Part 5

Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:

"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?"

Ennenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.

"Kuuleppas, hyvä veli -- mitä tämä merkitsee?" kysyi Corry hiljaan, luoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.

"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua", vastasi Pentfield pilkallisella äänellä.

Mutta Corry kävi suoraan asiaan.

"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa minulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se selviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?"

Nyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla, rauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen kärsimäänsä vääryyttä.

"Hän on _minun_ squawini", sanoi hän. "Indiaaninainen tuolla on mrs Pentfield."

Corry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni molempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti pysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi iloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:

"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että saatoitte nukkua? -- Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?" kysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.

"Oh, te herttaisin tyhmeliini", huudahti Dora samalla kun hän syleili ja ravisti häntä. "Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että jotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen."

"Minä -- minä en ymmärrä ensinkään..." änkytti Pentfield.

"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä", jatkoi Dora vilkkaasti. "Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen käsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein -- mutta luonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada käsiinne."

"Odottakaahan hiukan! Kuinka -- kuinka se olikaan?" kysyi Pentfield, ja hänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.

Mutta Dora jatkoi lavertelemistaan.

"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme Klondykeen, niin oli _Every Other Week'issä_, että kun me olemme poissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli luonnollisesti 'ikävää'..."

"Silloin olette..."

"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson", jatkoi Dora, "ja niin luulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!"

"Aivan niin", sanoi Pentfield hitaasti. "Mutta nyt ymmärrän minä. Reportteri oli vaihtanut nimet... Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat he lainanneet uutisen San Franciscolehdestä."

Hän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja saattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta. Corry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä käristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan Lashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan eteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan juoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.

Ja sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla kun hän katsoi Mabelia silmiin:

"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."

Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä, ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin. Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän rekeensä.

"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa", sanoi hän Lashkalle.

Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti liikkeelle.

"Olin vähällä unohtaa, Corry --", huusi Pentfield takaisin, "on parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."

Liian paljon kultaa.

Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta -- ja todempi kertomus kuin se näyttääkään -- voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.

Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta. Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä. Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan. Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.

"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun kanootti sysättiin rannasta virtaan.

"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoi Hootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka kuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty Milessä ja sitten -- kirottu pikku paholainen!"

Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen omaan niskaansa.

He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.

"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen torveensa -- ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään", huomautti Hootchinoo Bill.

Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus tuli yhtä huolettomasti -- ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään erityisestä mielenliikutuksesta.

"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.

"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä sitä tietä."

Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa. Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä; mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.

"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.

Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä, kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään. Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja valkoiset ja patriarkkaliset.

"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.

"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta", myönsi Hootchinoo Bill. "Halloo, Jim -- herääpäs!" huusi hän heti perään.

Ukko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi koneellisesti: "Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?"

He seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän ääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla täysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti täytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei kuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa. Roulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä alla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista. Vanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink Mitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.

"Missä ovat tytöt?" huusi Hootchinoo Bill teeskennellyllä hilpeydellä.

"Poissa", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin hän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.

"Missä ovat Bidwell ja Barlow?"

"Poissa."

"Ja Sweetwater Charley?"

"Poissa."

"Entä hänen sisarensa?"

"Poissa hänkin."

"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?"

"Poissa -- kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.

"Mutta sinä suuri pyhä Antonius -- mihin he ovat joutuneet?" puhkesi Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"

"Oo -- mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään _siitä_?" Vanhus nauroi hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."

"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko se joku paikkakunta?"

"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile -- niin sir, suurempi kuin Forty Mile."

"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi, totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo Dawson, josta puhutte?"

"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanha Jim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"

"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet", kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"

"Aivan oikeassa olet", sanoi Bill. "Mutta tuosta Dawsonpaikasta puhuttaessa -- kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?"

"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi on Bonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä."

"Kuka löysi sen?"

"Carmack."

Kun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon ilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.

"Siwash George", virkkoi Hootchinoo Bill halveksivasti.

"Squaw-mies", pilkkasi Kink Mitchell.

"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia, mitä _hän_ on löytänyt", sanoi Bill.

"Sanon samaa", selitti toveri. "Mies, joka on niin hiton laiska, että ei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän indiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa -- antakaas kun muistelen -- Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen olevan siellä mukana?"

Ukko Cummings nyökäytti. "Tietysti -- ja vielä lisäksi -- koko Forty Mile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia."

"Ja juopporatteja", lisäsi Kink Mitchell.

"Ee-iipäs, sir!" huudahti vanhus vakuuttavasti.

"Minä uskallan lyödä vetoa, että rapajuoppo Henkins ei ole matkassa!" huusi Hootchinoo Bill varmana.

