Part 8

Täällä Selkirk'essä hän kohtasi Dawsonista tulevien nälkäisiä etujoukkoja, ja sitten hän näki heidän kaikkialla laahustavan eteenpäin tietä pitkin -- kurja joukko ihmisiä. "Ei ole elintarpeita!" oli seisovana lauseena. "Ei ole elintarpeita, ja siksi heidän täytyi lähteä." -- "Kaikki ihmiset ovat liian heikontuneita voidakseen toipua keväällä." -- "Jauhot maksoivat puolitoista dollaria naula, mutta ei ollut yhtään, joka olisi myynyt."

"Munat?" vastasi yksi heistä. "Dollarin kappale, mutta niitä ei ole yhtään."

Rasmussen teki nopean laskelman.

"Kaksitoistatuhatta dollaria", sanoi hän ääneen.

"Hä?" kysyi toinen.

"Ei mitään", vastasi Rasmussen ja pakoitti koiransa liikkeelle. --

Kun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa Dawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat menehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti niillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan hän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen nenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet mustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä. Peukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti hänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin jalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä loppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen, mutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen tiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian River'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan vanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia voimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs Dawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi yksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.

Hän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän ankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot, että hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi väsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman koreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän katseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan silmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.

"Mitä teillä on?" hän kysyi.

"Munia", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan kurkustaan muuta kuin kuiskauksen. "Munia? Hurraa! Hurraa!" Hän hyppäsi korkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan. "Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?"

"Kyllä, kaikissa."

"Oo -- silloin te varmaan olette munantuojamies." Hän kierteli Rasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. "Sanokaa -- oletteko munantuojamies?"

Sitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti toinen tulevan maltillisemmaksi.

"Mitä tahdotte niistä?" hän kysyi varovaisesti.

Rasmussen tuli rohkeaksi. "Puolitoista dollaria", hän sanoi.

"Seis!" sanoi toinen nopeasti. "Antakaa minulle tusina."

"Minä -- minä tarkoitan puolitoista dollaria kappaleelta", selitti Rasmussen epäillen.

"Niin kyllä! Minä kuulin, mitä sanoitte. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on rahat."

Hän otti esiin kultahiekkapussin, pienoisen makkaran kokoisen ja heitti sen huolettomasti ohjaustangolle. Rasmussen tunsi kummaa väristystä vatsanpohjassaan, hänen sieramiaan kutitti, ja hänet valtasi melkein voittamaton halu itkeä. Mutta suurisilmäinen ja utelias kansanjoukko alkoi kokoontua hänen ympärilleen, ja toinen toisen jälkeen rupesi kyselemään munia. Hänellä ei ollut vaakakuppeja, mutta karhunnahkaturkkinen mies kävi noutamassa pari sellaista ja ystävällisesti punnitsi kultahiekkaa, sill'aikaa kun Rasmussen jakoi tavaraa. Pian syntyi siinä tungos, siinä tuupittiin ja tyrkittiin ja meluttiin. Kaikki tahtoivat ostaa, ja kaikki tahtoivat saada ensiksi. Ja sitä mukaa kuin toisten kiihko nousi, tyyntyi Rasmussen. Tämä ei saattanut merkitä hyvää. Jotakin täytyi olla heidän ostamishalunsa takana. Olisi viisainta, että hän lepäisi ensin ja sitten katsoisi ympärilleen. Kenties munat maksaisivatkin kaksi dollaria kappale. Joka tapauksessa hän tiesi varmasti saavansa puolitoista, milloin hyvänsä vain möisi. "Seis!" hän huudahti, myytyään parisataa. "Enempää ei nyt tule. Minä olen väsymyksestä menehtymäisilläni. Minun täytyy hankkia itselleni asunto, ja sitten voitte tulla sinne."

Nyt syntyi yleinen valitus, mutta karhunnahkaturkkinen mies hyväksyi Rasmussenin päätöksen. Kaksikymmentä neljä jäätynyttä munaa kalisi hänen avaroissa taskuissaan, eikä hän perustanut siitä mitään, oliko toisilla syömistä vaiko ei. Muuten hänkin näki, että Rasmussen hädintuskin pysyi pystyssä.

"Tuolla Monte Carlon toisen kulman takana on muuan maja, sellainen suudapulloikkunoilla varustettu", sanoi hän hänelle. "Se ei ole minun, mutta minä pidän sitä hallussani. Vuokra on kymmenen dollaria päivältä, ja se on sangen huokea. Menkää suoraan sinne, niin minä tulen sitten luoksenne. Älkää unhoittako, että siinä on suudapulloikkunat. -- Tralalaa!" rallatti hän heti jälkeen. "Nyt menen pesääni syömään munia ja uneksimaan kotiseudusta."

Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälkäinen ja osti pikkuvaraston elintarpeita muutamasta ruokatavarakaupasta ja paistin teurastajalta sekä kuivattua kalaa koirille. Hän löysi puheenalaisen majan ilman vaikeuksia ja antoi koirien olla valjaissa virittäessään valkeata takkaan ja asettaessaan kahvipannun tulelle.

"Puolitoista dollaria kappaleelta -- tuhat tusinaa -- tekee kahdeksantoista tuhatta dollaria!" höpisi hän itsekseen puuhaillessaan takan ääressä.

Juuri kun hän asetti paistin tulelle, avautui ovi. Hän käännähti ympäri. Siinä oli karhunnahkaturkkinen mies. Hän astui sisään päättäväisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin määrättyä asiaa, mutta kun hän näki Rasmussen'in tuli hänen kasvoilleen rasittunut ilme.

"Minä tahtoisin sanoa teille -- niin, minä tahtoisin sanoa teille..." alkoi hän, mutta keskeytti lauseen.

Rasmussen halusi tietää, tahtoiko hän saada vuokran.

"Tuhat tulimmaista -- minä tahtoisin sanoa teille, nähkääs -- että munat olivat pilaantuneita."

Rasmussen tunsi jalkansa horjuvan. Hänestä tuntui kuin joku olisi antanut hänelle äkkinäisen iskun silmien väliin. Majan seinäthän horjuivat ja olivat kaatumaisillaan... Hän ojensi kätensä pysyäkseen pystyssä ja sai kiinni tulikuumasta uunista. Viiltävä tuska ja palaneen lihan haju palauttivat hänen tajuntansa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän hitaasti, samalla kopeloiden taskujaan. "Te tahdotte saada rahanne takaisin."

"Rahoista ei ole kysymys", sanoi toinen, "mutta eikö teillä ole toisia munia -- jotka ovat hyviä?"

Rasmussen pudisti päätänsä. "Parempi on, että otatte rahat."

Mutta toinen kieltäysi ja peräytyi ovea kohti. "Minä tulen takaisin", sanoi hän, "kun olette lajitellut ja tarkastanut mitä teillä on."

Rasmussen vyörytti majaan hakkuupölkyn ja kantoi munalaatikot sisälle. Hän teki tämän aivan rauhallisesti. Sitten hän otti kirveensä ja alkoi rikkoa munia toisen toisensa jälkeen. Hän tutki munan puoliskoja hyvin tarkasti ja pudotti ne sitten lattialle. Ensin hän otti toisen sieltä, toisen täältä eri laatikoista, mutta sitten hän särki tahallaan koko laatikon. Läjä lattialla tuli yhä suuremmaksi. Kahvi kuohui yli ja palaneen paistin savu täytti huoneen. Rasmussen hakkasi hakkaamistaan uutterasti ja yksitoikkoisesti, kunnes viimeinenkin laatikko oli tyhjä.

Silloin naputti joku ovelle, naputti uudestaan, avasi ja astui sisään.

"Tuollainen sekasotku!" hän sanoi asettuessaan katsomaan hävitystä.

Särjetyt munat alkoivat sulaa uunista tulevasta lämmöstä ja levittivät ilkeätä hajua.

"Tuon on täytynyt tapahtua höyrylaivassa", arveli hän.

Rasmussen silmäili häntä kauan tyhjin katsein.

"Minä olen Murray -- Jim Murray -- kaikki ihmiset täällä tuntevat minut", mies jatkoi, "olen juuri saanut kuulla, että teidän munanne ovat pilaantuneita, ja tarjoon kaksisataa koko roskasta. Ne eivät ole niin hyviä kuin kalat, mutta koirille ne kelpaavat kuitenkin".

Rasmussen näytti muuttuneen kiveksi. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää helvettiin", sanoi hän kiivastumatta.

"Tulkaa nyt järkiinne! Olen hyvilläni voidessani tarjota niin paljon tuollaisesta moskasta, ja sehän on aina parempi kuin ei mitään. Kaksisataa. Noo -- mitä sanotte?"

"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "ja laputtakaa siitä jalkoihinne."

Murray katseli häntä suu auki ja suuresti ihmeissään -- ja sitten hän peräytyi varovaisesti takaperin, koko ajan silmällä pitäen toisen kasvoja.

Rasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti niille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän meni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja mittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten hän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden toisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.

