Liian paljon kultaa

Part 11

Chapter 113,121 wordsPublic domain

Ja ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää kurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut Jees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan kerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän luotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella valaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui Pietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa vaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli kulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän oli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän virkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin meren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin suurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen -- hänet, josta tuli Jees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi Tukesan.

Yhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän kanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna joki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle. Siellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana Tukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään tekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli kuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän keskuudessaan.

Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen vai Behringin mereen -- mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli aina seurannut.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan. Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen. Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne. Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan; sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me johdamme alkumme.

Huolimatta siitä kiertolaisverestä, -- tai kenties sen takia -- joka hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista, itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät -- sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen toyoot-intiaani.

Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niin että hänen isänsä -- Neil Bonner vanhempi -- lopulta kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää oppimaan parempia elintapoja -- jotta hän luopuisi harmia tuottavista hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.

Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt, kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino, joka esti häntä menettämästä järkeään.

Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen sanan -- ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola oli todellakin tehnyt hänestä miehen.

Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä, jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" -- "Yanana Station" -- "Twenty Mile" -- mikä saa meidät luulemaan, että nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta; se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä, mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään huolta kaikesta.

Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen, joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla. Hänen nimensä oli Pentley -- Amos Pentley -- eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja pimeys.

Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia vastoinkäymisten keskellä -- kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa kätensä omaa henkeään vastaan.

Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki. Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen. Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.

Neil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet hulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja täällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa -- mikä olisi tuon sanan ivaamista -- nyrpeässä ja puhumattomassa olennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se oli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys, kuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman elämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä nyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku lapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten tätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala ymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka kieltävät Jumalan Alaskassa.

Tänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia sekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi ja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä käsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa ensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen mies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike O'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä ja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen pitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen hymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut sitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän tunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck, kasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.

Hän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren takan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin kanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä päivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa. Toisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä kylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota hän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella ensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä että naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut kissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti elämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi tehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja jonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä taas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä kuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.

Jees Uck -- hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut punnitsemaan elämän hienompia puolia -- luki yksinkertaisen ja luonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa kirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta harvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön monimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän nauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley oli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja Bonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon anteeksi.

Mutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni varastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan jälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil seisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi hän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja kun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai hän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä ja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä kaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän kappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck oli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui suonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia kesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta Neil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä ja huulet kostuivat vaahdosta.

"Pian!" mumisi hän kummallisella, käheällä äänellä. "Pian! Sisään!"

Neil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja nojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin. Kun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset uudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos Pentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.

"Oi, Amos!" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, "luuletteko, että hän kuolee?" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi katselemistaan.

Sitten tuli Bonnerin ruumis hervottomaksi, jännittyneet lihakset antoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. "Pian!" kuiskasi hän hampaittensa välistä -- huulet vapisivat jo uuden kohtauksen lähestyessä -- "pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö! Vetäkää minut sinne!"

Hän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän tarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä sinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin hyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien kuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen sormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta. Tämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus oli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina lukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja vaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän nousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.

"Kuulkaahan, Jees Uck", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä huolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin. "Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä." Hänen alaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden kohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. "Älkää menkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein! Amos'en täytyy jäädä juuri tänne."

Tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas suonenvetokohtauksen -- ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima vähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck kumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä uskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä levottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä kyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen pysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista hengitystään ja onttoa yskimistään.

Bonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi. Amos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena. Alkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan hohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen perästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä, sitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen ruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti puristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut päästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.

"Jees Uck", sanoi hän, "ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on ruokaa pöydällä -- korppuja ja papuja ja sianlihaa -- ja sitten on vielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa tänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä hyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä."

Kulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa lääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja ja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi analyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli toisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja päästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla. Nytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian yksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe. Kahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki erittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen puuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten miesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse tietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti enemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.

Hän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti kaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän välissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa liuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet hänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin -- jotakin, joka sai hänet syöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä notkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi tupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen, mutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..

"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta. Päästäkää hänet!"

Tyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen kasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti lattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.

"Nouskaa ylös, Amos!" käski hän. "Te laitatte itsenne matkakuntoon jo tänä iltana ja lähdette heti täältä."

"Ette kai tahtone väittää, että..." sopersi Amos vimmoissaan.

"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä", selitti Neil kylmästi ja rauhallisella äänellä. "Minä väitän myöskin, että te olette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse surmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala tietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te olette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa meille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia voimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme koiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte vankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden mahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä yhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka teillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt tiehenne!"

"Menkää te sänkyyn!" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön pimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. "Te olette vielä sairas mies, Neil."

"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck", vastasi hän. "Tässä käteni sen vahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin."

"Te ette pidä minusta", sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Neil hymyili, auttoi häntä pukemaan _parkan_ yllensä ja seurasi häntä ovelle. "Aivan liian paljon, Jees Uck", sanoi hän hiljaan, "aivan liian paljon."