Chapter 3

Mutta nyt oli Jussi Punnittu itsekin jo asiaan herännyt ja siinä työntouhussa kysäsi.

»Viisautta tätä», tapaili hän.

Savut piti välillä lopauttaa. Nyt hän selitteli:

»Niin jotta sitä viisautta, eli päävärkkiä, tarkoitan, on kullakin ihan paraiksi.»

Hän tuhersi, sihtasi auraa, jatkoi:

»Niinkuin nyt rikkautta ja rahaa. Jokainen luulee sitä saaneensa liika vähän ja nurkuu Herraa vastaan...»

Suorassa se näkyi olevan. Nyt hän selitti:

»Mutta tätä viisautta! Sitä on jokainen saanut niin kylliksi että... Ei kukaan valita saaneensa sitä Herralta liika vähän.»

Hän takoi jotain auran naulaa. Ilmeisiä suruttomia nämä olivat. Sakari alkoi jo hiljaa asiansa puolesta loukkautua.

Ja niinpä alkoikin hän jo saarna-asiansa puolesta loukkautuneen katkeruudella hakea toraa. Äkkiä hän näet alkoi Maijalle jurnata, riidellä:

»Sinä, Jussi Punnitun akka, kuule, elä kehu!»

Maija höristi korviaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä Sakari tällä tarkoitti. Mutta Sakari jatkoi, juonitteli:

»Sinä, akka, kehut, että ei ole kenellekään annettu viisautta liikaa, mutta...»

Aivan hän jo tosivihassa ja katkerana sitä juonitteli. Maija meni ymmälle:

»Häh?... Niin että mitä se nyt tää vieras?» koki hän siinä leipoessaan, mutta entistäkin katkerampana tenäsi Sakari:

»Elä ylpeile!... Elä ylpeile, kuule Punnitun akka!»

Herrasiunaa! Hämillään tapaili Maija:

»Mistä tää vieras nyt suuttui. Ei tässä kuka ylpeile...»

Mutta turhaan. Yhäti katkeroittuen riiteli Sakari:

»Se on suruttomuutta, kuule sinä Jussi Punnitun akka, se että ylpeilet, ettei liika viisaita ole!... Pirun hierin, kuule akka, sinun sielussasi häklättää!»

Maija oli aivan leipomisensa keskeyttää.

»Niin liika viisastako?» tapaili hän ymmällä. Mutta aivan kämmensyrjällä varoittaen tenäsi ja torasi vain Sakari:

»Elä ... elä ... ylpeile!... Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta ole, sillä...»

Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon. Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti itsestään:

»Tässäkin on yksi liika viisas.»

Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla varmana todisti:

»En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta vikaani... Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika viisas...»

* * * * *

Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä kysäisikin:

»Jaa, niin että liika viisasko olet?... Se tahtoo sanoa, oletko sinä hullu?»

Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan, vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin verisesti.

Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi työtänsä. Vaiettiin.

Mutta Sakari latautui nyt vihassaan itseään Jussi Punnittua varten. Ja kun hän oli valmistunut, ärähti hän Punnitulle yhtäkkiä vihaisen uhmaavana:

»Elä kekkaa!»

Ja kun Jussi Punnittu ei näyttänyt siitä mitään välittävän, vaan jatkoi vain työtänsä, niin ärtyi hän lopen ja äkkiä aivan karjasi:

»Elä kekkaa, kuule!»

»Jaa, että kekkaa?» Ja rauhallisena koki hän vain pysyttää piippunysäänsä tulessa. Sakari menetti malttinsa. Nyt hän riidellä tenäsi Punnitulle:

»Kun Jaakopin kaivosta kerran loppui vesi niin ... Jordanista asti piti vetää juomavesikin, niin miten kävi?»

Kumma mies! Sukeutui riita, sillä Maija oli aina riitelyvalmis. Riidan hengessä ynseili hän jo Sakarille:

»Mistähän tuota sinäkin tiedät kaikki raamatun kaivo-asiat!»

