Part 2

Kaikk' on hiljaa, taloset veräjineen vetehen kuultaa. Tähdille yksikseen Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla tyttönen hiipii niitulla kimaltavalla.

MERIHELMET.

Kaiu merihelmein kannel, vieno virpiviita soita! Maa ja taivas, kaikk' on täynnä mielikuvain karkelolta.

Kutoo kuudan kirjo vöitä, heittää helkkyväistä routaa. Unet jäisen veden reunaa niinkuin joutsen parvet soutaa.

Kuultaa merenpohjan yöstä haaveen kummat kultakennot, helaa meri-menninkäisten simapillein äänet hennot.

Herää loihtuun, syttyy hehkuun kivettyneet kaunomuistot, halki kuolon kuvastimen puuntaa koralliset puistot.

Siintää simpukkaiset riutat sydämestä synkkäin vetten, kimmeltävät kimalaiset niinkuin etsinnässä metten.

Soiko ilma? Vaiko täällä sielussa vain outo jokin? Saaren merellisen yllä lyövät siivet myrskylokin.

PILVILINNAT

VAELTAVA APOLLON.

Ma laps olen Leton lempeän ja korkean Aurinko-Taaton, sain syntymälahjaksi laulujen maat, runo-impien valkean saaton.

Sain mielen-ankean ainaisen ja vaeltaja-sauvan käteen, sain soittimeks sykkivän sydämen ja kieleksi päivän säteen.

Myös kauas-ampuja katseen sain.... Kaikk' yllätän kohtalon nuolet: elonlangat tiedän ma lyhviksi ja pitkiksi elämän huolet....

Sitä rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on joka helkkyvä riemun hetki. Mun retkeni tomun lapsien luo on auringonsätehen retki!

Mun tieni vie sykkiväin sydänten luo. Ken antavi laulun parhaan? Mua temppelin harjalta vetää pois halu hukkuvain hetkien tarhaan.

Mua Olympon onnesta vetää pois halu huolihin ihmislasten. Mun harppuni heljä helistä voi vain ihmisen rintaa vasten!

On muuten mykkä Muusien suu ja tyhjä mun marmoripääni, jos ei sieltä ihmisen ikävä soi ja ihmisen tyttären ääni.

Vala kultia Aurinko-Taattoni suur' yli karkelokenttäin maisten! Tuost' onnesta turhasta osani vien ja neidoista kuolevaisten!

Otan aurinko-morsion itsellein syvän tummuuden kartanoista, ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen, ei valkeampaa ole toista!

Hän välkkyy ja helkkyy ja helisee, hän syömmensä soitoksi lainaa, ja häntä ma kiitän, jos päähäni ken runoniekan laakerit painaa!

PILVILINNAT.

Asunut ma olen noissa kirkkahissa, korkeoissa, kauan, kauan, aina, aina: suven nuoren sunnuntaina, vielä paljon myöhemminkin hälvettyä aamun häivän, askarteessa arkipäivän. Uupuessa elon sotiin sinne palannut kuin kotiin.

Siellä oli lapsuuteni armas kehto, tarun, lemmen, mielikuvain ensimäinen leikkilehto.

Oli kehto ruusupuinen tuolla ruusuprinsessalla, tuutijana hymysuinen hämyn tytti taivahalla.

Ajat vieri, ajat muuttui. Lakkas lehto tuutimasta unelmien ruhtinasta. Kovat vallat leikkiin puuttui. Iski tulta ukon nuoli, iski puhki terhentarhain: laukes lumot haaveen harhain, kaikki linnan ruusut kuoli.

Katsoin niinkuin havahtuva; uusi oli maailmankuva edessäni, ensi kerta katse kiersi yltä, alta, silmä kantoi laajemmalta. Näin ma maita tuhatluvun, näin ma viisi valtamerta, kaikki täynnä elämätä kuolevata, syntyvätä, työtä turhaa kumman suvun muuttuvaisen, murtuvaisen, vailla määrää matkaavaisen oudon johtotähden yössä, oudon voiman pakkotyössä, voiman, jok' ei säästä lastaan, joka etsiessään uutta, luodessansa ikuisuutta, nousee itseänsä vastaan....

