Chapter 11

»Hyvä isä!» siunaili Maija kauhuissaan ja Punnittu itse koki hiivittäytyä hänen suojakseen. Sakari sai nyt ynseän, loukkaantuneen profeetan hengen ja ryhtyi ihan saarnaamalla ja kehumalla ansioitaan todistamaan, puhui niistä ylpeänä, mökin väelle kostonhaluisena, itseään ylentäen. Hän kerskasi:

»Sillä minä kuoletin ensin oman viisauteni ja lähdin sitten profeteeraamaan ja saarnasin ja humusin siinä suuressa Beliaalin kaupungissa sen kansan viisauden paljaaksi, niin että se oli niinkuin kynitty kana. Seelaa, Jussi Punnittu!»

Punnitun väestä tuntui koko maailma pimenevän. Sakari jatkoi, kuin saarnasi:

»Seelaa, Jussi Punnittu, sillä vaikka totuus yleensä on karvas ja tekee elämän happameksi ja miehen hahmon muikeaksi niinkuin vanha ämmä ja ikäloppu emäntä, niin en minä kuitenkaan voi olla itsestäni todistamatta, että minä kynin Beliaalissa viisauden.»

»Herrasiunaa!» hätäytyi jo Maija, mutta kiivaasti keskeytti, tenäsi Sakari:

»Elä keskeytä eukko!»

Ja kuten profeetta hän voimalla todisti:

»Minä en kehu, vaan ainoastaan ilmoitan ja todistan, sillä oma kehu on laulava sittiäinen, joka päänsä seinään paiskaa ja jonka satakielilaulu nurinymmärretään oman olevaisuutensa tähden. Ja siksi minä en kehuja puhuen sitti-pöröllä aja, vaan ainoastaan ansioni ilmoittaen todistan, että minä viisauden voimallisesti kynin.»

Hän oli täynnä henkeä ja voimaa ja todisti:

»Ja koska siis viisaus jo kynitty oli, niin minä toin sisälle uskon ja sanan, ja niin koko Beliaali pelastettiin, sillä kansa kuuli minua niinkuin Niinive Joonasta. Ja niin istuvat vaimot siellä nyt uskon istuimella, niinkuin hautova kana, joka siivillään munansa maailmalta peittää ja on, niinkuin hurskas neitsyt, sillä taitavalla uskon-silmäyksellä ynseä kaikkinaiselle synnille ja kukon hempeydelle, ja ainostaan pyrstösulkiaan siellä takana hiljaisuudessa hieman lekauttaa ja lipauttaa, niinkuin taidon merkiksi ja ymmärryksen salaiseksi vihjaukseksi... Häh, Punnittu?» ilkkui hän voitokkaana. Onneton, pelästynyt Punnitun pariskunta istui kuten Niinive tomussa ja tuhassa ja ymmällä tämän kiihkoisan, saarnaavan profeetan edessä. Sakari yltyi, ihan uhitteli:

»Niin että entäs vielä sana uskon lisänä! Häh?»

Ja hän aivan julisti:

»Niin että minä Beliaalissa väkevöitin kansan sanalla, sillä minä suitsin ja satuloin sanan niinkuin sotaorhin, jolla Beliaalin miehet karkaavat niinkuin Herran Seebaotin nimessä, sitä kavalasti toimivaa viisautta vastaan, etteivät sen työt pääsisi hiljaisuudessa nousemaan näkyviin, niinkuin pöröt pimeydestä päivän valoon. Ja niin on sinunkin viisautesi, Jussi Punnittu, minun toimestani uskon puntarilla punnittava. Häh, Punnittu?»

Maija ihan vapisi.