Kohta oltiin tositorassa. Kiihtynyt Maija leipoi niin, että takapuoli pyörähteli ja pyllähteli. Kuin halveksuen hän jatkoi, torasi:

»Liika viisas!... Vaikka tokko lie päässäsi vingerporillisen vertaa sitä tavaraa!»

Sakari yritti ihan kauhistua ja karjaisi, mutta Maija ehti ennen ja jo rähähti:

»Sukkelaan lastaa siitä ne luuromusi niiden kahden kulkukojeesi varaan ja vie ne pellolle koko mökistä!»

Siunaa ja varjele! Ja pois täytyikin Sakarin nyt lähteä. Reppu jo olalla, juonitteli hän toki vielä jäähyväisiksi Maijalle uhkaillen:

»Mutta maltahan!... Maltahan, akka, kun Jordanin virrasta asti joudut juomavetesikin vetämään, niin...»

Ja katkerana, loukkautuneena, painoi hän lakin syvemmälle päähänsä ja niin työntyi taas taipaleelle.

Matkalla hän toki vähitellen alkoi rauhoittua, mutta ei sittenkään jaksanut unohtaa tämän Jussi Punnitun suruttoman väen veristä loukkausta.

* * * * *

Mutta ennenkuin jatkamme täytyy meidän selvyyden vuoksi heittää silmäys tämän samaisen pitäjän asioihin, jonka saarnaajaksi ja vaikuttavaksi henkilöksi Sakari oli jo alussa määrätty.

Sen pitäjän vallesmanni Reinhold Kaksinainen, näet, aivan sairaloisen kiihkoisesti halusi päästä valtiopäiville. Siihen haluun oli luonnollisesti syynä se, että hänen enonsa oli arkkipiispa ja setä senaattori. Ei niiden arvolle sopinut että hän, sukulainen, on ainoastaan paljas vallesmanni.

Ei. Niinpä olivatkin nuo sukulaiset ja muutkin hänelle vakuuttaneet, että jos hän pääsee valtiopäiville, tulee siten huomatuksi, niin hänelle, huonoista koulutodistuksistansa huolimatta on sedän ja enon avulla vallesmannista ruununvoudiksi pääsy yhtä helppo kuin kukolle hyppäys lattialta ruokakaukalon laidalle, ja ruununvoudista taas tulee väkisinkin senaattori, jos on kerran setä ja eno oikealla orrella.

Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen takaa.

Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan, oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin suurin toivo.

No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja alkoi puhella.

»Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan tietää, jutteli:

»Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta saarnamiestä... Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin... Se entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.»

Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti lausui:

»Mutta tämä onkin surutonta ja paatunutta pitäjää ... tämä teidän.»

»Ka», mukaili Pietiläinen vakavana ja jatkoi:

»Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain meitä itsekutakin vetää.»

Niinpä kyllä. Kuin vakavasti mietiskellen hän toki selitti:

»Mutta joitakuita uskovaisia on toki täällä. Se Pöndisen pappi kun niitä vähän jo hereille kolkutti...»

Ja vakavana hän omasta kohdastaankin jatkoi:

»Minullakin siinä kun... Iso joukko on ja suuret verot eikä maantuotteilla kunnon menekkiä, niin... Ei siinä ole liiennyt aikaa Sanan viljelemiseen.»

Ja niin edelleen. Sakari jo innostui. Hän tavallaan jo saarnasi: julisti tämän kansan pahuutta, varsinkin sen suruttoman Jussi Punnitun, jolle hän oli nyt ynseä.

»Se on viisaus, väärä viisaus, siinäkin mökissä tehnyt hunsvotin työn», kiivastui hän, ja kun Pietiläinen myönteli ja mietiksi, uhkaili kostonhaluinen Sakari, ihan julisti:

»Mutta minä kolistan senkin mökin... Hereille ja pois väärän viisauden kauheudesta kolistan.»

Pietiläisen mieli painui yhä vakaammaksi. Hän tapaili:

»Ka... Eihän se maallinen ja katoava viisaus kestä silloin, kun tiukka tulee.»