Lausuin julki julman lain: Kuink' ei sortuis pilvilinnat, arat, herkät ihmisrinnat, sortuuhan myös kivilinnat, pantsar-pinnat; katoo kaikki, mitä tehtiin, mitä nähtiin, kuink' ei katois haavekuvat, hengen hennot tuulentuvat!

Kyynel puhkes silmästäni, vedet viljat, kuumat juoksi kaikkien ja kaiken vuoksi. Onko edes Styxin luona vaiva suurempi kuin meillä! Mit' on kuolon virran kuona verrattuna kaikkeen siihen, mikä vyöryy elon teillä! Mit' on kylmyys Lethen laineen verrattuna polttoon meidän, kärsimykseen hengen, aineen, tuskaan määrättömään, jonka tuottaa liekit maailmanpalon, jot' ei saada sammumahan, vaikka vuotaa valkeahan kyynel- sekä hurmevirrat.... Soppeen salaisimman salon kuuluu Tuonen neitten pirrat. Käsi julma tarttunut on elon katkeavaan lankaan, pirstoo kauniin kirjokankaan!

Silmälauta hiljaa vaipuu.... Sielu itkee vanhaa untaan, rinnan täyttää turha kaipuu lapsuus-onnen valtakuntaan....

Pilvilinnat, taivaankaaret, ulapalla avaruuden rauhan hempeet höyhensaaret, jumalien uhrikunnaat hämärässä ikuisuuden, seestykää, oi, jälleen meille! Ihmettä ma rukoelen, sädekehää kärsineille....

Silmälauta hiljaa vaipuu.... Maa jo jalkain alta haipuu, kulkee niinkuin kultalangat pyhät haaveet pääni yli, loihdut vanhat mielen valtaa, aukee, aukee kadotetun paratiisin lauha syli....

Pilvilinnat! Päivän nousten, pimeen mennen kauniimmat kuin koskaan ennen, samat, eikä sentään samat, surun suuren suurentamat!

Mahtuu sinne kaikki kansa, ei vain jotkut, ei vain sadun prinssi kera prinsessansa. Jokaiselle valmistettu sija mieluinen on siellä, kenkään ei oo toisen tiellä, vieras, outo, siell' ei kukaan, kurjinkin saa tulla mukaan.

Näen, kuulen: kulkee kaukotaivaan rantaa ihmisjoukot sankat, taajat, onnessansa suuret, laajat. Rauhan palmut valkeet hohtaa, päivä paistaa, hyvyys johtaa....

Pyörryttävän pyhät kuvat takaa ajan ankeen, tumman, takaa taiston, surun summan sielun silmään seijastuvat.

Syttyy sydämehen usko niinkuin pilven paltehella punertuva aamurusko. Sortuu, vaipuu, vaipuu vahvat kivilinnat, sortuu heikot ihmisrinnat, vaan ei sorru ihmishengen pilvilinnat! Murtuu päämme päältä majat, mutta raunioilta kasvaa kaunihimpain rakentajat, niiden, joiden heljät kuvat nyt jo kaukaa verhon takaa sieluhumme kangastuvat.

Uupuessa elon sotiin sinne palaamme kuin kotiin.

HÄÄBALLAADI.

Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja tömisee maa, kun ritari häitään ratsastaa morsion nuoren rinnalla. Mut morsion nuoren huulilta on kuollut nuoruuden hymy.

»Neiti marmorin-valkoinen, mihin hukkasit silmäsi säteen? Ole ihana impeni onnekas, et vanki sa oo, vaan valtias: hääkellomme, kuuletko, vastaan jo soit Saat kaiken, min ihminen saada voi, saat kullat ja päärlyt käteen!»

»Ritari hurmehen-punainen, on toinen ylkä jo mulla. Punaverkana puuntavi kirkkoties, välillämme istuu murhattu mies. Varo kostoa valkean vainajan: vie toisen meistä hän hautahan, ei koskaan me kirkkoon tulla....»

Ritari hurmehen-punainen näin huus: »Vaikka henkeni hinnan se maksais, niin sua suutelen ja kuolleiden haamuja pelkää ma en!» Kävi ritari syliksi morsiameen: sai suihkavan surman sydämeen, veri purppuroi rohkean rinnan.

Neiti marmorin-valkoinen näin kuiskaili: »Päivät huolen jo päättyy, jo pääsen ma vihillen sun kanssasi, sulhoni ainoinen....» Ja hän nauravi, nauravi, nauravi vaan ja kalpeilla karkeloi huulillaan ilo kaamea mielipuolen.

Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja tömisee maa, kun ritari häitään ratsastaa, ritari hurmehen-punainen ja neiti marmorin-valkoinen huulilla hullun hymy....

HIIDEN JUHLAT.

Nousee tumma tulva-uoma, huuru Vesi-Hiiden luoma. Turja taikoo, lieju liikkuu, kaarnat kukkasina kiikkuu!

Lieju laulaa, Hiisi huokaa: »Imen maasta madonruokaa, kannan pintaan halvan, huonon, parhaan painan pohjaan vuonon.

Kulta virtaan orjat mullan, mutavirtaan orjat kullan! Sukeltaukaa Hiiden sukuun, vesitäiden, -myyräin lukuun!»

Turja taikoo, Hiisi voittaa, syöjättäret yöstä soittaa: kaikki juhliin liejun alle, tietä tehkää Mammonalle!

VANITAS VANITATUM.

Niinkuin raskahat rattaiden raiteet vuosien viivat viiltyy. Maantien reunalle muistoja, toivoja, kukkia kuolleita hiiltyy!

Niinkuin jään yli aaveiden tiuvut menneiden muistelot helkkää. Tieteet ja taiteet, helyä, korua, aurinko-pölyä pelkkää!

Niinkuin tuhanten askelten arpi elämän jäljet syöpyy. Aamun sankarit sairaina, hiljaa tomuhun, tuhkahan yöpyy....

UKKOSTA.

Kannella yön on kumea jyrinä, kohtalon neitojen värttinän hyrinä.

On ilmassa jotakin raskasta, mätää, on mielissä murhetta, valhetta, hätää, on jotakin liikaa ja jotakin puuttuu, on tunto: sen muuttua täytyy, se muuttuu! Mut vielä on elolla entinen leima: käy toisaalla leikki ja karkelon keima ja toisaalla veljet sorretut huokaa vapautta vaatien, kerjäten ruokaa.... Ja missään ei tyyssijaa lie tasapainon, on aika ahdingon, syyttömän vainon; ei kenkään toistansa ymmärrä, kuule, ei tuomion päivää tulevan luule....

Vain vanhat mummot virsikirjat eessä nuo istuu huojutellen, silmät veessä ja huokaa painain käden sydämelle: on aika valmis Antikristukselle!

On mennyt mielistä tarmo ja kunto, on parhaillakin vain tyhjyyden tunto, he toisaalle pyrkivät, toisaalle mennen, he uutehen uskovat, ollen kuin ennen, he tahtovat hyvää ja tekevät pahaa, he ihannetta itkevät, palvoen rahaa, myös ne, jotka kauneimmin soittavat suuta, eivät elämässä tunnusta sukua muuta kuin virkaura-veljen ja rahamies-langon, ja siskon siivillä yöllisen »tangon». Ei sankari uskalla olla kukaan, siks kaikki käy vanhan ja totutun mukaan!

Kohta, kohta jumalat suuttuu, maailman muodot murtuu ja muuttuu!

Mut lapset nuoret näkee nuorta unta, he marjatiellä käyden laulelee: ei mikään peloita, ei pahaa tee, on kaunis, kirkas Luojan luomakunta!

Näin lapset nuoret näkee nuorta unta.

KULKURI.

Jaloin uupuvan raskain suurkaupungin katuja polen, ma unohtaa tahdon, miten orpo ja onneton olen.

Ma unohtaa tahdon melun, melskeen ja ihmishumun, jo kaikkea katson kuin lävitse verhon ja sumun.

Sydän lyömästä lakkaa.... Kai jääksi ja puuksi jo turruin; sydäntuskien taakkaa ma kannoin, kunnes ma murruin.

Sydän lyömästä lakkaa.... Jo aikakin on sen laata. Hyv' yötä, ihmiset kaikki, nyt laps käy maata....

NIMETTÖMÄN SANKARIN KUOLEMA.

Ma suurta uneksuin ja tahdoin hyvää, ah, kaikille ja en vain itselleni, ja kaikki unelmani hukkaan meni: viel' ihmispolot huokaa vapahdusta....