Lit-lit'in naimiskauppa.

Kun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja voidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut niitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä hienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja kasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan Canadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä ja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä, mikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan. Oltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka tehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän tavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän pian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort Angelus'issa.

Täällä hän otti pian -- luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana -- maassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä seurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun, joka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä kelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli tyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli hänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa. Tähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin ja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.

Kaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän matkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle, paikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa tärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita kuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja hänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa. Silloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.

"Lit-lit, niin -- hän on Lit-lit" -- tällä tavoin hän kuvasi häntä miltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc Lean'ille.

Mc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa -- "hänen korvantaustansa eivät olleet vielä kuivat", niinkuin John Fox sanoi -- voidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei kuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies uskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan -- ja koska Lit-lit herätti hänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista tyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että tyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.

Siinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara skotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä auringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen suurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset ylipäätänsä ovat. Nimen "Lit-lit" hän oli saanut tavastaan liihoitella kaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna ja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.

Lit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär, ja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse läksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen naimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista tehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista asioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan auringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten tullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox tiesi, että ukko tiesi sen -- ja sentähden kartettiin juuri tätä keskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään intiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa naivisuutta.

Tunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja ja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen todistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen työtoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta näkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä, olivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen ruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa. Lit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt majan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä molempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan, onnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen mies kuin itse toimitusmies -- joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan hierarkiassa -- oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen uteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies hän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut toimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä vaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän tunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että Fox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein pelotti häntä -- se oli niin ihmeellinen.

Kun Lit-lit oli sangen nuori, oli hän kokematon arvostelemaan miehiä. Seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt auringon painuvan etelään ja katoavan taivaanrannan taa, ja seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt sen palaavan ja valaisevan päivin ja öin, kunnes yö loppui kokonaan. Näinä vuosina Snettishane oli vartioinut häntä huolellisesti ja ollut hänen ja kaikkien kosijain välillä, halveksivasti kuunnellen nuoria metsänkävijöitä, jotka pyysivät tyttöä, ja hyljäten heidän tarjouksensa, ikäänkuin Lit-lit ei olisi ollut saatavissa mistään hinnasta. Snettishane oli voitonhaluinen. Lit-lit oli pääoma hänelle. Ja tästä pääomasta hän toivoi saavansa suunnattoman koron.

Ja kun tuo nuori tyttö oli tällä tavoin kasvanut niin luostarimaisissa olosuhteissa kuin heimon tavat sallivat, katseli hän nyt tyttömäisen levottomasti tätä miestä, joka varmasti oli tullut hänen tähtensä -- häntä, joka tulisi hänelle opettamaan kaikki, mitä hänellä vielä oli elämästä oppimista -- tuota mahtavaa ja vaikutusvoimaista miestä, jonka sanat tästä puoleen olisivat hänen lakinsa ja joka määräisi hänen toimensa ja hillitseisi hänen käytöstään jälelläolevina päivinä.

Mutta siinä tähystellessään ja kuunnellessaan, liikutettuna ja vapisten sen kohtalon edessä, joka nyt oli hänen osakseen tuleva, tunsi hän pettymystä, kun päivä kului ja toimitusmies ja hänen isänsä edelleen juttusivat asioista, jotka koskivat muita seikkoja ja joilla ei ollut naimiskaupan kanssa mitään tekemistä. Kun aurinko painui yhä enemmän pohjoista kohti ja keskiyö lähestyi, alkoi toimitusmies näyttää selviä poislähdön merkkejä. Hän kääntyi jo lähteäkseen ja Lit-lit tunsi sydämensä kutistuvan rinnassaan, mutta hän pysähtyi ja kääntyi syrjittäin puhetoveriinsa.

"Niin, sepä oli unhoittua, Snettishane", sanoi hän, "minä tarvitsen squawin, joka pesee ja korjaa vaatteeni."

Snettishane päästi röhkivän äänen ja ehdotti sitten Wanidania, joka oli vanha eukko ja hampaaton.

"Ei, ei", keskeytti toimitusmies. "Minä tarvitsen vaimoa. Minä olen paljon miettinyt tätä asiaa ja tulin juuri ajatelleeksi, että te kenties tunnette jonkun, joka olisi sopiva minulle."

Snettishane näytti miettiväiseltä, ja silloin astui toimitusmies pari askelta lähemmäs, pysähtyi muka sattumalta ja välinpitämättömästi neuvotellakseen tästä uudesta satunnaisesta aiheesta.

"Kattou?" ehdotti Snettishane.

