Chapter 5

Nopein askelin kävellä köpitteli ja väännätteli hän syläistä töpäyttääksensä sikarista irtautuneen lehden uunin eteen. Lihavan miehen kepeiden kesähousujen väljät takapuolukset lökkäsivät ja vaappasivat silloin kävelyn tahdissa niin mukavasti, että Sakarissa se näky herätti mielenkiintoa.

* * * * *

Ja nyt jo johduttiin pää-asiaan. Valtiopäivämies-asiastansa huolehtien, näet, puheen mielisairaaloista jatkuessa, vallesmanni jo selitti:

»Pitäisi vain saada valtiopäiville kyvykkäitä miehiä, jotka saisivat aikaan sen, että valtio avustaisi hullujenhoitoa niin, ettei se jäisi yksistään kunnan verotuksen rasitukseksi.»

Se oli oikea naula. Kukapa ei toivoisi kunnanverojen pienenevän, varsinkin näin, kun se käy päinsä edullisella tavalla: lisäämällä ruununveroja. Oikea mies olisi vallesmanni valtiopäiville. Hänen ehdokkuuttansa sitä olikin jo ennenkin miehissä puollettu.

»Meillä on aikomus esittää tämä meidän vallesmanni valtiopäivämiesehdokkaaksi», selitti johtokunnan puheenjohtaja asiaa jo Sakarille. Vallesmanni keinahteli sangen asianmukaisella tavalla. »Vai mitä meidän uusi johtaja siitä asiasta arvelee?... Tästä vallesmannin ehdokkuudesta?» kysäistiin jo Sakarin ajatusta.

Ja Sakari oli valmis. Kiitollisena, alttiina hän vallesmannin parasta tarkottaen todisti varmuudella:

»No jos kerta tahtoo valtiopäiville miehen, joka ei ole liialla viisaudella pilattu, niin sen sopivampaa kuin tää vallesmanni on, ei voi etsimälläkään löytää.»

Syntyi sangen pulmallinen äänettömyys. Vallesmannin silmät seisoivat päässä suurina, aivan kuin älyttömän silmät. Isku tuntui sattuneen ihan ruununvouti-ja senaattori-unelmien sydämeen.

Mutta tyytyväisenä hymyili Sakari ja vieläkin vallesmannia mairitellakseen todisti hän:

»Minä olen suorakielinen mies ja näkövoimiltani semmoinen, että tunnen miehen pimeässäkin. Ja vääriä todisteita en sano vaikka näkisin kenen päässä ei ainoastaan raiskan, vaan myös sen ison malan.»

Huoneessa tuskin kuului huokaustakaan. Vallesmannin Pudde tapaili käpälällä kärpästä, joka pyrki nipistämään kuonosta. Kärpänen ehti pyrähtää pakoon. Pudde jätti käpälänsä siihen kuonon päälle ja piti nyt visusti silmällä kärpäsen puuhia ja eleitä ja vallesmanni souteli keinutuolissa nyt ihan toisella tavalla kuin äsken.

Mutta vain joskusti hän, kuin salavihkaa vilkaista muljautti Sakariin niin vihaisesti, että silmänvalkuaiset välähtelivät.

* * * * *

Kiusallista!

Sillä jos häntä olisi soimattu kansan kiskojaksi ja ryöstäjäksi, maailman kelvottomimmaksi vallesmanniksi, niin ei hän siitä olisi niin suuria välittänyt, mutta tämä haukkuu häntä tuhmaksi, hulluksi, eli, toisin sanoen: väittää ettei hänelle ole annettu liikaa viisautta. Lähimmäisensä arimpiin, ihanimpiin kansallisen uskon juuriin sitä mies Suomessa sillä väitteellä iskunsa iskee. Sillä kukapa aina Pöndisestä lähtien, ei pitäisi tässä maassa verisimpänä solvauksena sitä että sanotaan, että hänelle ei -- kuten Sakari Kolistajalle -- ole annettu liikaa viisautta. Sakarin usko se sittenkin osottautui nytkin olevansa uskojen ihanin ja kansallinen usko.