Jimin vanha naama kirkastui. "Olkoon menneeksi, Bill -- ja nyt olette hävinneet."

"Miten ihmeessä malttoi se vanha juoppolalli lähteä täältä?" kysäsi Mitchell.

"He sitoivat hänet ja heittivät hänet veneeseen", selitti vanha Jim. "He tulivat suoraan tänne, tulivat kun tulivatkin, ja ottivat hänet tuolilta tuolta nurkasta, kolme juopporattia löysivät he lisäksi pianon alta. Ja minä sanon teille, että koko joukko lähti sellaisella kiireellä matkalle Dawsoniin ylöspäin Yukonia, ikäänkuin itse paholainen olisi ollut heidän kintereillään -- naisia, puolikasvuisia ja pikkulapsia, koko konkkaronkka. Bidwell tuli minun luokseni ja sanoi: 'Minä toivon, että te pidätte huolta Monte Carlosta, Jim', sanoi hän. 'Minäkin lähden mukaan.' -- 'No, mutta missä on Barlow sitten?' sanoin minä. 'Jo matkalla', sanoi hän, 'ja minä seuraan jälessä whiskylastin kanssa.' Ja antamatta minulle aikaa kertaakaan sanoa ei, ryntäsi hän suoraa päätä veneeseensä, ja sauvoi sitten jokea ylös kuin mielipuoli. Siitä saakka olen ollut täällä, enkä ole tarjonnut ainoatakaan lasia tätä ennen, vaikka on jo kolme päivää kulunut hänen lähdöstään."

Molemmat toverukset katsoivat toisiinsa.

"Saakeli sitä, Kink!" puhkesi Hootchinoo Bill puhumaan. "Näyttääpä ikäänkuin me kuuluisimme senkaltaiseen väkeen, jolla on vaan haarukat käsillä, kun velliä sataa."

"Mutta siellähän on täydellinen kokoelma pojannulkkeja, juopporatteja ja kulkureja!" sanoi Kink Mitchell.

"Ja squaw-miehiä", lisäsi Bill. "Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa koko roskajoukossa."

"Kaikkien oikeitten kullankaivajain, kuten sinun ja minun, Kink, osana on", jatkoi hän akadeemisella kaunopuheliaisuudella, "hikoilla ja raataa Birch Creekin tiellä. Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa ole mukana siinä kouhossa Dawsonin matkueessa, ja sen minä sanon suoraan, että minä en ota yhtä ainoata askelta minkään Carmackin löydön vuoksi. Ainakin tahdon ensiksi nähdä minkä väristä hiekka on."

"Olen samaa mieltä", myönsi Mitchell. "Juokaamme vielä lasillinen."

Sitten kun he olivat tehneet päätöksensä, vetivät he kanootin maihin, kantoivat lastin majaansa ja valmistivat päivällisen. Mutta kun iltapäivä oli käsissä, alkoivat he tulla kärtyisiksi. He olivat tottuneet siihen hiljaisuuteen, joka vallitsee suurissa erämaissa, mutta tämä haudankaltainen hiljaisuus kaupungissa kiusasi heitä. He hämmästyttivät usein itseään koettamalla kuunnella tuttuja ääniä -- "odottivat, että jokin ääntäs, joka ei tehnyt sitä", kuten Bill selitti asian. He vaelsivat läpi autioiden katujen takaisin Monte Carloon saadakseen enemmän juomista, ja kulkivat pitkin joen rantaa höyrylaivojen lastauspaikalle, missä nyt ainoastaan vesi pihisi ja poreili ja lohet hyppelivät ilmaan, kirkkaat suomut välähdellen auringonvalossa.

He istuutuivat varjoon varastohuoneen eteen ja keskustelivat keuhkotautisen asiamiehen kanssa, jonka verensyöksyn pelko oli saanut jäämään jälelle. Bill ja Kink kertoivat hänelle, kuinka heillä oli nyt aikomus majoittua mökkiinsä ja levätä kesän raskaan työn jälkeen. He viittasivat jonkinlaisella mahtipontisuudella, joka puoleksi oli tarkoitettu herättämään luottamusta ja puoleksi kehoitti vastaväitteisiin, kuinka perinpohjin he nauttisivat laiskuudestaan. Mutta asiamiestä ei huvittanut vähääkään tämä. Hän johti keskustelun heti takaisin suureen malmilöytöön Klondykessa, ja heidän oli mahdoton saada häntä pois tästä aineesta. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, ei mistään muusta puhua, ja vihdoin Hootchinoo Bill suorastaan suuttui.

"Helvettiin Dawsoneinenne, sanon minä!" huudahti hän.

