Part 10

Viimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään verenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat lähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan ryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän leuoiltaan.

Tämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja muutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun ei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä suinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä, nosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa. Mc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia vetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he tahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.

"_Merci, non_", sanoi hän. "Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. -- Sanoitteko, että antaa sen kuolla? _Non_. Se ei olisi hyvä. Siksi että minun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla."

Haavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja piti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että kuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta sängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen itsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen takajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän useita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère vihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana auringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin herruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin lähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.

Hän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun Leclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja hitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.

"_Bon_!" sanoi Leclère. "_Bon!_ Aurinko on hyvä olemassa!" Ja hän ojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.

Silloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas hänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan käsivarrelle. "_Mon père_ -- tuo Bastardi -- se on oikea paholainen. Tahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta levossa ja rauhassa?"

Sitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän ei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin tuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan. Niinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan merkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin ylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja huomasi tämän.

"Varjelkoon!" sanoi hän. "Minä luulen varmasti, että eläin käsittää..."

Leclère nauroi. "Kuulkaahan, _mon père_ -- mitä minä nyt sanon, sen se varmasti ymmärtää."

Ikäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti toista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.

"Minä sanon -- kuole!"

Bastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.

"Minä nostan aseeni -- kas näin!" Hän antoi teon seurata sanoja ja tähtäsi suoraan Bastardia.

Koira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen nurkan taa.

"Varjelkoon!" huudahti lähetyssaarnaaja kerta kerralta.

"Mutta miksi se ei pakene teidän luotanne?"

Ranskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka voi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä rajattomaan ymmärtämykseen asti.

"Ja miksi te ette sitten tapa sitä?"

Taas hartioitten kohotus.

"_Mon père_", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut. Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi. Niin. Kerran. _Bon_!"

Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin. Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä, janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia, niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti. Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä. Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista -- hän rakasti sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.

"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"

Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja, joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti -- hän seurasi tuuma tuumalta, askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.

Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät, silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun -- ja sitten seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.

Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut. Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät katkerinta vihaa ilmaisten.

Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän perusaineksen kanssa -- tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla, joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.

"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni -- näin ja näin. Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat, naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja Bastardi laulaa vou-vou -- ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"

Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän ei tehnyt sitä toista kertaa.

"No olkoon niin, _mon père_", vastasi Leclère. "Ja minä luulen, että menen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä arvelette, _mon père_?"

Mutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin kävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla, jätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc Dougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en. Tiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin lähtivät matkalle. _Lizzie_, puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka oli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille kolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä luodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun väijytysjoukosta ja murhasta.

Sunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat melkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja kullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin varustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ intiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli keittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun nuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja vaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi "Jumala auttakoon minua" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää odottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen pelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta sitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.

Nyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan seikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli hänen kiivas luonteensa -- muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi. Toiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi sovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli "musta" ja pysyi sellaisena; siitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen oli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin häneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.

Se oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc Dougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä tosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se yksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Toiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta kielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen. Kahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown olivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun yht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä veteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun -- se oli viimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse -- Leclère -- kaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja pälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin pistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta tehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja ampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista aivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin pohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia virtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat eri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt kanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt ennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut häntä.

Siinä kaikki.

Leclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen tuntia armonaikaa, ja _Lizzie_ meni virralle tekemään tutkimuksia. Kymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei ollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia, jotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle aikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa sijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin kuin lakiasäätävääkin kansaa.

Leclère kohautti hartioitaan. "Vielä yksi asia", sanoi hän, "eräs pieni -- miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräs _armonosotus_, niin kai se on -- niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani viisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani Bastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin -- että te ensin hirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?"

He olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi -- järjestyshän oli oleva, että "helvetinsikiö" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin tuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi erillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen päähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon päälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli, kiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu laatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.

"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme", sanoi Webster Shaw, joka toisinaan palveli kaivosinsinöörinä. "Heittäkää silmukka sen kaulaan, Slackwater."

Leclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki silmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän keskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja kasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère, jonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä Bastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään lakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.

Mutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä, kuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin, heiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.

"Odottakaa, odottakaa -- pojat!" läähätti hän, juostessaan heidän luokseen. "Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet", selitti hän, hengähdettyään hiukkasen. "Astuivat maihin tuolla alhaalla ja tulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet ja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia ruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan -- hän joka pahoinpiteli squawiaan ja aiheutti rähinää."

"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?" huudahti Leclère kiihkeästi. "Se se oli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta."

"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille säädyllisyyttä", selitti Webster Shaw. "He ovat tulemaisillaan lihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen. Saarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa, niin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen."

"Hei, m'sieu'!" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä hämärään. "Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä leikissä."

"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin", huusi Webster Shaw vastaan olkansa yli. "Sill'aikaa voitte mietiskellä syntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että voitte olla kiitollinen siitä."

Leclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat tottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät, ja hän vaipui pitkään odotukseensa -- kuvaannollisesti sanottuna. Ei voinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan pingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin jalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa, ja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän työnsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot kasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin puolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja, kun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei hän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.

Nämä ajatukset askartelivat hänen aivoissaan kunnes hänen katseensa sattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää etukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen suunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville, nukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet nousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys tapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta koiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista. Hän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi päässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen jäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti Bastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei silloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen hitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti ympärilleen.

"_Sacre dame_", kuiskasi Leclère tuskin kuuluvasti.

Kun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä kuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut hymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.

"Minä olen mennyttä miestä", sanoi Leclère ja nauroi kovaan ja katkerasti.

Bastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve eteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi pienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin että se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle säilyttääkseen tasapainon.

"Pidä varasi, Bastardi", sanoi hän rauhallisesti. "Minä tapan sinut".

Bastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi laatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko painollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta köysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua laatikon päältä.

"Hei, hoo! Tiehesi siitä! Eteenpäin!" huusi hän.

Bastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä ilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän muisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko painollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä Bastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän näytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla. Senjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster Shaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista, pimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan, tulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli pureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui heiluvaan liikkeeseen.

"Hei! Päästä irti -- sinä helvetinsikiö!" huudahti Webster Shaw.

Mutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti päästämättä otettaan.

Slackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä vapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.

"Kas tässä, ottakaa se", sanoi hän ja ojensi aseen Webster Shawille.

Webster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja laukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli sitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä edelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.

Jees Uck'in tarina.

Maailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne kuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet ja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman takia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi laumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa, mutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin oli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa Iisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta tutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita oli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt totta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että hän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.

Ja koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen kuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista, niin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten rotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän ei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan selvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja koska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän myöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui itse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain oppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan varastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen aikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin kuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.

Tämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus Neil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in jälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta, mutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos mennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin löydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan vaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä yhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie. Tämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli innuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin oli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli Jees Uckin isoäiti.

Mutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei kammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt naimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan kanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin "Isoksi paksuksi". Shpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman nimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen rangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut elohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka oli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.