# Liesilauluja ## Part 1 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/liesilauluja-8431/index.md Produced by Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team. L. ONERVA LIESILAULUJA HUURRETTA HARMAAT PÄIVÄT. Yön taivas seestyy, käypi jälleen pilveen, ja aamut nousee, illat pimenee, ja ihmislapset itkee, hymyilee ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen. Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin ja liiaksiko tahdoin, taistelin! On laannut riemu, laannut murhekin, ei kyynel vieri poskipäätä pitkin. En ole onneton, en onnellinen. On harmaat päivät, liikkumattomuus. Jäähangen alla uinuu vanha, uus, yöhelmassa sen hämärtävän sinen. Oi, lumimaisemien tyynet taulut, pois sielustani menkää, mieluummin kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut! HÄMÄRISSÄ. Mun pirttini soppea valaisee vain lieden hehkuva palo. Surullista mieltäni miellyttää sen himmeä, häilyvä valo.... Ja ruutujen takana talvinen maa niin vienosti hämärtäypi.... Lumikukkaset kasvavat akkunaan, tarun haltia tanhuita käypi.... MUMMO. --Sano, mummo, miks silmäsi välke on lauha kuin lapsosen? --Usein laskevan päivän rusko on nousevan kaltainen. --Sano, mummo, miks äänesi helke niin lämpöisen läheltä soi? --Usein muiston ja toivon virsi yht' armaasti soida voi. VARJOT. Varhaistumma iki-ilta, varjot mailta kaukaisilta seuraa mua, ja ma heitä, heitä--ennen eläneitä. Yöstä kurkoittaa ne mulle avutonta lapsenkättään, ja ne huokaa: »Tulee turmaan tahtomattaan, tietämättään! Olet, lapsi, taattos kuva, hiillos yössä tummentuva, olet maammos orpo muisto, karreks jääpä uhripuisto!» SYKSY. Syyskultiin kellastuu jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. Maan sydän yksin lyö kuin täyttymätön työ, vaikk' onkin kylläisyyttä täynnään syli. Suur' Saavuttamaton sen unelmissa on, ja luonnon kellot ikävätä soivat pois ijäisyytehen.... Ja alttarille sen se uhraa loistonsa, min hetket loivat. Soi kielet hyisen veen ja tuulikanteleen, ja tuhatluvuin lehdet lentää puista Ma niiden tuskaisaa kun kuulen laulantaa, en omaa orpouttain enää muista. Ma sitä muista en. Kuin pisar merehen, kuin tähti aavan avaruuden helmaan niin hukkuu murheeni, niin vaipuu lauluni syksyn suureen suru-runoelmaan. KOTI. Koti kaukainen, armas, mi syliis mun synnytit kerran, koti kadonnut, kaunis, ole siunattu nimehen Herran! Koti tuskainen, ankee, koti rauhan aarteita vailla, olet ainoa keidas elon muistojen korpimailla! Kuin korkea tähti yli kaiken halvan ja karkeen sa yössäni loistat, pyhämieltä luot päiväini arkeen. Elon murheeni kehto, yhä tuutuusi tummaan halaan, kuin hartaustempliin ma suruiseen muistohos palaan. PAI KOIRANI MUN... Pai koirani mun.... Miten silmäsi sun on uskolliset, syvät! Sa et pettäisi, sa et jättäisi, kuten tekivät ystävät hyvät.... Pai koirani mun.... Nyt silmäsi sun kuin ongelmoita kysyy: sinä ymmärrät vain ystävät, jotka ijäti yksinä pysyy.... ENSI LUMI. Ensi lumi! Jähmettyvään saartuu taivas pilvenlonkaan. Emo Maa käy uneen syvään, painuu