Part 7

Tähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en, jossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden sekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina Happy Camp'iin asti.

"Tjaa", sanoi hän heille, "minulla on tuhat tusinaa munia Linderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni. Minulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin tiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa."

Tämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat tulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen silmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei tahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet houkutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa, kummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun etukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta tuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo matkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.

"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!" kuului hänen tervehdyksensä, samalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti halukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.

Ruotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti päätään.

"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä. Ottakaa ne".

Hän koetti tyrkyttää hänelle rahoja, mutta ruotsalainen ei huolinut.

"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan odottaa".

"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää ilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys."

Ruotsalainen epäröi. "Luulen sen käyvän päinsä", sanoi hän lopulta, ja kun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan päätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille tovereille.

Saksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä, jonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla intiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna, laittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen molemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.

"Kuinka paljon teillä on?" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New Englannista.

"Tuhat tusinaa", vastasi Rasmussen ylpeästi.

"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla onkin vain kahdeksansataa".

Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta Rasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen kilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka lupasi "antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään". Hän oli ensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle soveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia virtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi matkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja vetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.

Bennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä, jonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa raivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä, jossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli joutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan etelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä vuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli ikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen niemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti liikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.

"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin", vakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja _Alman_ saadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä olevalta aallokolta.

Rasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän tarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat hänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain matkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä myöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.

Oli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti toisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä edellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti jääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli täyteen jääpuikkoja. _Alma_ ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa vedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä, mutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat herkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa! Mieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät eteenpäin yhtämittaisena jonona.

"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi kysymyksessä", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä, vaan ei pelosta.

"Aivan oikein! Anna huhkia vaan, ukkoseni!" rohkaisi toinen.

Rasmussen vastasi tylsämielisesti irvistäen. Luoksepääsemättömät rannat häämöittivät ryöppyävän kuohun läpi, ja ainoastaan aukealla merellä saattoivat he pysyä samassa vauhdissa sortumatta aaltoihin. Purjeiden laskeminen olisi ollut sama kuin varma perikato. Useita kertoja he sivuuttivat veneitä, jotka luovivat kallioiden välissä, ja yhden he näkivät kolahtavan tyrskyn peittämään karikkoon. Muuan pieni kahden miehen ohjaama alus heidän takanaan meni kumoon, kun purjeita käännettiin.

"Pi-pi-pidä varasi, ukkoseni", huusi kirjeenvaihtaja kalisevin hampain.

Rasmussen irvisti ja puristi pakottavat sormensa lujemmin perämelan ympärille. Parikymmentä kertaa oli meri iskenyt veneen leveään perään ja heittänyt aluksen oikealta suunnaltaan, niin että purjeet avuttomina lepattivat, ja joka kerta oli Rasmussen ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla välttänyt vaaran. Irvistys oli siten ikäänkuin vähitellen jähmettynyt hänen kasvoilleen, ja kirjeenvaihtajiin vaikutti kiihoittavasti katsella häntä.

_Alma_ syöksyi erään yksinäisen kallion ohi sadan yardin päässä rannasta. Sen huipulta, jota aallot huuhtelivat, päästi muuan mies rajun huudon, joka kuului myrskyn läpi. Mutta viime hetkellä oli _Alma_ lentänyt sivu, ja kallio näkyi enää mustana pilkkuna kuohujen keskellä.

"Se oli yankee! Mutta missä on merimies?" huusi toinen Rasmussenin matkustajista.

Rasmussen katsahti olkansa yli tummaan priipurjeeseen heidän takanaan. Hän oli nähnyt sen sukeltavan esiin sumusta tuulen yläpuolella, ja tunnin sisään, jolloin hän oli pitänyt sitä silmällä, oli se tullut vähitellen suuremmaksi. Merimiehen oli nähtävästi täytynyt korjata joitakin vaurioita, ja nyt hän aikoi korvata menettämänsä ajan.

"Tuolla hän tulee!"