Ei. Liiankin pian oli tämänkin seudun kansa saava sen kokea, nähdä, miten epämääräinen on viisaus yleensä. Ei siihen siis luottamista. Jussi Punnitulle kostonhaluisena jatkoi Sakari, uhkaili, kuin ankaran saarnaajan tavoin julisti:

»Minä, jos ei muu auta, niin kiipeän Punnitun mökin katolle ja savutorven kautta kolistan ja kopistan sitä paatunutta paikkaa, niin että sen pitää herätä.»

Raamatulliseksi vertaukseksi Pietiläinen käsitti sen savutorvesta kolistamisen, vaikka Sakari tarkoitti ihan sanasta sanaan, nyt vielä yltyikin ja uhkasi:

»Kattilarämällä ja pitkällä puukangella kolistan yhtäkkiä savutorvesta ja kun säikähtävät, niin alan huutaa: Herää!... Herää!... Herää!... Ja silloin on aika armon sisälle tulla.»

Pietiläinen kuunteli vakavana. Miten raamatulliselta tämä ankara puhe tuntuikin! Vakavana erosi hän Sakarista ja missä tapasi tutun, niin kertoi, että todellakin on Pöndinen lähettänyt uskovaisille voimallisen saarnamiehen.

* * * * *

Mutta edelleen vaelsi hengenmies Sakari Kolistaja. Varsinkin tämä Pietiläisen vakava puhelu uskovaisista ja Pöndisen herätyksestä oli hänen saarnahenkensä nostanut. Oli poutaista. Väkeä ei näkynyt missään. Kaikki olivat hävinneet ja hajonneet työmaillensa ja ahertelivat siellä kuin muurahaiset.

Ja niinpä henkisesti altis Sakari Kolistaja ei lopulta siinä yksinäisyydessä jaksanutkaan saarnahenkeänsä hillitä. Tien viereen osui siinä rannalla näet nuottakatto. Kalamiesten hylyksi halennut kattilarämä oli siinä kumollaan. Hän innostui.

Ja niin kiipesi hän kodan katolle, löi siellä kattilarämää palikalla aivan vimmatusti ja saarnasi ensimmäisen suuren saarnansa, niin sanotun kodankattosaarnan. Hän saarnasi, huutaen:

»Herätkää!... Herätkää sillä minä kopisutan ja kolkutan... Minä rapisutan ja raksutan... Synnin unesta herätkää!»

Kattila rämisi tyynessä poutaisessa kesäilmassa kuin taivaan kutsukello. Kauvas selkien taa ja salojen sydämeen kantoi sen rämisevä ääni ja yli kaiken kaikui kodan katolla palikoivan saarnaajan voimallinen herätyshuuto:

»Herätkää tahi muutoin viisaus, se paha vekara, päässänne pahaksi paisuu!»

Ja monet heräsivät. Usealla työmaalla kuunteli aherteleva heinäväki, haravat ja viikatteet pystyssä, outoa ääntä. Ei käsitetty mistä se tuli ja mikä ääni se oli.

Mutta yhä vaan löi rämää Sakari ja saarnasi, huutaen:

»Sillä viisaus paisuttaa ja pullistaa meidät niinkuin tuuli akan paidan ja ukkonen Horttanaisen härän silmät, ja paisunut on kamala nähdä, kepeä punnita ja köykäinen käsin pidellä. Ja niin johtaa viisaus pahoihin näkyihin ja hulluihin hankkeisiin ja tuhmiin tekoihin.»

Se oli uusi sanoma ja voimallinen saarna heinäväelle. Kuunneltiin ymmällä. Saarna, se outo huuto, jatkui. Sakari julisti voimallisen totuuden:

»Niinkuin mustalaisen pahankurinen ja likainen, repaleinen ja ruokoton kakara se, viisaus, alati päässä vehkeilee, huutaa ja itseään ilmoittaessaan pirunmelua pitää, mutta jos siltä mitä kysyt, niin ikeniään se vain älyttömänä ja ilkeästi vastaukseksi irvistää ja pitkää nenää sieltä pahnastaan näyttää...»

»Hullukohan se on vai huutaakohan joku kurillaan?» arveltiin. Mutta Sakari julisti:

»Sillä Johannes oli edelläkävijä, mutta minä olen jälkikolistaja.»