kyyryyn kypärälleen. Ensi lumi! Uusi jälleen! Kuinka mones se jo onkaan! Kulkee ohi kuuran siltaa monta tummaa talvi-iltaa.... Lankee mieleen härmän hunnut, kodin-, orpouden-tunnut, vanhat haaveet luota lieden, muiston tuoden, toisen vieden.... Putoo ensi lumen myötä sieluun muiston lumikukat.... Ammoin kuolleet maammot, taatot saapuvat kuin pilvein saatot.... Monta mykkää talvi-yötä kurkistaapi akkunasta, pyhäisiä joulu-öitä, jolloin ruudun takaa salaa nietoksesta orpo-rukat katsoo joulukynttilöitä, jolloin sydän kotiin halaa mieron tietä kulkemasta.... Lumi umpeen polut sataa eksyttäen syöntä monta, tehden monta koditonta.... Mutta lumen tuolla puolla yläisella taivahalla tuhat kulkee linnunrataa; ne on teitä eksyneiden, tähti-usvaa enkeleiden, joiden osa tähtein alla oli lemmen vuoksi kuolla. Nyt he, henget eri tähtein, rientää aina siitä lähtein halki ikuisuuden iltaa iki-ikävänsä siltaa tähti-lemmittynsä luoksi kertomaan, he miten ovat lepyttäneet vallat kovat: kuollen, toinen toisen vuoksi.... Putoo kylmää valkovihmaa varhaistalven hämärihin, kukkasille elon puiston.... Talvi talven jälkeen putoo. Nousee aatos: Miksi? Mihin? Kohtalotar päämme päällä elon, kuolon lankaa kutoo.... Mutta sydämessä täällä kiertyy niinkuin hopeerihmaa unikuuraa mielikuvain hunnuks heille, kadonneille, tähtiseppeleitä muiston kuollehien kukkain teille, unhotettuin, unhottuvain.... SALAINEN SYY. Tuskani syytä en tohdi ma sanoa kenellekään.... Lohtua en voi toivoa, anoa, tuskani syytä kun tohdi en sanoa Orvoksi jään, ijäti vaille ystävää, kotia.... Osani yksin on taistelut sotia elämän tään. Tuskani syytä en tohdi ma sanoa kenellekään.... ONNEN OVI. Kerran sykki mua varten syvä, lämmin ihmispovi, kerran oli mua varten avoimena onnen ovi. Ma en hullu ymmärtänyt; sydämeni tuskan peitin, oven työnsin oudon kiinni, ystäväni ainoon heitin. ORPO. Voi eron taakkaa! Joka päivä sen painoa lisää. Sua orpo ma itken kuin lapsi itkevi isää. Ma kyynelin kuljen elon pimeää, pilvistä kujaa; Sun turvaasi kaipaan, kädenantoas hellää ja lujaa. Ja silmiäs itken ja äänesi helkettä hyvää. Voi eron taakkaa, voi orpouttani syvää! HUURRETTA. Kylmät, valkeat lumikkokiteet latuja laittaa, somat, särmäiset sokkeloni teet taruja taittaa jäisehen veteen, pintaan aution joutsenlammen, oksihin tammen, harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan Sieluni eteen valkeat höytyvät kuvia kutoo, kuvia herkkiä haaveen ja harhan.... Talven säähän suven kyynelet satuina putoo, käyden jäähän.... OI ÄITI! Eräänä suruisena iltana suurkaupungissa. (Marcel Martinet.) Oi äiti, en taida rakkauttani ilmituoda, en sanoa mitään; sen saat sinä anteheks suoda: ei sellaista sanota. Sua rakastanhan niin äärettömästi. Miks olet niin kaukana? Oi, luokseni saa, kipeästi sua kaipaan, mun syömmeni kärsii.... Oi äiti, ma lempinyt oon, sitä ainakin kuvitellut. Myös he, nuo naiset, nuo hempeät hairahtuvaiset, tummat ja vaaleet, he luulivat samoin, ei pahoja olleet he kutkaan mun lapsensyömmelleni, mi palkaksi lemmen