Masentavaa! Vallesmanni parka! Ja kun vielä sanoi ja solvasi kaikkien kuullen ja aikana, joka vaalien takia oli hänen elämänsä tärkein!

Sappi oli haleta! Ja hän kun vielä oli erikoisesti kokenut johtaja-asiassa ajaa Sakarin asiaa! Hänen lihavasta niskastansa valui hiki virtanaan. Hän tuskastui lopen, viskasi vihansa koiraansa ja ärjäisi sille ihan hirmuisesti.

»Pudde pahuus! Hiiteen siitä ruoja!»

Pudde, kuten aina viisas, piti edullisena tunnustaa ruununmiehen ja yleensä vahvemman oikeudet, nousi ja kaappasi oven auki, luikki ulos, tullasi keittiön eteisessä laitoksen paistit, nuuhkasi nuuhkaistavat paikat ja alkoi hieroa kavalaa tuttavuutta laitoksen koiran kanssa. Hikisenä, ihan ähkien puheli vallesmanni siinä pulassa, kuin Puddeansa soimaten, toisille:

»Se on sen entisen ruununvoudin nartun pentuja ja emänsä kaikki pahat tavat on perinyt.»

Yhä tuskallisempaa! Puheenjohtaja siinä pulassa ja pinteessä erehtyi jo yrittämään sovittelua, puhellen Sakarille:

»Ei suinkaan johtaja nyt sitä tarkoittanut niin ihan puustaimelleen sanoa?»

Mutta se vain pilasi asiaa, sillä vallesmannin hyväksi nyt Sakari vakavana, ihan kuin loukkautuneena puheli:

»Minä olen jo Herran avulla synnintuntoon päässyt ihminen, enkä siis valetta puhu, enkä ystävästä, enemmän kuin vihamiehestäkään väärin todista.»

Aivan kävi olo raskaaksi. Jumalan miehen vakavuudella jatkoi Sakari vallesmannin hyväksi yhäkin:

»Vaikka Luojan kaikkivaltiaan eteen pitäisi astua ja sormet kirjan päälle panna, niin omantunnon mukaan todistaisin, että tämän vallesmannin päähän ei ole liikaa leiviskää pantu.»

Istuttiin kuin piinapenkillä. Erästä siinä pulassa jo ihan kuin yskitti.

Mutta vallesmanni oli jo hiestä kuin likomärkä. Pulassa siinä kävellä väännätteli hän akkunasta katsomaan ja ärjyi siitä Puddelle sinne ulos:

»Kärrin luo meni Pudde!... Sinä saatanan elävä!»

Mutta äänettöminä alkoivat johtokunnan jäsenet poistua tästä piinan huoneesta. Vallesmanni aivan odotti sitä. Kostaa hän tahtoi nyt Sakarille, muljautteli vihaisesti ja varustautui.

* * * * *

Ja nyt he olivatkin kahden kesken. Vallesmanni kävi aivan omin käsin sulkemassa oven, vaikka kiinni se enneltäänkin oli. Sen tehtyään hän oitis kähisi kaikella vallesmannin virkamahdilla Sakarille vihasta:

»Sinä saatanan lurjus!»

Hän puhui hiljaa, kähisemällä, etteivät vain seinän takana kuulisi. Sakari oudostui ja yritti jotain sanoa, mutta vallesmanni tiuskasi:

»Suu kiinni!»

Ja ihan kuin olisi aikonut lyödä Sakaria, kähisi hän:

»Kuinka sinä uskallat solvata ja sanoa, että minä en olisi normaali![1]»

[1] Täysjärkinen.

Se normaali-sana sotki nyt Sakarin ajatukset. Ei hän sitä ymmärtänyt.

