Chapter 12

Aamen, sillä ei siitä ole vahinkoa, jos suomenkansa viisautensa menettää, mutta jos se vatsansa kadottaa, tai leipä loppuu, niin silloin on kaikesta kuitti, sillä ei pään-täytisen viisautensa, vaan ainoastaan täyden mahan avulla ja uskon turvin jaksaa suomenkansa työssä vääntää ja viimeisenä tuomiopäivänä, nimenhuutoon aikanaan juosta ja taivaan päärlyportille hetkelleen hölkätä, vaan viisaus tekee sille kaikessa pelissä pietin.

Pietin. Ja jos ei siis, oi suomenkansa, sinun vatsasi ole terve ja uskonmukulat päässä paikoillansa, niin sinä surkiasti taivaan tiellä uuvut, sillä ei sinua viisautesi yhtäkään, eikä vähintäkään auta. Aamen!

Aamen, sillä kaikkinainen viina, ynnä myös viisauden viina, ei ole sinulle, oi suomenkansa, hyväksi, vaan häpeäksi ja kivuksi, sillä jos sinun pääsi on täynnä, niin olet sinä ihme ihmisten ja kauhistus Jumalan edessä. Sinä olet silloin hameen edessä heikko ja hieprakka vaimon viehätyksen ja kaikkinaisen vaimollisuuden edessä. Mutta jos sinun pääsi ei olisi täysi, vaan tyhjä, ja jos sinun vuoteesi vaimosta autio olisi ja sinulla olisi usko, niin niinkuin leikattu härkä olisit sinäkin voimakas vanhurskaudessasi ja luja lihaasi vastaan. Ja jos myös sinun päässäsi ei mitään olisi, ja viisaus olisi kuitti, mutta sinun pelloillasi paljon viljaa ja äijälti rehukasveja olisi, ja sinulla olisi usko ja kirkolliseksi leikattu tukka ja virsikannel, niin kuinka paljon huokiampi eikö sinun olosi ja humusi silloin olisi, oi suomenkansa. Aamen!

Aamen, sillä jos leili kestää sisälmyksensä voiman, niin ei sitä sinun pääsi, oi suomenkansa, kestä, sillä se on uskoa varten rakettu ja siitä on rakettaessa sanottu niin paljon kuin että: Ole luja!

Totisesti! Ja jos pakanat päänsä viisaudella koristavat ja otsansa sillä seppelöivät, niin sano sinä, oi suomenkansa, uskon avulla, että: Pois se minusta!

Pois se minusta, sillä parempi on sinun tyhjällä päällä ja täydellä vatsalla taivaaseen päästä, kuin pää täynnä ja vatsa tyhjänä helvettiin joutua. Aamen.

Aamen, aamen, sillä viisaus, se ilki ja ahne olento, täyttäisi suomenkansan pään kaikkinaisella, mielen moninaisella ja sydämen, sen alati ihanaisen, kaikki-voittavaisen ja lumo-enkelimäisen helmaväen himolla, niinkuin viisas ja hurskas Salomon viisaudessaan täytti haareminsa tuhannella lihavalla emännällä ja hekkumahuoneensa kahdellatuhannella pakanain ihanalla tyttärellä, vaan usko, se nöyrä ja yljälleen aina altis impi tyytyy siihen yhteen ainoaan aamen-sanaan, niinkuin kyyhkyläinen kahteen munaan. Karta siis, oi suomenkansa, viisautta, joka sinun pääsi niin kaikkinaisella viinalla täyttää, sillä sinun täysinäinen pääsi, oi suomenkansa, on kansojen kauhistus ja maailman lopun merkki ja sen suuren huudon, ja ilkiän jurinan merkki, joka hamaasta Seinäjoelta nousee ja Juvalta jurisee, kun sinä viisauden sanaa ylpiästi kolistat ja viisaudenjyrää kun sinä niinkuin härkä paisuneena vetäen vedät ja jurnaten jurnaat. Sillä et sinä enää sitä sinun soittotaidollesi soveliasta hau'in hiljaista ja mykkää leukaluuta soita, vaan omaa parkuluutasi parutat ja kiljuluutasi karjututat. Aamen!

