Part 4

Hän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet asioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli Pentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden kohautuksessa.

"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa", sanoi hän. "Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin munia -- niin, munia, sir -- paistettuja ja käristettyjä ja sipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja minä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin."

"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia", arvosteli Hutchinson nälkäisen näköisenä, "suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä -- sellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree."

"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen vaan olisi herännyt", vastasi Pentfield.

Hän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi näppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja huokasi raskaasti.

"Anna olla sen!" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa jotain iloista sävelmää. "Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää sitä."

Pentfield heilautti banjon toiselle makuulavitsalle ja alkoi hyräillä.

Toinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää vasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään. Kova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi hitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.

Sitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuin Billebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.

"Hm -- hyvin kylmä ulkona", sanoi hän. "Oleson -- hm -- puhutteli minua ja sanoi, että -- hm -- Yukon on jäätynyt viime yönä."

"Kuuleppas, vanha poika!" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia olkapäähän. "Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan maahan huomenaamulla varhain." Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti noppia. "Mitä panemme?"

"Pokeria yksinkertaisesti", vastasi Hutchinson. "Heitä sinä ensin."

Pentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki viisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei löytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.

"_Stiff_!" valitti Pentfield.

Pitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja pani ne laatikkoon.

"Minä heittäisin viitosia sinun sijassasi", sanoi Hutchinson.

"Sitä sinä et tekisi -- et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän", vastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut yhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa kahdesta kuuteen.

"_Stiff_ nytkin!" valitti Pentfield. "On yhtäkaikki jos et heitäkään, Corry -- sinä et voi hävitä."

Toinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja näki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteen _stiffin_.

"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se paremmin", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen kuutosia. "Ja tässä tulee surmanisku."

Mutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta -- siis vielä kerran _stiff_, eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään heitto.

Hutchinson huokasi.

"Ei tapahdu kertaakaan miljoonasta", sanoi hän.

"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta", lisäsi Pentfield, minkä jälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli näkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen toisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.

Mutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät saivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa. Hänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä -- ja hän saisi matkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.

Hän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta empi ja jatkoi niitten pudistelemista.

"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!" huudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten ja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten mielenliikutustaan.

Nopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien miesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi pitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa, joka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos koettaakseen näyttää huolettomalta.

Hutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta naurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän kiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä kohden.

"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa -- että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja kaikkea sellaista -- joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä. Sinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on kylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin tehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan."

"Ja se on...?"

Pentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän vastasi:

"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa erotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San Franciscon asemasta."

"Mutta, rakas ystävä", huomautti Hutchinson, "miten ihmeessä minä voin hänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan edes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että me matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi mitään pahaa -- sen tiedämme kumpainenkin -- mutta ajatteleppas, miltä se muista näyttäisi!"

Pentfield kirosi hiljaan -- manaten "miltä se muista näyttäisi" lämpimimmille seuduille kuin Alaska.

"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun pian ala kopeilemaan", jatkoi hänen toverinsa, "niin olet huomaava, että parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun matkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin voin minä lähteä."

Pentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen kanssa.

"Ei käy päinsä, Corry -- hyvä veli! Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä häpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun sijassani."

Eräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä makuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi käteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.

"Kas tässä", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. "Jos sinä vaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi."

Hutchinson luki ja pani paperin pois.

"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen matkan tänne?" kysyi hän.

"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni -- ja sisarensa", vastasi Pentfield. "Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja senvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun sinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin pian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä matkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut, ovat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että sinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä -- ja katsohan tätä, niin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet."

Hän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty sen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä ihastuksella.

"Mabel on hänen nimensä", jatkoi Pentfield, "ja on kait parasta, että sanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San Franciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon Avenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun nimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. -- Ja sitten", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, "ei olisi pahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten -- hm..."

"Joita nainut mies tarvitsee", naurahti Hutchinson.

Pentfield nyrpisti suutansa.

"Niin juuri -- lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä, ja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen pöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen ilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla Behringin meren yli."

Hutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen epäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää tehtävänsä.

"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla tavalla", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat paikoiltaan. "Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja veljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja tehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava mahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle."

Seuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä jäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun ne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja muuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa, missä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi päättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon tekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin säännöttömiä, rikkaita malmisuonia -- mutta hän ei ollut sieluineen mukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa siihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota kukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti rakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli veistetty ja salvettu -- kallista työtä, syystä että työmiehillä oli viisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia kustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva koti.

Hän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin seinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä joka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea, kuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen toverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän päättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa kukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen tullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti valmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana istua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan omituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.

Joulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin tavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla tullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson puhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan Pentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa jälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun postinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama sävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri lähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja hän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa -- eikä puhunut mitään Detroitiin matkustamisesta.

Lawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli liian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan tervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta toisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä enemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että Corryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta. Muuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni vastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa. Pentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen pelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja vaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.

Mutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen -- kahden edellisen samallaisen talven jälkeen -- rasitti häntä. Työn valvominen kaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina vähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti ikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi uskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi sananparreksi faraopelaajien keskuudessa.

Tämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä olisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei hän pelannut koskaan enään.

Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli näyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta. Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi Nick Inwood -- joka piti pankkia -- aivan sattumalta:

"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?"

"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen ansaitseekin hän."

"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."

"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa tavattomasti hämmästyneenä.

"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun San Francisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."

"Vai niin -- ja kuka on _hän_?" kysyi Pentfield samallainen kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut petetyksi.

Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä, samalla puhellen:

"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli Mabel eli jotain sinnepäin -- Mabel -- aivan oikein, tässä se on! Mabel Holmes, tuomari Holmesin tytär -- kukahan se mahtaa olla."

Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:

"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin sanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä."

Pelaajat katsoivat koomillisella hämmästyksellä häneen.

"Lorua Pentfield! Minä en halua rahojanne."

"Minä luulin sen olevan tarkoituksena", vastasi Pentfield pilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari noppaa.

Nick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi ollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan erästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin puoleen.

"Kuulkaapas, Pentfield", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti, "ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?"

"Mitä sitten?" kysyi Pentfield kiivaasti.

"Että te soimaatte minua valehtelijaksi."

"En suinkaan", kuului vastaus. "Minä tarkoitin vaan, että te yrititte kömpelöä sukkeluutta."

"Asettakaa nopat, hyvät herrat", kehoitti se, joka antoi.

"Mutta minä sanon teille, että se on totta", pitkitti Nick Inwood itsepäisesti.

"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitä _ei_ ole tuossa lehdessä", selitti Pentfield ja heitti raskaan kultajauhepussin pöydälle.

"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne", kuului toisen vastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.

Pentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään. Päällekirjoitus kuului: "Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta", ja sitten kun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry Hutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja ilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.

"Rahat ovat teidän, Inwood", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. "No, onhan se hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla."

Hän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana sanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä. Corry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli vastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden Bonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon seurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun herran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa malmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: "Otaksutaan, että mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät varsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen."

"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle", sanoi Pentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli keventynyt viidensadan dollarin arvosta.

Hän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden. Siinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja Mabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin ooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada pelata rajoittamattomilla nopilla.

Nick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. "Ajattelin juuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne saadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne."

Ja sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän pelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta sikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen, että pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa neljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja selitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli kenenkään muun luona.

Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle, joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille. Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti. Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä. Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan. Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä "tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan... Ja nyt vei hän hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".

Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista, joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen taloon.

Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen. Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa, eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon maun naisiin nähden.

Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa -- tällä häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta tätä ajatellessaan -- mutta, paitsi että hän oli entistään ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.

Pentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa. Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies, joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin, tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.

Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat. Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.

Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat, ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen. Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni sanomaan oli: "Kuinka voitte?"