Molemmat matkustajat lakkasivat hakkaamasta jäätä ja vain katsoivat katsomistaan. Kaksikymmentä peninkulmaa Bennettistä oli heidän takanaan -- riittävän suuri tila merelle nostattaa pilvenkorkuisia laineita. Niiden mukana nousten ja laskien syöksähti merimies kuin myrskynjumala ohi. Suuri purje näytti ikäänkuin tarttuvan veneeseen aallonharjalla, kohottavan sen vedestä ja heittävän sitten murskaten alas aallon ammottavaan kitaan.

"Meri ei ota häntä koskaan!" Samassa katosi musta purje näkyvistä suunnattoman aallonharjan taakse. Seuraava aalto vyöryi saman paikan yli, sitä seuraava samaten, mutta venettä ei näkynyt. _Alma_ syöksyi ohi. Silloin näkyi vilahdukselta airoja ja pakkilaatikoita. Käsivarsi pistäytyi ylös vedestä ja takkuinen pää näkyi aallon harjalla noin kahdenkymmenen yardin päässä heistä.

Kaikki kolme istuivat hiljaa hetkisen. Kun järven alapää tuli näkyviin, alkoivat aallot lyödä veneeseen herkeämättä, niin etteivät kirjeenvaihtajat enää hakanneet jäätä, vaan viskasivat vettä kipoilla. Mutta tämäkään ei auttanut, ja kirkuvin äänin neuvoteltuaan Rasmussenin kanssa he tarttuivat matkatavaroihin. Jauhot, sianliha, vaipat, keittovehkeet, kaikenlainen pikkutavara -- kaikki, mitä he saivat käsiinsä, lensi laidan yli. Vene osoitti heti kiitollisuuttaan, se otti vähemmän vettä ja kohosi huomattavasti.

"Kylliksi jo!" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen munalaatikkoon.

"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!" kirkui toinen vilusta väristen ja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja filmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän kumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä tervavaatteen alta.

"Päästä irti! Päästä irti, sanon minä!"

Rasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi koukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi teljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja äärettömästä vihasta.

"Voi, Herra Jumala!"

Siten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen veneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle, oli _Alma_ joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti ympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen, ja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se kirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet menivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja Rasmussen syöksyi pumpun luo.

Seuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän ohitsensa -- pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän, pelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään mielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus, joka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja lähestyi raskaasti ja kömpelösti.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi Rasmussen.

Mutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan, ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti pakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä sormillaan solmeta hinausköyttä.

"Tulkaa ylös!" karjasi hänelle muuan punapartainen mies.

"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia", kirkui Rasmussen vastaan. "Ottakaa veneeni hinattavaksenne! Minä maksan siitä."

"Tulkaa ylös!" ulvottiin kuorossa.

Samassa vyöryi vaahtoharjainen aalto heitä kohti, hulvahti aluksen yli ja upotti _Alman_ puoleksi. Aluksen miehistö irroitti köyden ja kiroili Rasmussenille nostaessaan uudelleen purjeita. Rasmussen kiroili takaisin ja alkoi pumpata. Kaatunut masto ja purje pidättivät venettä kuin ankkuri ikään, ja tämä teki mahdolliseksi taistella vettä vastaan.

Kolme tuntia myöhemmin tuli hän lopen väsyneenä ja melkein jähmettyneenä, tuskin tietäen mitä sanoi, mutta vieläkin pumpaten, jäätikköiselle rantakaistaleelle Cariboo Crossing'in läheisyydessä. Kaksi miestä -- eräs hallituksen kuriiri ja muuan puoli-intiaanimatkustaja -- auttoi hänet karilta, pelasti hänen lastinsa ja veti veneen maihin. He olivat matkalle lähdössä palkoveneellä ja ottivat hänet yöksi alukseensa. Seuraavana aamuna he matkustivat, mutta hän piti paraana pysähtyä munineen. Ja tämän jälkeen alkoi yli maan levitä huhu miehestä, jolla oli tuhat tusinaa munia. Kullanetsijät, jotka saapuivat sinne ennen meren jäätymistä, veivät mennessään huhun hänen saapumisestaan. Harmaapäiset vanhankansanmiehet Forty Milessä ja Circle Cityssä, hapatukset, joilla oli kitalaki nahkasta ja vatsa parkkiutunut papujen syönnistä, alkoivat uneksien muistella kananpoikasia ja vihanneksia, kun hänen nimensä mainittiin. Dyea ja Skaguay seurasivat mielenkiinnolla hänen vaiheitaan ja kysyivät jokaiselta salmen yli tulleelta, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt saapua, ja Dawson -- tuo kultainen, mutta munia vailla oleva Dawson -- kitui tuskaisessa odotuksessa ja kävi jokaisen tulokkaan kimppuun saadakseen mahdollisesti tietää jotakin hänestä.