Ja vuolaasti hän jatkoi, julisti, saarnasi totuutta:

»Sillä ei tarvitse suomenkansa viisautta eikä turkkia se joka löylyssä kylpee. Ei, vaan usko ja sana, pelkkä sana on meidän voimamme aina ollut. Leivällä ja sanalla, eikä viisaudella on suomenkansa ennenkin elänyt. Sana aseena ja iso leipä eväänä on suomenkansa maailmassa uraa avannut ja siksi taomme me edelleenkin taettamme, valmistamme kuin sanasepät ilman esi- ja taka-ajatusta aina vain uutta ja uutta sanaa ja helyä Herralle, vääntäen kuin myyrät sanaa salasta irti ja siksi ääni kuuluu Pohjolasta ja ilmoittaa, että me olemme sanan kansa, emmekä viisausvillityksen ja teon kansa, ja meillä on usko sanan voimaan. Sillä sanalla lyö suomenkansa löylyt Herralle, sanalla löylyttää se lähimäistänsäkin ja kolistaa koko maailman hereille ja siksi on se kolistaja-kansa, se Herran herättäjäkansa. Amen! Herran nimeen ja selkiän sanan voimalla aamen.»

Yli tyynien vesien kulki outo sanoma. Ja herätyskin jo tapahtui: Ahvenaisen laiska renki makasi, näet, varkain, työaikana, heräsi huutoon ja kattilanräminään ja tyytymättömänä kiroili:

»Kukahan kehno siellä nyt on ottanut kattilarämän taivaanharpukseen ja huutaa ja kolisuttaa niin että ei nukkua saa!»

KUUDES SANAKOLINA

Vaikeiksi ne kävivät nyt Sakari Kolistajan vaimonkin, Anna-Liisan, päivät. Hermostuikin siinä tämmöisessä suuressa surussa. Hyvästi hän sen Sakarin kanssa oli siinä elänyt, eikä ollut tarvinnut puutteessa kitua.

Ja ne porsaatkin siinä olivat yhäkin leikkaamatta. Sitä varten oli hän kutsunut Kikkiläisen ukon, odotteli häntä ja varasi jo niitä nassujansa. Oli ihana ilta. Karja märehti rauhallisena. Iloinen porsasparvi riensi Anna-Liisan luo, kihisi ympärillä, vinkui. Oli näet oppinut Anna-Liisalta aina jotain saamaan.

Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin.

Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan vaimolle avioeron ilman aviorikostakin. Lisäksi oli hän laskenut, että on taloudellisesti paljon edullisempaa olla talon isäntänä kuin sen muonamiehenä ja niinpä olikin hän jo alkanut valmistaa Anna-Liisaa varsinaista rakkauden tunnustusta varten.

* * * * *

Ja sitä hän nytkin kavalasti puhui. Kun murheellinen, tuskastunut Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten, tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta salavihkaa silmällä ja puheli:

»Kyllä se taisi iäkseen mennä... Tää isäntä.»

Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu.

»Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin... Kun kerran tauti on parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi tekeytyen.

Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta sieraimestansa.

»Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä kirveelläkään pois veistä!»

Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena, muka ihmeissään oudosteli:

»Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus, voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!... Jos kellä sattuu olemaan heikko pää.»

Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin kehasi:

»Mutta minun pää tää kestäisi senkin voiman.»

Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä. Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena:

»Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä päätä näyttelemään... Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu hinnoilla.»

Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin.

* * * * *

Tuskallista!

Eikä se Kikkiläisen ukkokaan vain vieläkään tullut! Missä tuo sekin nyt kuhninee! Kaikki nyt ärsytti Anna-Liisaa.

Hän oli jo siivilöinyt maidon ja kaatanut kissalle pikku kuppiin sen osan. Se lipoi maidon rauhallisesti, nuolasi kertasen suupieltänsä ja pesi sitte silmänsä, aivan korvien takaa myöten.

Mutta sitte tuntui siltä, että maitoa olikin ollut liika vähän, ja kun Anna-Liisa yhä hääräsi rainta kädessä, niin eikös päättänyt pyytää lisää, meni luo, naukasi, köyristyi ja kun ei sekään tehonnut, niin hierasi Anna-Liisan jalkaa ja taas naukasi ja taas köyristelihe.