polot armahat tuskahan syöksi: ei rakastanutkaan. Tuo täytyi sanoa heille, he kärsivät siitä, eivätkä ymmärtäneet; ja sentään ei kironnut kukaan, ei kantanut kaunaa. Mut tyhjäksi jäin, soluin kaarnana virran mukaan.... Oi äiti, mun syömmeni kärsii.... Oi äiti, oon kaupungissa, sen turulla tuomitulla; niin kylmä on mulla, on syömmeni sairas.... En miehiltä lohtua löydä, ei sydäntä, sielua suoraa heillä: peljäten pettyä elämän teillä he pahoiksi asestuvat. Näin kulkea pakko on väkevän lailla kuin mitään ei sielu ois vailla, tuo sielu, mi kärsii, oi äiti, kuinka se kärsii.... Oh, aivan pieni ma oon yhä vielä ja turvaton, mun syliisi ikävä on, oi äiti, mua otsalle suutele hiljaa kuin ennen, ja sävelellä mua vienolla tuudita, hellä! Mut tuskaani viihdyttää et enää voi, se ainiaks itkemään jää, se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii, en muuta ma tee kuin katson, kuinka ne vierii.... Näät nyt, miten hauras ma olin. Miks päästit mun maailmaan yksin! Emon armahan arvoa tiennyt en lähteissä silloin. Oi äiti, nyt tiedän ja kärsin.... Tule äiti, ma pelkään! Mua miehet ei tunne, tylymielin he vierovat mua, pahat naiset mun vyöttävät vieden kunne ma itse en tahdo. Oi tule, ma pelkään.... Sun lempesi yksin on hyvä, ijät kestävä, syventyvä. Oi tule, mua kuolema vaanii, oi äiti, mun syömmeni kärsii.... Minut helmaasi sulje kuin ennen lasna! Ujo, hiljainen lapsi ma olin, sen muistat, en leikkinyt paljon. Ota luoksesi taas, käsivarsille nosta ja kantaos kauas pois! Taas kehdossa pienessä uinun ma niinkuin muinoin, ja kaihtimet valkeat, vanhat yli unteni kumartuvat, myös niiden kuluneet kuvat, nuo leikkivät lapset ja perhot.... Oi, kultaiset muistot! Oi äiti, oi äiti, sydänkäpysi kuolee, tää vankila tappaa hänet! Tule pian, mun syömmeni kärsii.... Tule pian, oi äiti, emo kallehin, helmasi avaa, taas raoita mulle sadun huntua punertavaa; unelmoida ma mielin ja vaipua uneen.... Elon aavikon polttava hiekka vedet silmästä hiertää; unelmoida ma mielin ja sitten kuolla. Tule, vie minut pois, ota luoksesi, lempee, mi osaat anteeksi antaa, siks että oot kärsinyt, saanut tuskia kantaa, siks että oot äiti. Ma kaipaan anteeksi-antamusta, sun suutelos armaan valkeaa siunausta. Tule luokseni, äiti, mun syömmeni kärsii.... PALKOVENHOLLA. Olen heitetty yksin, yön aution selkään. Voi, maailma, kuinka sun yötäsi pelkään! Lien aavalla keinuva kaarnankuori, meri yllä ja alla kuin vyöryvä vuori! Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn, laps palkovenholla eksynyt myrskyyn. Ei ystävän kättä, ei tähteä, rantaa! Syvyyden helmaan matkani kantaa. TAKATALVI. Oi valhe-unta varhaiskeväimen! Sit' irti sydämestäin saa ma en. Siell' yhä alla lumihunnun, jään tuo mennyt päivä soittaa säveltään.... Ja virpi kuollut poveen päivien valittaa sieluun jäytäin, nälvien: täss' ainut toivo köyhän kylväjän, vei takatalvi viljat elämän! YKSINÄISET. Kuin aaveet käymme elon mailla näillä ja tuomittuina yksinkulkuhun, mut kuormaa kahden eest' on olkapäillä: ma vuokses kärsin, puolestain sa mun. Niin lähellä ei ystäväänsä kenkään kuin me kaksi yössä sydänten, mut huojentaa ei salli onnen senkään elomme taakkaa murhe yhteinen. VANHA KANTELO. Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin ois se taas onnen puolla, kuin kielet vanhojen aikojen taas alkais humista tuolla. Ma kuulen sointuja rinnastain taas pitkien vuosien takaa, otan esille onneni kanteleen, mi jo hyljätyn unta makaa. Ma katselen vanhaa ystävää, ja mielehen muistoja herää, univarjo liittyvi varjohon ja soinnut sointuja kerää. Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin juhlis se joulun alla, kuin olisin löytänyt onneni taas, min hukkasin maailmalla. TALVIKULKUSET. Istumme ajan orhien reessä, yö on yllämme, kuilut on eessä.... Raukat me rientäjät, minne vie tiemme? Päivänkö puolella huomenna liemme vaiko on hautamme syvänteessä! Matka vierii, reen jalas luistaa.... Maantien kuuset menneitä muistaa: paljon ne näkivät, ei vielä tätä, että näin suur olis vääryys ja hätä. Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa. Kuuluu kulkuset uuden vuoden.... Uuden turman vuodenko tuoden vaiko, ah, päivät jo autuahammat parantain kaikk' elon entisen vammat, uuden maan sekä taivahan luoden? Orhit kiitävät kuoleman teitä, myöhäistä enää on hillitä heitä! Minkä me kylvimme, saamme nyt niittää. Syymme tää lunnaaks jo riittää, jo riittää, korkea Sallima, armahda meitä! Kumisee kulkuset talvi-illoin.... Milloin ne vienommin helkkyvät, milloin? Milloin aukeaa tähtien syli uuden, kauniimman maailman yli? Ihmiset, katsokaa tähtihin silloin! Hehkuvat Salliman kirjojen kiilut niinkuin ihmishenkien hiilut. Hellemmin taivoa kirjailkaatte! Lempeinä lempeän tähden saatte, pyövelin pyytein pyövelin piilut! MUISTO SYTTYY. Muisto syttyy, vielä kerran, valaisten kuin ennen, lepattaapi hento liekki iki-yöhön mennen. Poltettu on kaikki, syttä jälellä ja pimeyttä. Muisto syttyy, tuikkaa sumuun sammuvaisen aivon niinkuin tähti etähinen yöhön hylkykaivon, valhe vankirotkon suuhun, riemun hulluus hirsipuuhun! LIEDEN LUONA. Asun autiossa palatsissa kera armahani henkikuvan. Hiljaa liekuttelen mielessäni lemmenliettä tyhjän tuulentuvan. Täällä mielikuvain kartanossa, tääll' on koti korkee toivojemme, täällä ijät istumme näin rinnan, ijät kirkkautta säteilemme. TULE YÖ! Tule yö, tule yö, sinä armas ja lempeä yö, joka tunnet parannusyrttien tiet, joka sielun päivän poltteesta viet pois viileään tyhjyyteen! Tule syvälle sydämeen suur' hiljaisuus, min onnessa hiljentyy elon syytös ja syy, min helmassa heljentyy elon aurinko uus! Tule yö, tule yö, kuin tuskien jälkehen suru, jumal-aattehen lahjoista kallein! Miten rakastivatkaan jumalat heimoa hetken tään ijäisyys-itkunsa sallein ihmisen matkaan! Tule suuri ja lempeä suru, sa, jolle on kallista kaikki, elon haurahin, hukkuvin muru, sa kohtalon korkeus, syvyys, yön impi, otsalla rauha ja ääretön hyvyys. Tule yö, tule yö! Et lyödyn mieltä sa lyö. Uni, kuoleman kaksoissisar, vie vierille viileäin vetten ja alle ilmojen aavain, tuo