Chapter 6

Ja silloin huusi hän koko työväen siihen luoksensa koolle ja käski:

»Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan pitkän-kiskomista.»

Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan. Taas nauroi Sakari näylle ja selitti:

»Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä hirrellä ole takapäätä ollenkaan.»

Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti, jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen.

»Poika!... Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi katketakseen.

Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille vihaisena:

»Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita olekaan kuin sinä koko kunnassa!»

Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.

Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle:

»Mitenkähän, tuota... Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä pitkän-kiskomista?»

Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen, Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki varsinaista työtä, alkoi heti:

»Ei hän silloin olisi johtajana... Jos nimittäin ei olisi viisauden puolesta oikealla hollilla.»

Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.

Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa niin mieleistä pitkän-kiskomista.

* * * * *

Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta ehtii selvitä.

Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.

»Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli heistä tullut hyvät ystävykset.

»Oletko sinä hullu?» kyseli nyt Sakari mieheltä kopissa.

»En. Oletkos sinä?»

»En», kielsi Sakari ja ilmoitti: »Minä olen liika viisas.»

Mies nauroi alttiisti, niin että hammasrivit valkeina paistoivat ja kysyi:

»Mikä se liika viisas on?»

Ja Sakari selitti ihan kuin murheellisena:

»Se on semmoinen, jonka päähän piru on lyönyt liiat löylyt.»

»Elä valehtele.»

Mutta Sakari koki saada miestä uskomaan, selitti ja ilmoitti:

»Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.»

Taas nauroi mies, nauroi ihan katketakseen. Sakari jatkoi, kysyi:

»Ja tiedätkö miten liika viisaille käy?»

Ei mies tiennyt. Täytyi selittää:

»Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää... Se vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.»

Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin, sanella nopeasti, saarnata pajattaen:

Puu poltti tulta. Vesi joi miestä. Pyssy ampui miehelle. Vesi ui kalassa. Pippelis, hippelis, tuuran, taaran... Puh!

Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan, niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään. Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui:

»Mutta osaanpa minäkin kieltäni näyttää.»

Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä miehelle kieltään ja kehui:

»Katso... Minullapa on suussa seitsemän kieltä.»

Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies. Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri kieltä.

YHDESTOISTA SANAKOLINA

Sakarin uskonsuunnallakin oli täällä jo valmista maaperää. Kertasen näet oli pastori Pöndinen käynyt täällä sen heräämisensä jälkeen saarnaamassa maallisen viisauden kauheutta. Eräässä syrjäkylässä oli silloin tapahtunut jo pieni heräys ja ne heränneet siellä jo ihan ikävöiden odottivat Sakarin tuloa. Siitä kun olikin heille jo monesti puhuttu.

Mutta Sakaria ei kuulunut. Siksipä olivat he nyt jo lähettäneet yhden heränneimmän, isäntä Pykäläisen, häntä noutamaan. Erikoisesti he odottivat Sakarin tuloa sen vuoksi, että halusivat kuulla hänen neuvoaan valtiopäiväehdokasta koskevassa asiassa. Vallesmannia he kyllä olivat ajatelleet, kun ei sanoma sen hulluudesta ollut vielä heille ehtinyt, mutta olihan hyvä toki tiedustaa paimenenkin ajatusta.

Ja niinpä ajoi nyt Sakari, isäntä Pykäläisen kyyditsemänä, kylää kohti. Varsinkin Haivenisen jumalinen leski Tiina, odotti Sakaria. Hän ei vielä tiennyt Sakarin ja Eulaliinan kihlauksesta, ja kun hänkin luuli Sakaria leskeksi, niin koki hän kiirehtiä. Ahkerina, kuten kottaraiset, he ahertelivat noissa kaikissa puuhissansa, niin työssä kuin muissakin, nämä viattomat ihmislintuset täällä.

Ja siinä ajaa körötellessä alkoi Pykäläinen nyt puhella seurakunnan elämästä ja oloista, ja etenkin siitä valtiopäivämiesehdokasasiasta.

