Part 1

Produced by Tapio Riikonen

LIIAN PALJON KULTAA

Ynnä muita kertomuksia Klondykesta

Kirj.

JACK LONDON

Suomennos

Oulussa, Kansan Tahto, 1911.

Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapainossa.

SISÄLLYS:

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän muodostuman ajalta. Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa. Uskollisuus. Liian paljon kultaa. Tuhat tusinaa munia. Lit-lit'in naimiskauppa. Bastardi. Jees Uck'in tarina.

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän muodostuman ajalta.

Minä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta puolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että minä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on nimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin vaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani hyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna mahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan senvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa -- tämän Nimrodin, mahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas Stevensin suhteen.

Nyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia kohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla jalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas Stevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista tuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä ainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa olen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta -- niin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas Stevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta -- niin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta, niin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain myöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja heikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt -- mennä tapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä tapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt kertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin sillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen leveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka sijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan välillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella, siitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka toivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä perinnöksi jälkeläisilleen.

On mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta, mutta kun me ensi kerran kohdattiin -- tämä tulee painaa mieleen -- astui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin tuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät ihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä voinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole mikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan vähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti kävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari koiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion ääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen lainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään kunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja täytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan pyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä omaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään henkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien, keltaisten tupakanlehtien savusta.

Oliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti olkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku aika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä Yukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita oli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka siellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta käytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi -- kuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivat _chechaquas_ ja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin teeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei tuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi myös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän tekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.

Fort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy mennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen, mihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen paremmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä kenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa puhua "kävelemisestä" ja "pienen kierroksen tekemisestä", voi olla aika herätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni. Minä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen alustana, jotka muodostivat makuupaikkani -- minä näin säkit, jotka olivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista nousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella kaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta luoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä, joka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista. Se valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten pysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä siellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös tupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli kadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt minua.

Luonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin minä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita ja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla samoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No niin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän mahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita muuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.

Minä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian hämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista metsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä Alaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne paikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa satoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great Barrensissa myskihärän talvitiellä.

Ja nyt muutin mieleni hänen suhteensa -- ensimmäistä kertaa, mutta en suinkaan viimeistä -- ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena kuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti minua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä, joka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä suuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä, ja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on meidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä oleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista jalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy myöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden merkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä persoonassa, indikatiivin preesensissä -- kuvailin kysymyksessä olevan maan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle muutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani hölmistyvän.

Mutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä voinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja kieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen oli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä -- jos hän olisi tehnyt tämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä todellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne päinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten ylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni ja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehty _mucluc_, ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia. Mutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen tuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin sen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla ole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden kohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään pois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä jälellä -- karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain karvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa, jollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta mitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se oli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.

Minä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi: "Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?"

Minä pudistin päätäni. "Se ei kuulu niille eikä millekään muulle eläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä", vastasin minä suoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.

"Tämä nahka", sanoi hän -- ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä vaikutuksen tavottelusta -- "on kuulunut mammuttieläimelle."

"Mahdotonta!" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä vastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. "Mammuttieläin on jo aikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on ollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten perusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon perusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta me tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta elossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme..."

"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!" keskeytti hän kärsimättömästi. "Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta sanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen olemassaolosta."

Kieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä asetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä asiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli esihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka tiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa löytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista määristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti innuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan jalan pituisia hampaita Klondykessa. "Kaikkityyni kivettyneinä", lopetin minä esitelmäni, "ja löydetty kerrostumista, jotka ovat muodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten."

"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen vesimeloonin", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä -- hänellä oli tuo kirottu tapa. "Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset joskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä niitä, ole olemassa mitään vesimelooneja."

"Mutta on kysymys ruoasta", vastasin jättäen huomiotta hänen väitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. "Maan on tarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia luomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo, mammuttia ei ole täällä olemassa."

"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien Pohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän; mutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne yhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän? Tapoin viimeisen oikealla kädelläni."

Näin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla tikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin. Epäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja kuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.

"Se kävi näin", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan hiljaa. "Olin eräänä päivänä leirissä --"

"Missä?" keskeytin.

Hän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyi _terra incognita_, suunnaton alue, johon harvat miehet olivat vaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. "Olin eräänä päivänä leirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pieni _kamooks_ kuin koskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen isä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen rannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun pitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt, tuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien villisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin kestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden koirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.

"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni poikueen yllä -- seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa -- kun takaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa, niinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa jaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä kuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka on saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin hiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman olennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja minä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri katoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen takaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu kuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää jäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua, joka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja ritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.

"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten, mutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat tuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja -- mitä luulette minun nähneen?"

Pudistin päätäni.

"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään jäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa -- kaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen, verinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla muutamia hajanaisia karvoja."

Mittasin lumeen kolme jalkaa, piirsin siihen ympyrän ja katsahdin Nimrodiin.

"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea", hän vastasi, "ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona hetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut. Mutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase ja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch -- tai pikemmin oli ollut -- ja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että minä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt päivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että tämä olisi samaa kuin _skookum mamook pukapuk_. Suokaa anteeksi maakunnan murre -- minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä. Aukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät. Korkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio, joka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä tarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen tarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain käsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun pyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin niistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä. Panos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä kallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin tuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos. Nyt olin saanut hänet käsiini."

"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?" kysyin minä. "Onko milloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen käsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?"

"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi -- enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä. Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja kestävyytensä kautta?"

Minä nyökäytin.

"Entä sitten?"

Asia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.

"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet katselijoina!

"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin. Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen. Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa tärisi -- ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä sen tulla melkein sinne saakka -- ainoastaan parin sadan yardin päähän sieltä -- mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa kohti.

"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen -- sitä kesti kolme päivää --, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta. Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan, paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee, laihtui se huomattavasti -- sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita tonneja -- ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli todellakin mitä siveettömin eläin -- sekä murhaaja että herjaaja.

"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä sen kanssa -- ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki, ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa, paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."

"Ja missä sijaitsee tuo laakso?" kysyin minä.

Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä _muclucs_. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta, jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."