»Normaali ja», kähisi vallesmanni, puhuen siitä, miten hän oli äänellään ja puoltamisellaan auttanut Sakarin johtajan virkaan, ja soimasi:

»Että ilkeätkin!»

Sakari ei saanut suunvuoroa, eikä hän siinä pökerryksissään olisi kyennytkään liikoja selittämään. Vallesmanni käväsi varmuuden vuoksi vielä uudelleen sulkemassa oven ja uhitteli:

»Mutta minä tahdon asiassa revanshe'in.[1] Oikeudellisen ja moraalisen revanshin minä tahdon.»

[1] Koston.

Silmäterät välähtelivät vihasta. Hän uhkaili aikovansa ruveta johtokunnassa rettelöimään, hakemaan jos mitä Sakaria vastaan, eikä helpottavansa ennenkuin oli saanut Sakarin viralta.

Kuumeisena ja kuohuvana työntyi hän ulos, haukkui kartanolla koiransa pahanpäiväiseksi ja niin ajoi nyt kiihtyneenä kotimatkalle.

* * * * *

Sakari Kolistajasta oli nyt tämän vallesmannin asian johdosta yhdellä iskulla tullut koko tämän pitäjän suosituin mies. Rahvas ihastui, kuullessaan, että hän, vaikka onkin johtaja ja siis herra ja virkamies, on sittekin noussut herroja, vieläpä itseään ruununmiestä vastaan. Eivät ne muut virkamiehet sillä tavalla. Kaikki ne vain kokevat olla herrojen joukkoa ja niiden ystäviä.

»Saatiinpas kerrankin oikea mies, täksi nyt hullujenhuoneen johtajaksi», puheli tyytyväisenä yksi ja toinen, ja toiset siihen arvelivat:

»Kunpa kaikkiin muihinkin virkoihin saataisiin niin oikeat miehet. Toista se olisi silloin täänkin alamaisen kansan elämä...»

Kansa alkoi aivan valveutua, herätä, ryhtyi jo Sakarin antaman esimerkin mukaan ja Sakarin turvin arvostelemaan virkamiehiänsä. Sakari Kolistaja oli siten kolistellut hereille koko kunnan kansan. Uusi aika oli nyt alkanut, sillä oikeuksiensa tuntoon herännyt kansa tuli myös myöhemmin pyrkimään käytännöllisiin tuloksiin.

»Viisas mies», todistettiin Sakarista kylillä ja toiset järkeilivät:

»Kukas tuo sitte viisas olisi, jos ei hullujenhuoneen johtaja, jonka täytyy kaikista hulluista vastata.»

* * * * *

Mutta sitä huonommiksi kehittyivät olot vallesmanni Kaksinaisen kodissa. Kun hän, näet, tältä kovanonnen matkaltansa palasi, kiroili ja sadatteli ja rouva peräsi sen vihan syytä, niin erehtyi vallesmanni siinä vihan kuumeessansa ilmaisemaan koko kauheuden. Uutta johtajaa, Sakaria, kiroillen hän rouvallensa ilmaisi:

»Hän väitti kaikkien kuullen, että minä en muka ole normaali.»

»Herra siunaa!» Rouvan pää meni ihan pyörälle. Aluksi hän ei kyennyt selvästi käsittämään asian koko kauheutta, mutta jo ennen iltaa selvisi se hänelle. Senaattori- ja ruununvouti-ihanteet, ihan pimenivät. Hätäytyneenä valitti hän silloin miehellensä:

»Ja itse hullujenhuoneen johtaja kun vielä sanoo, niin uskoohan sen nyt koko pitäjän väki!»

Vasta nyt huomasi vallesmannikin asian koko kauheuden. Jos nyt vielä joku muu olisi hänestä moista todistanut, mutta itse ammattimies, hullujen asiantuntija, jommoisena kansa tietysti hourujen hoitajaa pitää! Tomuna tuntuivat häviävän valtiopäivämies-ja senaattoriunelmat ja häpeähän siinä on se suurin onnettomuus. Menepä ja esiinny virkamiehenäkin kansan edessä, kun se luulee häntä hulluksi!

