Part 8

Juhlakenttä oli hauska ja tunnelmia herättävä. Siinä oli aikoinaan ollut ihmisasunto. Ruohoa kasvavat syvänteet ja pengermät, joista peruskiviä pisti näkyviin, olivat siitä todisteena. Tiheää kuusikkoa kasvavain mäkinystyjen välit olivat olleet peltona. Nyt ne kasvoivat ruohoa, ja kuusikko kasvoi ympärillä niinkuin seinä, muodostaen hauskoja lokeroita ja aukeamia, portteja ja majoja.

Suurin aukeama, josta oli vapaa näköala viljaa kasvaville vainioille ja lähimäisiin kyliin, oli muodostettu varsinaiseksi juhlakentäksi. Ympärillä olevaan vihreään kuusiseinään oli aseteltu lippuja hauskaan järjestykseen. Varsinainen juhlalippu hulmusi suuren kuusen latvassa. Kuusen juurella oli iso laakea kivi. Se oli lehvillä ja kuusenoksilla somistettu puhujalavaksi, ja sen vieressä oleva pieni kuusimaja sai olla soittolavana. Juhlakentän perältä tultiin urheilukilpailuja varten varatulle kentälle, jossa korkeushyppytelineet, ponnistuslauta pituushyppyä varten ja muut urheiluvälineet olivat valmiina. Juhlakentän sivulla oli kapea aukko, jossa kaksi tuuheaa kuusta seisoi portinpielinä ja katoksena. Siitä tultiin ravintolaan, jonka tytöt olivat itse somistaneet.

Kaikkialla ihmistyö sievästi täydensi luonnon työtä. Ihastuneita huudahduksia kuului joka taholla herättäen tyytyväisyyden hymyn juhlatoimikunnan jäsenten kasvoille.

Aurinko paistoi kauniisti, heikko etelätuuli hiljalleen huojutteli kuusien latvoja ja liehutteli lippuja. Juhlatunnelma yleisön ydinjoukossa virisi.

Soittokunta kutsuttiin kokoon. Pojat tulivat mikä ravintolasta, mikä urheilukentältä ja mikä mistäkin ja tavallista juhlallisempina virittelivät torviaan. Vihdoin olivat kaikki valmiina, johtaja antoi merkin ja "Jumala ompi linnamme" alkoi vyöryä kuusimajasta, levittäytyä metsään ja tuulen kantamana kauas vainioille ja kyliin.

Sävelten vaijettua ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina luonnon kanteleen antamana loppusäveleenä.

Pieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan puheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.

Lauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia, nähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään syvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet huomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei ainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti Laurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin --?! Jos se ei olekaan totta mitä Miska tiesi aamulla -- -- Jos Miska vain yrittikin puijata häntä -- --

Lauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo nurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten aina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa saanut.

Jälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.

Anni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla vaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja kysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.

Laurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla ei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta välittäisikään -- vedentuomasta miehestä.

Uhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun tämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin kättentaputuksiin.

Katajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä mahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain puijata häntä.

Juhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja, joka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän puhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella, Olihan hän oman seudun lapsia.

Kun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se fanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle. Silmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.

Aluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin raunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin iloja ja surtu kodin suruja. -- Onko tässä ollut onnellinen koti vaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille rakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.

Sitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.

Yleisö kuunteli suu ja silmät auki.

Kesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki kääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi. Siellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti olevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja punastui sekä harmista että häpeästä.

Säikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun hän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin katsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei Lauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen sanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos Anni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä ihannekodista jonka he perustaisivat.

Kun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että tänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki -- --

* * * * *

Putkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien varjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.

Pari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia käärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä --

Juhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt Putkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen, soittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta asetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat tukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat tukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.

Tuudittava valssin sävel alkoi virrata näyttämöltä.

Lauri seisoi salin oven pielessä. Heti ensi sävelen kaikuessa hän läksi ottamaan Niinilän Annia tanssiin. Pieliskylän opettaja ehti kuitenkin ennen ja vei Annin.

Lauri pyörähti takaisin ja meni ulos. Käväsi katsomassa polkupyöräänsä veräjän vieressä. Takaisin tullessaan hän sattumalta vilkasi vaatesuojaan. Siellä Pieliskylän opettaja juuri auttoi takkia Niinilän Annin päälle.

Lauri tunsi verensä hyytyvän. Jotenkuten tuli hän ravintolaan ja jäi pihalle antavan ikkunan luo seisomaan. Anni tuli juuri sen ikkunan alta ottamaan polkupyöräänsä ja Laurista tuntui siltä kuin horjahtaisi taakse päin.