»Herran avulla on täällä tässäkin kunnassa edistytty jo...»

Hän koki pitää silmällä ruunan ilkeitä aikeita, sillä se aikoi vississä, säädyttömässä tarkoituksessa, nostaa häntäänsä, eikä hän ilennyt sitä sallia näin arvokkaan kyytivieraan nähden, sillä miten tuo liekin Sakari tuntunut hänestä ihan profeetalta. Hän jatkoi:

»Edistytty on ja...»

Taas se ruuna! Salavihkaa esti hän sen toki, kovistamalla sitä ohjaksista. Ruuna sen oivalsi ja alkoi puolestaan siinä menon ohessa pitää varaansa, voidakseen yhtäkkiä, varkain... Pykäläinen jatkoi vakavana:

»Ennen täälläkin kyllä oli paljon pimeyttä ja...»

Visusti piti hän silmällä ruunaa ja varoi samalla, ettei sitäkään vaarinpitoa Sakari huomaisi. Ruuna puolestaan unohti koko meno-asian ja hautoi uhallakin sitä omaa, kavalaa aikomustaan.

Mutta pääsi Pykäläinen toki siihen ehdokas-asiaan. Vasta tällä matkalla oli hän kuullut, että Sakari oli ilmoittanut vallesmannin olevan hullun. Ruunan kujeita yhä silmälläpitäen, tiedusti hän nyt sitä asiaa, ja Sakari todisti vallesmannin puolesta:

»Kyllä se totta on. Ennen löytää kalasta kirpun, kuin vallesmannin päästä viisauden vikaa.»

Uskovainen Pykäläinen oli tulla vallesmannin sairauden takia ihan kuin jo murheelliseksi ja puheli:

»Olisi hyvä, jos Herra armossaan osottaisi meille viisaamman miehen. Siellä valtiopäivillä kun kuitenkin täytyy maallisista asioista päättää.»

»No Jussi Punnittu», riemastui siihen Sakari. Pykäläinen aluksi oudostui. Miten se Sakari nyt vihollistansa!

Mutta tiukasti todisti Sakari, Jussi Punnitulle kostaaksensa, sen kauheata viisauden liiallisuutta:

»Siinä on ihan liika viisas mies. Ihan pirun kyynäröllä mitaten on sille syntiselle viisautta annettu!»

Ja silloin kirkastui hurskaan Pykäläisen äly: Sakarin täytyi olla todellakin totinen kristitty, koskapa vihamiehestänsäkin, niin hyvää puhuu, suosittelee sitä ihan valtiopäiville. Ei sitä vain tavallinen uskovainenkaan, niin sanan mukaan »kokoa tulisia hiiliä vihollisensa pään päälle». Sakari kirkastui hänelle ihan pyhimykseksi. Uskoi hän sen todistuksen ja entistä ujommaksi hän tuli, ja joka hetki vain pelkäsi, että ruuna häpäisee hänet tämän arvokkaan ja pyhän miehen silmien edessä. Hän koki salavihkaa kepakolla hännänjuureen tökkien estää sen nousua. Nöyrin mielin alkoi hän nyt puhua uskon asioista, heräämisestä, synnintuntoon tulemisesta ja muusta. Hän puhui:

»Se on syntinen ihmisluonto semmoinen, jotta se ei hellävaraisesta herättämisestä herää...»

Mutta Sakarikin jo ilmoitti, aivan kehasi:

»Mutta herää se kovakin, kun oikein kolisuttaa.»

Sen myönsi Pykäläinenkin. Arvokkaana, tyynenä ja vaatimattomana pysyttelihe hän, vaikka siinä olikin niin arka ja täpärä tehtävä ohella.

»Sillä heräsin sitä minäkin, kun oikein kova kolina kävi», selitti Sakari. Ruuna tekeytyi ihan ulkokullatuksi, johtaakseen Pykäläisen varomattomaksi. Pykäläinen huomasi toki sen viekkauden ja piti puolestaan yhä tarkemmin silmällä. Sakari jatkoi heräämisensä kuvaamista, ilmoitti:

»En ollut aluksi uskoa siinä mitään olevan, mutta kun sitte alkoi kuulua kolinaa ja koputusta, joka puolelta, niin... Silloin minä jo hoksasin, mikä kamala paikka se on se maallinen liika viisaus.»