voidetta polttohon haavain! Oi tiedänhän, etten ma muuten löydä, ah, rauhaa kuin suudellen huntuas lauhaa! Tule yö, tule yö, et lyödyn mieltä sa lyö! JAURI JA HELJÄ JAURI JA HELJÄ. Jalo Jauri, sankar suuri, Iki-Heljä, Herran nainen, nuo on helmet Turjan heimon, joista haastaa heimokannel halki aikain kaikuvainen: Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he, yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he. Jos saavat he sen, se hetki on heimomme valkeuden! Ylenivät yökköin maassa unten urho, Jauri jalo, nuori Heljä, heimon kukka, onnenpaiste orjakansan, armas niinkuin aamun valo. Kuin kaksoistähtöset toisiaan varten he luotiin tahdosta kohtalotarten. Polo Turjan maa jo valtias-aikaansa vartoaa. Ja he lempi toisiansa, satu-neiti, sankar valon, ja he loisti niinkuin tähdet yli pitkän Pimentolan, Sariolan summan salon. Näin kuiske käy yöstä, mi kirkkaita kiittää: valon heimoa suurta he kerran siittää! Mut lempi on yö ja sokeudella se uhrinsa lyö. Kantaa jalo Jauri kalpaa eestä kansan yössä hankein. Samoo voittoretkeltänsä kimaltavin kilvin, töyhdöin, kera hohtovöisten vankein. Ja jäljessä urhon käy koko kansa urotöitään laulain ja kunniatansa: Kuninkaamme hän on, hän Turjan auttavi aurinkohon! Pahat kielet neittä pauloo: Jo sun jalo Jauri hylkäs, sievän Siiran, armaan Aarian, vanki-orjan, orja-neiden vierellä nyt viihtyy ylkäs! Ja Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu, ja mielensä tummuu ja mustaksi muuttuu. »Hän hylkäs mun!» Voi, häpeää, murhetta unhoitetun! Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!» Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin, siron, nöyrän Siira-orjan sekä valtiatar Aarian välillä vain enää emmin!» Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua, mun lempeni ammoin jo herjasi sua, sun kanssasi vain ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!» Ja hän katsoo alta kulman jumalien julmaan Jauriin, ja hän näkee peikon pahan sulhossansa, pakoon suorii, karkaa lailla aran kauriin. Ja Jauri hän viettävi voittonsa juhlaa, hän leikkivi, laulavi, lempeä tuhlaa ja maljoja juo ja uhmansuukkoja vieraille suo! Havahtuivat Iki-Taatot tai vähillä, turman nähden, jyrähtivät tuomionsa, kirjoittivat tähtiin kirot ihmisluonnon heikon tähden: He nousseet on taivaan tahtoa vasten, tosi tulkohon leikistä tuhmien lasten. Ijät itsekseen he käyköhöt, outoina toisilleen! Hiipii luo jo hieno Heljä: »Omas olen, vaikka orja!» »Et sa ole oma Heljä, tuosta tunnen oman Heljän, ettei mua lemmi sorja!» »Sua lemmin, ah, Heljä, mun armaani ankein!» »Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!» He on sokeat, voi! taru tumma tää Turjalle suurelle soi. Heljä, kovan onnen orja, heittää helyt, hylkää suvun, häipyy yksin tummaan yöhön vyötettynä pakkopaitaan, kaapuun katujoiden puvun. Näyt kummat hän näkee, hän tukkaansa raastaa, hän sankarisulhosta suuresta haastaa: »Te porttinne nää hänt' ylhäistä varten, oi, ylentäkää!» Jauri, rakkauden sokko, riisuu kypärän ja kalvan. Sydämensä päivää etsein