni, jota ihmiset parjaavat, sanokaamme tyhmäksi, osottautuukin Herran edessä viisaaksi, jos meillä vain on oikean kristityn usko, joka ei epäile.»

Se kohta oli hänestä erittäin onnistunut.

Edelleen:

»Ja monen viattomimmille askelille ja kirkkaille ja selkeille poluille, siroittaa kavala ja paha kieli sameata hietaa, mutta jos meillä on oikea usko, niin me näemme hiedan alta oikean polun, joka vain sillä epäselvällä hiekalla sameoitettu oli.»

Sitä kohtaa hän hieman epäili. Se ei tuntunut, aivan selvältä. Mikä hänessä liekin samentanut. Aivan hän mietiksi ja raapasipa jo korvallistansakin. Hänellä ei ollut mitään takeita renki Tuomaan hyvästä tahdosta, vaikka kyllä hän oli sitä koettanut nyt kohdella ihan totisella rakkaudella. Hän pysähtyi, istui, mietiksi. Se samean hiekan kylväminen selkeille ja kirkkaille poluille tuntui taaskin hyvin kiusalliselta asialta. Aivanpa valtasi mielen jo epätoivo.

* * * * *

Oli jo iltamyöhä. Ruustinna oli sanonut hyvää yötä suuteloilla.

Mutta yhä valvoi ja mietiksi pastori Pöndinen asiaa. Hämärältä näytti nyt tämän seurakunnan saanti. Ei siis ihme, että hän siinä, mielen masennuksissa ollessa, johtui ajattelemaan toista työmaata Herran vainiolla.

Ja niin johtui taaskin mieleen tunnettu Iso-Tulos-niminen seurakunta, josta hän oli jo ylioppilasaikoinaan uneksinut, jopa rukoillut Herraa sen puolesta. Kirkollisessa matrikkelissa, tuossa ainoassa Suomen Siionissa kirjoitetussa raamatussa, tuossa suloisessa ja lohdullisessa lupauksien- ja armonkirjassa, oli sen papintulot kainosti merkitty ainoastaan 26.745 markaksi 69 penniksi, vaikka ne todellisuudessa nousivat yli kolmenkymmenen kuuden tuhannen.

Mutta ikävä vain, että sen rovasti vielä eli. Onneksi oli se toki jo 78-vuotias ja sen isäkin oli kuollut jokseenkin siinä iässä. Lisäksi oli seurakunta n.s. keisarinpitäjässä. Ollapa vain tarpeen tullen senaatissa joku hyvä setä, tai vaikka tutun tuttu!

Niissä surullisissa mietteissä keinuellessansa hän -- miten liekin osunut -- tuli muistaneeksi Sakarin lähetyspitäjän vallesmanni Kaksinaisen. Sen setähän on senaatissa, eno piispana. Hän tiesi senkin, että vallesmanni Kaksinainen haluaa päästä valtiopäiville ja sitä tietä senaattiin. Senaattori-setänsä kautta voisi se paljon vaikuttaa, ja kuka tietää, mitä tietä Herra meille milloinkin avun lähettää.

Omituista! Sillä siinä surussa ja murheessa, heräsi hänessä näet halu auttaa vallesmannia sen vaaliasiassa, auttaa kuten lähimäistä. Olihan kirkollakin yleensä hyötyä siitä, että sillä oli kiitollisuuden velkaan joutuneita käytettävänään.

Ja niinpä kirjoittikin hän nyt oitis Sakarin morsiamelle, Eulaliinalle, pyysi sen etsimään Sakarin ja käskemään sen puuhaamaan vallesmannin asian hyväksi.

»Erittäin huomauta», kirjoitti hän: »että lähetyspappi Sakari Kolistajan on uskovaisille teroitettava, että vallesmannin valitseminen on tähdellistä ja tarpeellista kirkon edun, uskon ja kaikkinaisten siihen liittyvien katsomisien ja asioiden vuoksi, jotka kaikki on Herra niin oleviksi määrännyt.»

Ja vallesmannille itselleen hän kirjoitti:

»Tietäen sinun suopeaksi hengen-asialle ja toivossa, että niitä asioita tulisit valtiopäivillä edesauttamaan, olen käskenyt lähetyspappini, Sakari Antinpoika Kolistajan, tehdä kaikkensa sinun vaaliasiasi hyväksi. Sillä vaikka meidän kalliomme onkin Herrassa, emme me silti kuitenkaan saa unohtaa toistemme keskinäistä auttamista ja hyvistä töistä kiitollisessa muistossa pitämistä, vaan tulee meidän muistaa, että vastavuoroinen palvelus, ollen sopivin palvelusmuoto, on meille täällä ajassa tarpeellinen ijankaikkisuutta varten.

Armo ja rauha olkoon sinulle, rakas ristiveli!

Sinulle alati vilpitön Herrassa,

Johan Ruudolf Pöntinen.»