»Prtut ... prtut!» hätäytyi Pykäläinen, sillä täpärällä piti jo, että ruuna ei häväissyt.

»Jaa liika viisaus?»

Niin oli jouduttu Sakarin sydämen asiaan, viisauteen. Sakari johtui todistamaan itsestänsä, myönsi, että pieni hän on Pöndiseen verraten, mutta lisäsi samalla varmasti:

»Mutta kolistamisessa ja kolkuttamisessa minä en falskaa!»

Täytyi se uskoa. Viisaudesta kun oli taas johduttu puhumaan, niin Pykäläinen siitä selitteli:

»Niitä ajallisen viisauden valmistuslaitoksia, koulujahan niitä tässäkin kunnassa on Herran avulla saatu kuntoon, niin että maallisesta viisaudesta ei ala enää olla puutetta.»

Ja yhtä vakavana hän lisäsi:

»Ja nyt sitte saatiin tämä ajanvaatima, uusi hullujenhuone.»

Mutta silloin ruuna siinä juostessa nosti uhallakin häntänsä, ja ilkeyksissään vielä niin pystyyn kuin voi ja näytti sitte muutenkin, että kyllä hän sittekin vuosituhansien käytännön kautta lain pyhyyden saavuttaneista hännän-nosto-oikeuksistaan kiinni pitää, olkoonpa kyydittävä vaikka itse siveysopin professori ja arkkipiispa, ja kyytimiehenä vaikka siveysseura Sininauhan kunniajäsen.

Häpeällistä! Eikä Pykäläinen käsittänyt, miksi häntä tämä tapaus nyt niin hävetti. Kristityn nöyryydellä hillitsi hän toki vihastumisensa, Sakarin vuoksi.

Mutta kotona, kun Sakari ei ollut näkemässä, ei hän voinut olla purkamatta katkeruuttaan taistelussa voittaneelle ruunalle, joka oli Sakarin nähden hänet niin häväissyt. Ja niinpä hän, ruunaa laitumelle laskiessaan, lyödä hosasi sitä suitsilla ja ärähti ynseänä, katkerana:

»Hylky!»

Mutta katkeroitunut oli ruunakin ja niinpä se, pois loikahtaen, vastasi ylenkatseellisesti rumalla, ilkeällä halveksumis-äänellä, jonka olisi kuurokin ihan tajuisasti kuullut, viuhautti samalla kuin vihaisesti häntäänsä, ja lekauttaen takapuoltaan äkeästi, kuin potkaistakseen, loikki pari kolme harppausta ja alkoi ahnaasti nyhtää ruohoa nurmikosta suuhunsa.

* * * * *

Ja hyvin ne heränneet mielistyivätkin Sakarin saarnaan. Oli ihana ilta. Pihamaa oli kuin rauhan yrttitarha. Karja söi läheisellä laitumella rauhallisena ja keskellä lehmikarjaa makasi iso härkä. Se oli suuttunut erääseen lehmään ja makasi siinä uhallakin, silmät vihasta muljollansa.

Ja Sakari saarnasi:

»Jos tuossa aitassa makaa yksi suruton vaimo, niin se ei herää, jos ei joku tule ja koputa.»

Sen käsittivät kaikki. Eivät ne papit puhukaan noin helppotajuisesti, että oppimatonkin ymmärtäisi. Saarnaaja jatkoi:

»Mutta kun minä tulen ja koputan oveen, niin se herää.»

Talon koira laskeutui rauhallisena makuullensa keskelle pihaa. Sakari jatkoi, saarnasi:

»Ja jos ei ensi koputuksella herää, niin minä koputan uudestaan.»

Haivenisen leski aivasti. Se, jota hän silloin ajatteli, oli siis toteutuva. Sakari julisti:

»Ja jos ei silläkään koputuksella vielä herää, niin minä koputan niin usein, jotta herää!»