»Ka ... eipä tässä mitä erikoista punnittavaa ole... Kevyt-tekoisessa viisaudessa», yritti jo Punnittu sovitella, mutta yltyneenä tenäsi Sakari:

»Elä sotke... Elä sotke, Punnittu sillä ... ennenkun ehtootähti nousee ja vaimo niinkuin ihana Kerubiimi miehelle ilmestyä tahtoo, niin otetaan sinun viisautesi niinkuin kynttilä vakan alta ja asetetaan niinkuin Baalin pappi, kaiken kansan eteen, että se viisaus nähtäisiin, niinkuin vanha ja hapan vaimo, joka poskimaalilla ja hipiäjauholla itsensä siinä Beliaalissa portoksi koristi ja niin kansan ja kaupungin petti.»

Kamalaa, Sakari oli aivan uhmaava. Hän uhitteli:

»Sillä parempi olisi sinulle, Jussi Punnittu, ollut jos sinä hirviän viisautesi kaulaan kellon ja pahan hajusi kaulaan kalistimen laittanut olisit, sinun lähimmäisesi tähden. Mutta nyt se on jo myöhä, sillä armonaika on lyhetty. Voi sinua siis, kauhian viisautesi tähden! Mutta minä kilvoitin ja voitin!»

Ja hän selitti sen voittonsa, uhitellen:

»Minä perustin sanalla ja suupielilläni sen suuren ja kovakilvoituksisen kolistealaisseurakunnan, joka ei sitä kauheaa Horttanaisen härkääkään pakoon mökin katolle kiipeä, vaan turpeana minun nimeeni uskon turvissa istuu... Ja minä saarnasin suustani kolistealaisen uskonsuunnan, niinkuin suusta puhalletun kyyhkysen, ja siksi loppui jomotus ja vaiva... Veisatkaamme!» käski hän äkkiä papillisesti joukkoansa. Porsaat iloitsivat kuin kottaraiset, ja niin veisasi hän edellä ja harras, altis joukko mukana:

»Pois jäsenist' on kolotus ja sielusta myös jomotus. Nyt sydämessä, rauhassa, sen vahvan uskon turvissa, kuin pienet porsaat iloitsee, tai kottaraisna riemuitsee, vain ilo, usko, onni. Ja Horttanaisen sonni nyt puskea ei niitä nää, se julma sarvipää.»

Mökissä tuntui ihan taivaallinen ja kirkollinen tuntu ja olo. Hän oli voittanut, tunsi profeetalliset voimansa. Ynseästi, uskon-ynseänä, tahtoi hän jo hyljätä ja ylenantaa koko tämän pakanallisen mökin väen ja yht'äkkiä komensi joukkoaan:

»Puh!»

Ja outo joukko hävisi rutosti, kuten oli ilmestynytkin. Viimeisten kantapäät vain vilahtelivat tienkäänteessä ja kaikki oli mennyt ohi, kuten raju sadekuuro. Hämillään siinä istui niin vaimo kuin mieskin.

Ainoana muistona oli vain nämä neljäkymmentäneljä iloista porsasta, jotka täyttivät Punnitun äsken niin kovin elottoman, ilottoman mökin elolla ja ilolla.

Ja muutaman tunnin kuluttua sitte vielä uusi yllätys: Uskovaisten lähetystö tuli ilmoittamaan, että he ovat asettaneet Punnitun valtiopäivämiesehdokkaaksensa.

Ehdokaslistat oli jo viranomaisille lähetetty. Asiaa ei siis voitu peruuttaa, jos olisi haluttukin. Lisäksi oli vaalilistoilla, noilla vaalivapauden suurenmoisen viisailla kansallisilla keksinnöillä, se etu, että Jussi Punnittu oli voitu niille asettaa niin, että hänen täytyi tulla valituksi, vaikkapa ei saisi muuta kuin yhden äänen, ja toiset saisivat kaikki. Vaalisyöttinä vallesmannia vastaan oli käytetty sitä, että Punnittu tulee, kuten vallesmannikin oli luvannut, vaatimaan valtion suurempaa avustusta kalliiksi käyneille hullujenhuoneille.