Oli jo yö. Hän riisuutui. Ruustinna oli antanut hänelle hiljaa varata lihavan rovasti vainajan alushousut. Hän pukeutui niihin, mitteli niiden kohtuutonta väljyyttä.

Mutta viis väljyydestä! Pääasia, että ne olivat lujat. Hän, joka on kerran armossaan housut lainannut, lainannee myös aikanansa niiden mukaisen lihavuudenkin.

* * * * *

Vallesmanni Kaksinaisen talossa oli väki kuin sairasta. Karoliina oli ärtynyt naimisasiastaan, kun Kakkilainen tuntui tyyten kylmenneen. Ei ihme, että hän ärtyi, kun herrasväkikin vielä juonitteli. Kiihkeästi viskoi hän vihojansa etupäässä Puddeen.

Pudde parka! Sillä itse vallesmannikin nyt aina tarttui maailmaan Pudden karvaturkin välityksellä. Ei se Pudde toki siitä niin kovin suuria välittänyt, sillä se katseli tätä viisasten maailmaa, sen iloja ja suruja iloisen veijarin kannalta. Sen maailmankatsomus oli viime vuotisen luettelon ja myyntilistan mukaan maailmankatsomusta n:o 1374 -- suomalaista keksintöä muutoin kuten yleensä kaikki maailmankatsomukset, tuohivirsut ja savusaunat, -- ja huolettomana kävi se kylällä rakastajattariansa tervehtimässä. Ihmiset sanoivat sitä kirkkorauhan häiritsijäksi, mutta kumminkin on Pudden kunniaksi mainittava, että se, nähtyänsä suntion sauvan, tunnusti, kuten me muutkin kristityt, kirkkolain pyhyyden viisaan olennon kaikella alttiudella.

Se siitä. Mutta kuten pastori Pöndinen, siellä seurakunnassaan, koki pelastaa viisauttansa, niin koki sitä pelastaa vallesmanni Kaksinainen täällä. Vaistomaisesti hän tajusi, että elämässä riippuu menestys viisaan maineesta enemmän kuin itsestään viisaudesta, ja siitä tuska, varsinkin näin vaalien edellä.

Ja samalla hän varustautui kukistamaan Sakaria, sen vaikutusvaltaa: Hän koki saada papistoa nousemaan mokoman maallikkosaarnaajan villitystä vastaan. Ja rovasti olikin taipuvainen, sillä hän oli kuullut, että Sakarin aikaansaama herätys oli ollut ihan tavallista voimallisempi. Papiston asemaa se moinen voi uhata. Väärän harhaopin levittämisestä kehoitti vallesmanni panemaan miehen syytteeseen.

Ja niinpä hän nytkin puheli siitä rovastille, kuivalle ukolle.

»Niin, veli rovasti», hän siinä maallikkosaarnaajia soimasi ja selitti:

»Ne hylyt ovat ainoastaan seurakunnan turmio!»

Koirat rähisivät kartanolla. Pudde näkyi järjestävän niiden kesken isoa tappelua.

»Tuota koiran pirua», äsähti vallesmanni tuskastuneena välillä. Rouva riensi sulkemaan akkunan.

»Jaa, veli nimismies», mieltyi rovasti asiaan, sillä hän yleensä halusi hoitaa laumaansa yksin, mutta ei ollut tähän asti harhaoppisia ja villitsijöitä ahdistellut, koska oli pelännyt kaikkien, varsinkin sivistyneiden, nousevan häntä moisesta suvaitsemattomuudesta tuomitsemaan. Aivan häntä siis oudostutti, kun vallesmanni häntä päinvastoin kehoitti. Ukko aivan ilostui asiansa puolesta.

Ja vallesmanni koki johtaa ukkoa Sakaria vastaan asiaan puuttumaan, selitti jo kirkkolakiakin. Voitiin se Sakari vetää oikeuteen harhaopin levittämisestä.

»Puuro siitä syntyy uskosta, eikä autuutta, jos siinä kaikenlaiset hierimet hämmentävät», inhoili vallesmanni kyläsaarnaajia.

»Jaa!... Jaa!» mietiksi kuiva rovasti sisällisesti ihastuneena, lupasi harkita ja tutkia asiaa ja jos löytää Sakarin opista harhauskoa, niin väärän opin levittämisestä antaa tuomiokapitulille ilmi. Alttiisti lupasi nimismieskin tehdä tehtävänsä yleisenä syyttäjänä, jahka vaan tuomiokapituli Sakarin syytteeseen panee.

Niin hän iloitsi ja odotti uuden tuomarin tuloa, että voisi Punnitusta tehdä lautamiehen.

Sillä hän ei vieläkään ollut saanut sitä Pöndisen kirjettä, jossa tämä ilmoitti käskeneensä Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi, eikä hän liioin tiennyt, että Punnittu on hänen vaarallisin kilpailijansa: uskovaisten ehdokas valtiopäivämiesvaaleissa.

KAHDESTOISTA SANAKOLINA

Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä vallesmannin talossa.

Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan, mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman, jopa hullun miehen rouvana.

Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.

Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky, maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, _tout exposè_, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi, hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva ompeli. Vaiettiin.

Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden säädyttömyyden.

»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos päästyänsä mutisi vihastuneena:

»Eivät senvertaa jotta ... koiran opettaisivat ihmisiksi olemaan.»

Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten vaipuneena, surullisena.

»Eilisessä ... vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että», tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:

»... Niin... Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan vallesmanni ... minun koulutoverini muuten... Jaalan vallesmanni Knuut Bernhard Pimppoonius on nimitetty ... nimitetty», aukoi hän sanomalehteä... »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»

Ja puhuen hän jatkoi:

»Häntä pidettiin toverien kesken yleensä tuhmana... Yhdeksäntenätoista hän oli luokalla kun minä olin neljäntenä.»

Hän vilkaisi rouvaansa. Miten kaunis se, tämä hänen Jenny Sesiiliansa olikin.

»Niin ... neljäntenä ... neljäntenä olin... Sitte kun niistä vieläkin ensimmäisemmistä oli Hinkka Parola kuollut ja Hugo Rogerus eroitettu juomisen takia, ja neljä muuta muista syistä, mikähän mistäkin... Niin, että niiden poistojen jälkeen, olin sitte jo neljäntenä», toisteli hän siinä pulassa, ja miten liekin, niin aivan kuin sekaantui lisäämään:

»Kolme olisi enää tarvinnut minun edeltä eroittaa, kun jo olisin ollut luokan ensimmäinen.»

Mutta pahaksi onneksi ei ollut kukaan tehnyt niin suurta kolttosta, että olisi eroitettu. Rouva tuntui huokaavan kuin tuskallisesti. Vaiettiin. Taas koki vallesmanni:

»Vai mitä sinä, Jenny Sesiilia?»

Ei vastausta.

Ja silloin taas vallesmanni löysi sen, kelle purkautua. Hän ihan huusi:

»Pudde, sinä veijari!... Niin rivostiko sinä taas...»

Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:

»Leikata se hylky pitää antaa, niin parantaa tapansa.»

Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan, mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön aikaansaannoksiin.

Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.

Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa kipurahoja.

Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen. Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli, johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.

Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt neljätuhatta markkaa.

Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.

* * * * *

Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja viisauden asiassa.

Se uusi tuomari, Pekka Lakinen, oli, näet, jo saapunut ja vallesmanni oli hänelle ehdoittanut Jussi Punnittua lautamieheksi. Tuomari oli luvannut tutustua mieheen, oli kutsuttanut Jussin puheilleen, tosin vasta muissa asioissa, voidakseen ensin tutustua ja nyt oli vallesmanni saapunut kuulemaan tulosta ja päätöstä.

Ja suostui se tuomari. Siinä totia juodessa puheli hän Jussi Punnitusta vallesmannille:

»Tuhmahan tuo kyllä näkyy olevan, mutta eivätpä ne lautamiehet ja kirkkoväärdit yleensäkään mitään kynttilöitä ole.» Puhe johtui siis viisausasiaan. Tuomari ryyppäsi ja jatkoi:

»Ja mitäpä tuo alempi kansa liialla viisaudella juuri tekeekään. Kunhan on sen verran, että osaavat nenänsä niistää ja pahimmat hajunsa pellolle kantaa ja... No, skool, veli!... Nikottaa tuo konjakki.»

»Terve ... terve!»

Ja tuomari nikotteli ja jatkoi:

»Niin. Turhaa ylellisyyttä on kansalle viisaus. Ylempi sääty ja virkamiehistö heille kuitenkin kaikki asiat valmiiksi laittaa. Hulluksi ne, tottumattomat kollot, viisaus tekisi: alkaisivat viisautta päähän saatuaan vain hyppiä ja vastaan potkia... No veli! Ryyppää!»

Vallesmanni ryyppäsi konjakin vakavana. Ei häntä miellyttänyt puhe viisaudesta. Hän vaikeni. Tuomari sytytti sikarin, ja silmät jo ehkä hieman sameina, jatkoi:

»Johtaa ja opettaa viisauden pilaamaa talonpoikaa, on yhtä työlästä kuin vetää itsepäistä härkää sarvista.»

Tavallaan tyytyväisenä palasi vallesmanni kotiinsa, mutta siellä odotti yllätys: Hän sai Pöndisen kirjeen. Nyt hän huomasi yllyttäneensä rovastin Sakaria vastaan, samaan aikaan, kun Pöndinen määräsi Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi!

Onnetonta! Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että Jussi Punnittu on hänen kilpailijansa, ja että hän itse on tuota vihollistansa auttanut kilpailussa: hommaamalla lautamieheksi, nostanut sen arvoa valitsijoiden silmissä, jos hän sen olisi tiennyt niin -- niin luullaan -- olisi hän alkanut itsekin epäillä viisauttansa, myöntänyt, että ei hän ole ainakaan liika viisas, kuten Sakari, vaikka hän oli suuttunut silloin, kun Sakari sen arvon häneltä kielsi.

* * * * *