Mutta kaikesta tästä Rasmussen ei tietänyt mitään. Seuraavana päivänä haaksirikkonsa jälkeen hän korjasi _Alman_ ja lähti uudelleen matkalle. Kauhea itätuuli puhalsi suoraan häntä vastaan Tagish'ista, mutta hän työnsi airot veteen ja ponnisteli miehuullisesti eteenpäin, vaikka tuuli painoi venettä taaksepäin ja hänen täytyi tuontuostakin raaputtaa jäätä airoista. Seudulla vallitsevan tavan mukaan hän nousi maihin Windy Arm'in luona; kolme kertaa kävi vene karilla ja täyttyi vedellä Tagish'issa, ja Lake Marsh'issa oli se jäätyä kiinni. _Alma_ kärsi paljon vaurioita taistellessaan näitä vastuksia vastaan, mutta munat säilyivät vahingoittumattomina. Nämä hän kannatti takaisin kaksi peninkulmaa jään yli rantaan, johon hän rakensi varastohuoneen. Tämä säilyi sittemmin vuosikymmeniä, ja sitä osottivat toisille ne, jotka tunsivat tarinan.

Puoli tuhatta peninkulmaa jäätynyttä maata oli hänen ja Dawsonin välillä, ja vesitie oli suljettu. Mutta Rasmussen kääntyi ympäri omituinen jännittynyt ilme kasvoillaan ja vaelsi järviä pitkin jalkaisin. Miten hän kesti tämän yksinäisen matkan, mukanaan ainoastaan vaippa, kirves ja kourallinen papuja, sitä ei tavallinen kuolevainen saata ymmärtää. Ainoastaan Pohjolan kuljeksiva seikkailija voi sen jotenkuten käsittää. Riittää kun mainitsemme, että hän joutui keskelle lumimyrskyä Chilkoot'issa ja menetti kaksi varvastaan haavurille Sheep Camp'issa. Ja kuitenkin hän pysyi jaloillaan ja hoiti astiainpesua _Pavona_-laivalla; sieltä hän tuli hiilenkantajana muutamalla laivalla San Franciscoon.

Peräti laihtunut ja kurja olento kävellä linkutti pankin loistavan konttorinlattian yli, saadakseen uuden kiinnityksen huvilaansa. Hänen kuoppaiset poskensa paistoivat tuuhean parran alta, ja hänen silmänsä näyttivät painuneen syvälle kuoppiin, joista ne kylmästi liekehtien loistivat. Hänen kätensä olivat ilman, tuulen ja kovan työn parkitsemat ja kynsien alla oli paksu kerros likaa ja nokea. Hän jutteli epäselviä asioita munista ja jääesteistä, ja myrskyistä ja merenkäynnistä -- mutta kun pankkimiehet kieltäytyivät antamasta enempää kuin tuhat, kävi hänen puheensa vielä sekavammaksi ja kosketteli pääasiallisesti koirien ja koiranruuan hintoja sekä sellaisia seikkoja kuin lumikengät, mokkasiinit ja talvitiet. Viimein he antoivat hänelle tuhatviisisataa, mikä oli enemmän kuin pantin arvo, ja hengittivät keveämmin, kun hän oli tehnyt allekirjoituksensa ja oli oven toisella puolen.