Ja on kuin oisi sora-ääntä soinut mun kanteleni, tytär surutarten, siks että soimaan jäi se kaipausta, kun luotu oli uutta maailmaa varten. Ja on kuin oisi kylvämäni aatteet, nuo jumalaiset, saaneet orjan vaatteet, kuin oisin siroitellut hiekkajyvää, mi milloinkaan ei heelmää kantaa voinut.

Jo variseepi elon keitaan puu, jo tuonen varjo yllein laskeuu. Ja laskekoon, en tahdo sitä siirtää: on silloin aika tullut, vuoro mennä, kun hengen nuol' ei entisellään lennä, tuon tiesin, enkä pyytänytkään piirtää ma koskaan nimeäni elon hiekkaan. Ma muille suon tuon maineen korun viekkaan.

Ma unhoon hukun, enkä sentään huku: käy jäljessäni suuri surman suku, tuo uljas, joka kaikki kärsii, antaa ja kuolla tohtii unelmansa vuoksi, mi aikaa uutta ummussansa kantaa, tuo kaunis, joka vuoksi kauniin kaihon voi kerjuusauvaan vaihtaa konnun, laihon ja heittää henkensä ja elämänsä vain pitääksensä päivää tähtenänsä, mi tietä viittaa, vaan ei päästä luoksi.

Voi teitä, teitä häväistään ja lyödään taas, niinkuin muistan itseäni lyödyn, vaan ette horju vuoksi oman hyödyn, vaikk' iskut vastaan satamalla sataa ja salakytät kantapäillä mataa! Ma teitä muistain keveämmin kuolen, kuin voittaja käyn rajan tuonne puolen....

Ma paljon tehdä pyysin, vähän mahdoin. Ilkkuu työ, min kerran tehdä tahdoin: Sa hullu mies, miss' on nyt untes ummut, miss' on nyt kylvämäsi kukkaiskummut! On eessäsi vain aavat erämaat, ne poroks polttaa unet urhokkaat, kaikk' karavaanit hautaa puolitiehen ja ensiks sun, sun hullun matkamiehen!

Ja viholliset pilkkaa: pivo tuhkaa sa olet nyt, kun kuolon käsi uhkaa, sa ylpeä, mi luulit: ihmisaivot vois olla ihmisonnen kultakaivot! Nyt, taipumaton, vihdoin taltut, taivut ja nöyrtyvänä ristin juureen vaivut?

Niin, vaivun, vaan en valjun ristin juureen, ma vaivun kaikkeuteen ikisuureen, yöhelmaan jälleen hellän maailmansielun. Kuin pisar mereen, avaruuteen tähti, niin vajoo sielu sinne, kusta lähti.

Mut kuolossakaan untani en jätä, ma elän alkuvoimain elämätä täst' alkain, liikun tulen, tuiskun lailla näill' elon entisillä taistomailla ja niitä tahdon auttaa, joill' on hätä....

Näin ijät läikyn eespäin elon vuossa, oon myötälaulavainen laine tuossa.... Kuin mahla nuori virtaan kevään puissa ajasta aikaan, hermosäikein syvin ma omiani suojaan, ohjaan hyvin, myös sykin tahtiin kanssa urhon rinnan ja kannan, nostan kalpaa taisteluissa eest' uskoni tuon saman, suuren yhä, min vuoksi annoin elämäni hinnan, siks kunnes koittaa ihmisyyden pyhä....

KUVIA UUDENVUODEN-YÖNÄ 1916.

Tulipalo-pakkanen ilmoja viiltää, lailla jääpuikkojen kyynelet kiiltää; maassa ui huura, kuoleman kuura....

Silmissä peikkoja, luuranko-kalloja, valjuja veikkoja, kuu valo-varjoja, Tuonelan karjoja, yön tulipalloja, kummituskuvia....

Veripuna-päivät toistaen ilvein ilmeitä hurjia, ryysyjä kurjia, surman suvia palteille pilvein kauhun haaveina, kalmisto-aaveina riippumaan jäivät....

Mikä hetki nyt lyö? Tää hornan on henkein karkelo-yö.

Mik' on tienoo tää, min kietovi jää, kuva liikkumaton? Ei ihmisten maa. Vaipunut maailma se on.

Edessä sumua, huutoa, humua, tulta ja myrskyä, aaltojen hyrskyä....