painuu Turjan pimentoihin lailla vaeltajan halvan. Hän kanteloon vaihtavi jousen ja miekan. Näin soitto soi sokean kanteleniekan: »Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!» Iki-Heljä, Herran nainen teillä parannusta saarnaa: »Laupiaat ja nöyrät olkaa, ettei ylpeyden laine niele elon onnen kaarnaa. Mun katumustaakkaa täytyvi kantaa, siks kunnes hän saapuu ja anteeksi antaa, valon sankari tuo, tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!» Jauri, kaihon kannelniekka suree sydämensä paulaa, maita matkaa, uupuu, vaipuu, murtuneena, hapsin harmain yhä lemmestänsä laulaa: »Niin kauan on arvoa, ah, elämällä, kuin kaunis on Heljä maan pinnalla tällä! Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!» Vyöryy valon jumalasta saapuvasta ylhä maine. Ikävöipi Iki-Heljää, ihannetta ihmismuodon laulu niinkuin meren laine. Ja jäljessä laulajan käy koko kansa kera itkien untaan ja murhettansa: »Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!» Sinis kaikuu Jaurin kannel, kunis hehkuu Heljän usko. Välillänsä yö on väljä. Niin he kiertää toisiansa niinkuin aamu-, iltarusko. Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he, yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he. Jos saavat he sen, se hetki on heimomme valkeuden! VALOHÄMYÄ PIILIPUU. Vieno, himmee, hopeainen, haviseva haaveen puu, nuoruus-unelmani lainen, yli virran kumartuu. Meri kutsuu, laine laatii, vetää vuolas salmensuu, raita vapaan rannan vaatii, ikäväänsä harmaantuu. Härmä vesipeilin peittää, nousee valju, kylmä kuu. Talviyöhön varjon heittää pitkä, jäinen piilipuu. LÄHTEET. Heleinä hersyvät, virtoina vierren, jälleen kyynelten yö-syvät lähteet, vierivät virrassa kultaisin helmin muinaisen onneni viimeiset tähteet. Kultaisin helmin, tuikkivin tähdin muistot kalvossa päilyen uivat, kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin, unelmat, jotka jo unhottuivat. Kaikki ne kiertyvät seppeleen lailla ympäri kaihoni aurinko-haamun: yhtä on armas se ehtoossa elon kuin oli koitteessa alkavan aamun. KEVÄT-UNTA. Ilman hämylaineet hienot, puiden punerrukset vienot huolii himmenevän maan kevät-unten purppuraan. Taivaan kantta leuto-säinen soutaa tähti yksinäinen, niinkuin pursi hopeisen suvi-öisen joutsenen. Haaveet heijaa maassa, puussa, suvihaaveet huhtikuussa. Helähtelee herkkä jää, pajun virpi värähtää. Oksat unelmista taipuu, onnen odotusta vaipuu. Taivas kuulas yötä maan syleilee kuin armastaan. VARJOON PAINUJA. Nääthän, nääthän mun otsallain on tuskan ja kuoleman hiki, anna mun yksin yöhön mennä, astuit jo liian liki! Anna mun varjona painua hiljaa korpehen humisevaiseen mättäälle vaipua, ruohona herätä aamuhun sunnuntaiseen! KUU VALKEA KÄY... Kuu valkea käy yli kattojen kimmelpintain vait, ympäri yhä.... Yön suojeluspyhä hän on sekä kärsiväin rintain. Kuu valkea käy, tulijumala tyyni ja lempee.... Ovelta ovelle, povelta povelle valahtaa vaippansa hempee. Kuu valkea käy kuin kuoleman siunaus kulkee Täht'yön salahuntuun, olon autuaan tuntuun hän