"Sanon samaa", selitti Kink Mitchell ja jatkoi: "niinkuin se nyt jotakin olisi -- pelkästään poikaloppien ja paitaressujen huvimatka."

Mutta nyt tuli eräs vene näkyviin alhaaltapäin virtaa. Se oli pitkulainen ja kapea ja pysytteli aivan lähellä rantaa. Veneessä seisoi kolme miestä, jotka ponnistelivat kaikin voimin eteenpäin vastavirtaa pitkillä sauvomilla.

"Nähtävästi Circle Citystä", sanoi asiamies. "Minä olen odottanut heitä koko iltapäivän. Forty Mile on sataseitsemänkymmentä peninkulmaa edellä heitä. Mutta he eivät ole, vieköön minut hiisi, kadottaneet hituistakaan aikaa."

"Ja nyt istumme tässä aivan rauhallisina ja katsomme, kun he ryntäävät ohi", selitti Bill jonkinlaisella mielihyvällä.

Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi vene tuli näkyviin, ja parin minuutin kuluttua seurasi tätä kaksi muuta. Nyt oli ensimmäinen vene rannalla istuvien miesten kohdalla. Veneessä olijat eivät lakanneet sauvomasta tervehdyksiä vaihdettaessa, ja vaikka kovan vastavirran vuoksi vene pääsi hyvin hitaasti etenemään, oli se puolen tunnin kuluttua kadonnut näkyvistä.

Ja alhaaltapäin tuli ehtimiseen vene veneen perästä, loppumattomiin. Bill ja Kink alkoivat tulla vielä enemmän pahalle tuulelle. He vilkasivat vähäväliä varkain, vaanien ja kysyvästi toisiinsa, ja jos heidän katseensa kohtasivat, katsoivat he hämillään pois. Kunnes viimein heidän katseensa kohtasivat kummankaan väistämättä.

Kink avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustansa. Hän istui ja haukotteli, katsoen yhäti toveriaan.

"Juuri minun ajatukseni asiasta, Kink", sanoi Bill.

He katsoivat happamesti toisiinsa, ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta nousivat he lähteäkseen asuntoonsa; vähitellen lisäsivät he vauhtia ja majalleen saapuivat he kaikin voimin juosten.

"Emme voi kadottaa vähääkään aikaa, kun kaikki nuo ryntäävät eteenpäin", jupisi Kink työntäessään hapatuskannun papuruukkuun toisella kädellä ja haaliessaan paistinpannua ja kahvikeittiötä toiseen.

"Emme tietystikään", läähätti Bill, joka jo oli työntäytynyt olkapäitä myöten vaatesäkkiin jossa heillä oli talvisukkansa ja alusvaatteensa. "Ja sen minä sanon sinulle, Kink -- älä unohda hiivaa, joka on siellä hyllyllä uunin takana."

Puoli tuntia myöhemmin olivat he laittamassa venettään matkakuntoon, asiamiehen lasketellessa sukkeluuksia heikoista kuolevaisraukoista ja kultakuumeen tarttuvaisuudesta. Mutta kun Bill ja Kink painoivat pitkät sauvoimensa pohjaan ja alkoivat sauvoa venettä virtaa ylös, huusi hän heidän jälkeensä:

"No, onnea matkalle sitten! Älkää unohtako merkitä palstaa eli paria minullekin!"

He nyökäyttivät innokkaasti vastaukseksi ja tunsivat syvää sääliä tuota onnetonta raukkaa kohtaan, joka oli pakoitettu jäämään jälelle.

* * * * *

Kink ja Bill ponnistelivat kovasti. Pohjoismaassa vallitsevan lain mukaan vievät ryntäyksessä voiton nopeat, palstat valtaavat väkevät -- ja sitten ottaa kruunu etuoikeuksiensa nojalla naapuripalstat itselleen. Kink ja Bill olivat sekä nopeita että vahvoja. He suorittivat tuon vaivaloisen matkan pitkin, heilahtavin ottein, joka tykkänään musersi pari vastatullutta, jotka yrittivät pysytellä heidän rinnallaan. Lähdettyään Forty Milestä olivat molemmat miehet sivuuttaneet jok'ainoan Circle Cityn veneen, kun he lähellä Dawsonia olivat voittaneet veneenpituisen matkan ensimäisestä niistä ja jättäneet sen miehistön arveluttavan matkan päähän jälkeensä, kun he alottivat matkan maitse.

"Äh! Tuskin voi nähdä toisiaan savulta", sanoi Hootchinoo Bill nauraen, kuivatessaan hikeä otsaltaan. Hän katsahti nopeasti tietä pitkin, jota he olivat tulleet. Siellä näkyi kolme miestä tulevan käyden puiden välissä. Kaksi muuta seurasi heitä kintereillä, ja heti heidän jälessä tuli muuan mies ja nainen näkyviin.