Niin. Niinhän se on. Emme me syntiset herää vähästä. Eivät meitä saa hereille laiskat papit, jotka vain ohimennen, viran puolesta, koputtavat. Sitä mietiksi saarnan johdosta tämä ihmislintusten viaton joukko. Eikä täällä nyt näkynyt koko synnistä ja ynseydestä muuta merkkiä kuin tuo laitumella paatuneena nukkua muljottava härkä. Se piti vihaisena silmällä sitä lehmää, johon se oli suuttunut.

Voimallinen saarna jatkui:

»Jos se vaimo ei koputtamisella herää, niin minä alan kolkuttaa.»

Aivan niin: Yhä voimakkaammin alan saarnata. Helppohan tämä on käsittää, tämän saarnaajan sanoma. Ihan suorastaan se meni sydämeen.

»Minä kolkutan ensin hiljempaa, mutta jos ei se auta, niin minä alan kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin!»

Niin. Kunpa papitkin tekisivät tehtävänsä niin hartaasti ja tunnollisesti! Sakari julisti yhä voimallisemmin:

»Ja jos ei kolkuttaminenkaan auta, niin minä alan kolisuttaa.»

Niinpä kyllä! Kolme astettahan se pastori Pöndinenkin vierailusaarnassaan oli sanonut olevan ihmisen heräämisessä. Sakari jatkoi:

»Minä kolistan oveen ja seiniin... Jos ei palikalla kolisuttaminen auta, niin minä otan halon ja alan sillä kolisuttaa.»

Ja ihan voimalla ja kuin täynnä henkeä, julisti hän:

»Minä kolistan halolla ovea ja seiniä, niin, että vaimon pitää herätä. Ja jos ei vieläkään herää, niin minä alan huutaa: Vaimo!... Sinä ynseä ja ylpeä vaimo!... Herää, sillä minä olen koko yön kolkuttanut ja kolistanut, ja minä kolisutan vielä toisenkin yön, jos et paikalla herää ja avaa, että ylkä voisi tulla!»

Ja hän jatkoi lujasti, voimallisesti, vakuuttaen: »Ja silloin sen vaimon täytyy herätä. Vaikka hän uhalla kokisi nukkua, ja vaikka hän sitoisi huivilla korvansa, ettei minun kolkutustani ja kolistamistani kuulisi, niin sittekin sen pitää herätä ja silloin hän herää huomaamaan, että ... kyllä olisi ollut hänenkin sielulleen parempi, jos Herra olisi hänelle ynseyden ja maallisen viisauden asemesta antanut jotain muuta... Sillä mitä tekee ihminen liialla viisaudella.»

Miten voimallisesti hän sen todisti! Ja yhäkin voimallisemmasti hän julisti:

»Sillä näin on asia: Viisaus on niinkuin ylpiä kukko. Se kiipeää näkyvälle, vaikka lantakasalle, kurottaa kaulansa pitkäksi, lyö kannuksiaan, kotkottaa ja kiekuu ja parkuu, ja pitää ylpeää ääntä itsestänsä. Mutta jos sitä neuvoa kysyäksesi lähestyt, rohkeasti niinkuin David Goljaattia ja jalopeuraa, ja sanot, jotta tule nyt, niinkuin Jaakoppi sylipainiin ja näytä ja ilmoita mitä sinulla on sanomista, kuin niin ylpeää ääntä itsestäsi pidät, niin...»

Hän ihan vannoi:

»Totisesti sanon Teille, että parkuen ja siivet kohollaan se silloin lentää ryöhöttää pakoon sillan alle ja alkaa siellä kuopia rikkoja omien jälkiensä peitoksi.»

Miten selvää! Vertauksilla hän saarnasi. Usko jo iti. Sakari jatkoi:

»Sillä parkukoon ja kiekukoon viisaus, se ylpeä kukko itsestään, vaikka mitä, ei siitä munaa synny. Ainoastaan usko, se nöyrä ja alistuvainen kana voi munan munia ja viinirypäleet ja kymmenykset kasvattaa ja edeskantaa!»