Aamen, sillä turhaan sinä huudat ja suotta itseäsi ilmoitat, sillä ei tule profeettaa, vaan jurnuri Juvalta ja Salomon ei syntynyt Seinäjoella, ja jos sinä itse Paltamossa äitisi kohdusta päiville pullistunut olet, niin suotta sinä sillä sinuasi alati ilmoittavalla äänellä ja omatekoisen uskon avulla itseäsi kreekkiläiseksi julistat, sillä vaivaisena sinun välähdyksesi vilkkuu ja tuikuttava on sinun temppelitulesi, koskapa sinä siitä useasti ääntä pitää äkkäät, että se ihmisiltä nähtäisiin. Niin, sillä ei oikea aurinko itse kertaansa kirjoita, eikä ääntään ilmoita: Katso minä paistan. -- Ei, ja niin sinä sen omatekoisen uskosi paisuttamana vaellat väärän tiedon alla ja olet niinkuin rokkakauppias, joka leilikimppu kohona ylpiästi kadulla kulkee. Tyydy siis, oi suomenkansa, valmiiseen uskoon ja pureksi nöyränä isäsi peruja, niin mölysi lakkaa, sillä sen valmiin uskon avulla sinä saat oikean tiedon itsestäsikin, oi uskon-raadollinen! Aamen!

Aamen, sillä ei taida härkä raamatuita, aasi evankeliumia ja suomenkansa itse oikiaa uskoa itsestänsä tehdä, vaan liiaksi hän itsensä sillä luulouskolla kirkastaa ja ylettömäksi pörähdyksensä paisuttaa ja sillä maailmaa rikastuttavansa luulee, elleivät varsinaiset uskon taidolliset tekijät valmiilla uskolla häntä oikiaan itsetuntemiseen avita ja hänelle todista, että siellä, kussa oikiat profeetat ennustavat ja tosi-Daavidit harppua soittavat, se hänen ylpiä psalminsa, niinkuin viattomain lasten ääni, ainoastaan siksi pieneksi, mutta ei pahaksi pörähdykseksi löydetään, ja niin suomenkansa sen vuoksi lapsen reikätuoliin asetetaan, tai astian ylle niinkuin istuimelle istutetaan, mutta ne oikiat kuninkaat istuimellansa istuvat ja heidän harppunsa helää -- ja he astian yllä istujaan ainoastaan ynsesilmin silmäisivät, ettäs se, niinkuin laulava sittiäinen, erityisellä apuäänellä omaa ääntänsä ylentämään kiertokulkemiselle ja pörinäretkelle itsepulleana lähti, koska hän omatekoisen uskon kautta siitä aina pörinävalmiista liika-viisaudesta turpunut oli. Aamen!

Aamen ja tunne siis valmiin uskon avulla itsesi, oi suomenkansa, sillä sinun kotitekoinen uskosi on niinkuin kiljukalja Sippolassa ja niinkuin ärjykalja voimallisen Virolahden kylissä -- se kauhia kiljujuoma ja karjuviina ja symbooliviina, jonka sinä, oi suomenkansa, viisaudessasi keksit, että sinunkin äänesi maailmassa ja kansojen kuorossa kuultaisiin ja että sinulla olisi sinullesi se oikia symbooliviina.

Että sinulla symbooliviina olisi, mutta se keksimäsi kilju, ja se omatekoinen usko on sinulle monta häpiää ja useasti kipiää matkaansaattanut. Vanteet se katkoo ja ison kiljun nostaa ja tynnyrinsä maahanjaottaa, ettäs se liiaksi paisua ja ylettömästi pullistua yritti. Ja niin tulee sinusta, oi kotitekoisen, kilju-uskosi voimalla kiljutynnyrin tavoin maahanjaotettu suomenkansa, sen omatekoisen uskosi kautta, niinkuin se, joka tiellä latteasti ilmoittaa: Katso taitamaton lehmä on tästä vaeltanut ja ylpiäuskoinen kiljuhärkä on kulkenut tästä, että hänet ihmisiltä nähtäisiin -- mutta et sinä vieläkään omatekoisesta uskosta luovu.