Ja niin tuli Jussi Punnitusta -- sanoakseni asian tärkeyden vuoksi tässä juonen välillä -- valtiopäivämies. Hyvin hän tehtävänsä suorittikin. Erittäin harrasti hän hullujen hoitoasiaa. Oli jaettava muutamia miljoonia valtion varoja eri tarpeisiin. Punnittu nousi silloin, niistäytyi, sylkäsi ja piti seuraavan huomiota herättävän valtiomiespuheensa:

»Ehdotan, että eduskunta nykäiseisi miljoonat yhtenä hynttänään hullujenhuoneiden rakennusavuksi. Sillä tilanahtaus on niissä niin polttava ja kivistävä, jotta ... ei tässä kohta ole mihin enää päärojunsa kallistaisi. Pää-asia se hoitoa ja muokkia tarvitsee, sillä... Monen päässä jo on älli, eli viisaus vähissä.»

Mutta toisen sivustan puoluemies, Haisevainen, ajoi kansanvalistuksen, koulujen, asiaa ja tahtoi kaikki varat myönnettäväksi kouluille. Häntä kiukutti koko Punnittu ehdotuksinensa. Pieni ilkeys, pistos, ei tee moiselle pahaa. Hän nousi, yskähti ja puhui:

»Kuultuani ja nähtyäni edustaja Jussi Punnitun puhuvan hullujenhuoneiden tarpeellisuudesta, myönnän niitä tarvittavan. Sillä kun hän valittaa, että ei ole kuhun päänsä kallistaisi, ja että hänen pääasiansa tarvitseisi hoitoa niin...»

»En minä omaa viisauttani nuru, enkä väheksy. Minä vain asian suurimerkitykselliseen tärkeyteen katsoen kuvaannollisesti puhuin», keskeytti silloin Jussi Punnittu loukkautuneena.

Väiteltiin, pisteltiin ja purtiin toisiaan, kukin viisautensa mukaan. Keskustan puoluemies, Lopottinen, puhui nyt leveästi, näin:

»Viisauskysymys on, asian suureen merkitykseen katsoen, ei ainoastaan pelkkä pääasia, vaan suorastaan leipäkysymys.» -- Ja niin edelleen, laveasti ja pitkältä.

Hän ehdotti varat jaettavaksi tasan hullujenhuoneiden ja koulujen kesken, koskapa kerran näissä molemmissa, n.s. päähoitoloissa pään asiaa, eli viisautta parannetaan, hoidetaan ja edistetään.

Niin päätettiinkin.

Mutta Jussi Punnitusta oli tullut lautamieskin, ja sitä mukaa huomattiin punnitessa hänen viisautensakin lisääntyneen. Hän on nyt varakas isäntä ja pitäjän johtomies. Hän, inhimillisen yleisviisauden avulla viisaaksi tehtynä, onkin yksi ihmisviisauden hedelmöittävän työn ja toimen kaikista huomatuimpia saavutuksia. Viisauden ja uskon avulla oli hänestä »Tuhman Jussin» karkean kuoren alta löydetty oikea helmi, viisaus, ja kuten lukija tietää, on tämä samainen Jussi Punnittu nykyään kaikkialla Suomessa hyvin tunnettu ja huomattu henkilö, merkkimies, ja ikäänkuin kansansa kynttilä.

* * * * *

Tiesi se Eulaliina jo odottaakin sulhastansa, sillä ajoissa hän oli kirjeen saanut ja ikävöiden hän nyt jo odottikin.

Ja täyttä ravia painoikin taivaaseen rientävä seurakunta tietä pitkin, että pölysi. Ja taas ja taas sai Sakari halun ja voiman todistaa itsestänsä, sanasta ja uskosta, sillä tämä taivaanmatka antoi henkeä, tietoisuutta ja voimaa. Hän tajusi ansionsa ja niinpä siinä juoksun hölkässä selitti ja puhui siitä taivaasta, johon nyt matka piti. Hän todisti:

»Se on sanalla rakettu... Taivas!»

