Chapter 13

Mutta emme rupea itseämme enää väsyttämään tämän lopullisen pesänselvityksen kuvaamisella. Arvaahan lukija, näet, ilman sitä kuvaustakin, että asioiden kehityttyä tälle asteelle, täytyy pakostakin »kaikkien saada toisensa», kuten aina viisauden ja järjen alalla: takaa-ajajat saivat omansa, Anna-Liisa Sakarinsa ja Eulaliina sen, mikä hänelle tuleva oli. Ainoastaan niiden Punnitun mökkiin jätetyiden sianporsaiden suhteen ei vielä olla selvillä, saiko jokainen omansa.

Yksinpä Pöndinenkin huomasi nyt saaneensa takaisin sen viisaan maineensa, jonka luuli kadottaneensa, ja jonka kadottamisen takia hän oli niin suuresti kärsinyt ja surrut.

* * * * *

No niin.

Asia oli jo selvitetty. Sakari Kolistaja tietysti jätettiin vapaaksi, vaimonsa hoiviin. Liika viisasta ei olisi voitukaan sotkea yhteen köyteen hullujen kanssa. Rauhallisena siinä Sakari jo puuhailikin tupakan hakkuupuuhissa. Oli vain poistunut noutamaan aitasta tupakoita.

Ja ihmeissään siinä oli takaa-ajajien joukko, ja vallesmannikin, kuultuansa, mitä lajia se Sakarin suuri viisaus oli. Nyt, näet oli jo selvinnyt sekin, että Sakari oli siellä vierailla mailla ollut saarnaamassa juuri sitä samaista suurta viisautta vastaan.

»Niin onpas, näet, tääkin viisaus ... kipperä kalu, kun se milloin ... toisin puolin pyllähtää», ihmetteli ja siunaili eräs mies ja samaa ihmeellistä viisaus-asiaa mietiksivät muutkin. Puhuttiin viisaudesta pitkälti, ja paljosta muusta ja paatunut Anna-Liisa soimaili taas Pöndistä, sanoi sen hämmentävän selvänkin viisauden sameaksi, että usko saisi yksinään hallita ja pitää isännyyttä, kuin mikäkin iso-mahainen isäntä. Niin puheltiin.

»Ka... Aasilla sitä on ennenkin maailmassa ajettu... Paraimmallekin paikalle tarkoitan», mietiksiä tokasi silloin lopulta miehistä eräs.

* * * * *

Asia selvisi. Ainoastaan Eulaliina siinä istui ymmällä asiastansa.

Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin, että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän Eulaliinalle:

»Niin jotta sinutko se aikoi naida?»

Ujostutti vastata.

»Niin no... Se oli vain kihlaus vasta ja... Sotki sillä, kun sanoi, jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja kiertää.

Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan, selitellen:

»Ka mitäpä sille... Vie se viisaus vakavankin vipuun!»

Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi savut ja jatkoi vakavana:

»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»

Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.

Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas oli voinut viisaan väen sokaista.

Tutkimatonta. Käsittämätöntä oli myös se, kuinka sadoilla katekismuksen kysymyksillä ja vastauksilla paalutettu ja viitoitettu autuudentie, jonka tutkimiseen hengellinenkin maallinen viisaus jo ennen matkalle lähtöään tarvitsee kymmeniä vuosia, kuten jumaluusopin tohtorien ja professorien tärkeä tieteellinen työ todistaa, miten se mainio autuudentie voi toisinaan taas olla niin mutkaton ja suora, että hulluksi haukuttu liika viisas, Sakari Kolistaja, kykenee sen tuhmallekin ihan selväksi saarnaamaan.

Syvällistä, mutta lohdullista samalla. Nyt, näet, voitiin toivoa, että sekin, jolla ei ole varoja ottaa jumaluusopin tohtorin, tai papin tutkinnoilla selkoa autuudentien lukemattomista eksyttävistä mutkista ja kavalista koukuista, voi uskaltaa tuolle tielle lähteä, koskapa se joskus taas noin ilmi-selvänä avautuu. Ja juuri siinä on Sakari Kolistajan lähetystyön suuri iäisyysarvo: hän on avannut alemmallekin, köyhälle kansalle, lapsille ja imeväisille tien autuuteen, iankaikkiseen elämään ja taivaan iloon, osottaen, että kyllä sinne osaa mennä ilman liika viisauttakin, ilman pappien tohtoristietoja, jopa juuri ilman niitä, ja ainoastaan ilman viisautta sinne osaa mennä. Niinhän oli itse viisaus, jopa jumaluusopillinen viisaus todistanut ja se todistus oli vielä tuon vaivan ja hullusti toimivan viisauden olemus ja ydin.