Ei. Kostaa hänen täytyi, maksoi mitä maksoi.

* * * * *

Omituista.

Vallesmanninkin perheessä alkoi näet sama piinallisuus kuin siellä pappilassa ja Punnitun mökissäkin. Asia oli niin arka, ettei rouva, enempää kuin vallesmannikaan uskaltanut siihen enää suorastaan kajota. Mutta sen sijaan, ja ehkäpä juuri sen välttelyn ja arkailun johdosta; kehittyi elämään joku yhäkin piinallisempi lisä. Rouva tavallaan ikäänkuin häpeili miehensä vuoksi, tai ... ei sitä osannut edes selittääkään, sitä piinaa. Ja aivan samanlaista kiusaa kärsi vallesmanni itse.

Ja muutenkin oli koko talon väen elämä kärttyisää. Hyvästi keski-ikäinen palvelijatar, Kaisa-Liisa oli kihloissa vielä hieman iäkkäämmän talonmies Kakkilaisen kanssa. Mutta Kakkilainen oli jo aikoinaan alkanut Pöndisen saarnoista hieman herätä. Ja kun hän yö; aikamatkoillansa sitte oli luullut huomanneensa, että Karoliina ehkä on nuoruudessaan kerran erehtynyt, oli hän alkanut sille kylmetä. Oli Karoliinalla kyllä sulhaseksi tarjolla toinenkin, kotieläinten leikkaaja-ukko Tirinen, ja sillä kyllä oli oma mökki-pahanen, mutta kun ei ollut muuta varallisuutta kuin nimeksi, niin ei hän olisi halunnut ukkoon suostua. Hän oli tullut ärtyisäksi, toraili joskus jo rouvallekin, jos uskalsi, mutta eniten toki viskasi vihansa Puddeen. Ja niin oli talossa kaikki altista äreälle mielialalle.

Ja nyt oli rouva vielä kaiken lisäksi saanut kirjeen itseltään arkkipiispan rouvalta ja täti Rosaliinalta. Ne onnittelivat jo valtiopäivämies-asian johdosta ja lupasivat piakkoin tulla ihan suullisesti ilonsa ilmaisemaan.

Ja nyt tämä häpeä! Otappa nyt ja elä ja ole! Hän ompeli hermostuneena, aivanpa kuumeisena. Vaiettiin. Lopulta vallesmanni hermostuneena, kiusaantuneena, jotain sanoakseen umpimähkään tapaili:

»Onkohan siellä, tuolla sillan alla hiiriä... Vai mikä se rapisee!»

Sanomalehden rapinasta tai rouvan neulan rapinasta, se asia lie päähän osunut. Tovin ompeli rouva vielä ääneti, kuumeisena. Pudde oli siinä lattialla kelletellessään avannut takakäpälänsä rumasti auki ja nuuski ja pureksi niiden välistä jotain, kirppuja kai hävittäen.

Ja viimein ei rouva enää jaksanut kiusaansa ja hermostuneisuuttaan hillitä vaan huusi keittiöön sinne:

»Kaisa-Liisa... Kaisa-Liisa hoi!»

Palvelijatar saapui ja rouva alkoi sille aivan riidellä:

»Kuinka Kaisa-Liisakin ja kaikki piiat ovat niin huolimattomat!... Sillan alla rapisevat hiiret, mutta niitä ei vaan hävitetä.»

Kaisa-Liisa ymmälle ja jo äkeänä tapaili:

»Hiiret!... Mitkä hiiret...»

»No hiiret ... hiiret ... hiiret», tankkasi rouva kiihtyneenä: »tavalliset nelijalkaiset hiiret... Eikö Kaisa-Liisa nyt sen vertaa ymmärrä», torasi hän, Kaisa-Liisa loukkaantui.