raukeat silmät sulkee. SOUTAJA. Muistelen tähtiä menneen talven, silmiä kultaiseni. Poies multa silmäinsä loiste ijäksensä meni. Soudan, soudan viherjää vettä, kuuntelen laulua laineen. Turhaksi tunnen elämän onnen, turhaksi maallisen maineen. Olipa mullakin köyhällä kerran kartano kauneinta kultaa. Nyt on mulle maailma kaikki mustaa turvemultaa. Soudan, soudan viherjää vettä, ruuheni vaipuu, vaipuu. Hiljaa, hiljaa solisee viileen lainehen laulava kaipuu. SUVILEMPEÄ. --Tyttöni, tyttöni kultatukka, särkijä sydänten! Miksi sa armas auringonkukka hymyät kaikillen? --Lienen ma nuokkuva nurmenukka taittuva tiellesi sun! Varsani, varsani mustasukka, miksi sa muserrat mun? UNEKSIJA. --Halla hyyti uni-kukan hauraan. Uneksija, herää, tartu auraan! --Ah, en voi, en enää koskaan herää. Itken unelmani kultaterää.... MAININGIT. Mainingit vellovat puolehen maan, hiekkarantahan rauhaisaan, raukeaan uupuen uinailuun helle-päivänä heinäkuun. Vaieten vierivät viestit veen rannan raitojen siimekseen, tarinat hyrskyjen hämärtyväin auringon läikkänä kimmeltäin. Vasta kun yö saa ylitse maan, havaa haltiat haudoistaan himmeään siintoon, helmihin kuun lainesormien soitteluun. Silloin ne yöllistä purjehtijaa Vellamon virsillä tuudittaa. Jäävät jäljet laulelon tään ainiaks sieluunsa kimmeltämään. KUIN SYKSYN PÄIVÄ HIMMEE... Kuin syksyn päivä himmee elon kehrä painuu päin iltaa ikuista ja helmaa maan, kuin pisar, lehti, tähti, hetken helmet kaikki, pois raukeaa se rauhan Nirvanaan. Ah, autuasta heittää tiedon, tahdon taakat, vajota, sulaa sieluun suurempaan, tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yöhön, kadota kaikkeuden unelmaan. FINGALIN LUOLA. Katveessa kalpeassa basaltti-pilarikon, siinnossa jäisen sinen unta ja taikaa on. Soiluvat, soljuvat alhaalla aallot muistojen laulelon. Rotkojen seiniltä hohtaa sieluja helmien, kuultaa himmeät haaveet vuosien myrjaadien. Tippuvat, tippuvat kyyneleet kylmät puikoista pylväiden. Kuilujen yöstä soi kuin kellojen helinää. Pisarten ikuinen itku paasille soimaan jää ollutta, mennyttä, kristalli-kukkain kelmeää päilyntää.... MEDUSAN PÄÄ. Sinä olet turmellut sukuni suuren isästä lapseen, langennut raskaana lumena murheen hapsesta hapseen, hiiltänyt haaveen, tahdon ja kunnon myrkyllä salaisen turmion tunnon! Katson ma kunne, aina ma nään Medusan pään! Tappanut olet jo taattoni armaan, minä lien toinen; jokainen on, ken kasvosi näki, tahtosi loinen! Orjana jaksa en enää ma nousta, käyttää en heimoni kalpaa, en jousta. Herpoaa käsi, kun eessäni nään Medusan pään! KOLME TYTTÖÄ PIENTÄ HE SURMASI... (Maeterlinck.) Kolme tyttöä pientä he surmasi nähdäkseen, mitä kullekin oli kätketty sydämeen. Oli ensimäinen onnea tulvillaan; veri maahan pirskui ja katso, kasteesta sen kolme kohosi pystyyn käärmettä kähisten. Oli sydän toinen hyvyyttä pelkkää vaan; veri maahan pirskui ja katso, kylvöstä sen kolme kasvoi karitsaa kaunoista niitullen. Oli kolmas onnettomuutta tulvillaan; veri maahan pirskui ja katso, hurmeeseen kolme enkel-lasta laskeui