"Hänellä on vain yksi silmä", vastusti Fox.

"Laska?"

"Hän on vääräsäärinen. Teidän suurin koiranne, Kips, voisi helposti hypätä hänen polviensa välistä, kun hän seisoo."

"Senatee?" jatkoi Snettishane.

Mutta nyt oli John Fox suuttuvinaan ja karjasi: "Mitä hullutusta tämä on? Olenko minä vanha mies, koska sinä tahdot naittaa minut vanhojen ämmien kanssa? Olenko minä hampaaton? Olenko rampa? Tahi sokea? Tai olenko niin köyhä, etteivät kirkassilmäiset tytöt voi katsoa minua mielihyvällä? Katsos -- minähän olen toimitusmies, olen sekä rikas että ylhäinen, mahtava mies tässä maassa, ja minun sanani saavat miehet vapisemaan ja tottelemaan!"

Snettishane tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi, vaikka hänen sfinksinkasvonsa eivät muuttaneet ilmettäkään. Hän oli tartuttanut toimitusmiehen koukkuun ja saanut hänet puhumaan ensiksi. Snettishanen ajatuksissa ei ollut tilaa kuin yhdelle aatteelle kerrallaan, mutta hän kykeni kehittämään tätä aatetta pitemmälle kuin John Fox. Sillä niin yksinkertainen kuin John Fox olikin, hän voi kuitenkin hautoa päässään useampia ajatuksia yhdellä kertaa, mikä esti häntä täyttämästä ainoatakaan niin täydellisesti kuin intiaanipäällikkö.

Snettishane luetteli siis edelleenkin sangen rauhallisesti vaalikelpoisia nuoria tyttöjä, mutta John Fox hylkäsi ne kaikki heti nimen kuultuaan, lisäten aina joukon yksityiskohtaisia selityksiä. Hän näytti vielä kerran jättävän sikseen koko asian ja valmistautui taas lähtemään kotiinsa. Snettishane näki hänen lähtevän yrittämättäkään häntä pidättää, mutta huomasi hänen lopultakin pysähtyvän omasta ehdostaan.

"Tulin juuri ajatelleeksi, että me molemmat olemme unhoittaneet Lit-lit'in", sanoi toimitusmies. "Tahtoisin tietää, sopiiko hän minulle."

Snettishane kuunteli ehdotusta aivan välinpitämättömän näköisenä, muta tämän naamarin taakse hän kätki sydämestä lähtevän naurunsa. Se oli ratkaiseva voitto. Jos toimitusmies olisi ottanut yhdenkään askeleen pois lähteäkseen, olisi Snettishane ollut pakoitettu itse mainitsemaan tyttärensä nimen, mutta -- toimitusmies ei ollut ottanutkaan tätä ainoata askelta.

Snettishane oli epävarma Lit-lit'in sopivaisuudesta, kunnes pakoitti valkoisen miehen ottamaan viimeisenkin askeleen toivottuun suuntaan.

"Noo", sanoi toimitusmies miettiväisenä, "ainoa keino päästä asian perille on kai tehdä ehdotus." Ja nyt hän korotti äänensä. "Minä tarjoan sinulle Lit-lit'istä kymmenen huopapeitettä ja kolme naulaa tupakkaa, oikein hyvää tupakkaa."

Snettishane vastasi tekemällä eleen, jonka piti merkitä, että kaikki huopapeitteet ja kaikki se tupakka, mitä oli koko maailmassa, eivät korvaisi Lit-lit'iä ja tämän hyveitä. Kun nyt toimitusmies pakotti hänet itse mainitsemaan hinnan, selitti hän aivan rauhallisesti, että hän tahtoi viisisataa huopapeitettä, kymmenen pyssyä, kymmenen pulloa rommia, viisikymmentä naulaa tupakkaa, kaksikymmentä punaista kangaspalasta, soittorasian ja sitäpaitsi ystävyyttä ja suurinta kohteliaisuutta toimitusmiehen puolelta sekä paikan hänen kodissaan.

Nyt näytti John Fox saavan raivokohtauksen, josta seurasi, että peitteitten lukumäärä aleni kahteensataan ja viimeinen vaatimus pyyhittiin yli -- vaatimus, josta ei koskaan oltu kuultu mainittavankaan valkoisten miesten ja maan tyttärien välisissä naimiskaupoissa. Lopuksi, kolme tuntia kestäneitten neuvottelujen jälkeen, pääsivät he lopputulokseen. Snettishane oli saava Lit-lit'istään sata peitettä, viisi naulaa tupakkaa, kolme pyssyä, puteliin rommia sekä ystävyyttä ja kohteliaisuutta -- hinta, mikä John Foxin väitteen mukaan oli kymmentä peitettä ja yhtä pyssyä korkeampi kuin minkä arvoinen Lit-lit oli. Ja kun hän läksi kotiinsa pikkutunneilla, vaivasi hänen mieltään se epämieluisa tunne, että Snettishane oli hänet hyvästi kyninyt.