Opettaja seisoi veräjän luona pyöränsä kanssa ja odotti Annia. Sitten he nousivat kumpikin pyöräinsä satulaan ja ajoivat pois.

Lauri nieleskeli kurkkuun nousevia paloja ja räpytteli sumentuvia silmiään.

Salista tuli ravintolaan kaksi tyttöä toistensa käsikoukussa kiikkuen ja kovaäänisesti nauraen.

Lauri heräsi ja huomasi missä on. Raa'asti hän tappoi sen joka nosteli paloja kurkkuun ja sumua silmiin. Sen sijalle jäävään tyhjyyteen alkoi nousta jotain kylmää ja raakaa, joka ensin hiljemmin mutta vähitellen yltyen kehotteli: kosta, kosta! Veri alkoi kiehua. Kosta! Kosta! jyskytti aivoissa. Kosta, kosta! pursutti sydämessä.

Hurja välke silmissään meni Lauri saliin, otti Saviston Lissun tanssiin ja villillä vauhdilla kiidätteli häntä ympäri salin toisten parien ohitse ja toisia kolhien, näkemättä toisten kummastelevia ja harmistuneita silmäyksiä.

Hän pusersi Lissun kättä. Lissu ei vastannut. Hän kuiskasi Lissulle. Lissu ei vastannut siihenkään. Katseensa vain jäykistyi ja suuntautui sivulle.

Lauri vei Lissun paikalleen ja meni itsekin istumaan vastaisella puolella olevalle vapaalle sijalle.

Oli kuin olisi potkaistu sydänalaan ja sitten pistetty pihalle.

Soittokunta lopetti sen kappaleen. Salissa heräsi puheen sorina. Laurikin havahtui, kohotti päätään kuin unesta heräävä ja tylsästi katseli yli salin. Kun soittokunta jälleen alotti uuden kappaleen, riuhtasi hän itsensä irti, hyökkäsi ensimäisenä lattialle ja tanssi kuin villi. Niin meni tanssi toisensa perään, kunnes hän yht'äkkiä keskeytti, heitti tyttönsä sinne päin, josta oli hänet ottanutkin ja juoksujalassa kiiruhti ulos. Sieppasi eteisen naulalta lakkinsa, piha-aidan viereltä pyöränsä, hyppäsi satulaan ja pani pyörän lentämään.

Kotitien haaraan tultuaan hän viskasi pyörän ruispeltoon ja läksi riihen sivutse pellonpiennarta pitkin jokea kohti juoksemaan -- --

Joki virtaili yön hiljaisuuden verhoamain rantainsa välissä tyynenä, kylmänä, kaikesta välinpitämättömänä ja mustana. Ylempää kuului Kärppäkosken kumea kohina. Lauri säpsähti ja pysähtyi rannalle. Tuollaisena ei hän muistanut jokea koskaan nähneensä --

Kuta kauemmin hän tuijotti joen mustaan kalvoon, sitä kylmemmältä se tuntui. Se aivan kuin selkänsä käänsi hänelle.

Sekin -- --

Lauri lysähtyi rannalle istumaan. Pää painui käsien varaan.

* * * * *

Kalat polskuttelivat joen pinnalla survovia kärpäsiä ja yöperhosia tavoitellen. Auringon nousu alkoi rusottaa. Rantasipi lenteli pitkin rantoja alakuloisesti piipittäen. Leivo kohosi livertäen pellosta pilviin. Västäräkki tuli lentää vaaputtaen. Pysähtyi rantakivelle ja pyrstöään viipottaen viserteli.

Lauri istui jokipartaalla pää käsien varassa. --

Aurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti nuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja joen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.

Lauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja ajatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä tehneeksi.

Koko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.

Vihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä ei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja pyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.

Siellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia silakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla juuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat rauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.

-- Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin, toimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.

-- Tule nyt juomaan kahvia ensin!

Lauri meni.

Toisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti ja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.

-- Missä sinä nyt olet ollut? kysyi ihailun ja ihmettelyn väri äänessään.

-- Missäkö ollut?

-- Niin -- -- kenellä?

Lauri kohotti päätään kesken juontiaan ja ihmeissään katsoi äitiin. Vihdoin hän älysi mitä äiti tarkottaa ja häneltä pääsi ajatukseton äännähdys. Sanaa sanomatta hän nousi ja meni pois tuvasta.

Porstuassa tuli Niilo vastaan jo arkipuvussa. Veljekset vain altakulmain vilkasivat toisiinsa.