Pinnalla erheiden kirjava satu, pohjalla Salliman ikuinen latu: seuraus syystä, renkaasta rengas, tuskien kyystä murhe jalo, murheesta valo, valo ja hyvyys ihmisten vaivaan. Näin ovat vaikeat tiet, ah, taivaan ja onnen varman! Ei voida muuntaa lakia Karman, ei Arjunan suuntaa,

Maailmat vaipuu, nousevi toiset, teot hukkuvat toisten tieltä; ijäti polttavi ihmisen mieltä murhe ja kaipuu.

Käy sfäärien soitto: aamun on voitto!

Tohtiiko ken nähdä sen voittavan, tunnoin kirkkahin katsoa silmihin suurena koittavan valkeuden?

Elääkö ken läpi terhenen?

Jaksaako ken uskoa untaan, kulkea hyvänä, korkeena, syvänä huomenen valkeaan valtakuntaan?

On ilmassa uus, pyhä sointuisuus.

Mut kytkemä on kovan kohtalon, ken kuuntele ei, ken uskonsa uhriksi menneelle vei!

Ken pysähtyy, sen kiertävi syy ja ikuinen jää, yö liikkumaton, kuvat kalmiston: vaipunut maailma se on.

SYDÄN!

Sydän, nyt kasva ja suurru, uskohon uutehen juurru! Pois jätä hourehet hullut, pienen onnesi miete, taikka on loppusi tullut!

Taikka sun sitoo pettymyksien liete, voimasi nitoo murheen muratti tumma, tyhjyys on tultesi summa!

Taikka sa sammutit syyttä liekkisi, jonk' oli määrä syleillä äärettömyyttä; poroksi polttaa väärä, leimuta, lyödä kattohon taivahan kuvun vuoks koko ihmissuvun!

PORTTI-TOKKO.

Vaeltaa vanha Portti-Tokko, jalkapuoli, puolisokko, muinoin pelimanni oiva, nyt vain maailmanrannan tiellä armopaloin askaroiva kerjäläisnä almun, rahan, kumarassa, murhemiellä.

Usein, näätsen, tuntuu siellä Tanssi-Tokon rintaluissa, joissa ennen polskat raikui niinkuin linnut kesän puissa, synkkä syttö kaihon kumman, silmässäkin kyynelhäivää, niinkuin hellää »hyvää päivää» tekis mieli lapsen tumman; se se tullen iki-illan kutois kauniin muistonsillan ilopäiviin kadonneihin, pito pöytäin pikareihin, korvais särpimen ja keiton sydämessä virkaheiton.

Vaeltaa vanha Portti-Tokko jalkapuoli, puolisokko, kerjäläinen almun, rahan, kompuroiden kotipuoleen, kotipuoleen kuolemahan.

Huokaiseepi, henkäiseepi, jalkatyngän oikaiseepi maantien viereen pitkäksensä. Tuumaa: »Lepään tässä hetken, aina ehdin tämän retken, ei lie tässä juoksun taksaa, menen minkä lystiksensä hevoseton kenkä jaksaa; korpi koti kulkijalla tällä ilman kannikalla!

Mitäs tuosta, kunhan vainen eväslaukku paisuvainen oisi tässä vierelläni! Ylimmäinen ystäväni, ehompi kuin eväslaukku oisi sentään pieni naukku tuohon vanhaan arpirintaan, vaikka ehkä vanhaan hintaan: Jos vain joku Tokon juotti, vinkuis vieläi polskan nuotti, vielä käsi kankee solkkaa katrillia, sottista ja mamsel Netan valssia ja Risu-Miinan kuolinpolkkaa. Hohhoh jaa, ei taida kenkään enää maailman aikaan tähän viettää pitoja ja häitä! Hyh, ken huolisikaan näitä nykyajan äksypäitä jalkapuukseen miehelähän!

»Suokaas, nuori neiti, lantti», noin jos lausun, niinkuin tantti heti saarnan pitää: »Tokko, nokkas punottaa kuin kokko; mikä lienet, viinanjuoja, vanha varas, laiska ruoja!» Toisilla ei aikaa almuun, heili' on kiire voiton palmuun, parantamaan maailmata, jotta oikein suora rata saatais taivaan valtakuntaan! Karsain naamoin, kyisin kielin, kitsain, häijyin, hyisin mielin työntävät he Tokon harmaan tieltään pyhäiseltä pois. »Hui hai! Hiton synkkää varmaan heidän taivaassansa ois!»