»Senköhän hiiriä tuolla on... Tyhjän sillan alla!» pani hän jo äkeästi vastaan. Rouva ärtyi ja tenäsi:

»Mutta kun vallesmanni itse on kerran sen sanonut jo... Kaisa-Liisan ei pidä ollenkaan tekeytyä liika viisaaksi. Kyllä se vallesmanni asiat aina paremmin ymmärtää!»

Itsensä vallesmannin täytyi sekaantua asiaan. Ihan kuin tuskaisena, asiasta eroon päästäkseen, käski hän Kaisa-Liisaa:

»Mene, Kaisa-Liisa, Juppurisen puotiin ja osta hiirenloukkuja vaikka joku tusina ... vaikka parikin tusinaa ... ja asettaa niitä sillan alle, joka paikkaan.»

Vaiettiin hyvin kauvan. Vallesmanni jo ujoili vaimoansakin. Oli äärimmäisen kiusallista. Taas pureksi Pudde niitä rumasti hajoitettuja reisiänsä. Vallesmanni sai siitä toki aiheen purkautua sille ja niinpä huusikin hän aivan vihan vallassa:

»Pudde sinä skoijari... Niin siivottomastiko sinä siinä kuovit!...»

Pudde nousi, hyppäsi ovea vastaan, avasi siten oven ja poistui keittiöön. Siellä yritti se pöydän luona jatkaa samaa rumaa, siveydentunnetta loukkaavaa kaivelemistansa, mutta muutoinkin kiukustunut Kaisa-Liisa ei sitä rivoutta nyt sietänyt, vaan sylkäsi inhosta, potkasi ja ärähti:

»Siinäkö kuovit!»

Mutta Pudde ärähti vihaisesti ja tapasi puraista. Ei hän toki ole piikojen alainen. Ikenet ja hampaat hyvin uhkaavina ärisi se pitkään ja katsoi Kaisa-Liisaa uhmaavasti, nousi sitte, käveli aivan keskelle lattiata ja ihan uhalla ryhtyi siinä jatkamaan säädytöntä menoansa.

Uhallakin. Eikä Kaisa-Liisa uskaltanutkaan enää häiritä, ei liioin nyt välillä joutanutkaan Pudden kuopimisien säädyllisyydestä huolehtimaan. Hän kuorasi helmoja hieman ylemmä, laski sukanvarren alas ja siinä, äskeisestä vielä vihaisena, ynseästi mutisi itsekseen:

»Syöpäläinen vai senkö pahuus hänessä syönee, kun niin kupisuttaa!»

Kakkilainen, se sulhanen, siihen tuli. Ollen sen olettamansa Kaisa-Liisan erehdyksen takia epäluulon myrkyttämä, asettui hän Puddea puolustamaan, tupakoi synkkänä ja jurasi:

»Siitä sen näkee!... Kun joku on kerran horjahtanut, niin sitä ei voi enää koirankaan menojen suhteen sanoa, apostolien sanoilla, että puhtaalle ovat kaikki puhtaat!»

Kaisa-Liisa rähähti siveytensä puolesta jo hyvin pahasti, mutta yhä synkemmin jatkoi epäluuloinen sulhanen:

»Häh?... Vai?... Sillä kun on kerran kiellettyä syönyt, niin siitä ovat avautuneet silmät, niin että tietää, mikä on hyvä ja mikä paha, ja ei tuo kummalta kuulosta, jos silloin koiran kuopimisellakin punastumisen tarvitsee fiikunalehdekseen...»

»Paholainen», jaksoi toki Kaisa-Liisa hillitä itsensä ihan rehellisesti kiroamasta. Mutta rakkaus tuntui murtuvan. Kaisa-Liisa jo uhitteli, että kyllä hän miehen saa: ukko Tirisenkin, jolla on oma mökki ja mies vielä mestari, eläinten leikkaaja.

Ja niin alkoi nyt Sakari Kolistajan vaikutuksesta, Pudden välityksellä, kehittyä Tirisen, Kaisa-Liisan ja Kakkilaisen elämästä jännittävä juoninen rakkausromaani.