-- Äiti luuli että nyt minäkin olen ollut -- -- Ja vielä molemmat pojat -- he he.

Ontosti nauraen alkoi Lauri etsiä arkivaatteitaan vinniltä.

XIII.

Laurista tuntui kuin olisi elämä hänen puolestaan nyt tällä kertaa loppunut tähän. Sielu oli reväisty pois ja jälelle jäänyt tyhjä kuori -- matojenruoka.

Mitä varten -- mitä varten elää? Elää -- --! Eihän hän enää elä -- -- Hän vain on olemassa -- Raataa, syö, juo, nukkuu -- ja sydän vuotaa verta. --

Ensimäiset päivät kuluivat kyynelten nieleskelemisen ja tylsän turtuneisuuden vaihteluissa.

Joskus hän entiseen tapaan vaipui haaveilemaan tulevaisuudesta ja Annista -- -- Kun havahtui ja muisti ettei hänellä enää ollut kumpaakaan, ei tulevaisuutta eikä Annia, parahti hän, ei tosin ääneensä, mutta kuitenkin hän parahti, kouristeli tuskasta ja vaipui tyhjyyteen. Tointui ja parahti jälleen.

-- Jumalani -- jumalani -- miksi minut hyljäsit!

Ensin hänestä tuntui kuin se kohoaisi vain yksin hänen sydämestään. Sitten hän muisti ja tunsi että se onkin läpi aikojen kaikunut tuskanhuuto, laine siinä tuskan virrassa, joka nyt oli temmannut hänetkin mukaansa. --

Suruun hän nukkui illoin ja suruun heräsi aamuin. Makaili sängyssä, yritti nukkua ja unhottaa. Mutta kuta kauemmin hän niin makasi, sitä suuremmaksi paisui tuska ja tyhjyys.

-- Nouse nyt Lauri jo sinäkin, kuului äidin ääni alhaalta.

Lopultakin siis täytyy taas nousta ja alkaa elämä. -- Elämä? -- Ei elämä -- Mutta mikä? Ei mikään.

Hän nousi, ja heti tuska alkoi painua syvemmälle ja vetäytyä syrjempään. Työtä tehdessä se makasi jonnekin sydämen komeroon kyyristyneenä ja siellä vain hiljalleen jäyti ja nakutti. Mutta kun ilta tuli, työ lopetettiin, aurinko laski ja tuuli tyyntyi, silloin tuska heräsi, repi, kaivoi ja raastoi kaikkialla. Kunnes taas pääsi nukkumaan, jolloin surukin nukkui, seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaa työtään.

Tuli joskus mieleen sekin, että jos olisi ennen jo sanonut Annille, niin ehkä kaikki olisi nyt toisin -- --

Ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta itseään siitä soimaamaan. Totta kai sen piti näin käydä.

Eräänä iltana hän tapasi päiväkirjansa pöytälaatikosta ja alkoi sitä selailla. Oli jo kulunut vuosi siitä kun hän siihen viimeksi kirjoitti.

Vuosi -- Mitä se on? Pieni sana vain jolla mitataan aikaa. Vuosi -- Sen voi sanoa niin monella eri tavalla. Ainoastaan vuosi -- -- Kokonainen pitkä -- pitkä vuosi -- -- Vuoden pituutta ei määrää ne päivät mitkä siihen sisältyvät, vaan se mitä näinä päivinä tapahtuu.

Vuosi sitten -- --

Silloin hän oli hääsalissa.

Nyt -- --

Nyt on hän heitettynä ulkonaiseen pimeyteen jossa on itku ja hammasten kiristys.

Hän käänsi jo kirjoitetun lehden päälle kirjoittamattoman lehden, jätti sen alas kääntyvän sivun valkeaksi ja esille tulevan sivun piirteli mustaksi.

Siitä tuli aikakausien raja, joka väreillään näytti mitä kummallakin puolella on.

Seuraavalle lehdelle hän kirjoitti:

"Elämäni on ajautunut karille ja murskautunut. Olen itkenyt ja huokaillut. Nyt en enää tee sitä. En itke. Mutta en myöskään iloitse. En jaksa tehdä kumpaakaan, en iloita enkä itkeä.

"Olen kuin muumio jolta elämän toimivat elimet ovat pois riistetyt." --

Sunnuntaina oli iltama. Lauri meni sinne. Itsekään ei hän ymmärtänyt mitä varten menee. Meni vain kun oli aina ennenkin niissä ollut. Ja oli hänellä joitakin toiveitakin.

