Part 6

Ja niin lisättiin myöskin nimi Charles Mitchell ilmoituksen alle. Monen vanhan "hapatuksen" kasvot loistivat sinä päivänä nähdessään tuon sukulaissielun selityksen.

"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin leiriin.

"Hiiteen koko 'Piskuinen'!" kuului Hootchinoo Billin vastaus. "Minulla ja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin levähtäneet."

"Too Much Gold" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki "hapatukset" uneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että voidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta muutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen löytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan. Paikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans Handersoniksi.

Ans Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller Creek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt, oli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu kullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen, joita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja hontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen ihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran työn vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja hänen silmänsä -- yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen -- näyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään ihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä ikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä yksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin kaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink Mitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen kokoontumispaikkaan -- suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi. Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.

"Tiedätkö mitä, Bill -- minä olen saanut vihiä _chechaquo'sta_, jolla on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.

Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta, ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too Much Gold'in suhteen.

"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä luulet saavasi niitä?"

"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme", vastasi Kink.

"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja hän huudahti: "O-hoo!"

"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen", lisäsi hän. "Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi -- ole oikein antelias!"

Bill pudisti päätään. "Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää korvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei -- minä annan sen sijaan hänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että me emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan vailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko hoidon."

"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon", huomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun oli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.

"Ei", vakuutti Kink rauhoittavasti. "Sillä on numero 24 ja pysyy meillä. _Chechaqouo't_ ottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat viitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo viitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja hän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto."

Juuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan, pitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.

"Minä pidän tilasta", sanoi hän paikan isännälle. "Ja minä luulen, että otan osuuden."

Molemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia minuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja joi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen kanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä. Kultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli sitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa. Hänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin kesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui pikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli hämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos hänen kurkustaan.

Molemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät hyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.

"Älkää välittäkö minusta, ystäväni", Hootchinoo Bill nikotteli, käsi Ans Handersonin olkapäällä. "Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässä Kinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäs mikä mahtaa olla nimenne?"

Tämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja Kink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli toistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti tyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen säästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta hän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. "Ei vähempää kuin kahdeksansataa siinä", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella hän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin, huonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.

"Tässä on pussini, Bidwell", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka vanha hapatus suo toinen toiselleen. "Punnitse siihen vain viisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle kiitollisia, Bill ja minä."

Senjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin syntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa vanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti kesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin kunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat kunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet alkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.

Bill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa sekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä Ans Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän ominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai itsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä olivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat harkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä oli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.

Ans Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: "Paljonko ajattelitte pyytää?"

Bill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava kysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi, heilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä korvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään, pitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin hinnasta, joka heidän tulisi määrätä.

"Kaksisataa -- hik -- ja viisikymmentä", Bill ilmoitti lopulta, "mutta ehkä emme sittenkään myy."

"Mikä on kauhean viisasta, jos saan sanoa tähän väliin", vakuutti Bidwell.

"Niin kyllä", lisäsi Kink. "Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa ilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille."

"Otetaanpa lisää juomaa", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen aihetta suotuisampaan ajankohtaan.

Ja sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma pussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja Kink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen taivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin syrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:

"Luuletteko, että nuo miehet ovat luotettavia?"

"Aivan varmasti", vastasi Bidwell innokkaasti. "Olen tuntenut heidät useita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he myövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia."

"Luulen, että ostan", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin toisten luo.

Mutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi saada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo Bill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheen _chechaquo'itten_ ja ruotsalaisten "pöyhkeydestä". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe loppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin Kink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden parjaustulvan.

Ans Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen haukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin suurella vastahakoisuudella olla ainoastaan _yhdenlainen_ todistus hänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui kuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin taivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.

Kink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies. Hän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet osuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista -- tai myös kaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell koettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään murto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli ja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta nämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan, että jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on kaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.

Lopultakin -- itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli kulunut -- tehtiin kauppakirja -- jossa Bill Rader ja Charles Mitchell luopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen _24 Eldorado_ -- jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiselta _checaquo'lta_.

Kun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein voimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja huojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus oli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi ruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten makasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.

Mutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän itsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui sen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen aivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja kurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua -- tai oikeammin koko yön matkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä arvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai käteensä _24 Eldorado'n_ kauppakirjan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti tuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat vaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä asiapaperia.

"Minä luulen, että otan pois rahani", soperteli hän, "minä luulen, että otan pois rahani."

Hänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen poskiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja rukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat niinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.

"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden tähden", sanoi Bill. "Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on kerrassaan tavatonta."

"Sitä samaa minäkin", selitti Kink Mitchell. "Onhan kaivososuuksien ostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen."

Heidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan, että he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä sentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.

"Poloinen raukka _chechaquo'ksi_", murahti Hootchinoo Bill, kun he näkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.

"Nyt Too Much Gold'iin!" sanoi Kink Mitchell rattoisasti.

Ja ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin kultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia ja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä olevia virtoja kohti.

Kolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa ja joutuivat matkalla _24 Eldorado'on_. Oli pelkkä sattumus, että he tulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan. Eivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo mitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli hiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs mies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja kaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka tuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla soralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja kiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi pitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja Kink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan pesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.

Hän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että joku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat. Hän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari kertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli sameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä sen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden maahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.

Hootchinoo Bill säpsähti. Hän ei ollut koskaan uneksinut noin runsaasta tuloksesta.

"Kylläpä on paksusti, hyvä ystävä", sanoi hän jurosti. "Kuinka paljon laskette siinä suunnilleen olevan?"

Ans Handerson ei katsahtanut ylös, mutta vastasi: "Arvelen viideksikymmeneksi unssiksi."

"Teidän on täytynyt sitten tulla hemmetin rikkaaksi, vai mitä?"

Ans Handerson istui edelleenkin pää painuksissa, puserrellen kultahiekkaa saadakseen viimeisetkin sorakappaleet pois, ja hän vastasi: "Luulen, että minulla on hyvinkin viisisataatuhatta dollaria."

"Varjele taivas!" sanoi Hootchinoo Bill, ja hän sanoi sen kunnioituksesta.

"Varjele taivas!" toisti Kink Mitchell. Ja he menivät hiljaa ulos ja sulkivat oven jälkeensä.

Tuhat tusinaa munia.

David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.

Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies, erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin -- jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin otaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi tarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.

"Sillä katsos, AIma" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" -- "katsos, kustannuksista ei voi oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista sentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria -- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua veneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset kaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an -- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat -- siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja sitten sata vaatteisiin", jatkoi hän hyvillä mielin, "jonka jälkeen jää vielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten. Ja mitäpä sellaisia saattaisi sattua?"

Alma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola kykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä aivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli hänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David Rasmussen'in kyllin hyvin.

"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta, niin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne vaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me muuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa -- meillä olisi kaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala -- nykyisen asuntomme vuokra riittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä ylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja palaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma -- etkö luule, että minä olen kohtuullinen laskelmissani?"

Ja tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan hänen oma serkkunsa -- tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen musta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö -- vastikään palannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria kultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta se oli peräisin!

David Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen asettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa -- hänen tuhat tusinaansa painaisi niinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa, keitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi painaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän oli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen punnita ainoastaan _pieniä_ munia. "Sillä olivatpa ne pieniä tai suuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia", puheli hän rikkiviisaasti itsekseen -- ja nyt hän huomasi, että tusina pieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen San Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille hankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä munista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia tusina.

Rasmussen panttasi nyt pienen huvilansa tuhannesta dollarista, hommasi vaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja sonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään kustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli huonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja horjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai takaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen keskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja parantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta tuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin peninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei näyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen kolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa kantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta naulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen skaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in tiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen Chilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.

Mutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai kantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa vahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä naulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen tuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt hänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta hän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin. Muuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä rakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta iltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat -- tilkitsivät, takoivat ja naulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea huomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita vuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden mukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan veteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat, koneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät kasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä jäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen -- toivolle päästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku keskeytyy merellä.

Suureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme kilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella saksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa tavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli pian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa pidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi maan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka pyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa, ennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä, mutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.

"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen", sanoi ruotsalainen venerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin viisas huomatakseen sen, "ainoastaan hiukkasen -- niin minä rakennan teille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."