Kaksi viikkoa myöhemmin hän matkusti Chilkoot'in yli kolmella reellä, kunkin edessä viisi koiraa. Yhtä valjakkoa hän ajoi itse, mukaansa ottamat kaksi intiaania ajoivat toisia. Lake Marsh'issa he avasivat säilytyshuoneen ja kuormittivat reet. Mutta ei ollut yhtään tietä, jota saattoi kulkea. Hän oli ensimäinen, joka matkusti jään yli, ja hänen osalleen tuli tuo vaivaloinen tehtävä polkea ja raivata tie lumen ja ahtojään läpi. Takanaan hän huomasi usein leiritulia, joista ohut savupilvi nousi ilmaan, ja hän ihmetteli, miksi nämä ihmiset eivät saavuttaneet häntä. Sillä hän oli muukalainen maassa eikä käsittänyt syytä. Yhtä vähän hän ymmärsi intiaanejansa, jotka koettivat selittää hänelle asianlaidan. Nämä pitivät tätä liian vaikeana yrityksenä. Ja kun he napisivat ja kieltäytyivät aamusin lähtemästä eteenpäin, ajoi hän heidät pistoolillansa uhaten työhönsä.

Kun hän oli päässyt erään jääsillan läpi lähellä White House'a ja palelluttanut toisen jalkansa -- joka oli vielä ollut hellä ja kipeä edellisen paleltumisen jälkeen -- odottivat intiaanit, että hän antaisi perään. Mutta hän uhrasi yhden vaipan, ja jalka käärittynä muutamanlaiseen mokkasiiniin, hän jatkoi matkaansa etummaisessa reessä. Siinä oli raskain työ ja intiaanit kunnioittivat häntä siitä, että hän oli ottanut sen omalle osalleen, mutta salassa he naputtivat otsaansa ja pudistivat merkitsevästi päätään. Muutamana iltana he koettivat paeta, mutta kuulien vinkuminen lumessa heidän ympärillään pakoitti heidät palaamaan takaisin, muristen, mutta täysin vakuutettuina siitä, että olivat tehneet erehdyksen. Tämän jälkeen he, jotka olivat vain Chilkoot'in villejä, päättivät tappaa hänet; mutta hän oli kevytuninen kuin kissa, eivätkä he saaneet tilaisuutta täyttää aikomustaan. Usein he koettivat selittää hänelle heidän takanaan olevien savupilvien merkitystä, mutta hän ei ymmärtänyt heitä ja rupesi yhä enemmän epäilemään heitä. Ja jos he olivat itsepäisiä ja tahtoivat laiskotella, oli hän kärkäs antamaan heille piiskansivalluksen silmien väliin tai jäähdyttämään heidän tulistunutta mieltään näyttämällä ladattua revolveriansa.

