Part 9

Tällaisia isä jutteli saadakseen Laurin heräämään ja syrjäsilmällä seurasi mitä ne vaikuttavat. Aluksi näyttikin siltä että hän saavuttaa tarkoituksensa, sillä Lauri suutahti aina kun isä alkoi tällaisia puhua. Mutta sitten hän ei enää näyttänyt välittävän mistään. Veltosti vain hymyili.

Todellisuudessa isä kuitenkin luotti Lauriin enempi kuin Niiloon. Eipä sillä että hän Niiloakaan mistään tahtoi erityisesti moittia. Reipas ja vankka työmies -- kun vain on sillä tuulella että ottaa itsestään irti. Mutta sittenkin -- Niin mahdoton kylällä hyppäämään, että jos joskus sunnuntaisin tai iltasin tarvitsisi käsiinsä saada niin ei löytäisi, ei vaikka verkolla rupeaisi pyydystämään. Sitten sairastaa "maanantaitautia" joka päivä. -- Tiedä, mikä siitä pojasta oikein tulee. Rahaakin siltä kuluu paljoa enemmän kuin Laurilta. Sattuu että ottaa ja vie halkokuorman kaupunkiin ja pitää rahat itse. Tiedä -- vaikka menisivät ryyppyrahoina koko halkokuormain hinnat --.

* * * * *

Niilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen vastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka ja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla aikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa, ylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien halveksintaa osottava sävy.

Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin seurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin kuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa. Maksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta oli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa paperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla ja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan sisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet Laurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan hyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään vetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului siihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman tietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta ja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä mieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä sukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.

Kirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun, ja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus sanoa:

-- Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.

-- Tphy -- khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan kaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi. Paiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut kotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin nousemaan.

Tämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo veressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän epäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin osittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin. Ja oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää niinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti uhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla halveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä heistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.

Niilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä ja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään. Näytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin sai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui jonkun suututtamaan.

Hän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet oikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden tyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin "rohkea" -- pimeällä aikaa. Jo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan, eivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin lisääntyneet.

Lauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin sanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä valistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta minkäs hän sille tekee --! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa tukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri jo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta sellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin eikä sen pitempiin puheisiin antautunut.

Niilo näytti päättäneen ihan järjestelmällisesti torjua kaikki Laurin yritykset vaikuttaa häneen. Suuttui kun äiti ehdotti että he makaisivat Laurin kanssa samassa sängyssä ettei tarvitsisi niin monia sänkyvaatteita kuluttaa yht'aikaa. Tahtoi kesäkamarinsa luhtiin, eikä millään ehdolla suostunut menemään Laurin kanssa vinnille. -- Näistä kumpasestakin Lauri oli pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Paremmin saa olla rauhassa. Mutta työmaalla oltaessa hän olisi monta kertaa hyvinkin halukkaasti antautunut veljelliseen jutteluun Niilon kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään. Niilo vain vihelteli ja laulaa renkutteli. Ruoka-aikoina oli itsepintaisesti vaiti ja heti syötyään nukkui tai -- illalla -- lähti kylälle.

Tämä sai Laurin joskus suuttumaankin. Silloin hän ajatteli että mitäpä hänen tarvitseekaan Niilosta välittää. Hoitakoon itse itsensä. Ja tottakai äitikin nyt on tyytyväinen. Ei ainakaan sovi Niiloa moittia siitä ettei ole öitä poissa kotoa -- --

Ja -- --

Kuka sen sitten tietää, että elää niinkuin hän elää on oikein ja hyvä, ja elää niinkuin Niilo, väärä ja paha --? Entäpä jos onkin päinvastoin? Entäpä jos Niilo elääkin oikealla tavalla ja hän ja muut hänenlaisensa elävät väärällä tavalla? Huolettomampi ja reippaampi Niilo vain joka tapauksessa on kuin hän. Viheltelee ja rallattelee mennen tullen ja antaa päivän luistaa toisensa perään. Tuskin tietääkään että elämässä on ristiriitoja ja surujakin.

Sen kesäjuhlapäivän jälkeen tällainen ajatus alkoi Laurin mielessä asustaa. Hän melkein kadehti Niiloa ja nurisi kohtaloaan, joka oli hänet ajanut sille raiteelle, jolla hän nyt oli.

Hän oli pyrkinyt elämään hyvin ja pyrkinyt taistelemaan pahaa vastaan. Ja mitä on hän sillä voittanut?

