Chapter 2

Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa, suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei Pöndisellä ole viisautta liiaksi.

»Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän.

Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan saarnannut.

»Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo pastori ja tiukkasi äreästi:

»Mutta kuinka isäntä voi...?»

Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen, ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti:

»Minä olen kyennyt suorittamaan papintutkinnon ja...»

Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli suuremmaksi.

»No ... noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä, tenäten:

»Ne ovat pieniä, ne, siihen isoon pääviisauteen verrattuna.»

Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen teennäisen rauhallisesti:

»Oli kerran mies, joka...»

Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:

... »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja...» yskähteli hän. Mutta kun hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:

»Se mies on mies ... se joka lähimmäistään solvasi, mutta... Ei se pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»

Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt pilkkaajan käsiin.

Ja Sakari ihan vielä todisti:

»Minä olen suorapuheinen mies... En minä totuutta, niinkuin kissa kerää kierrä.»

Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa, jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:

»Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa...»

Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin, mutta tämä ehti ennen ja selitti:

»Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä selvän totuuden syötin.»

KOLMAS SANAKOLINA

Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti.

Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen. Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin kauvempaakin etsiä.

»Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin.

Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle.

»Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä niille jo selitellyt.

Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän seurakuntaan saapui.

Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka mihin.

* * * * *

Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen. Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut muuttaa toiseen seurakuntaan.

Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma. Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen alaiseksi...

Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin, ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan syöttömaata kohti.

Amalia koki neuloa sukkaa, mutta hermostui.

»Mitä sinä Ruudolf katsot?» hän jo aivan kuin kiihtyneenä kysyi.

»Jaa...» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan omituisia eleitä.

Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan. Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena. Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin.

»Nal-le!... Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta sähähtää ja repäisee siltä silmät.

»Nyt... Nyt... Nyt se repäisee ja sylkäisee!» tuskaili hän pastorille:

»Ruudolf... Rakas Ruudolf!»

Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa.

»Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön. Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella:

»Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan ei pidä tuon parempaa huolta...»

Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi sananvaihto.

»Lii-sa!» koveni jo rouva, mutta toinen vain tiukkeni.

»On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo vastaan.

»Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa ja murisi yhä ynseämpänä:

»Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin... Ei niitä ihan iltikseen haukkua tarvitse...»

Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi. Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta.

»Ka siinähän se ... tässä heinänteon alussa ... saatiin...»

* * * * *

Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen niin omituisen, yksinäisen näköisenä.

Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit, mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan kiireellä.

Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja naukasi kermaa anoen.

»As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi lattialle.

Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset.

Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto. Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen, lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä.

Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi painostaa.

Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen, huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat. Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin, sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi.

NELJÄS SANAKOLINA

Siinä pitäjässä, johon Sakari Kolistaja nyt saarnamatkallaan vaelsi, oli jo ajanmukainen mielisairaala. Tähän asti oli sitä hoitanut yksin naishoitaja, Eulaliina, mutta nyt, potilaiden lisääntyessä, oli päätetty hänen avukseen ottaa mieshoitajakin. Juuri tämän Eulaliinan toimeksi oli pastori Pöndinen jättänyt Sakari Kolistajan vastaanoton ja avustamisen.

Ja uskollisesti se Eulaliina asioita valmistikin ja Sakaria odotti. Kahdestakin syystä hän oli altis. Ensiksikin hän oli aikoinaan kiintynyt pastori Pöndiseen, tullut hänen opetuslapsekseen ja halusi nytkin häntä uskollisesti palvella. Pastori Pöndinen oli näet täällä apulaispappina ollessansa lainaillut velkojensa maksuksi Eulaliinalta, jolla oli pikku säästöjä.

Ja juuri se seikka oli saanut Eulaliinan Pöndisen uskonoppiin erityisen mielistymään. Ei niin, että pastori Pöndinen olisi ollut epäritarillinen, kosinut ja pettänyt. Päinvastoin. Hän oli kyllä puhunut avioliitosta yleensä, mutta myös _ainoastaan_ yleensä, s.o.: oli vain selittänyt, että niin kalliissa asiassa, kuin avioliitossa on alistuttava Jumalan johtoon. Jumalan on annettava määrätä aika ja toimittaa puolison valinta. Mutta hän oli toivonut Eulaliinan ymmärtävän, että hän puhuu sitä ainoastaan papillista velvollisuuttaan täyttäen, valistaakseen ja lohduttaakseen.