Niinilän Annia ei ollut iltamassa. Eikä opettajaa. Laurin mielestä ei siellä ollut mitään muutakaan. Hän läksi kesken ohjelmaa kotiin.

Pirullinen ajatus iski hänen päähänsä. Hän tulee markkinoilta. Siellä ne nyt tanssivat ja ajelevat toinen toisellaan ja tekevät kauppoja. Tytöt koettavat olla mahdollisimman makeita ja maireita -- että vain saisi myödyksi, pojat potria ja pontevia. Ja sitten hymyillään, pannaan pää kallelleen, kuiskaillaan ja katse on niin hiutuvan haikea -- --

-- Tphyi saakeli!

-- Ne jotka eivät saa kauppaa, ovat hukkaan itseään vaivanneet. Niin kuin minäkin. Niinilän Anni on saanut -- on jo -- --

Joku pirullinen virnisteli siellä sielun pohjukoissa.

Sänkyyn päästyään hän makasi kasvot tyynyä vasten ja melkein itki. Niin orvoksi ja yksinäiseksi hän itsensä tunsi.

Kului useampia päiviä ilman että hänen sinne tänne risteilevät tunteensa ja mielialansa jaksoivat selviksi ajatuksiksi kehittyä. Vihdoin eräänä iltana, yksin kesäkamarissaan istuessaan, hän taas kirjoitti:

"Viime päivinä on hyvin usein mieleeni muistunut n.s. 'kukko' leikki, josta lapsena hyvin paljon pidin. Siihen tarvittiin tiheäoksainen paksun vitsaksen vahvuinen koivun vesa, joka oksittiin niin että jäi noin tuuman mittaiset tyngät. Se oli 'kukko'. Sopivasta risusta katkaistiin 'koukku' noin 2-3 tuumaa pitkä, puolen tuuman pituinen haka päässä. Jokaisella leikkiin osaaottavalla oli tällainen 'koukku'. Vielä halkaistiin 'kluurut', pienet parin tuuman mittaiset puolikkaat. 'Kukko' pystytettiin maahan tai lattian rakoon, 'koukut' asetettiin sen juurelle ja vuorottain sitten hierottiin 'kluuruja' kämmenien välissä ja heitettiin ne maahan. Se, jonka heitolla 'kluurut' menivät molemmat selälleen, sai nostaa koukkunsa niin monennelle oksalle kuin edeltäpäin oli sovittu ja 'kluuruissa' olevat merkit osoittivat. Jos toinen 'kluuru' meni selälleen mutta toinen silmälleen, ei päässyt niin ylös kuin edellinen. Jos molemmat kluurut menivät silmälleen, ei saanut 'koukkua' nostaa minnekään, ja toisinaan oli niinkin, että jos oli jo noussut, piti jälleen tulla alas ja alkaa uudestaan. Tällä tavalla jatkui leikki, ja se oli voittaja, jonka koukku ensimäisenä ehti ylimmälle oksalle -- kukon selkään.

"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain joka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan ihmiselämästä -- ja sen näen siinä nytkin.

"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta emme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä välissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin ihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän kohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy paikallaan. Tai putoaa alas -- niin kuin minäkin."

Hän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.

Sillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.

Kirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa puhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei kyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän kynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.

Eräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo kalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli kynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä oli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.

"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä nuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää ole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan mitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa -- ettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman raukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin nuorempana, täytyy olla tieto että on joku -- nainen -- jolle hän on arvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin on, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa elää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää -- -- Se on mahdotonta.

"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä istutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia kallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli puutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka -- --

"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana, illat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita. Saisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi ajatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden toivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen, joka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin virtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa pohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi."

Hän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan pannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti mieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian pitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten loppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän huokasi sentähden. Ja muutenkin -- -- Tarttui taas kynään ja aikoi kirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää kädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan juurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti päiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman kierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas kävelemään.

Äsken sinne tupaan tuodussa sanomalehdessä oli Niinilän Annin ja Pieliskylän opettajan kihlausilmoitus.

XIV.

Vaikka Lauri koettikin mitä huolellisimmin salata mielialaansa, ei hänen mielenmasennuksensa kuitenkaan jäänyt isältäkään huomaamatta. Usein loi hän pitkän, kysyvän ja samalla hiukan avuttoman katseen Lauriin. Hän oli jo tottunut luottamaan ja turvaamaan Lauriin, ja töitä järjestäessään hän hyvin usein noudatti Laurin ehdotuksia, sillä ne eivät olleet mitään noloja. Päinvastoin sangen viisaita hyvin usein.