Et, ja niin sinä suutut kauhiasti sille, joka sinun viisaustyösi Beliaalista eteesi nostaa ja sinut Vipusen vatsaan jälillesi johtaa, sillä ei syöttöhärkä, se oma usko, jotas elätät, omiansa hyväksy, vaan parempaa hän tahtoo, ja siksi ei hän suopeasilmäisesti taaksensa katso, sillä hänen sieraimensa ovat ylpiät ja niinkuin suuren kuninkaan sieraimet ne ovat. Luota siis, oi suomenkansa, ainoastaan kotitekoiseen leipään, mutta pidä valmis osto-usko, että ylpiät sieraimesi nöyrtyisivät, eivätkä niinkuin syöttösonnin sieraimet väärin vihastuisi, ja että sinun huoneenhallituksessasi taidollinen työjako olisi. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan vaimo taitaa synnyttää, mutta et sinä tiedä. Niin voi myös ainoastaan suutari tehdä soveliaat kengät ja uskontekijät otolliset ja ihanat uskontavarat ja vanhurskauden vaatteet valmistaa, mutta sinä itse olet peltotöissä taidollinen, ja niinkuin mestari multatöissä, joissa sinä hartiasi voimalla profeetta omassa Israelissasi olet.

Profeetta sinä, oi suomenkansa, olet siellä, kussa hartiat puhuvat ja voimahartiat julistavat, sillä ei koskaan ole sinua hartiasi häpeään heittäneet, ei omassa Israelissasi, eikä voimallisessa Olympian maassa, siinä uuden Jerusalemin iso-voimaisessa Härmässä, kussa hartiat yletään ja härjät käyvät laitumella, ja paavit ja Beltsebuubin pojat pieninä vapisevat -- niin sielläkään eivät ole hartiasi häpiään heittäneet sinua.

Ei, sillä ei sinun hartioitasi ole vielä koi syönyt, ei viisaus hapattanut, eikä kiljuviisaus paisuttanut, ja siksi ne eivät sinua pääsi tavoin koskaan kiljutöihin kuleta. Ei, sillä ainoastaan hartioissasi olet sinä hiljainen ja hartiatyössä aikaansaava, mutta koska uskoa teet ja viisautta toimitat, niin ainoastaan porua sinä synnytät ja isoa porua pöntöstä päästät. Heitä siis se uskon teko, eläkä pääsi viisauteen luota, vaan profeteeraa hartioillasi ja sano pyhän Simpsonin tavoin valmiin uskon lujuudella, että: Selkälihaksessa on minun voimani ja vääntölihaksessa viisauteni, ja siksi en minä pelloltani pois pullahda, enkä matollani koskaan turhuutta tanssita ja maallista, kepeää keikuta, enkä synnillistä hengenvaivaa väännä ja siksi en minä järky.

Elä järky, vaan ole voimallisin hartia- ja paksuin peltoprofeetoista, ja jätä siis viisauden työt niille, jotka synnissään päähänsä ylpiästi uskaltavat, mutta jotka vähiksi löydetään siellä, kussa viisaus vähäksi ilmoitetaan, hartiat punnitaan ja taivaan portit voimalla ja pauhinalla avataan. Ja koska sinä uskoa ynnä tarvitset, niin jätä sen tekeminen sen yleti salataitoisille ja nöyrille valmistajille, niinkuin lapsisaunassa synnyttävälle vaimolle, oi suomenkansa, sinä voimallinen uskonhärkä Siionissa ja jykevä herra hartioiden huoneenhallituksessa! Aamen!

Aamen, sillä härkä syö olkia, mutta nautahärkä oljensilppuja, sillä ne ovat mieluisammat hänelle, koska ne jo valmiiksi lyhetyt ovat. Etköstä siis sinä, oi suomenkansa, tahtoisi uskoa sitä valmista, jonka sananpalvelijat ja uskontekijät rakkaudessa sinun eteesi uskonsilppuina asettaneet ovat, vaan tahtoisitko sinä viisauden kauhian vaivan hartioillesi taakaksi ja pitkät oljet, ynnä tähkäpäinensä ja jyvinensä hampaittesi vaivaksi ylpiästi ottaa ja peltotyösi sitten unohtaa, koetellun työjakosi tärvellä ja niin sananpalvelijatkin ynsiästi puille-paljaille jättää! Ei. Pois se sinusta, sillä ei tarvitse sananpalvelijoiden kautta uskon-yltäkylläiseksi ravittu suomenkansa viisautta ja omatekoista uskoa, ei kala pesutupaa, eikä vesieläin pesuvettä ja vesipesua. Tämä on se suomenkansan henkiolevaisuudelle sopivainen ja hänen viisautensa ynnä-mukainen pyhä kolistealaisuuden oppi, se ainoa oikea ja autuaaksi-tekeväinen uskonsuunta ja tallellepanemus, ja niin on se halju ja ilkiä viisaus häviävä, sana ja sana-avu jäävä ja usko lujaksi kangistuva. Aamen!