Joku siinä juostessaan mölysi innoissaan härkänä. Sakari jatkoi:

»Sillä niinkuin Jumala loi sanalla maailman, niin minäkin, viisauden niinkuin mukulan hylättyäni, rakensin sanalla taivaan ja tein ja asetin sinne sekä Herralle itselleen, että autuaille istuimet, ja lisäsin enkelien lukua tuhannella riemuenkelillä, kahdella divisioonalla palvelevia ja kolmella ja puolella rykmentillä taistelevia enkeleitä ... lihaa vastaan ... ja asetin erityiset hempienkelit...»

»Häh?... Asetitko?» riemastui seitsenpäinen juoksulönkässä umpimähkään, ja juoksusta läähättävä Sakari vahvisti:

»Asetin... Ja jokaisen autuaan kruunuun lisäsin neljä kallista kiveä, ja kahdeksan sadan markan smaragdia, ja kolmensadan päärlyn, ja tuhannenseitsemänsadan markan rubiinin, eli ison hohtokiven. Ja enkeleille laitoin pasuunat, että myös musikaalinen meno täytettäisiin, mutta psalmit kirjoitti jo Daavetti, koska hän Batseeban kanssa pahoja tuhrinut oli.»

He painoivat täyttä hölkkäjuoksua sen kentän ohi, jossa Horttanaisen härkä silloin tulomatkalla oli Sakarin uskon horjauttanut. Poissa oli nyt härkä ja Sakari ilmoitti joukolleen, juostessaan uhitellen:

»Ei tärähtäisi sydän pelvosta, vaikka rykmentti sarvipäitä härkiä vastaan astuisi, kun ihminen on jo, niinkuin me, taivaan tiellä, sillä...»

Housuja täytyi siinä juoksun ja puheen kiireessä kohentaa. Sen tehtyään hän varmuudella lopetti:

»Sillä taivas on minun, sanallani rakettu ja minun leukapielilläni perustettu... Kuka voi silloin meitä sisälle menemästä estää, ja kuka voi meiltä sulkea sen portit, joka meidän omasta suustamme saranoinensa ja lukkoinensa lähti, ja sanan ja uskon voimalla aina avoinna ja valmiina pysyy... Sillä kuka voi minun huokaukseni sitoa, ja minusta lähteneen hengen minuun takaisin ajaa, etten minä siitä osaani maistaa saisi!»

Ja pelotta he laskettelivat taivasta kohti. He eivät aavistaneetkaan, että juuri tänä aamuna oli -- paitsi takaa-ajajia -- lähtenyt matkalle uusi Horttanaisen härkä: se tuomiokapitulin asettama tutkimuskomitea, joka oli lähtenyt tutkimaan Sakarin uskonsuuntaa ja uhkasi nyt tuketa taivaan portin ei ainoastaan tältä sinne rientävältä joukolta, vaan myös itseltään pastori Pöndiseltä. Apumiehinä oli komitealla mukanaan kaksi erityistä uskontuntijaa, ettei erehdyttäisi kitkemään kalliita nisuja ohdakkeiden kanssa. Ja niin lähestyi tätä ihanasti alkuun päässyttä ja rehevästi kukoistavaa ja versovaa uskonsuuntaa tuho, voimallisena kuten -- Sakarin hengellisen mielikuvan mukaan -- vihasta paisunut härkä kilpailijaansa. Oli kuin olisi se kavala viisaus saattanut uskot puskuisille, valmistaakseen siten Pöndisen ja Sakarin, ja yleensä uskon tuhon kautta omaa synnillistä valtaansa karjassa, laitumilla ja kaikkialla, missä nöyrä-ääninen usko kokee toki hurskauden hiljaisuudessa kätkeä kaikkea siipiensä alle, niinkuin kana kokoaa niiden alle poikansa, silloin kun niitä muilta suojella tahtoo.

Mutta ennen Sakaria etsi komitea pastori Pöndistä, jonka vaaliasian vaalipitäjien ylle vetäytyi nyt tämä uusi ja uhkaava pilvi, ja Pöndisen ja Sakarin uskon heikkoutena, tässä uskojen välisessä taistelussa, oli nyt tuon heidän uskonsa liiallinen, aivan yliluonnollinen voima.

Oliko se kukistuva omaan väkevyyteensä, vaiko voittava sillä heikompansa, sen pian aika näyttää, sillä kirja on kohta lopussa.

Ainakaan ei nyt vielä ollut hätää, vaan varmana ja toivorikkaana painoi tämä täyttä ravia rientävä seurakunta taivaan portteja kohti. Ja vaikka Sakari yösaarnassansa olikin, ei tosin kieltänyt, vaan hieman epäillyt suomenkansan jalkauskon pätevyyttä, niin kirkastui hänelle, uskon miehelle, nyt sekin usko, niin että hän siinä juostessaan todisti:

»Herran antamissa juoksujaloissa meillä on kilvoitusapu ja joutu, niin että emme portilta myöhästy, ja jaloissa meillä on myös pakoapu ja pelastus syntiä, päälle karkaavaa Saatanan härkää ja Beliaalin loppua, sekä sitä meidän kauhiaa liika-viisauttamme vastaan.»

»Hih», hihkasi kirmaava seurakunta. Sakari jatkoi:

»Jo ensimmäisellä maililla jäi liika-viisaus jälelle niinkuin paha haiku ja turhaan nyt kieli pitkällä juosta haiventaa ja ponnistaa, että kiinni saisi...»

Tie tömisi juoksusta. Sakari lopetti:

»Ja loppuspurtissa kun siinä neulansilmän edessä kaikki kinttusuonet pinnistetään ja maalinauha katkaistaan, niin poikki lentää Saatanan paula... Ja yhtä kyytiä juostaan päistikkaa neulansilmän läpi, ja silmä sulkea jysäytetään rautaovella, ennenkun se jälestä läähättävä liika-viisaus ehti maalinauhaankaan... Ja silloin ainoastaan usko pullottaa ja koliseva sana kaikaa...»

Ja taas hihkaistiin ja yhä ihanampana ja lähempänä siinsi tälle jalkakilvoituksessa pinnistävälle seurakunnalle se taivas, johon tuomiokapituli luuli heidän rynnistävän virallisesti tarkistamattoman, ja siis laittoman uskon avulla.

* * * * *

Juoksun tahti ja vauhti pysyi nyt tasaisena. Sakari muisteli lähetystyötään, sitä työtä, jolla hän oli samalla taivaan rakentanut. Hän todisti:

»Se on nyt takanapäin täytetty... Lähetystyö on täytetty...»

Joku miehistä laski juoksun hurjasta menosta innostuneena häränpyllyn. Juostiin. Sakari jatkoi:

»Taivaaseen kun tulemme, niin siellä eivät viisaat kukoista, koska he kauheassa viisaudessaan ovat maailmassa käteisen luvatun sijasta valinneet ja suuressa viisaudessaan sanoneet, että: taivas ainoastaan äijöttää mieltä... Ja niin ei heillä ole istuinta, eikä jakkaraa taivaassa. Mutta sanan miehet käyvät siellä ja minun saarnani johdosta parannuksen tehneessä Beliaalissa ylpeinä niinkuin kurjet, joilla on kuninkaan kruunu päässä, ja uskonmiehet istuvat ja ähkivät turpeina niinkuin tynnörit ja isot isännät, koska he viisauden, niinkuin seula veden hietaan vuodattivat.»

Läähätettiin. Joku juoksijoista hirnui hevosena. Sakarilta tahtoivat siinä juoksun hölkässä housut valua. Hän piteli niitä, juoksi, johtui taas pääasiaansa, viisauteen. Hän kuvaili, miten se liika-viisaus oli häntä pettänyt ja puijannut, ja nyt hän todisti:

»Mutta lopulta, kun minä sen vaivasta ärryin niin, niinkuin viskatun kakaran ja kalikan heitin luotani hylyn... Ja silloin paikalla hölläsi uskon värkit päässä pyörimään ja minä sain voiman kolistaa sanalla.»

Ja niin alkoivat he taas siinä juoksun kiivaudessa tutkia ja eristellä viisautta, perusteellisesti, kuten teurastaja pistettyä sikaa. Siinä ravijuoksua painaen Sakari, näet, taas valitti sitä, että hänellä on sittekin päässä liikaa viisautta.

»Laske se pois ... se liika!» neuvoi silloin se seitsenpäinen, viisaustieteen tohtori Tarkkilainen. Mutta juosta hölkytellessään selitti Sakari:

»Ei sitä voi ihminen viisauttaan vähentää vaikka miten koettaisi, sillä viisaus on pään kanssa eroittamattomasti yhdistetty.»

»Eikö kirveellä hakkaamallakaan saisi pois?» uteli silloin eräs juoksusta läähättäen.

»Ei», vahvisti Sakari ja selitti: »Viisaus on ihmiselle semmoinen risti, jota on pakko kantaa, sillä sitä ei saa edes käsiinsäkään sieltä päästä.»

»Minkätakia ei saa?»

»Ka... Kun se on pään sisässä niin piilossa, jotta sitä ei ihminen sieltä löydä, vaikka miten etsisi, koska se piiloittelee siellä päässä niin salaa ja hiljaa, kuin sillan alla muniva kana.»

»Minkätakia se niin hiljaa?»

»Ka kun se pelkää. Kun ei saa mitään munituksi, ja häpeilee munimistaan, niin pelkää, jotta ihmiset tulevat katsomaan ja ilvehtimään. Ja sen takia sitä ei tiedä, onko sitä olemassakaan, koko viisautta. Vaikka miten on koetettu etsiä, niin ei ole vielä löydetty koko viisautta, niin että se voidaan tietää ainoastaan uskon avulla», selitti Sakari täydessä ravijuoksussa. Ja seitsenpäinen viisaustieteen tohtori, jolle ikäänkuin kirkastui ja selvisi nyt koko viisauden olemus, riemuitsi ja ryhtyi kertomaan omaa viisaustaisteluaan. Hän kertoi:

Hän oli juuri tätä kansallista viisauden kallista asiaa ja syvällistä olemusta tutkiessaan, ja viisauden alkujuurta etsiessään saanut kukkaronsa läven lisäksi läven päähänsä -- niin hän oli itse nyky-tilansa alkuaikoinakin selittänyt ja sitä hän nytkin koki kertoa ja selittää. Näin hän selitti:

Hän oli sotkeutunut viisauden juurta etsiessään viisauden liika-syvällisyyden takia kahdentenakymmenentenä tutkimusvuotenaan, ja päästyänsä jo tuossa kansallisen viisauden juuren haussa, vanhaa kansallista latua kulkien, ei ainoastaan Väinämöiseen, vaan Väinämöisen tavoin ihan tunnetun suomalaisen herkkusuun, Antero Vipusen, vatsaan asti. Siellä hän, näet, oli kokonaan häipynyt viisauden jäljiltä. Ei hän ollut löytänyt sen enempää kuin muukaan suomenkansa, joka viisaimpansa, Väinämöisen, johdolla jo häntä ennen oli suuressa viisaudessaan älynnyt juuri tästä, Antero-ukon pullean keskiruumiin paikoilta viisauden juurta ja olemusta hakea.

Surkeaa! Sitä viisauden syvällistä juurta olisi tarvinnut saadakseen selville, mikä on Sampo, tuo ainoa todella arvokas tuote, jonka suomenkansa on viisautensa avulla käytännölliselle ja teollisuusalalle aikaansaanut, tuo todellinen inssinööritaidon mestaristeos, jossa oli se yksi ainoa vika, että siitä ei vieläkään, -- kuten Könnin kuokkamiehestä -- kukaan tiedä, mikä tuo niin ylen hyödyllinen ja käytännöllinen laitos on, koska -- niin kertoi tämä onneton viisaustieteen tohtori Tarkkilainen -- koska koko Sampo isoine ja ajanmukaisine myllylaitoksineen jo vähän ennen koekäyntiinpanoansa ja ennenkuin oli ehditty ottaa selvä, mikä tuo suurella vaivalla aikaansaatu Sampo-laitos on, vahingossa särkyi tappelussa vaimoväkeä, erästä Louhi-nimistä, pahasisuista ja epäritarillista oman talon akkaa ja anoppia vastaan, joka häijyydessään tahtoi tuon, miesväeltä käteisillä ostamansa kalliin tehtaan myöskin omanaan pitää, aiheuttaen siten nujakan, -- ainoan sodan, mihin rauhallinen ja viisas suomenkansa on oman asiansa vuoksi antanut itsensä houkutella.

Surullista! Ainoastaan ne seitsemän viisauden kalliilla olemuksella täytettyä päätänsä oli hän, tuosta suomenkansan suuren viisauden, pääpesästä, mahasta, saaliiksensa saanut, korjatessaan satoa, siitä siemenestä, jonka suomenkansa oli viisaus työssä vatsaan kylvänyt ja yhä ahkerasti kylvää, ja niinkuin kassakaappiinsa korkoa kasvamaan visusti aikanansa tallellepanee.

Mutta, kuten sanottu, niin kirkastui nyt, uskon miehen Sakari Kolistajan selityksien kautta -- siis uskon avulla -- tälle viisaustieteen tohtori Tarkkilaiselle viisauden olemus, niin että hän määritteli: »Viisaus on sitten se, joka pörinänä elää ja horinana helää, mutta punnitessa ei pikkuistakaan paina.»

* * * * *

Ja silloin lankesi taas suuri saarnahenki Sakari Kolistajaan ja hän saarnasi tämän lähetysmatkansa viimeisen saarnan, n.s. aamensaarnan. Hän pysäytti joukkonsa, nousi kivelle ja siinä matkueensa ympäröimänä saarnasi:

»Se, joka synnistä pelastettu on, kutsuu itseään pelastetuksi ja niin pitää myös herännyt, eli, sanalla hereille kolistettu vastedes myöskin kolistetuksi kutsumattaman, minun nimeni tähden ja että minun oppini: kolistealaisuuden uskonmerkki ja -suunta, ynnä lujasti tunnettaisiin. Aamen!»

Uskolle ja sanalle altis joukko kuunteli suut auki. Kuin taivaasta tulleen hengen sai Sakari nyt, sen tunnetun kansallisen, suuren ja ihanan tietoisuuden profetuudistansa, hengestänsä ja merkityksestänsä, joka tietoisuus on hänen kansansa olemuksen ja ihanan vaatimattomuuden kulmakivi. Sen hengen profeettavoimalla hän nyt vuolaasti saarnaten aluksi siitä merkityksestänsä todisti.

Hän todisti:

»Aamen, sillä minussa on suomenkansan sana tullut lihaksi, viisaus siksi alati pois pantavaksi vedeksi ja usko kankiaksi luuksi, joka kestää. Ole rohkia!

Ole rohkia, oi suomenkansa, sillä koskasta sinä äkkäsit, että viisaus sinun henkesi perusolevaisuus on, niin sinä juuri sen _viisaan_ Väinämöisen, sen viisauden edustajan olevaisuutesi edustajaksi loit ja sanoit: mitämaks!

Mitämaks, mutta etköstä sinä, oi suomenkansa, viisauttasi väärin-äkännyt, kun pääsi niin viisaudella pymppäsit ja pahkulasi äkkiviisaudella ylpiästi koristit! Sillä niinkuin se viisas Väinämöinen -- se sinun väinämöisyytesi ja viisautesi, oi suomenkansa -- viisauden ylenhylkäsi, mutta uskon ja sanan, sen Herran kalliin lahjan piti ja uskoen ainoastaan _sanan_ voimaan, kaikkinaisia asioita varten ainoastaan sanaa, silkkaa ja millään sekoittamatonta sanaa salasta irti väänsi ja loitsusanaa lovesta kinasi, ja sitä suurta sana-aarretta kokosi, että jälkikansallakin olisi sanaa, millä aittansa täyttää ja sanaperuja millä sanavainionsa siemenessä ja päävajansa täyteläisenä ja Herralle otollisena pitää -- niin olet sinä minussa, ja minun kauttani, oi suomenkansa, viisauden asiasta aina ja sekoittamattomalla sanalla oikeasävyistä, viisautta selittävää ääntä pitävä. Asiantuntevaisen ääntä olet sinä minussa siitä kauhiasta viisaudesta kujilla ja kartanoilla pitävä, sillä sinä olet minussa viisausvaivan kestänyt, ja niin tiedon viisaudesta saanut, ja nyt siitä puhut ja todistat, ja niin sinun asiasi kuullaan ja sinun viisautesi tunnetaan, niin että koskasta sinun syntisi puntarilla punnitaan ja viisautesi vaakamitalla vaa'ataan, niistä sinun autuudeksesi sanoa voidaan: eivät ne yhtään, eivätkä mitään ole.

Ei mitään, ja niin olen minä, oi suomenkansa, suurin sinussa, olevaisin sinun olemisissasi, kaikkikäsittävin sinun hengessäsi, niin iloissa kuin suruissa, niin synnissä kuin siitä pois pyrkimismenoissa ja sinun taikinassasi olen minä se hapattavin hiiva. Elä ujoa!

Elä ujoa oi suomenkansa, sillä en minä sinua hylkää, en sinua paremmaksi itseuskon avulla pyrkien huonompana luotani pois heitä, vaan ynnä itseäni sinussa sormella osotan, sillä minun liika-viisauteni on kauhia, niinkuin se, joka otsasarvella itsensä sarvipääksi puetti ja kielensä skorppiooniksi kehitti ja teräväksi rauta-piikiksi teroitti. Ja niin olen minä synnissäkin se suurin ja Beliaalissa orrelle yletyin. Ole ylpiä, että minä sinun olen!

Ole ylpiä, sillä vaikka minä heikko minussani ja yllätön minun liika-viisaudessani olen, niin ei kuitenkaan tule minua suurempaa, joka, niinkuin minä, sanan voimalla sen sinun pyhän Beliaalin kaupunkisi kukistaisi, sanaparannuksella sen parantaisi ja sanalla sen ynnä alamaiseksensa laskisi. Sillä ei itse viisas Salomoon taitanut saarnata niin terävä- ja monitutkaimellisesti ja niin kaikkitunkevaisesti kuin minä, sillä minä valkaisin viisauden ja kirkastin uskon ja puhdistin sanan kaikesta, niin että se on puhdas niinkuin kiiruna ja kolina -- ja nostin sen sanan korkialle kansalliseen kunniaansa, niin että se on niinkuin pystyyn nostettu ylpiän orhin häntä, johon koko Beliaalin pitää katsoman, koska orhi se koholla ylpiästi kedolla kirmaa. Aamen!»

Ja nyt, kirkastettuaan itsensä, alkoi hän varsinaisen aihesaarnan. Erityisesti saarnasi hän tällä kertaa, paitsi viisautta, myöskin suomenkansan ylpeää, kotitekoista uskoa, eli itsekirkastusta vastaan, koska se usko Suomessa väärin valaisee, johtaen lisäksi oman viisauden väärinäkkäämiseen, eli vähä-viisauden liika-viisaudeksi pullistamiseen, joka kaikki voitaisiin välttää käyttämällä kotitekoisen sijasta valmista, osto-uskoa. Kuulijat olivat kuin yhtenä korvana, sydämet raollaan ja suut ihan auki. Vuolaasti, voimallisesti jatkoi saarnaaja:

»Aamen sinä suomenkansa, sinä uskon jykevä seedrihonka Suomen Siionissa ja vankka tammi sen maaperässä, Aamen!