Nyt ei häneltä saanut mitään tällaista. Meni vain kun käskettiin ja teki työnsä -- hyvin kylläkin, mutta -- --

Isästä alkoi tuntua jollain tapaa turvattomalta. Koko talon pito oli jälleen laskettu kokonaan hänen hartioilleen. Se tuntui nyt vielä entistäänkin raskaammalta, kun ei voinut vapautua siitä luulosta että Lauri tahallaan on vetäytynyt syrjään ja sieltä nyt arvostellen seuraa hänen toimiaan.

Mikähän sille pojalle on tullut? Olisinkohan minä jollain tavalla -- --?

Pitkä kysyvä katse suuntautui Lauriin. Tämä näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Isä huokasi.

Onhan sitä tullut paljonkin tehtyä hänen mieltään vasten -- Hyvinkin paljon -- Olisikohan se niistä nyt ottanut noin itseensä?

Jälleen täytyi hänen katsoa Lauriin.

Mutta mahdotonhan tässä on kaikkien uusien konstien perässä ruveta juoksemaan. Pian sitä silloin olisi mäntä katolla. Vaikka ei ne kyllä hulluudeksikaan taitaisi kaikki olla. -- Niinpä sieltä Hakavainiostakin tuli rukiita että ainakin kolmatta osaa enempi kuin ennen hyvinäkään vuosina. Ja heiniä sieltä nousi niin paljon, ettei hän muista koskaan niin paljoa heiniä maasta saaneensa. Mutta -- -- Ja tuskin ne Takanevan metsittyneet kedotkaan olisivat ilman Lauria tulleet raivatuiksi. Vaikka ei hän itse siellä kulkenutkaan, mutta tuskin sinne olisi muiltakaan tullut mentyä jos ei hän olisi niin jyrkästi pannut vastaan riihirankain hakkuuta silloin. Takaneva oli nyt kylvettynä rukiiksi, ja oli hän ajatellut ostaa sinne pari säkkiä luujauhoja, kun niitä kehutaan niin erinomaisiksi takamaille. Mutta kun ei Laurikaan niistä mitään enää puhunut, jäivät ne ostamatta.

Kerran Pikkuviidan kydössä kaurakuormia tehtäessä isä, kauan sitä aijottuaan, sai kysyneeksi Laurilta:

-- Oletko sairas?

-- En olekaan, vastasi Lauri töykeästi ja kääntyi pois päin.

Sen jälkeen ei isä enää mitään sellaista häneltä kysellyt.

Jonain päivänä, kun jäivät kahdenkesken tupaan, puhkesi isä äidille sanomaan:

-- Mikähän tuon Laurin on tullut kun se on noin alakuloinen?

-- Ei ymmärrä, vastasi äiti. On laihtunutkin niin kovin -- poika parka.

-- Ei se sanonut sairaskaan olevansa.

-- Oletko kysynyt? kysäsi äiti puolittain kuin ihmeissään.

-- Kysyin. Mutta niin se vain melkein kuin suuttui, puheli isä alakuloisena.

-- Vaikka ei siinä itkukaan tainnut kaukana olla, lisäsi heti perään.

Kumpikaan ei saanut vähään aikaan sanotuksi mitään.

-- Olisikohan se jonkun tytön takia --? sai äiti vihdoin sanoneeksi.

Sitähän se oli isäkin joskus ajatellut, että mahtaisiko siinä jotain sellaista olla.

Tämän jälkeen teki isän toisinaan mieli kertoa Laurille omasta nuoruudestaan, lohduttaa häntä ja saattaa hänet takaisin elämään. Toisinaan taas teki mieli tiuskaista: "Pane helvettiin tuo mököttämisesi! Vieläpäs kun asiakin!"

Kummastakaan aikomuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.

Laurin kuullen, varsinkin kun vieraita sattui olemaan saapuvilla, hän vain jutusteli:

-- Ennen Niilosta mies tuli kuin Laurista. Ennen se emännänkin ottaa. Ja sitten Niilon selkään pannaan talo. Me, Lauri, mamma ja minä muutamme syytinkitupaan. Siellä me sitten makailemme selällämme sängyssä ja kattoon syljeskelemme, tai istumme ja ikkunapielestä vahdimme kun Niilo asua rysyyttää. Joskus tulemme lakittapäin portaille riitelemään milloin märistä puista milloin huonoista heinistä. Hehehe! Kyllä Niilo vain tarkenee meidän kanssa? Ja mamma se saa meille röökätä ja rustata -- keittää nisukahvit ja ryynipuurot ja jos mitkä sopat ja pallerot.