Miten selvää, ihanaa! Iäisyyskaipuu heräsi sieluissa, kuten pesässään kyyhkyläisen poika. Haltioituneena, vuolaasti jatkoi saarnaaja, julisti totuutta:

»Sillä ainoastaan uskoon ja sanaan, silkkaan sanaan ja uskoon juurtunut ja viisaudesta luopunut suomenkansa, löytää taivaan tien, vaan viisas, joka viisauteen luottaa, kulkee aina selkä Siionia ja kompassit tämän maailman rasvaista makkaraa kohti käännettynä. Niin, sillä ei taivaan tiellä äly selvitä, vaan sotkee, sokaisten uskon, ja autuudenasiassa on viisaus tarpeeton, niinkuin russakka rokassa ja tietoviisaus liikaa, niinkuin häävuoteessa kirppu.»

Sydämet järkkyivät. Voimalliset raamatulliset vertaukset masensivat ylpeän mielen. Vaimot nyökyttivät. Joku jo itkikin. Kuin Siionin esikartanoilla istui tämä saarnan tehoama väki. Voimallisesti jatkoi saarnaaja:

»Totisesti! Ja niinpä onkin suomenkansan viisaus niinkuin mukurakivi ja niinkuin kivimukura: kieriessään se kyllä kolisee ja korkiaa ääntä pitää, mutta jos siitä yrität älyä palaksesi puraista ja ajatusta ja ymmärrystä itsellesi haukata, niin hampaasi vain suotta poikki paukahtavat, ja niin on sinun viisautesi, oi suomenkansa, maailman markkinoilla ainoastaan mukuroiva kivi ja kivenä koliseva mukura, jota pilkaten pois potkitaan ja siksi: Elä päästä, oi suomenkansa, viisauttasi turulle, eläkä risaista lastasi kuninkaan häähuoneeseen, sillä ne ovat kauhistus. Totisesti!

Totisesti, sillä samaa on sarvi härän ja viisaus suomenkansan päässä: ei siitä pää ymmärrystä imaise, vaan usko on se ainoa, jolla suomenkansa osaa oikeassa älytyössä ajaa, se ainoa, joka voi suomenkansan oikealle ovelle viedä ja tiedon tuikkeeseen kantaa, niinkuin aasi isäntänsä ja ikeenalainen aasi sen, joka sen selässä ajaa, sillä raamatut ja pyhäin esimerkit todistavat, että ainoastaan aasin selässä on ajajalle valtaistuin varma, tie palmuilla lehvitetty ja ylettyvillä Herran apu, eli se, joka meidän kuormamme kantaa.»

Ihanaa! Raamatullista! Kuulijat sulivat, altistuivat. Voimakkaasti jatkoi saarnaaja, kehoittaen:

»Pidä siis, oi suomenkansa, vaari kernaimmin vatsastasi, kuin viisaudestasi, niin et polullasi uuvu, etkä taivaan tiellä eksy ja väsy, jos sinulla vain on sana ja usko, luja usko, se ainoa oikea leiviskä, jonka Herra sinulle, oi uskonkansa, on armossa antanut. Aamen!

Aamen, sillä vieläkin olkoon todistettu, että ei synnillistä viisautta, eikä tärveleväistä ja koille kelpaavaa rikkautta, vaan ainoastaan uskon ja tuhat järvellistä vettä, silkkaa vettä on Herra suomenkansalle antanut, että sillä olisi tavaraa millä pärjätä ja tosirikkautta, millä maailmalle kerskata. Ja jos sinulla siis, oi vesirikas ja uskon-äveriäs, suomenkansa se usko ja vesi on, niin sinä sen uskon avulla elät ja kuljet, niinkuin Pietari vetten päällä ja vuotavan päällä sinä laulat ja leiletät, etkä, syntisten tavoin, pettävän viisauden varaan, huonettasi ja hökkeliäsi rakenna.»