Mutta sillekin suuttui nyt Anna-Liisa ja äsähti vihaisesti:

»Jopa tuota sait!»

Mutta kissa vain naukui ja hieroi. Anna-Liisa ärtyi, sieppasi päreen ja hosasi sillä kissaa. Kissa säikähti, sähähti, syöksyi nuolena uunin korvalle, köyristäytyi siellä, nosti hännän porholleen, sähisi ja irvisti niin vihaisesti, että viikset näyttivät ihan kamalan pitkiltä ja suorilta.

»Pahahenki!... Vieläkö sähiset ja irvistät siellä», raivostui Anna-Liisa. Kissa köyristi selkänsä ihan kykkyräksi ja irvisti entistäkin uhmaavammin ja aivan kihisi vihasta, kuin puikot pitkinä viikset, valmiina ihan silmille hyppäämään.

»Pahuus!» Anna-Liisa jo uhkaili:

»Mutta maltahan kunhan ukko Kikkiläinen puukkoineen tulee!»

Omituista! Mutta sillä lailla päätti vaimoparka kostaa kissalle. Pää kun olikin siinä kaikesta ihan sekaisin, niin ei siinä enää kyennyt kaikkea laskemaan.

»Sen tarpeessa sinä siinä oletkin vielä enemmän kuin porsaat», uhitteli hän touhutessaan.

Ja niinpä hän, kun ukko Kikkiläinen lopultakin saapui, antoi ensimäiseksi ja ihan tarpeettomasti leikata kissan.

* * * * *

Oli poutaista, ihanaa.

Saarnakodalta lähdettyään vaelsi Sakari Kolistaja taas rauhallisena määräänsä kohti. Kintturemelien päät vain näpsähtelivät joskus pieksunvarsiin.

Ja omituista! Nyt hänestä tuntui, että hän todellakin oli poikamies, vapaa Anna-Liisasta, koska kerran oli »luopunut vaimosta ja lapsista ja pellosta». Siinä yksin taivaltaessaan mieteksi hän sitä asiaa ja ihmetteli, mikä hänet olikin aikoinaan vietellyt lankeamaan vaimoon.

Ja hoksasikin hän sen viettelijän:

»Se on liika viisaus, joka panee miehen silmän katsomaan himoitsevasti vaimoväkeen. Vehkeilee miehen päässä heikkoa lihaa vastaan kavalasti kuin piru paratiisissa, niin että vaimon viehätys on viisaalle niinkuin kissalle kerma», päätteli hän. Lujasti hän päätti uskon avulla taistella sitä kavalaa vihollista ja viettelijää vastaan, ettei se pääsisi häntä pettämään kuten käärme petti Eevan.

Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät.

Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan.

Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti.

»Nokkaahan jo?» jännittyi Sakari ja odotti.

Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti kaulansa nokatakseen juhlallisesti.

»Nokkaakohan?»

Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti, juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen.

Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta, Eulaliinaa.

SEITSEMÄS SANAKOLINA

Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen ollut suotta sitä suositellut.

Ja nyt kokouksen loputtua istui johtokunnan esimies Vihavainen, Sakarin ja Eulaliinan kanssa tämän huoneessa. Yhdestä ja toisesta siinä puheltiin ja Sakari osui huomauttamaan:

»On tää tarpeellinen laitos olemassa... Tää hullujenhuone.»

»Ka!» myönteli esimies, pyöritteli sikaria, liistaroiden sen irtautuneet lehdet sylellä kiinni ja alkoi puhella:

»Niitä kun aina on hulluja maailmassa niin... On hyvä, että niilläkin raukoilla on kunnollinen hoitola.»

Eulaliina aivan kainosteli. Tuskin uskalsi salavihkaakaan Sakariin katsahdella. Vihavainen jatkoi:

»On koetettu tässä meidänkin kunnassa siinäkin asiassa pysytellä ajan vaatimusten tasalla, vaikka kunnan verot siitä kyllä yhä suurenevat.»