Ja niin hän matkusti eteenpäin -- kapinallisine seuralaisineen ja villeine koirineen sellaista tietä pitkin, jonka vaikeudet saattoivat lannistaa kaiken rohkeuden. Hänen täytyi taistella saadakseen intiaanit pysymään matkassa, hän taisteli koirien kanssa pitääkseen niitä erillään munista, hän taisteli jäitä vastaan, pakkasta vastaan ja tuskia vastaan jalassaan, joka ei tahtonut parantua. Niin pian kuin haavaan muodostui uusi nahka, rikkoontui se uudelleen purevassa pakkasessa, ja viimein tuli reikä niin isoksi, että siihen melkein mahtui nyrkki. Aamusin, kun hän nousi jaloilleen koko painollaan, pyöri hänen silmissään ja hän oli vähällä pyörtyä tuskasta; mutta päivän pitkään jalka meni tavallisesti turraksi, jonka jälkeen pakotus alkoi uudestaan, kun hän ryömi peitteiden sisään ja koetti nukkua. Ja kuitenkin saattoi hän, joka ennen oli ollut kirjuri ja istunut kaiket päivät pulpetin ääressä, raataa niin, että intiaanit olivat väsymyksestä puolikuolleita -- hän uuvutti koiratkin. Kuinka kovasti hän teki työtä ja miten paljon hän kärsi, sitä hän ei tiennyt. Hän oli mies, joka tarttui kiinni yhteen ainoaan päähänpistoon ja kun hän nyt oli saanut tämän päähänpiston, oli hän kokonaan sen vallassa. Dawson oli etualalla hänen tajunnassaan ja tuhat tusinaa munia taustalla -- ja näiden välillä työskenteli hänen oma minänsä, lakkaamatta ponnistellen saadakseen ne yhteen kimmeltäväksi kultaiseksi pisteeksi. Tämä kultainen piste oli viisituhatta dollaria, päähänpiston summa ja jokaisen, mahdollisesti syntyvän, uuden päähänpiston lähtökohta. Kaikissa muissa asioissa hän toimi koneellisesti. Hänellä ei ollut mitään käsitystä muista seikoista, nämä hän näki ainoastaan kuin tumman lasin läpi eikä omistanut niille yhtään ajatusta. Kättensä työt hän suoritti koneellisesti, ja sama oli laita sellaisenkin toiminnan, jossa tarvittiin päätä. Hänen kasvojensa ilme kävi sangen tiukaksi; intiaanit tunsivat pelkoa häntä kohtaan ja ihmettelivät tuota kummallista valkoista miestä, joka oli tehnyt heidät orjiksi ja pakotti heidät tekemään työtä niin mielettömästi.

Sitten tuli uusi vaiva Lake Le Borge'ssa, kun lämpömittari laski enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Näin pakkasessa hän ponnisteli eteenpäin suu auki voidakseen hengittää vapaammin, ja nyt hän kylmetytti keuhkonsa ja sairasti koko loppumatkan kuivaa köhäyskää, joka paheni leirisavusta tai ylenmääräisistä ruumiinponnistuksista. Thirty Mile-joella hän tapasi paljon avovettä, jossa suuret jääkappaleet vyöryskelivät ja jota kattoi petollinen reunajää. Tämän reunajään kantavuutta oli mahdoton arvioida, ja siksi hän uskalsi mennä sille ilman muuta, ottaen revolverin avuksi, kun hänen seuralaisensa napisivat. Mutta jääsilloilla saattoi ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin, vaikkakin ne olivat lumenpeittämät. He kulkivat niiden yli lumikengät jalassa ja pitkät seipäät ristiin asetettuina käsissä kaikkien sattumien varalta. Kun he olivat päässeet yli, kutsuivat he koiria tulemaan perässä. Ja sellaisella sillalla, jossa lumi peitti sulapaikan, löysi toinen intiaaneista loppunsa. Hän vaipui niin nopeasti, kuin veitsi menee ohuen hyytelön läpi, ja virta painoi hänet heti jään alle.

Samana yönä karkasi hänen toverinsa heikossa kuunvalossa, ja Rasmussen häiritsi turhaan suurta hiljaisuutta revolverillaan -- esine, jota hän käsitteli enemmän innolla kuin taidolla. Kolmekymmentäkuusi tuntia myöhemmin tuli karannut intiaani Big Salmon'in poliisiasemalle.

"Hm -- hm -- hm... Hauska mies... Mitä sanotte siitä?... Hänen päänuppinsa aivan vinossa", selitti tulkki ymmälleen joutuneelle esimiehelle. "Mitä?... Niin -- sekapäinen, aivan sekapäinen mies. Munia, munia, munia -- aina vaan munia... Ymmärrättekö? Hän tulee kyllä ajan oloon."