Tuskaa, toivottomuutta, elämäntyhjyyttä -- --

Sydäntä käänsi villisti kutitteleva halu oikein ilkeästi nauraa vasten naamaa Annille ja kaikelle mitä oli ennen hyvänä pitänyt. Pään panivat sekaisin veren villeimmät voimat. Ne yllyttivät hurjassa vauhdissa suin päin syöksemään elämän pohjattomimpaan likalätäkköön. Ja rypemään itsensä oikein perinpohjin. Ja näyttämään pitkää nenää ja irvistelemään entiselle elämälleen, Annille, tekemilleen valoille ja kaikelle mikä yritti estää häntä sinne liejukkoon heittäytymästä -- -- Ja kääntää kaikki nurin ja sulloa kaikki sekaisin yhdeksi herran sileäksi -- --

Pari yritystä hän teki siihen suuntaan. Sitten hän inhoten käänsi selkänsä kaikelle sellaiselle.

Hänen terveenä säilynyt vaistonsa heräsi ja sanoi, että jos mikään on raukkamaisuutta niin on sitä loasta lohdun etsiminen.

XV.

Seuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui helakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset lauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt vain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan näköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja. Heinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea kuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä vain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.

Niittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä kesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan, mikä taas kylvi nurmen kynnökseen.

Leppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän niitystä. Lauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä vihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin osa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle kesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja "koetetaan häneen nyt ostaa niitä luujauhojakin" oli isä sanonut.

Kynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo olivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi ruunalla -- Niilo oli ristinyt sen Pekaksi -- seitsenpiikkistä jousiäestä, Niilo tammalla -- sen oli hän ristinnyt Ullaksi -- ajoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa rallattaen.

Jälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä uudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut itsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.

-- Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli valmiiksi.

Niilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja oikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu ylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.

Lauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla niittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne vilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti. Ahnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa tuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo makasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon kuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.

-- Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri sanomaan. -- Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat koteroon. -- Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän aikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi. Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla olisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, -- muut jos ei varikset.

-- Vaikka -- onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa -- muut jos ei varikset -- --

Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan, toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan. Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään. Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli epätoivoista hukkuvan taistelua.

Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton mataminen vain on edessä.

-- Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.

-- Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin. Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys. Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella. Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä. Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan pellonpientarelta, eikä pääse ylös -- --

Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:

-- Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä harrastuksia kulutettu nuoruus -- tuo liejuinen oja on paheissa kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon tuskain raatelema iloton vanhuus.

-- Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.

Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein purevaa, mutta ei keksinyt.

-- Mikähän sinustakin tulee -- mies raukka? sai vain sanottua.

-- Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.

Lauri oli lyöty.

"Mikäs sinusta tulee?"

Sitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee. Eilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin ja sitten tuli kysymys: "Mihin minulla on taipumuksia"? niin hän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin tuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin käsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului: "Tyhjäntoimittajaksi".

Naurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat oikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain iloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan enemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.

Tyhjäntoimittaja -- -- Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei hänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän se isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen Miska silloin sanoi että "sinä et ole työmies".

Mikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain työmiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. -- Muutahan ei sillä välillä ole, eikä voi olla. -- Siis sellainen syytinkipaapan poika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii eikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.

Sellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta oli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut syytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää miten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa ja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä velvollisuuksia minkäänlaisia -- -- Sellainen elämä tuntui melkein paratiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi siitä nauttimaan.

Nyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä jotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?

Tyhjäntoimittajan -- --

-- Huilataanko nyt koko päivä -- vai -- --? kysyi hän Niilolta yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.

-- Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja vääntäytyi seisaalleen.

He alkoivat äestää.

Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut käyttää.

Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain näyttää käyvän. -- Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.

Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta muuten ei mitään.

Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli ollut tuleva koti, yhteinen koti _hänen_ kanssaan. Kun tämä koti kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan tarpeetonta.

Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä, toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä varten että saisi emännän taloonsa -- Ei ikinä! Ennen vaikka mitä. Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että saisi itselleen naisen. -- -- Jos hän joskus naimisiin menee, niin menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä tuskin hänelle enää tulee -- -- Hänellä on se aika kerran ollut, ja tuskin se toista kertaa enää tulee -- -- Nyt se ainakin tuntuu mahdottomalta. Ja etsimään sitä -- siihen hän ei rupea. Se saa tulla hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.

Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan -- tältä kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä. Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään. Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi poissa -- -- Halua maanviljelykseen sinänsä -- sitä hänellä ei ole vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan. Eikä rupea yrittämäänkään -- -- Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse. Onhan heillä Niilo -- --

Pois täältä -- turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin? Seminaariin -- --? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen --? Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään -- -- Vaikka käyväthän monet vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja tuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha mihinkään. Kun vain on tulta veressä.

Tulta veressä -- --

Eikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen saamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään mitään.

Ei täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.

-- Hm -- -- Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta siellä -- tulisiko sielläkään parempaa -- --

-- Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin kävisi samoin --?

-- Kun ei ole tulta veressä -- --

Äkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa irti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. --

Päivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja muurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni. Mato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki että se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt. Heittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta irti ei se päästänyt.

-- Kas niin -- pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.

Ja muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää heitellytkään itseään.

-- Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.

-- Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä se oli vääryys. -- Mikä on oikeus? -- Ihminen sanoo että niittymato tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. -- Mahtaako maailmassa muuta oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?

Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään. Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä, näytti olevan valveilla.

* * * * *

Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.

Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:

-- Kun Niilollakin on jo vasituinen!

Lauri söi vain eikä sanonut mitään.

-- Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen lakaisemisensa.

Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. -- Lauri vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.

-- Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa kyseli, sanoi äiti taas.

-- Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi pöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, -- vaikka jo tulisivat kihloilta!

Äiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.

-- Kah -- --! Kun oikein suuttuu -- --! Vanhapoika -- -- sanoi ja rupesi jälleen lakaisemaan.

Lauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen. Sitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen kertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi kelvata.

XVI.

Seuraavana iltana Lauri meni hakemaan papinkirjaa kirkkoherran virastosta. Kirkkoherran virkaa hoiti nuori apulaispappi. Hän ei ollut kotona. Rouva sanoi hänen menneen noin kilometrin päässä olevaa heinäviljelystään tarkastelemaan. Arveli hänen pian tulevan ja käski tulla miehensä työhuoneeseen odottamaan.

Heti Laurin perässä tuli maisteri Valonen ja kysyi kirkkoherran apulaista. Hänelle annettiin samat tiedot kuin Laurillekin ja pyydettiin odottamaan. Rouva haki pitsivirkkauksensa toisesta huoneesta ja istuutui seuraa pitämään.

Lauri oli hiukan hämillään kun näin sattui herrain joukkoon. Salavihkaa hän vain silmäili maisteria ja muisteli jo joskus ennenkin olleensa samassa huoneessa hänen kanssaan.

-- Pastori mahtaa olla ihastunut maanviljelykseen, kun vielä näin myöhään on viljelysmaillaan, sanoi maisteri.

-- Viljelysmaillaan, matki rouva nauraen. Eihän se ole kuin pikkunen niittykappale vain, näistä puustellin maista vuokrattu.

-- Eihän se asiaa muuta. Viljelysmaatahan se on sekin, vaikka onkin palsta pikkuinen, nauroi maisteri.

-- Niin -- Onhan se niinkin, hymyili rouva. Sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi, kun hän sanoi:

-- Kyllähän Artturi innostunutkin on maanviljelykseen. Puhuu toisinaan niinkin että luopuu kokonaan papin virasta ja rupeaa talonpojaksi.

-- Ohoo!

-- Minä en oikein tiedä -- -- Olen ollut enempi vastaan -- ainakin tähän saakka. Eikö siinä ole hyvin pienet tulot?

Rouva katsoi Lauriin tätä kysyessään. Lauri ei niin yht'äkkiä osannut vastata, eikä ehtinytkään kun jo maisteri asiantuntijan varmuudella sanoi:

-- Pienet siinä on tulot. Sen näkee kaikesta, kun vähänkin on heidän kanssaan tekemisissä. Johtuu ehdottomasti ajattelemaan, että sivistyneen ihmisen olisi mahdoton niissä oloissa elää.

-- Saisiko siinä edes lapsiaan koulutetuksi? Ja sitten kun on aivan tottumaton karjanhoitoon ja kaikkeen. Tokko se kannattaisikaan?

Rouvan äänestä kuului, että asia oli ollut vakavan harkinnan alaisena useammankin kuin yhden kerran.

-- Sentähdenhän nämä pappilatkin pois vuokrataan, kun maanviljelys niillä ei kannata nykyaikana kun työväen palkat ovat niin hirmuiset. Pois vuokrattuina niistä aina on tuloja, sanoi maisteri.

Vikkelästi virkkuuneulaansa liikuttaen sanoi rouva vain:

-- Niin.