Tokko muistaa nuoruus-untaan, näkee monen heljän kuvan silmäkalvoon sokeahan tähti-yössä kuvastuvan.... Hyhmä hiipii kannon päähän, maat ja vedet riittyy jäähän, sentään leijaa keijut hempeet vanhan soittoniekan yllä sulattaen mielen vahan unikuvain hyväilyllä.... Karkeloin käy kuvat lempeet.

Ja hän kiittää, kosteleepi jälleen morsion ja sulhon, joka kukkuraisen kulhon, joka navetan ja kiulun, kaikki, jotka iloinneet on säveleissä Tokon viulun.... Muistaa myöskin hollituvan, joka sokon silmän yössä kantaa sädekehää kodin, jossa tuntemaan hän tuli kaiken, josta sydän suli: sinisilmät, valkoliinan-- veikot lystit luona viinan, lieden lämmön sekä todin.

»Siinä keidas», huokaa Tokko, nyt kuin tomumaja tämä sekin maailman hävittämä! Pyhäkoulu paras, vaikka kaikenlaisten tanssipaikka, harhaan menneen hellä maja, maan tie-varkaan rahapaja, koti armas köyhän, jossa harmonikan halpa ilo, päreliekin pieni kilo lisäs kiimaa untelossa. Sadat naitti vanha palkki, sadat juotti vieno kalkki, paras paloviina Turun, paras pappi sydänsurun....

Tokko naurusuin jo nukkuu muinais-aikain kuvitelmaan, niinkuin lapsi metsän helmaan, kattonansa naavakuusi. Mielestänsä häipyy, hukkuu maailma uusi, aika uusi, aika aatteen, aika miekan, mutta oudon vieras, kova sydämelle taideniekan, jolle luona kansan tylyn jäi vain yksi virka: hylyn.

Tokko vanha siirtyy tieltä, viulu soittaa muiston kieltä: Häät on jälleen uljaat hällä, päälle uusi valkopaita, valmistettu kultalaita Tuonen neidon värttinällä

Hän, mi lauluja jäi vaille, vierii isäin laulumaille.

SYYSTÄHTIEN ALLA.

Tähdet syttyvät syys-yön yli: kuololle kypsyy viljaa. Jäähtyen vaipuu aallon syli. Taivas ja maa on hiljaa, hiljaa niinkuin valkea hanki, vaiti niinkuin elin-ijän vanki. Piilossa pilven kuin itkevä rusko ihanin usko....

Ikuiset tähdet, teillä on aikaa, meillä on vain, ah, hetki! Miksi kuin ilkkuvaa, tummaa taikaa tääkin lyhkäinen retki? Ehdimme syntyä, ehdimme kuolla, ja yhä on päivämme pilvessä tuolla. Missä se viipyy, viipyy yhä valomme pyhä!

Tähdet kulkevat tietään pitkin.... Lensikö, lensikö tähti! Toivoinko jotain, vainko ma itkin! Mistä se huokaus lähti? Taisi se tunkea hankien alta, täältä ja kaukaa, kaikkialta. Kajasti hetkisen niinkuin rusko ihanin usko....

Ikuiset tähdet, teillä on aikaa, meillä on vain, ah, hetki! Ijäisyys, hetki, terhentä, taikaa! Kaikella sama lie retki. Kaikki me rientäjät tähtiä liemme, auringon helmaan pyrkivi tiemme, pyrkivi, vaikka ei pääsisikään. ijästä ikään....

MERENKULKIJAT.

Ihmisyyttä, kytkettyä alkuyöhön, maahan mustaan, kauan kalvoi poltto, kaiho, kauan vartoi vapahdustaan.

Niinpä unten ulapalle, yöhön, outoin tähtein alle lähti hento haavehaaksi, tutut rannat jätti taaksi!

Halki hyrskyin hämärtyväin unipurren merimiehet viiltää merta viitatonta.... Kesken tummaa tietään monta vaipuu alle aaltoin syväin.

Hyrsky, usva venhon eessä, humu tuulen yksinäinen, valkamana jänkä jäinen uran uuden uuttajilla. Saatto suuri vanaveessä, laivat, lautat lainehilla, riemulaulu helkkyväinen, kukkaissaaret, päivän manner lempeä ja leutosäinen!