Niin: Olkoon sinun ainoa sanasi: aamen, sillä jos enemmän puhut, niin tyhmyys sinun kieleltäsi karkaa, niinkuin aina sen, joka äänellä itseänsä orrelle ja hoikeella huomioon nostaa ja pienuutensa pirunjurinalla toiselle kostaa. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan sarvi on luotu härän ja usko suomenkansan päätä ja aamen sen suuta varten. Heitä siis turha viisauden haku, sinä uskon kansa, sillä vaikka sinä kuinka pitkältä sitä hakisit ja syventyisit, niin reikä siitä vain sinulle perältä paistaa. Anna siis, oi suomenkansa, viisasten viisaudessansa puhua ja sano sinä sen kauhian uskosi voimalla ainoastaan se uskon luja älysanasi: aamen!

»Aamen!» kertasi koko tämä villi, uskolle altis seurakunta ja sitä tietään alkoi hurjaa ravia painaa Sakarin nykyistä päämäärää: vaimoa, Eulaliinan kotikylää kohti.

Tultiin jo perille. Tietysti Eulaliina hermostui. Pää meni sekaisin. Mutta pian hän tointui. Sakari, näet, kertoi hänelle siitä vallesmanni Kaksinaisen antamasta neuvosta: että viisaalla puheella voi hallita hullut. Hän oli ottanut nämä taivasmatkalle ja hillitsi niitä nyt puheella.

»Herrasiunaa!» ihmetteli rakkauden sokaisema morsian itseksensä, sulhasen johtajakykyyn ja viisauteen ihastuneena. Oli ihan onni, että juuri hän oli laitokselle näin taitavan johtajan toimittanut.

Ja rauhoittuneena, tyyntyneenä ja onnellisena ryhtyi hän oitis puuhaamaan matkalle lähtöä. Pian siinä olikin kaikki kunnossa. Hevonen oli jo valjaissa. Eulaliina istahti sulhasinensa kärryihin. Muu joukko seurasi jalkaisin mukana ja niin lähdettiin nyt mennä jyryämään Sakarin kotitaloa kohti, josta tietysti oli alkava varsinainen taivaaseen meno.

KUUDESTOISTA SANAKOLINA

Tässä jo hyvin-monennessa, mutta silti varsinaisessa ja muita etevämmässä suomalaisessa viisaudenkirjassa -- ja viisaudenkirjaa ei voidakaan kirjoittaa muualla kuin Suomessa -- niin, tässä varsinaisessa viisaudenkirjassa ei, ikävä kyllä, ole loppulukua ollenkaan, sillä kaikki täytyy Sakari Kolistajan äkillisen matkan takia lopettaa tähän lukuun. Mutta tulevina aikoina, silloin kun kirjoitetaan suuri, tasan tuhat tuhat-sivuista nidettä käsittävä viisauden historia, kuten nyt on jo kirjoitettu vähempiarvoisempienkin asioiden pienet historiat -- avioliiton ja perunan viljelyksen historiasta, tieteen, taiteen, valtion, lannanhoidon ja kaikkinaisten muiden asioiden historiaan saakka -- niin: vasta niinä aikoina voidaan kirjoittaa tämän kirjan loppuluku. Toivottavasti tämä viisauden taistelujen suuri merkkihenkilö, Sakari Kolistaja, on silloin saava ansaitun tunnustuksensa. Sen hän ansaitsee, sillä onhan hän voimallisesti toiminut, kolkuttanut ja kolistanut ihmiskunnan kaikesta tärkeimmällä alalla: viisauden suurella työmaalla.

Mutta kuten sanottu, kulkea jyryttiin nyt Sakarin kotia kohti. Oltiinkin jo ihan sen lähimailla. Miehet painoivat hevosen juostessakin vain tiukasti, ihan kärryissä kiinni, vieläpä useat edelläkin, ja onnellisena istuivat molemmat johtajat toistensa vieressä.

Ja siinä menon remakassa piti Sakari puhettakin vireillä. Varsinkin sille seitsenpäiselle hän puheli. Nytkin hän taas sille hoihki:

»Kuule... Minulla on se sinun seitsemäs pääsi, niin että elä sinä vain eksy, eläkä jää jälelle, tahi muuten jäät päättä!»

»En... En eksy!» tenäsi hullu varmasti.