Onnelliset, särkyneet kuulijat! Kuin raamatun maiden kukkaset, nämä vertaukset heille tuoksuivat. Voimallinen saarna jatkui:

»Hoida siis visusti sitä vesileiviskääsi ja kunnialla sitä uskonkiloasi, oi suomenkansa, sinä saarna- ja sanalahjan saanut Herran vesimäen kansa ja Hänen viinamäkensä hiljainen ja ahkera ahertaja Suomen synkeissä Siioninkorvissa ja moni-iloisissa Kaanaan kaupungeissasi. Sillä, jos sinä uskot ja synkissä Siioninkorvissasi jos sinä edelleenkin uskollisesti, niinkuin uskonmyyriäinen, hiljaisuudessa ja salaisuudessa ja viisauden hyljäten veden kanssa ja tykönä aineinesi olet ja aherrat, niin kuten Kaanaan häissä muuttuu vesi viinaksi ja niin raamatut täytetään, ja sinun pimeiden korpiesi kivimäet, ne Herran vesimäet, kutsutaan sinun toimestasi viinamäiksi. Ja niin uurastat sinä Herran molemmissa mäissä, oi sinä Herran uskollinen vesimäkeläinen, ynnä Hänen ahkera viinamäkeläisensä myös, sinä outo isoälyisten seurassa, siinä Sodomassa, ja muukalainen ja ventovieras viisasten parissa ja Gomorrassa, kussa viisaat viisautensa uskaltavat ja isoviisaat ylenkatsovat sinua, sinun ymmärryksesi tähden. Älä pelkää!

Älä pelkää, oi suomenkansa, sinä tässä pahasta ja kavalasta viisaudestansa ylpiässä maailmassa tosin orpo ja yksinäinen, mutta kaksinainen uskonteoissasi ja moninainen uskontaidossasi, sillä sinä annat verorahoistasi ja kapeistasi, sekä keisarille, että Jumalalle, kuten Herra sanassaan säätää. Sinä halkaiset sanasi: annat siitä Herralle mämmit ja imelät ja lähimmäisellesi pippurit ja muut paremmat, sillä sinulla on usko. Sinä puhdistat huoneesi: päästät savun ulos saunastasi, syljen suustasi ja karkiat kirosanat kieleltäsi, ynnä varjelet huulesi kuurnittavista kirpuista ja sanasi sontiaisista ja niin pitää sinun sitti-sontiaisesi autuuden asian tähden ainoastaan lantiaisiksi kutsuttaman, sillä sinulla on se puhdistava ja seulova usko, se salaisuudet aukova usko, joka ilmoittaa, että huokiampi on sinun, oi suomenkansa, lantiaisella, kuin sontiaisella taivaaseen lentää, sillä ainoastaan sanassa, oikiassa sanassa, ja sanan lajissa on sinulle autuus ja uskossa elämä, ja niin olet sinä sanavainiolla voimallinen ja uskossa niinkuin äkäinen karhu. Hallelujaa!

Hallelujaa, sinä sanasta äveriäs, sinä oikiasta upporikas, jolla on paljon sana-avua. Sillä ehkä sinä tämän maailman rikkailta ja muukalaisilta rahaa lainata tarvitset, ynnä myös nöyränä lainaat sitä, niin et sinä, oi sanarikas suomenkansa, lainasanaa tarvitse ja sanalaina ja kaikkinainen lainasana on sinulle kauhistus, sillä et sinä niissäkään kommelluksissasi sanavelkaan lähimmäisellesikään jäädä tahdo, etkä velkasanalla autuutta ansaita halua. -- Ja niin ei sinua vihollisesi tuomiopäivänä sanavelasta torniin heittää voi. Älä siis pelkää!