Kimmeltää jo kauniit kaaret alkuöisen heimon yli, laupiaamp' on luonnon syli, kukkaa täynnä kukkaissaaret.

Rakentaapi kansa majan kurkihirren armaan alle, huutaa merenkulkijalle pirtistänsä lämpimästä:

Aika laata etsinnästä, nääthän, elo ennättää, säily, säästä, tänne jää, tielle uuvut, ennenkuin sun untes kevätpuu käy lehtiin!

Mik' ol' unta, se jo tehtiin, hyvä löyttiin, kaunis nähtiin, tässä matkan määränpää, säily, säästä, tänne jää, sato vaivastasi niitä!

Sankar satusaarten vastaa:

Ei se riitä, ei se riitä! Valkamassa unten haaksi väsyy, vettyy, maatuu maaksi. Katsoin, katsoin liian kauan kauneuden ylhään soihtuun, vaivuin ulappojen loihtuun.

Sydämessä uhripalot mielikuvain kieltää rannan rauhan merenkulkijalta. Siintää siniyöstä valot, virvat kaukorantamalta.... Laulaa tuuli aavan meren, haastaa halu, sylke veren maasta yhä ylhemmästä, työstä tekemättömästä!

Jälleen pursi ylväs yöpyy aukeoille aavemmille, kokka uljas usvaan viiltyy. Kajo kaukorannan syöpyy syvään rintaan yksinäiseen, rauhatonna sykkiväiseen. Sydän hehkuu, palaa, hiiltyy.... Aalto monet alleen sulkee. Ijät sama kaipuu kulkee sankarilta sankarille. Tunto tuon ei koskaan totu valmiiseen, pois tunkee uuteen katse, tuntemattomuuteen....

Rauhan laaksot, helpot hetket muille säästää rohkee rotu, itselleen vain kauniin surman, vaahtopäisen vaaran hurman, levottomat löytöretket.

Ijän kaiken ulapalla haavehaaksi tietä piirtää. Joka voitto, muille löytty etäämmäksi määrän siirtää.

UUDEN IHMISYYDEN KUORO.

Päivään me nousemme, auringon ahjossa taottu on jousemme! Valkeuden voimalla maailman voitamme, vapauden virsiä vangeille soitamme, oikeutta vaatien, lakia laatien hyvyydellä! Itselle ankarin, toiselle hellä, laki on sankarin!

Oman rintamme taulu ylin määrä on jousten. Näin sankarilaulu soi ilmoille nousten:

Ylös yöstä me käymme ei mielellä herran, ei orjan, ei loisen, ei harteilta toisen, vaan vapaina kerran, oman itsemme onnessa määrämme nähden, oman itsemme nostaen toisten tähden!

Oikea onni on ihmisen vasta, koska hän laannut helyä onnen on tavoittamasta. Onni on sukua murheen jalon, hiljainen pyhättö sydämen lämmön ja aivojen valon, aurinko pohjalla sielujen syväin, paistava ylitse pahain ja hyväin.

Hälvene häivä, sielujen yöhön valkene päivä kirkkaana koittaen! Voitamme maailman itsemme voittaen!

SISÄLLYS:

HUURRETTA

Harmaat päivät Hämärissä Mummo Varjot Syksy Koti Pai koirani mun Ensi lumi Salainen syy Onnen ovi Orpo Huurretta Oi äiti! Palkovenholla Takatalvi Yksinäiset Vanha kantelo Talvikulkuset Muisto syttyy Lieden luona Tule yö!

JAURI JA HELJÄ

VALOHÄMYÄ

Piilipuu Lähteet Kevät-unta Varjoon painuja Kuu valkea käy Soutaja Suvilempeä Uneksija Mainingit Kuin syksyn päivä himmee Fingalin luola Medusan pää Kolme tyttöä pientä he surmasi Simpukka-sydän Aamukuva Tulpaanit Korennot Andalusiatar Ilta Merihelmet

PILVILINNAT

Vaeltava Apollon Pilvilinnat Hääballaadi Hiiden juhlat Vanitas vanitatum Ukkosta Kulkuri Nimettömän sankarin kuolema Kuvia Uudenvuoden-yönä 1916 Sydän! Portti-Tokko Syystähtien alla Merenkulkijat Uuden ihmisyyden kuoro