»Herrasiunaa! Noin viisailla puheilla näet narraa hullut tottelemaan!» ihmetteli soaistu, ihastunut Eulaliina itseksensä. Ei vain hän olisi mitään niin älykästä keksinyt, vaikka miten olisi miettinyt.

Matka jatkui. Erään talon aidan seipäisiin oli pistetty maitopyttyjä kuivamaan. Eräs miehistä muisti silloin Sakarin taivaassa lupaamat elämänkruunut ja: Yks-kaks kapasi joukko siinä juoksun menossa pytyt seipäistä. Hatuiksi, elämänkruunuiksi, ne pistettiin päähän ja niin painettiin täyttä ravia tietä pitkin, miehillä nyt puuhatut päässä. Eräässä loivassa myötämäessä laskettiin tavallista hurjempaa vauhtia. Pyttypäät edelläjuoksijat ja seuraajat aivan hihkuivat. Vastaan osui ajamaan povuutusmatkaltaan palaava pastori Pöndinen. Hevonen pillastui. Ainoastaan vaivoin jaksoi kyytimies sitä siinä tiepuolessa hillitä. Pastori itse oli ihan pökertyä.

Mutta ohi lasketteli Sakari joukkoinensa. Kädellä vain viipoitti pastorille ja huusi menon rymäkässä:

»Kolistin!... Hereille kolistin... Pois karisi viisaus ja kaikki heräsivät uskoon!»

Pastori oli kuin lyöty ja sokaistu. Tapaus oli hänelle niin aivan tutkimaton, että tuskin sitä jaksoi uskonkaan avulla käsittää. Ei hän kotonakaan uskaltanut siitä puhua sanaakaan.

Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.

Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin hän puheli:

»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja...»

Oli ihan vaikeaa saada sopiva sana:

«...vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä...»

Ruustinna taas ihan oudostui. Pastori jatkoi:

»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan -- käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja -- todellista on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida...»

Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.

Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen, hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.

* * * * *

Mutta viisausasian suuren tärkeyden takia täytyy meidän taaskin, vastoin estetiikan sääntöjä, katkaista kertomusta, että ei jäisi hämäryyttä.

Lopultakin, näet, aikojen kuluttua, selvisi pastori Pöndisen asia uskon avulla. Sakarin juttu kyllä oli ikävä mietiksiä, mutta hän selitti siitäkin eräälle, että:

»Jaa... Sakari Kolistajan asia, se on totta, on yksi niitä asioita, joita on yleensä sangen vaikea ymmärtää ja selittää, sillä armojärjestyksessäkin sattuu joskus ikäänkuin luonnonmullistus.»

Mutta vaalisaarna auttoi. Hän onnistui siinä samean hiekan asiassa niin hyvin, että seurakunta alkoi todellakin käsittää häntä uskon avulla ja niinpä saikin hän viran. Vääräuskolaissyytteestä hän taas pelastui siten, että kuuluisassa, suuressa puheessaan selitti asian tuomiokapitulissa näin:

»Minä, asian erityiseen vakavuuteen ja sielujen suureen iäisyyskaipuuseen katsoen tarkistan, ja justeeraan nyt uskonsuuntani maallisen viisauden hyväksi sen verran, että myönnän, että viisauskin on kyllä tarpeellinen erinäisissä tapauksissa ja taitotöissä, sekä uskon herättämisessä ja ohjaamisessa, niin että usko kykenisi selittämään ne asiat, joita ei järjen ja sen epämääräisen ilmestyksen, viisauden avulla selittää, ymmärtää ja ratkaista voida.

Tämän minä taidolla ja selkiästi tässä sanoin, ynnä siinä alati lujana pysyn. Herra meitä uskoon ja ymmärrykseen auttakoon! Aamen!»

Se auttoi. Varsinkin tuo Luterus-mainen loppuponsi teki tuomiokapituliin syvän vaikutuksen. Pöndinen sai seurakunnan, ja hyvin hän sitä hoitikin: Satatuhatta rahaa, 60 lehmää, 10 hevosta, kaksi saarnakirjaa, piipun ja lesken hän oli edeltäjältänsä perinyt, mutta jätti jälkeläisellensä kaksisataatuhatta rahaa, 120 lehmää, 20 hevosta, kaksi piippua ja yhden saarnakirjan. Toisen hän, näet oli matkalla kerran hukannut, mutta sen sijaan hän, kahdesti nainut kun oli, jätti seuraajallensa puolta nuoremman lesken kuin oli itse saanut, ja tyytyväinen oli seurakunta silloin, kuin hän rauhallisesti kuoli.