Ja sitte myöhemmin, kerran velan korkoja maksaessaan, oli hän jatkanut. Oli puhunut apostoli Paavalista, miten hänkin hillitsi itsensä ja pysyi naimattomana, voidakseen kokonaan antautua ja pyhittäytyä Herralle, ja miten Vapahtajakin käskee luopumaan vaimosta ja lapsista, pellosta, karjasta ja kaikesta.

Ja Eulaliina oli alistunut, odotteli nöyränä korkojansa ja toimi nyt Pöndisen asian takia Sakarin vastaanottoa ja työmaata valmistellen. Ja hän toimikin nyt suurella hartaudella, sillä miten olikaan, oli hän alkanut johtokunnalle puhua siitä, että tuoksi aiotuksi mieshoitajaksi pyydettäisiin tulossa olevaa saarnamies Sakaria. Olihan pastori siitä puhunut niin paljon hyvää, ja -- toinenkin syy pani Eulaliinan siitä asiasta huolehtimaan.

Hän olisi nimittäin mielellänsä mennyt naimisiin, mutta ei ollut onnistunut saamaan miestä, koska hänellä oli nenässä hyvin ruma syylä ja leuvassa muutamia partakarvoja. Sen pitäjän miehet eivät näet pitäneet naisista joiden nenässä oli ruma syylä.

Sillä miten hän, Eulaliina näet lie erehtynytkin otaksumaan, että Sakari on naimaton mies. Mutta niinhän ne yleensä saarnamiehet olivat. Varakkaiden leskien ja vanhojen neitojen hurskaassa seurassa ne yleensä oleksivat ja olihan moni muukin nainen tässäkin pitäjässä saanut saarnamiehestä ikuisen elämäntoverin.

Eikä johtokuntakaan ollut asiaa vastaan. Sekin luotti kyllä pastorin hyvään suositukseen ja niin oli asia miltei kuin aivan itsestään päätetty jo ennen Sakarin tuloa.

* * * * *

Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa, mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin oli ihan kuiva.

Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa. Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä. Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle:

»Paistetaanpas särkeä!»

Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu. Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä ja kysyi pojalta.

»Pelkäisitkö sitä?»

»En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan, mutta samalla kehasi:

»Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä on niin vihainen.»

Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui väittely, väittelystä kina.

»Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan:

»Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä turvissa istuisi.»

»Poika hoi!» kiivastui Sakari moisesta jumalattomuudesta. Herran pilkkaa tuo moinen on. Hän ryhtyi selittämään miten vahva turva Herra on. Hän tenäsi:

»Herran turva on niinkuin iso honka... Sen latvaan kun kerran kiipeät härkää pakoon, niin et tarvitse pelätä vaikka härkä miten möyryäisi.»

»Elä kinaa!» kiivastui lopulta jo poika. Sakarikin varustautui jo riitelemään hurskaan asiansa puolesta, mutta tuskin sai suun vuoroa.

»Iso honka!... Paholainen!» suuttui jo poika ja, kuin halveksuen, ynseili:

»Et siellä hongan latvassa syömättä kuitenkaan montakaan viikkoa kykkisi... Jos sinulla siellä kerran on maha kaikkine nykyaikaisine suurine vaatimuksineen mukanasi...»

Tosi tora. Riideltiin ihan rehdisti. Lopulla Sakari pojalle ynseili ja halveksui:

»Sinulla, poika kuule, on päässä liiat kehrinpuut kierimässä...

»Häh?»

»Niin, jotta sinä olet liika viisas!» haukkui Sakari.

»Paholaisen hongan kolistaja!» kiivastui poika moisesta loukkauksesta, kiroili, haukkui ja lähti astua vetkottamaan, pannen uhallakin ilkeäksi lauluksi.

* * * * *

Mutta edelleen vaelsi Sakari. Kesäiset metsiköt ja maisemat vaihtelivat ihanina, rauhallisina kuin ohi vaeltavat neitoset. Viidakon jälkeen avautui aho, sen jälkeen tuli koivikko, jonka puunrungot paistoivat lumivalkeina. Jänis syödä puputteli ruohoa ja oksalta katseli sitä pörhöhäntäinen orava, kuin olisi aikonut kävyllä viskata.

Niin saapui hän lopulta taas tielle. Ukkospilvi alkoi kohota pelottavan synkkänä ja mustana. Kaikki vaikeni.