Väsyneenä, mutta voitonriemuisena, meni Snettishane sisään käydäkseen levolle, ja hän huomasi Lit-lit'in ennenkuin tämä oli ehtinyt hiipiä ulos.

Hän rykäsi merkitsevästi. "Soo -- sinä olet nähnyt. Ja kuullut. Tämän tähden isäsi sangen suuren viisauden ja ymmärryksen on täytynyt sinulle esiintyä kirkkaassa valossa. Ota vaarin minun sanoistani ja pidä niitä ohjeenasi -- mene kun minä sanon: mene! ja tule kun minä käsken tulemaan, siten voimme lihottaa itseämme niillä rikkauksilla, jotka kuuluvat tuolle suurikasvuiselle valkoiselle miehelle, joka on yhtä yksinkertainen kuin iso."

Seuraavana päivänä vahvistettiin kauppa varastohuoneen luona. Toimitusmies tarjosi whiskyä ennen aamiaista, suureksi ihastukseksi Mc Lean'ille ja Mc Tavish'ille, antoi koirilleen kaksinkertaisen ruoka-annoksen ja oli jalkaansa vetänyt paraat mokkasiininsa. Ulkona tehtiin valmistuksia _potlatch'ia_ varten. Potlatch on sama kuin "pidot", ja John Fox aikoi viettää häitään Lit-lit'in kanssa toimeenpanemalla tällaisen potlatch'in, jonka piti olla yhtä komean kuin morsian oli kaunis. Iltapäivällä kokoontui koko heimo juhlille. Miehiä, naisia, lapsia ja koiria kestittiin ylenmäärin, eikä siellä ollut ainoatakaan henkilöä, ei edes tilapäistä kulkijaa ja kiertävää metsänkävijää toisista heimoista, joka ei olisi tullut osalliseksi sulhasen anteliaisuudesta.

Lit-lit'ille, joka oli arka ja kyyneliin saakka peloissaan, lahjoitti partainen puolisonsa uuden pumpulipuvun, parin oivallisia mokkasiineja, loistavan silkkiliinan pikimustien suortuvien verhoksi, purpuranvärisen pitkän shaalin hartioille, messinkiset korvarenkaat ja sormukset sekä koko joukon muita koristeluesineitä, niiden joukossa Waterbury-kellon. Snettishane saattoi tuskin hillitä itseään, kun näki kaiken tämän -- heti kun hän sai tilaisuuden, veti hän tyttärensä syrjään.

"Ei tänä yönä eikä seuraavanakaan", alkoi hän painostaen sanojaan, "vaan jonakin lähiyönä minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla, ja silloin on aika sinun lähteä suurikasvuisen miehesi luota -- hullu kun hän on -- ja tulla minun tyköni. -- Ei ei", lisäsi hän nopeasti huomatessaan hänen kasvoistaan, että hän vastenmielisesti kääntäisi selkänsä ihmeelliselle uudelle elämälleen, "sillä tuskin tämä on tapahtunut, ennenkuin miehesi, joka on hullu, tulee valittaen majaani. Ja silloin pitää sinunkin ruveta valittamaan ja sanoa, että se ja se asia ei ole hyvin, ettet pidä siitä ja siitä, ja ettet voi suostua olemaan hänen vaimonaan, mutta että voisit tyytyä oloosi, jos saat useampia peitteitä ja enemmän tupakkaa ja kaikenlaista muuta hyvää köyhälle, vanhalle isällesi Snettishanelle. Muistahan nyt tämä, kun minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla."

Lit-lit nyökäytti päätään; sillä oli vaarallista olla tottelematta isäänsä, sen hän tiesi sangen hyvin. Ja muuten hän vaatikin vain pikku asioita, lyhyttä eroa toimitusmiehestä, joka sitten tulisi tuntemaan paljon suurempaa iloa saadessaan hänet takaisin. Hän meni edelleen juhlaan, ja kun keskiyö saapui, etsi toimitusmies hänet ja vei mukanaan sisään jälellejääneiden huudahdellessa ja sutkauksia lasketellessa, missä kaikki squawit osottausivat sangen suuriäänisiksi.