Ja senaattorina kuoli vallesmanni Kaksinainenkin. Sakarin aiheuttamaa häväistystä hänelle hyvittääksensä olivat sukulaiset ja tuttavat ottaneet häntä, jo virkamiehistön yhteisen kunnian takiakin, kainaloista kiinni ja nostaneet orrelta orrelle. Sitä mukaa kohosi hänen viisautensa arvo. Ja niinpä onkin kiitollinen kansa hänelle nyt kuoltua viisaudesta ja ahkerasta eteenpäin menosta velkaa 189.745 markkaa 93 penniä ja yhdet juhlasyömingit, johon summaan nousee hänen muistopatsaansa kustannusarvio.

* * * * *

Mutta palaamme nyt varsinaiseen asiaan ja juoneen.

Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan, kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta, talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin, ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.

Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi. Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus. Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.

Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste kuivaisi.

Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin. Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:

»Sakari!»

Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana. Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle. Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja uljaimman kiekaisunsa.

Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä, lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille, puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia. Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle, köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.

»Sakari», hätäili Anna-Liisa ja tapaili:

»Niin jotta... Ihanko sinä olet tullut kokonaan hulluksi?»

»Häh?»

Kiivaasti Sakari sen kivahti ja tenäsi:

»Sinä Anna-Liisa kuule, elä kekkaa ja nimitä.»

Ja kääntyen äkkiä sen seitsenpäisen puoleen, hän sille tiukkasi:

»Todista tuolle akalle, että olenko minä hullu... Enhän ole?»

»Et.»

Niin liikuttavan alttiisti, viattomasti, kädet housuntaskussa, todisti mies sen.

»Kuulitko Anna-Liisa!» ilkkui silloin Sakari voittoisana ja tenäsi:

»Sinä Anna-Liisa elä edespäin kekkaa ja sano jotta hullu, sillä hullu ja liika viisas eivät ole sukujohteessa toisiinsa, ja minä olen liika viisas... Enkö olekin liika viisas?» tenäsi hän taaskin siltä seitsenpäiseltä mieheltä: »Olenhan?»

»Olet.»

»Kuuletko!»

Ja aivan hän saarnasi nyt Anna-Liisalle:

»Sinä, Anna-Liisa, kuule, olet ynseä sydämestä ja penseä-sydämiselle vaimolle viisautta mitatessa on Herran vaaka tehnyt vilpin, ja siksi et sinäkään, Anna-Liisa, tiedä että viisautta on kahta lajia, nimittäin oikeaa ja väärää.»

»Elä nyt, Sakari», hätäytyi Anna-Liisa.

»Elä keskeytä», esti Sakari kiivaasti ja jatkoi, tenäten:

»Viisaus aina falskaa, ja varsinkin vaimon viisaus on vilpillinen, mutta jos sinulla, Anna-Liisa olisi Pöndisen usko, niin oikeaa numeroa viisarisi aina näyttäisi.»

Ja vakaumuksella todisti hän mestaristansa Pöndisestä ja sen uskosta:

»Pöndinen turvautuu aina uskoon ja asettaa siihen toivonsa, niinkuin uskollisen juhdan päälle, ja siksi sillä onkin, niinkuin matkalle valmistautuneella, aina evästä kontissa. Mutta muut panevat viisautensa salassa kykkimään ja häkräämään kuin viinankeittäjän, ja juopuvat vain sen tavaroista ja alkavat hyppiä ja niinpä onkin sitte eväskontti aina tyhjä.»

Kamalaa! Eulaliina oli kuin jostain äkkiä pudonnut ja pelästynyt. Silmät pyöreinä päässä seisoi hän ja vilkuili, eikä ymmärtänyt mitään. Hullut melusivat. Härkäpari puski ja mylvi. Anna-Liisa siunaili ja koko talo oli kuin nurin.

* * * * *

Mutta silloin tuli uusi yllätys: tietä pitkin ajaa lasketteli isossa pölypilvessä se vallesmannin johtama takaa-ajajien joukko kymmenin hevosin. Pois pakeni silloin kukkokin ammeensa pohjalta ja kätkeytyi monien aviopuolisoittensa turviin sinne aitan sillan alle. Ainoastaan se tuuliviirin kukko katseli nytkin sieltä korkeudestansa rauhallisena, kuten aina tämän viisaan maailman menoa.