Eulaliina nyppi esiliinaansa. Esimies jatkoi taas:

»Näitä kun onkin tässä meidän kunnassa niitä hulluja niin kovin paljon, niin... Surkea niitä oli nähdä niiden omaisten puutteellisessa hoidossa.»

Mutta silloin tarttui taas Sakari siihen viisaus-asiaansa ja huomautti:

»Mutta viisaita niitä sittekin on enemmän.»

Maailman kauheutta hän sillä tarkoitti todistaa, mutta Vihavainen ymmärsi sen toisin ja myönteli:

»No... Eihän sitä toki elämästä mitään tulisikaan, jos hullut olisivat enemmistönä.»

Ja kohta käänsi hän puheen toisaalle, kysäisten Sakarilta:

»Mitä... Onko isännällä oma talo?»

Sen myönsi Sakari.

»Neljännesmanttaalin kontu», ilmoitti hän. Eulaliinaa aivan yskitti kainous. Puhuttiin nyt maanviljelyksestä, kunnes esimies taas kysäsi:

»Ja ollaanko leskimiehiä vai naimisissa?»

Ja siinä oli nyt Sakari asiansa, Herran asian puolesta valmis, todistaen:

»Kun kerran käteni auraan lasken, niin... Ei ole enää kehen taaksensa katsoa.»

Leski siis. Kaino Eulaliina levitteli ja virutteli esiliinaansa. Oli tämä kuin Herran lähettämä. Pastori Pöndiselle hän oli kiitollinen kaikesta. Esimies johtui puhumaan avioliittokysymyksestä, varsinkin irtaimen väen.

»Varsinkin näin huonoina aikoina», puheli hän, »olisi hyvä, jos irtainväki ei niin kevytmielisesti menisi naimisiin ... ennenkuin on tietoa, voiko perheensä elättää... Vaivaishoitolaisia se vain lisää. Vaivaismaksut tässä meidänkin kunnassa nousevat jo kohta kuuteenkymmeneen tuhanteen.»

Sen myönsi Sakarikin, ettei pidä kevytmielisesti naimisiin mennä.

»Mutta se ... maallinen viisaus ja ylpeys vetää, ja johtaa sokeankin siihen paulaan», selitti hän syynkin, miksi köyhät kevytmielisesti naimisiin menevät. Viisaus se on turmellut maailman siinäkin.

Ja niin jatkui rauhallinen juttelu. Eulaliina juotti aivan vehnäiskahvit. Kaikki tuntui nyt niin kodikkaalta ja valoiselta. Kissa kehräsi sängyssä sikeässä unessa. Palsami heloitti akkunalla ihan punaisena kukista ja ainoastaan silloin tällöin kuului niityltä heinäväen hiljainen viikatteen liippaus.

Mutta jo seuraavana päivänä tarjosi johtokunta Sakari Kolistajalle hullujenhuoneen miesjohtajan tointa. Sakari suostui ja muutaman päivän kuluttua oli hänen määrä toimensa alkaa. Sitte myöhemmin, toimensa väliaikoina, päätti hän harjoittaa varsinaista tehtäväänsä, maallista viisautta vastaan saarnaamista.

Mutta erityisesti oli vallesmanni Kaksinainen mielistynyt Sakariin. Oli hän sille jo puhunut siitäkin, miten tarpeellista olisi saada valtiopäiville enemmän hallinnollisiin tehtäviin perehtyneitä ja lakimiehiä.

Ja Sakari puolestaan oli vallesmannin ystävyydestä liikutettuna ihan sulanut. Lapsen alttiudella suhtautui hän jo vallesmanniin ja myönsi sen jokaikisen sanan oikeaksi.

Niin kirkastui vallesmannin senaattori-taivas. Sillä mitä ei voisikaan hänen hyväksensä valtiopäivämiesvaaleissa tehdä saarnamies, joka johtaa uskovaisiansa kuten paimen laumaa.

Ja kirkkaaksi kirkastui Eulaliinallekin jo se avioliiton taivas, jolle Sakari oli äskettäin jäähyväiset sanonut.

* * * * *