polvilleen. SIMPUKKA-SYDÄN. Ah, sydän, turhaan kuoloas oon surrut. Vain kasvaaksesi hetkiseksi murrut! Sa helmen sait, kun surun kuorees sulit, sa kadotit, ja kauniimmaksi tulit. Näin jumalille lempikorun loit sa, pololle haltijalles aarteen soit sa. Sa simpukkani sairas, kiitos sulle, ah, tuskastakin, jonka tuotit mulle! Kuink' oisin sua ilman köyhä, pieni! Sun kanssas jumaloihin kulkee tieni. AAMUKUVA. On aikainen aamu. On auringon varhainen valtakunta. Elo elpyy ja nuortuu. Käsivarret Maa-emon sorjina suortuu; se on heräävä lapsi, min itkusta vielä on kostea hapsi; oli yöllä se nähnyt synkeää unta, sitä säikytti haamu; mut aavehet kauhun jo armaassa aamussa unhottuivat. Yön usvat nyt uivat sen yllä kuin satujen välkkyvä perho, kuin auer ja ruskoisten hattarain verho, kuin kaaret kaunihin uhrisauhun.... Ne nousee liepeiltä lempeäin lehtoin kuin puolesta lempeäin elämän-ehtoin; oi, että taas kukkia tulvis maa ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis ja siivet kantaisi taivojen taa ja kaikki maailman kahlehet laukeis...! On aikainen aamu Valo leikkii ja läikkyy, uni väistyy ja väikkyy.... Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan ui silmissä autuaan havahtuvan. TULPAANIT. Tulpaanit nuokkuvat naljaten naurain, syttyen riemuhun sydämin haurain, kaivaten kaunetta maljakon, korin, näyttelypöytiä markkinatorin. Palvovat liekkejä varjojen mailla auringon tyttäret aatosta vailla, keinuen, kirmaten keskessä pauhun, katveessa sähköjen, kierteessä sauhun. KORENNOT. Korennot heijuvat hehkussa illan yllä kuulaan, viihtyvän veen lailla siintävän smaragdi-sillan kortepylväästä kortteeseen. Säteistä painuvan päivän luotu, kultainen perho, hetkesi lyö: keinuvan lumpeen umpussa suotu sulle on hauta ja ikuinen yö! Värisee rusko, kauneusmurhan partaalla niinkuin se vaikerois. Itken kuoloa korennon turhan, ruskon myötä mi raukee pois. ANDALUSIATAR. (Musset.) Povi niinkuin syksyn salo, silmä niinkuin musta pii, hipiällä kalvas palo: tuo on Barcelonan valo, markisitar d'Amaëgui! Katseillansa säihkyvillä syttää joka sydämen! Mun hän on, mun yksin, sillä säilällä ja sävelillä suloistani suojelen. Mun hän on tuo kuuma kukka, ripsisilmänsä on mun, jalankaarre, silkkisukka ja tuo tumma hulmutukka, laineisiin min uppoun. Mun hän on tuo joutsen vieno, uiva utuharsoissaan, valkovarren viiva hieno, kautokenkä, käsi pieno alla valkohansikkaan. Mut jos ripsen alta salaa salaman vain silmä lyö, koko Kastilia palaa, säilät surmantöihin halaa, monta silmää peittää yö! Kenpä arvas hurmioita, joita hurja mulle soi, kenpä laski suuteloita, lemmen kuiskehia noita, jotka yöhön huminoi! Kenpä arvas aamujansa, kuinka sorja sirkuttaa, kun hän pauloo poveansa, vyöhön kirjosolkeansa sormin siroin solmiaa! Hovipoika, airueni, käykäämme yön helmahan! Laulajaiset armaalleni laita, jotta rakkauteni raikuu yli Espanjan! ILTA. Päivä laskee, viihtyvät vienot veet, ruskossa uivat rannat kyyneltyneet. Lakkas sirinä sirpin, hälinä työn. Kyläinen kuisti verhouu vaippaan yön.