Mutta kun Kaisa-Liisa illemmalla pyysi Juppurisen kaupassa saada kaksi tusinaa hiirenloukkuja, ja kun Juppurinen ihmeissään kysyi, mitä hän niin paljolla tekee, niin selitti hän vallesmannin vain käskevän ja tiuskasi vihaisena:

»Hulluksi tuo lie tullut koko mies.»

Ja samoihin aikoihin levisikin sitte jo vallesmannin kotikyläänkin tieto siitä, että hullujenhuoneen uusi johtaja oli ihan kivenkovaan väittänyt vallesmannia hulluksi. Outo sanoma kiihdytti mielet herkiksi. Pienikin asia suureni isoksi. Muisteltiin jo, että eräs vallesmannin sukulainenkin on juoppohullu.

Ja niinpä sovitettiin jo tämäkin viaton hiirenloukkujen yletön ostaminen samaan yhteyteen. Ei sitä koskaan ollut kukaan ostanut kuin yhden loukun, hyvä jos kaksi, eikä vallesmannin talossa ollut edes hiiriäkään. Asia suureni, tieto levisi. Nyt jo ihmeteltiin Sakarista:

»Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään erikoista!»

»Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki on sekoittunut.

Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin» nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku.

Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna Sakaria kukistaessa.

KYMMENES SANAKOLINA

Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.

Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.

Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain sattumalta:

»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja...»

Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi:

»Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä, koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian, assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin, kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: _Non erat his locus._»[1]

[1] Sen paikka ei ole tässä.

Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas keinahdeltuansa jatkoi pastori:

»Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta...»

Aivan hän käsisyrjällä apuna viittoen varmisti:

»Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä, että: _Non erät his locus._ Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.»

Kirkkoväärti yskähteli nöyränä näppeihinsä.

»No niin!» käänsi pastori äkkiä ja ilmoitti:

»Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa ja...»

»Soo... Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän pastorin puolesta selittämään:

»Pastori lukeekin pyhiä kieliä niin että helisee.»

»Jaa no... Mitäpä niistä ... maallisista viisauksista», tekeytyi pastori vaatimattomaksi ja jatkoi:

»Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti, ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin niihin syventynyt perinpohjin.»

»Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi ruustinna:

»Rovasti-vainaja taas... Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä, ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon kuin pitäisi.»

Huoneessa oli niin omituinen pappilan tunnelma.

»Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen tulee, puhellen:

»Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja maallinen viisaus yleensä... Sillä kuten sanoin niin: _linguæ cessabunt et sapientia abolebitur_,[1] sillä: _solum per fidem intelligimus_[2]. Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä esimerkiksi: _per fidem mænia Jericho conciderunt_[3]. No niin!»

[1] Kielet lakkaavat, häviävät ja viisaus katoaa.

[2] Me ymmärrämme ainoastaan uskon avulla.

[3] Uskolla, uskon avulla kukistettiin Jerikonkin muurit.

Ja tavallaan kuin takaisin asiaan tarttuneella äänensävyllä, hän jatkoi:

»Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen: _Nam et ipsa scientia potestas est_,[1] jokahan kyllä todistaisi, että kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: _Nec scire fas est omnia_.»[2]

[1] Tarkoittaa: Tiede on voimaa.

[2] että: ei ole oikein tietää liika paljon.

Syntyi äänettömyys. Tyytyväisenä, kuten voittaja, keinahteli pastori.

Kirkkoväärti puhui nöyränä:

»On se kallis lahja, se että Herra on jollekin antanut hyvän lukupään.»

Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt, köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos parempiansakin.

* * * * *

Mutta palaamme Sakariin.

Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.

Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian. Hengenmiehen varmuudella todisti hän:

»Ei. Pöndinen on suurempi minua.»

Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta todisti:

»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko... Syvimmänkin syvyyden pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»

Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.

Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan.

* * * * *

Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.

Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset.

Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru.