Part 9

Lit-lit tuli pian huomaamaan, että aviollinen yhdyselämä varastoaseman esimiehen kanssa oli paljon parempaa kuin hän koskaan oli osannut ajatellakkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut kantaa puita ja vettä eikä alituisesti palvella kärtyistä miesväkeä. Ensi kertaa elämässään saattoi hän loikoilla sängyssään, kunnes aamiainen oli pöydässä. Ja minkälainen vuode! Puhdas ja upea ja pehmeä ja mukava, jollaista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ruoka! Korppuja, tuoretta ja hyvää leipää kolmasti päivässä jok'ainoa päivä, ja kaikkea muuta mitä vain halusi! Sellaista ylellisyyttä hän tuskin saattoi ymmärtää, hänen suureksi tyytyväisyydekseen toimitusmies kohteli häntä järkevällä ystävällisyydellä. Foxhan oli jo ennen ollut naimisissa, ja hän ymmärsi sangen hyvin ajaa höllin ohjaksin, joita ainoastaan toisinaan kiristi, mutta silloin voimakkaalla kädellä. "Lit-lit on tämän paikan valtijatar", ilmoitti hän merkitsevästi aamiaispöydässä häiden jälkeen. "Mitä hän sanoo, sen täytyy tapahtua. Ymmärrättekö?" Ja sekä Mc Lean että Mc Tavish ymmärsivät. He tiesivät myöskin, ettei toimitusmiehen tapana ollut pistää sormiaan väliin.

Mutta Lit-lit ei katsonut omaa etuaan uudessa asemassaan. Hän kevensi miehensä kuormaa heti ottamalla hoitoonsa hänen molemmat poikansa, hankki heille enemmän hauskuutta sekä jossakin määrin vapautta, suunnilleen yhtä paljon kuin soi itselleenkin. Molemmat pojat ylistivät suuresti uutta äitiänsä; Mc Lean ja Mc Tavish lauloivat hekin hänen ylistystään; ja toimitusmies kehui onnellista avioliittoaan, kunnes huhu Lit-lit'in hyvästä käytöksestä ja hänen puolisonsa tyytyväisyydestä levisi kaikkien asukasten keskuuteen Sin Rock'in piirissä.

Silloin Snettishane, joka valvoi öisin ajatellessaan huikean korkeata korkoa, katsoi olevan ajan alkaa toimia. Kymmenentenä yönä avioliittonsa jälkeen Lit-lit heräsi korpin raakuntaan, ja hän ymmärsi siitä, että Snettishane odotti häntä virran rannalla. Suuressa onnessaan ei hän ollut unhoittanut isänsä kanssa tekemäänsä sopimusta, ja nyt se tuli hänen mieleensä yhdessä lapsellisen pelon kanssa, jota hän tunsi isäänsä kohtaan. Pitkän aikaa hän makasi peloissaan ja vapisten, halutonna lähtemään, peläten jäädä, mutta viimein peri toimitusmies voiton tässä hiljaisessa taistelussa -- hänen hellyytensä ja valtavat lihaksensa sekä voimakas alaleukansa terästivät Lit-Lit'in hermot, niin että hän päätti jättää korpin raakunnan huomioonottamatta.

Mutta aamulla hän nousi ylös sangen peloissaan ja hoiti tehtäviään alituisen tuskan vallassa odottaen isänsä tuloa. Päivän kuluessa alkoi hän kuitenkin saada rohkeutensa takaisin. Hän kuuli John Foxin perinpohjin haukkuvan Mc Lean'ia ja Mc Tavish'ia jostakin vähäpätöisestä laiminlyönnistä, ja tämä auttoi häntä voittamaan pelkonsa. Hän koetti aina olla miehensä näkyvissä, ja kun hän seurasi häntä suurelle varastohuoneelle ja näki hänen heittelevän suuria tavarapakkoja ympäriinsä niin helposti kuin jos ne olisivat olleet höyhenpatjoja, tunsi hän itsensä turvatuksi. Tämä oli hänen ensimäinen käyntinsä varastolla, ja kun Sin Rock oli suurin jakelupaikka, josta tavaroita lähetettiin lukuisiin pienempiin varastopaikkoihin, ei ollut ihmeellistä, että hän joutui ällistyksiinsä nähdessään sinne kasatut äärettömät rikkaudet.

Tämä näkemys ynnä muisto isä Snettishanen köyhästä majasta, muutti koko hänen epäilyksensä levollisuudeksi. Hänen vakaumustaan vahvisti vielä pari toisen poikapuolensa kanssa vaihtamaansa sanaa. "Eikö valkoinen isä ole sangen hyvä?" hän kysyi ja poika vastasi, että hänen isänsä oli paras, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sinä yönä raakkui korppi uudelleen. Ja seuraavana yönä kuului raakunta vielä kiivaammalta. Se herätti John Foxin, niin että hän hetkisen levottomasti heittelehti sinne tänne. Sitten hän sanoi ääneen: "Vieköön piru tuon korpin!" ja Lit-lit nauroi ääntä päästämättä siinä hänen vieressään maatessaan.

Varhain seuraavana aamuna näyttäytyi Snettishane onnettomuutta ennustavin ilmein ja istui syömään aamiaista kyökissä Wanidanin luona. Hän kieltäytyi kuitenkin syömästä "akkainruokaa", ja hetkisen perästä hän etsi vävynsä varastohuoneesta, missä vaihtokauppa tapahtui. Hän oli saanut kuulla, että hänen tyttärensä oli oikea jalokivi naiseksi, ja sentähden hän oli nyt tullut saadakseen enemmän peitteitä, enemmän tupakkaa ja useampia pyssyjä -- ennen kaikkea useampia pyssyjä. Hän nimittäin katsoi tulleensa petetyksi kaupoissa ja hän tuli vaatimaan oikeutta. Mutta toimitusmiehellä ei ollut peitteitä eikä oikeutta liikenemään. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että isä Snettishane oli puhunut lähetyssaarnaajan kanssa Three Forks'issa, ja tämä oli selittänyt hänelle, etteivät sellaiset avioliitot olleet taivaassa säädetyt, sekä että hänen isällinen velvollisuutensa oli vaatia tyttärensä takaisin.

"Minä olen nykyään hyvä kristitty", jatkoi Snettishane, "ja tahdon, että Lit-lit'ini pääsee taivaaseen."

Toimitusmiehen vastaus oli lyhyt ja suora, sillä hän käski appiukkonsa mennä siihen paikkaan, missä ne asuvat, jotka eivät ole päässeet taivaaseen, ja niskaan ja erääseen alempana olevaan ruumiinkohtaan tarttumalla hän osotti hänelle neuvotun tien ovelle saakka. Mutta Snettishane hiipi salaa kyökkiin ja tapasi Lit-lit'in isossa salissa.

"Sinä kenties nukuit kuin tukki viime yönä, kun minä kutsuin sinua virranrannalla", alotti hän synkästi katsoen tytärtään.

"Ei, kyllä minä olin hereillä ja kuulin." Hänen sydämensä löi ikäänkuin olisi tahtonut tukahduttaa hänet, mutta hän jatkoi vakavalla äänellä: "ja edellisenä yönä minä myöskin olin valveilla ja kuuntelin, ja samoin sitä edellisenä yönä."

Tämän jälkeen hän suuressa onnessaan ja peloissaan, että tämä onni otetaan häneltä pois, alkoi omintakeisesti ja hehkuvasti puolustaa naisen asemaa ja oikeuksia -- ensimäinen nykyaikainen naisesitelmä, joka on pidetty viidennenkymmenennen kolmannen asteen yläpuolella.

Mutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville. Snettishane kuului vanhempaan ikäluokkaan. Kun Lit-lit pysähtyi henkeä vetääkseen, sanoi isä uhkaavalla äänellä: "Tänä yönä minä uudelleen raakun kuin korppi."

Samassa tuli siihen John Fox ja uudisti saman tempun, jolla tahtoi auttaa Snettishanea lähemmäs taivaallisten vasta-asujia.

Seuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit oli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan levottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä levottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja hyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti seinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli jättänyt laukasematta.

Toimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut, mutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea, mutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa olisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.

Viidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia vasten ja selkä John Fox'iin päin -- ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden voivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään kohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin että yöilma värisi.

Toimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä havahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja itsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen ruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti ilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut eivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi hiljaisuudeksi.

John Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista. Hän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat häntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy hajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi pippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin saakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta kumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi toimitusmies. "Tähän aikaan pitäisi vanhojen luitten levätä sängyssä."

Mutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos poltteli hänen nahkaansa.

"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa", sanoi hän juhlallisesti. "Minä itken tyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin on kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin."

"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan ulkopuolella", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, "sillä sinun itkusi on kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin."

"Sydämeni on haavoitettu", vastasi Snettishane, "ja minun päiväni ja yöni ovat mustat surusta."

"Niin mustat kuin korppi", sanoi John Fox.

"Niin mustat kuin korppi", sanoi Snettishane.

Ei koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee päivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in pojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha Snettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia ohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka ilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään Lit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että häntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin väitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden pysyn liikaa.

Bastardi.

Bastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko Pohjolassa. "Helvetinsikiöksi" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa ja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen "Bastardi". Mutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat hyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin silloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa, ja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta Leclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli Bastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä syntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa ylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja tässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat pahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin ryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi, sillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n käteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun ympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.

"_Sacre dame_", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta kädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen lumessa.

Leclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan puoleen, ja tämä sanoi: "Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte antaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt -- ostakaa se heti paikalla!"

Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä koiralla.

Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä -- siitä syystä hän oli saanut nimensä -- mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri harmaja susi. Äitinsä sitävastoin -- ja hänestä oli hänellä heikko muisto -- oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon. Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä, ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma. Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen, erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.

Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta -- viisi julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti. Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia -- niiden vuoro tuli myöhemmin -- vaan ainoastaan yksinkertaisia selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina -- jotta hän voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.

Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa. Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa. Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada ilmoille vihaista murinaa -- selvä todistus siitä kostonhimosta, jota hän tunsi -- joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä. Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.

Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla, lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään vielä saatanallisempia julmuuksia.

Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea -- Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän -- heitti Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet. Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.

Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa; Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.

Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään. Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä -- _sacre dame_, se oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti joskus tapahtua, tai myöskin -- oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.

Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi -- niin, Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi, että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen takanaan.

Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt, olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan sitä.

"Se on minun asiani, se, m'sieu'" vastasi Leclère kuivasti.

Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden salaperäisen lausumistavan -- hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa, korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.

Kun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset, hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti -- hänen ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin. Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi nukkuvan kimppuun.

Leclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa, ja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän tarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta päästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet Bastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja peurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi Leclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan isäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja lihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan takaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen toverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja Bastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta se ei merkinnyt mitään -- nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka makasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan kuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi häntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa -- kunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat päästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos suusta.

"Vai niin? No -- _bon_, sinä piru!" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä omaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.

Mutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi Leclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin, istuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.

Bastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän vaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.

"Oo, sinä kirottu kanalja!" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. "Minä näytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!"

Kun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin, teki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät osuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää muistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère hakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät toisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli maassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli herännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään -- ja hampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet nyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa koiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.

Siinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus -- sellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina. Avonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä susikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen ja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen, ponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina, iskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.

Mutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan taakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère hyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan. Bastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi hengittääkseen.

"Oo-oo! Oo-oo!" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan muuta ääntä kurkustaan.

Mutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa kurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi irvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi häntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri, mutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.

Silloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen joka lyönnille: "Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä? Luciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!"