Viipyi useita päiviä ennenkuin Rasmussen tuli -- kaikki kolme rekeä toisiinsa sidottuina ja kaikki koirat yksissä valjaissa. Se oli epämukavaa ja vaivaloista, ja missä tie oli vaikeakulkuinen, oli hän pakoitettu vedättämään reen kerrallaan, vaikkakin hän herkulesmaisilla ponnistuksilla oli enimmäkseen onnistunut saamaan kaikki menemään yht'aikaa. Häneen ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta, kun poliisi kertoi, että hänen intiaaninsa oli matkalla ylänköseutujen kautta Dawsoniin ja otaksuttavasti oli nyt puolimatkassa Selkirk'en ja Stevart'in välillä. Yhtä vähän näytti kiinnittävän hänen mieltään, kun hän sai tietää, että poliisi oli raivannut tien Pelly'yn asti, sillä hän oli ruvennut sallimaanuskojan tavoin katselemaan kaikkia luonnonilmiöitä, hyviä niinkuin pahojakin. Mutta kun hänelle sanottiin, että Dawsonissa oli nälänhätä, hymyili hän, valjasti koiransa ja lähti taas matkalle.

Viimeisessä pysähdyspaikassa hän sai selityksen, mitä tuo salaperäinen savu merkitsi. Kun Big Salmon'issa oli saatu tietää, että tie oli raivattu Pelly'yn saakka, ei savupilareilla enää ollut mitään syytä pysytellä Rasmussenin takana, ja kun hän istui kokoonkyyristyneenä yksin nuotion ääressä, näki hän. joukottain rekiä kiitävän ohi. Ensin tulivat kuriiri ja puoli-intiaani, jotka olivat vetäneet hänet Bennettistä, sitten kaksi postirekeä Circle Citystä, sen jälkeen sekalainen seurue Klondykeen-matkustajia. Sekä koirat että miehet olivat reippaita ja hyvinruokituita, kun sitävastoin Rasmussen ja hänen vetäjänsä olivat niin laihoja, ettei heissä ollut paljo muuta kuin luu ja nahka. Toiset olivat matkustaneet päivän ja levähtäneet kaksi, ja muutenkin säästäneet voimiansa, voidakseen sitten matkustaa nopeammin, kun raivattu tie alkoi -- ja hän sitävastoin oli marssinut jok'ainoa päivä, vaivaten koiriaan yli tarpeen ja kuluttaen niiltä viimeisetkin voimat.

Mitä häneen itseensä tulee, hän ei voinut murtua. He kiittivät häntä ystävällisesti siitä vaivasta, jota hän oli kärsinyt heidän tähtensä, nämä reippaat ja vahvat miehet -- he kiittivät häntä leveästi irvistellen ja raa'asti nauraen -- ja nyt, kun hän ymmärsi kaikkityyni, hän ei vastannut sanallakaan. Eikä hän tuntenut sanatontakaan katkeruutta heitä kohtaan. Kaikki tämä oli merkityksetöntä. Hänen päähänpistonsa -- tai se tosiasia, joka oli tämän päähänpiston takana, ei ollut muuttunut. Tässä oli hän ja hänen tuhat tusinaa munaansa -- ja tuolla oli Dawson... Tehtävä oli muuttumaton.

Little Salmon'issa tuli puute koiranruoasta, ja eläinten täytyi nyt saada hänen ravintoaan. Täältä Selkirk'een asti hän eli pavuista -- kovista, ruskeista pavuista, suurista pavuista, jotka olivat hyvin ravitsevia, mutta saivat hänen vatsansa epäkuntoon ja aiheuttivat ähkykohtauksia joka kolmas tunti. Mutta Selkirk'en toimitusmies oli pannut portinpielessä olevaan oveen tiedonannon, ettei kahteen vuoteen yksikään höyrylaiva ollut tullut Yukonia ylös ja että elintarpeitten hinnat olivat sentähden tavattoman korkeat. Hän tarjoutui kuitenkin antamaan jauhoja täyden kupin jokaisesta munasta, mutta Rasmussen pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa. Kappaleen matkan päässä alaspäin hänen onnistui ostaa jäätynyt hevosennahka koirille, kun Chilkoot'in karjanomistajat olivat teurastaneet hevosensa ja antaneet kaikki jätteet intiaaneille. Hän koetti itsekin pureskella hevosennahkaa, mutta karvat tunkeutuivat haavoihin, joita pavut olivat tehneet hänen suuhunsa, ja se oli sietämätöntä.