Älä huokaa, sillä ei raharikas ja se, joka sinulle syntistä mammonaa lainaa, pääse rahoinensa neulansilmän läpi taivaan iloon, vaan kamelit sinne hänen edellänsä portista käyvät ja kuormakamelit silmän läpi jonottavat, koska heidän herransa ja ne, jotka heidän selässänsä ajavat, eivät itse tahdo sinne rikkaudessansa ja viisaudessansa sisälle mennä. Ja niin pääset sinäkin sinne, oi suomenkansa, sillä sinulla ei ole rikkautta, eikä esteenä olevaa viisautta, vaan ainoastaan sana ja se kaikkiläpäisevä usko. Seelaa!

Seelaa, sillä niinkuin profeetta Joonas, sinä puet yllesi profeetan hameen ja sanalla Niiniven parannat ja saarnasanalla ja pyhällä silkkasanalla sen suuren Beliaalin kaupungin pelastat -- sillä sinä jaat armeliaasti sanaa Niinivessä ja sana-apua Beliaalin kaupungissa, että puutos poistuisi, almun isoajat Beliaalissa ravittaisiin ja ne sanamaitoa janoavat pienet lapset Niinivessä sillä oikialla ja hedelmällisellä äidinmaidolla, sillä sanavaimon maidolla imetettäisiin. -- Sinä istut niinkuin mehiläisemo kammiossasi ja lähetät siivekkäät sanasi ja isot sanaparvesi kuin kuhnurimehiläiset vainioille, että ne siellä kipeät terveeksi laulaisivat ja uppiniskaiset nöyriksi pistäisivät ja rokon panisit ja seerumin ja parantavan seeruminvoiteen pistäisivät ja meden imisivät ja niin palaisivat kuten tohtorit työstä ja kammiossasi kapat ja nelikot täyttäisivät, ettäs myös sinä, oi ihanainen mehiläisemo, hunajasta leveäksi lihoisit ja kammiossasi uutta sanaa munisit ja kuhnurisanaa kansan hyväksi synnyttäisit, että vainiot täytettäisiin mehiläissanalla, niin että pistin nousisi ja peitsi välkkyisi ja tutkain uhkaisi, jos maassa synti päätä kohottaisi ja köyhyys niskaa nostaisi ja yrmeys nurkan takaa kurkistaisi. Ja niin on sinulla, oi suomenkansa, maassa rauha ja hyvä olo, sillä sinulla on hedelmälliset sanaemot saarnaajina, niin että sanan ei pidä loppuman, eikä valaan profeettaasi sanoinensa nielemän ja sillä vatsaansa löylättämään ja niin sinua sanatta heittämään. Hallelujaa!

Halleluja, sillä ei sinulta, oi suomenkansa, enää mitään puutu, sillä sinulla on Siioniin vaeltaessasi sanaa, sitä ainoaa oikeaa ravintoa, josta ei vatsa kipeäksi turvu, sitä oikeaa iäisyyden matkaevästä, joka ei eväskontissa paina ja niin kulkijaa raskauta. Ja niin ei Beliaalin kaupunki huku ja sinun maakylissäsi kukoistaa iso ja turpia usko. Sinä painat sen uskon avulla hatun syvemmälle päähäsi, väännät vainiollasi, rynnistät sanatyössä ja mullistat kuin myyrä pelloillasi ja alistut ja nöyrryt ja kannat kymmenykset, etkä napise, et mutkittele ja möräjä. Aamen!

Aamen, te rakkaat sanankuulijat, te ruusut Suomen Siionissa ja tulpaanit Herran viinimäessä, sillä ainoastaan teille pitää tämä pyhä kolistealaisuuden oppi saarnattaman ja uskonsuunta ilmoitettaman. Sillä minä olen se hapatus, joka taikinaan pantu on, ja niin pitää suomenkansan taikinan käymän ja paisuman, ja sen sanataikinan pitää aina hapan ja tiinun-täyteinen oleman, niin että happamatonta ja laihaa sanaa ei pidä suomenkansan lähimmäisellensä koskaan sanoman -- ja uskon pitää pullistuman ja niin on kolistealaisten joukko yhä lisääntyvä, niin että kolistealaisseurakunta on Suomessa se suurin ja ainoa oleva ja pytyt ja astiat täynnä on se ylkää odottava minun nimeeni.