"Tule, Kink! Kiirehdi! Kiirehdi!"

Bill joudutti askeleitaan. Mitchell katsahti äkkiä taaksensa.

"Minä lupaan, että he tulevat juoksemaan minkä käpälistä lähtee!"

"Ja tuolla on yksi, joka on jo juossut juoksunsa loppuun", sanoi Bill ja osoitti tiensyrjään.

Siellä makasi mies selällään ja läähätti äärimmäisilleen uupuneena. Hänen kasvonsa olivat sinisenkalpeat, silmät olivat pullistuneet päästä ulos ja lasimaiset -- hän näytti aivan kuolleelta.

"_Chechaquo_!" murahti Kink Mitchell halveksuvasti. Se oli vanhan "hapatuksen" ylenkatsetta "vihreitä" kohtaan -- heitä, jotka olivat varustetut "itsestäänkäyvillä" jauhoilla ja jotka käyttivät hiivajauhoja korppuihinsa.

Molemmilla toveruksilla oli vanhan tavan mukaan aikomus alottaa etsiminen alhaaltapäin virtaa, mutta kun he eräästä puuhun naulatusta tiedonannosta näkivät, että jo oli "_Valtaus 87 Alapuolella_" -- mikä merkitsi samaa kuin runsaasti kahdeksan peninkulmaa Discoveryn alapuolella -- muuttivat he mieltä. Nuo kahdeksan peninkulmaa taivallettiin vajaassa kahdessa tunnissa. Tämä oli murhaavaa nopeutta, kun ottaa huomioon vaikeakulkuiset tiet ja he sivuuttivat parisenkymmentä uupunutta, jotka olivat vaipuneet tienoheen.

Discoveryssä tiedettiin hyvin vähän miten vesireitin yläosan laita oli. Carmackin langolla, Skookum Jimillä, oli hämärä aavistus, että palstat olisivat vallatut niin pitkälti kuin 30:een, mutta kun Kink ja Bill näkivät _79 Yläpuolelle_ kuuluvat nurkkatolpat, heittivät he kantamuksensa maahan ja heittäytyivät alas tupakoimaan. Kaikki heidän ponnistuksensa olivat olleet turhia. Bonanza oli vallattu alusta loppuun, "niin kauas kuin saattoi nähdä yli seuraavan vuoriselänteen", valitti Bill samana iltana, kun he paistoivat silavaansa ja keittivät kahviansa Carmackin nuotiolla Discoveryssä.

"Koettakaa 'Piskuista'", ehdotti Carmack seuraavana aamuna.

"Piskuinen" oli leveä puro, joka laski Bonanzaan _7 Yläpuolella_ kohdalla. He ottivat hänen neuvonsa vastaan kaikella sillä ylimielisellä halveksumisella, jota "hapatus" tuntee squaw-miestä kohtaan, ja he viettivät sensijaan päivänsä Adam's Creekin, erään toisen Bonanzaan laskevan vesistön luona, joka näytti heistä lupaavammalta. Mutta vanha juttu taasen -- vallattu niin pitkälti kuin silmä voi kantaa.

Kolmena päivänä kertasi Carmack neuvonsa, ja kolmena päivänä kuuntelivat he sitä halveksivan näköisinä. Mutta neljäntenä päivänä ei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa tutkittavana ja senvuoksi lähtivät he kävelemään "Piskuista" ylöspäin. He tiesivät, että siellä todenperästä ei löytynyt monta valtausta ennestään, mutta ei ollut heilläkään aikomusta tehdä mitään sellaisia. He tekivät retken sinne pikemmin päästääkseen pahan tuulensa valloilleen kuin mistään muusta syystä. He olivat tulleet sekä ruokottomiksi että epäileväisiksi. He pilkkasivat ja tekivät ivaa kaikesta ja solvasivat jokaista _chechaquo'ta_, jonka he kohtasivat tiellä.

Valtaukset loppuivat _Numero 23:een_. Jälellä oleva osa vesireittiä oli vielä valtaamatta.

"Hyvä hirvilaidun", selitti Kink Mitchell pilkallisesti nauraen.

Mutta Bill mittasi vakavan näköisenä viisisataa jalkaa puroa ylöspäin ja asetti nurkkatolpat. Hän oli saanut käsiinsä kynttilälaatikon pohjan, ja sen sileälle puolelle kirjoitti hän:

Tämä hirvilaidun on varattu ruotsalaisille ja _chechaquo'ille_.

Bill Rader.

Kink luki hyväksyvän näköisenä kirjoituksen ja sanoi sitten: "Koska olen samaa mieltä, niin voin minäkin kirjoittaa mielelläni alle."