Ja siinä tienvarrella, aidatulla kentällä seisoikin se Tippurisen pojan ennustama Horttanaisen kamalan iso ja vihainen härkä aivan yksinään. Se seisoi aivan liikkumattomana ja katsoa muljotti uhkaavasti. Sakari kiintyi sen mahtavaa muljotusta tarkkaamaan. Se huvitti vieläkin enemmän kuin äskeinen sisilisko. Näytti kuin olisi härkä pannut uhman uhmaa vastaan; sitä mukaa kuin ukkospilvi paisui ja kokosi voimia iskuun, mullisti myös härkä silmiänsä yhä uhmaavammin. Ei liikauttanut häntäänsäkään. Sakarilta pääsi jo mitä herttaisin nauru.

Ja sitä mukaa muuttui koko luonto ikäänkuin tuon näyn taustaksi. Loitompana puhalsi jo ukkosen edellä omituinen salainen tuuli. Siellä rannalla kuivuivat nuoralla jonkun pyykit. Tuuli pakkautui isoon naisen paitaan ja pullisti sen ihan mahtavaksi näyksi. Varsinkin paidan mahan kohta kelletti siellä ilmassa keinuksissa isommoisena taivasta kohti.

Ja yhä sitä mukaa paisui ja pullistui pilvi ja mullistuivat härän silmät. Isku valmistui. Sakari nauroi näylle kuin katketaksensa.

Mutta silloin jyrähti äkkiä ukkonen niin, että taivaat repesivät. Härkä puhahti, hyppäsi aivan kohoksi ja häntä ojona syöksyi sitä kyytiä aitaa vastaan ja tielle. Aita rusahti. Aikamoinen kappale siitä tarttui härän sarviin ja semmoinen kantamus sarvissa syöksyi se tielle. Sakari älähti ja alkoi sitä suoraa painaa tietä pitkin härkää pakoon, minkä kintuista pääsi. Härkä tuntui seuraavan aivan kintereillä, ainakin tien levyinen kappale aitaa sarvissa. Elämä ja henki tuntui olevan kysymyksessä.

Ja eteen osui vielä iso sikalauma. Se säikähti Sakarin julmaa tuloa ja syöksyi puhaltaen painamaan edellä pakoon. Eräässä paikassa oli olkia tiellä. Muuan iso sika oli kauhusta niin sekaisin, että siinä menon kiivaudessa sieppasi niitä aimo tukun suuhunsa. Kuin pitkät viikset törröttivät olet sen suussa ja yhä hurjempaa vauhtia painettiin edelleen.

Omituista! Kauhusta sekaisin joutunut Sakari kiroili sioille. Ne tuntuivat olevan hänen tiellänsä, estävän pakoa. Aivan irvellä ikenin painoi hän päästäksensä edelle, mutta turhaan. Kauhistunut sikalauma lisäsi vain vauhtia. Ukkonen räjähteli kamalasti, mutta sadetta ei vielä ollut.

Ja taas osui olkia olemaan tiellä. Toinen sika siinä kauhusta pökerryksissä yritti siepata niitä suuhunsa. Tottakai se kuului asiaan, koskapa toisellakin sialla oli.

Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä.

Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen. Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi raju ukkossade tulvia ihan virtanaan.

Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon.

Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla. Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki selitellä asiaansa ja vaivojansa.

»Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas taipaleelle.

Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias».

Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle himoitaksensa häntä.

VIIDES SANAKOLINA

Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla.

Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen, kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti, juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään. Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä.

* * * * *

Kotosalla se mökin väki, eukko ja mies, olikin. Itseään Jussi Punnittua pidettiin yhtenä pitäjän tuhmimmista. Tuhmaksi Jussiksi häntä jotkut haukkuivatkin. Sakari nyt siinä jo puhutteli, mutta mies tuntui aivan suruttomalta. Auraa vain korjaili, tupakoida tuhersi ja puheli noin vain. Tuntematon kulkija tämä Sakari hänelle, kuten kaikille muillekin näillä main olikin.

Mutta parastansa koki Sakari. Hän meni jo asiansa ytimeen, tiedustaen mieheltä äkkiä:

»Entäs... Mitenkä on sinunkin viisautesi laita?»

Auraansa vain Jussi tarkkasi. Ihan oli kokonaan työnsä tuherrukseen kiintynyt.

»Niin jotta onko sinulla viisautta liiaksi?» selvensi Sakari odotettuansa.

Vaimo toki siinä leipoessaan nyt miehensä puolesta arveli:

»Kellähän tuota sitäkään värkkiä tässä liiaksi olisi... Köyhissä olopahoissa.»