Tutkimatonta. Alettiin jo hämärästi aavistaen tunnustaa, että oikeassa oli pastori Pöndinen, oikeassa Sakari Kolistaja saarnatessaan, että viisaus ei riitä asioiden syvintä selittämään, vaan että kaikki, viisauden suuri olemuskin, voidaan oikein käsittää ja ymmärtää ja selittää ja nähdä ainoastaan uskon, sokean uskon avulla. Se oli se ainoa järkkymätön totuus, jonka viisaus oli kyennyt nyt opettamaan.

Kaikki oli viisaus laittanut viisainpäin. Huomattava nimittäin on vielä se seikka, että se hullu, jota, kuten olemme kertoneet, ei hoidokiksi hyväksytty, hiipi juuri näiden keskustelujen aikana tuohon hullujenhuoneeseen ja poltti sen poroksi. Suuri onni tässä, näet, oli se, että palanut laitos oli, viisaasti ja varovasti kylläkin, vakuutettu pitäjän omassa, kunnallisessa palovakuutusyhtiössä ja valtiopäivillä lisäksi huolehti Punnittu uuden rakennuksen valtioavusta.

* * * * *

Mutta lopetamme jo.

Nyt, näet, palasi Issakainen kosimispieksuinensa ja viinaksinensa.

»Ka!» huomasi hän isäntänsä palanneeksi. Mutta oitis alistui hän kohtaloonsa. Eipä tässä tämmöisessä talossa ole lujapäisellä miehellä hätää muonamiehenäkään.

»Samapa tuo... Eletään ennallaan», arveli hän, sytytti piippunsa ja istahti rauhallisesti kissan viereen, kuin sen kohtalotoveriksi. Sama kolea orvon osa tuo oikeastaan oli, näet, heidän molempien osaksi langennut tässä inhimillisen viisauden suuressa näytelmässä. Kiitos Issakaisenkin osasta Pöndisen suuren opetuslapsen, Sakarin, ja yleisviisauden, eikä niin paljon hänen oman takkuisen päänsä lujatekoisuuden ja kovuuden.

Mutta vallesmanni teki joukkoinensa toki jo lähtöä. Eulaliinakin lähti samaan matkaan, palatakseen toimeensa. Leppynyt oli vallesmanni jo Sakarille, mutta jäähyväisiä sanoessaan erehtyi hän onnettomuudeksensa sille, kuin hyvittelyksi puhumaan:

»Jaa, isäntä Kolistaja... Niin että... Kuka meistä siellä meidän pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»

Mutta silloin kivahti Sakari taaskin:

»Minäkö hullu!... Häh?»

Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut sietää.

»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.

Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:

»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin, niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan... Aina tunnustan sen, että minä olen liika viisas.»

Ja varmuudella, tietoisena, mutta samalla alistuvasti hän jatkoi:

»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin spitaalisyntistä paeta tiettäisiin...»

Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä seisoessa. Sakari lopetti, todisti:

»Niin että se viisaus on kolisevaa viisautta ja rehellistä kello-kaulaista viisautta. Sillä jos Herra onkin suurille ja mahtaville antanut muuta enemmän kuin pienille, niin on Hän kuitenkin ääntä, millä olemustaan ilmoittaa, antanut pienille lapsille, ja suomenkansallekin, enemmänkin kuin suurille ja rikkaille. Ja kun minulla on vielä tukeva ja sonnustettu usko, niin että minä sen avulla synnintuntoon päässeenä käsitän ja tunnustan liika-viisauteni kauheuden, niin minä myös sen julistan ja ilmoitan. Ja siksi pitää koko maailman tietämän se, niinkuin vanha ämmä hapan ja karvas totuus, että minä olen liika viisas.»

Ja hän eli rauhallisena Anna-Liisansa suojassa, elää vielä nytkin, ja tuskin koskaan kuoleekaan.

Mutta kaikissa vaiheissansa on hän pysynyt lujana suuressa kansallisessa uskossansa: Kertaakaan ei hän ole langennut kieltämään viisautensa harvinaisen suurta määrää, vaan järkkymättä, horjumatta on hän aina uskonut, uskoo ja tulee uskomaan -- ja sen myös maailmalle rehellisesti, varmasti ja nöyrästi tunnustamaan -- että hän on liika viisas.