Part 7
Kun vain voisi -- --.
Keskiviikosta alkaen olivat tällaiset ajatukset yötä päivää häntä rääkänneet. Toisinaan häntä melkein itketti. Päätä kivisti ja mieli oli painuneena. Kun nyt juuri, kun hän alkaisi olla Annista varma, piti tämän sattua.
Mutta kai se on niin että ihmisellä pitää aina olla joku risti.
Jonkinlainen väsähtynyt alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden tunne alkoi vallata, kun tähän saakka ehti. Ja tämän päivän vilkas elämä oli häntä auttanut pysymään siinä mielialassa, vieläpä sitä hiukan keventänytkin.
Mutta vilpittömään iloon saakka se kuitenkaan ei jaksanut nousta.
* * * * *
Syötyään meni Lauri Perähakaan hevosia juottamaan.
Taivas oli selkeä, aurinko oli putoamaisillaan metsän taakse ja ilmassa oli uneksuva tyyneys.
Sunnuntairauha teki tuloaan maailmaan.
Kolunmäeltä päin kuului laulua.
"Tuolla mun heilani asustelee Joen toisella puolen, Jos et sinä tule mua katsomahan Niin ikävähän kuolen. Jos et sinä tule mua katsomahan Niin ikävähän kuolen."
"Tule tule tänne mun sydämmeni lohtu Ja anna mulle kättä. Vaikka koko maailma tarjolla ois Niin sinua en voi minä jättää. Vaikka koko maailma tarjolla ois Niin sinua en voi minä jättää."
Sitten oli hiljaista. Laurista tuntui siltä, että laulaja istuu jollain kivellä käsi poskella.
"Vie, vie järven sini-sinilaineet Toiveeni toiselle puolen! Sano, sano rakkaalle kullalleni Että ikävähän kuolen! Sano, sano rakkaalle kullalleni Että ikävähän kuolen",
kuului taas Kolunmäeltä päin surullisen tunteikas laulu.
Nyt tuntui Laurista siltä, että laulaja on puhjennut hiljaiseen itkuun -- --
Hänen teki mielensä tehdä samoin -- --
Elämä tuntui niin suloiselta ja suruiselta. Se hymyili kyynelten takaa -- --
"Elämäni onnella on yrtti katkera Keskellä nuorta eloain se aikoo puhjeta",
hyräili hän laulun herättämän mielialan vallassa.
Hän ajatteli sitä tiistai-iltaa ja Annia -- ja samassa muisti sen lehmän siellä Alaniemen tarhapihalla -- --.
Kaikki sekaantui, sotkeentui ja särkyi.
Hänen teki mielensä istua pellon pientarelle ja ajatella vielä kerran kaikki oikein perinpohjin.
Mutta paraneekos se sillä? Sauna vain jäähtyy.
Hän pani hevoset laitumelleen ja lähti kotiin.
Hänessä ikäänkuin taisteli kaksi valtaa. Toinen, viehkeä ja suloinen, kuiski:
-- Nyt on lauantai-ilta. Mene lemmittysi luo! Niin kaikki toisetkin tekevät. Sulje hänet syliisi ja avaa hänelle sydämesi, niin sinä saat rauhan.
Suloisesti väristen kuunteli Lauri tätä.
Mutta sitten nousi toinen ja sormi kohollaan varoitti:
-- Älä mene! Nainen saa kyllä turvautua mieheen, mutta mies ei saa turvautua naiseen. Miehellä pitää ensin itsellään olla varma pohja jolla seisoo, ja vasta sitten on hän oikeutettu pyytämään rakastettuaan kanssaan tälle varmalle pohjalle. Sinulla ei ole tällaista. Sinulla ei ole minkäänlaista pohjaa.
Vaieten alistui Lauri tämän jälkimäisen tahtoon.
Hänellä todellakaan ei ollut minkäänlaista pohjaa. Hän häilyi vain tyhjässä ilmassa.
Juuri tänäänkin on hän miettinyt, että millekähän toimialalle hän oikeastaan kelpaisi? Eikä ollut saanut selvyyttä.
Ja kuitenkin juuri siitä täytyisi olla selvillä ennen kun -- --.
Täytyy ensin löytää tukeva oksa tai suojaisa mättään kylki ennenkuin voi pesää rakentaa -- --
Saunalle mennessään hän näki poikia maantiellä polkupyörillä ajelemassa, ja silloin hän teki kapinan.
-- Ei noilla muillakaan sen parempaa pohjaa ole! Minkä tähden minulla se pitäisi olla!
Yhteisvoimin sen suloisen ja viehkeän kanssa he löivät kumoon sen järkevän ja totisen, joka sormi pystyssä varoitteli.
Lauri päätti mennä Annin luo.
Mutta kun hän saunasta tultuaan vielä lämpimänä ollen alkoi pukea pyhäpukua päälleen, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi ja voimattomaksi, että kesken pukeutumista istahti pöydän luo ja käsi poskella tuijotti pöytään. Ja vihdoin alkoi jälleen riisua.
-- Kyllä se järkevä ja varoittava sittenkin on oikeassa. En ole vielä kyllin ansiokas.
Raskaasti huoaten ja puolittain kyynel silmässä kömpi hän peiton alle sänkyyn.
Yöllä näki hän unta:
Hän istui Perähaan aidan vieressä lähellä Kolunmäen polkua. Oli pimeä syysyö. Satoi ilkeää tihusadetta, tuuli ja oli kylmä. Mutta hänen ei ollut kylmä. Hänellä oli kädessään kirja, ja siitä säteili häneen jotain kirkasta ja lämmintä. Se lämmitti häntä, valaisi hänen ympäristöään ja kuivasi hänen vaatteensa. Hänen oli hyvä siinä olla.
Kun hän siitä heräsi, olivat hänen aivonsa ankarassa pinnistyksessä. Hänen piti muistella jotain asiaa, ja se oli aina tulemaisillaan hänen mieleensä.
Vihdoin se tulikin. Hän muisti ne vuodet, jolloin hän illoin ja pyhäisin lueskeli romaaneja, runoja ja kertomuksia.
Ne muistuivat hyviltä ne vuodet. Ei mitään raatelevia ristiriitoja. Jos joskus jotain karvasta sattuikin, niin se unhottui pian, kun vain pääsi hyvän kirjan pariin.
Oli kuin olisi jotain alkanut hänessä herätä, ja oli kuin se herääjä olisi vaatinut jotain. Ruumiillista nälkää muistuttava henkinen tyhjyyden tunne alkoi vallata mieltä. Ja jonkinlaisena uutuutena hänelle selvisi, että hän ei ollut sen luentokurssitalven jälkeen lukenut juuri mitään muuta kun maatalouskirjallisuutta. Nytkin oli hänellä pari sellaista kirjaa lainassa. Ja hän luki niitä jo toiseen kertaan. Hän oli saanut itselleen sen uskon, että kaikki muu on joutavaa ja tämä yksin on tarpeellista.
Mutta nyt se, mikä hänessä heräsi, ei luvannutkaan tyytyä näin kuivaan ruokaan. Yhä voimakkaammin se tuntui vaativan jotain mehukkaampaa ja maukkaampaa. Se aivan kuin uhkasi kuolla, ellei sitä saa.
Sen kuolema tuntui kuitenkin aivan yhtä katkeralta kuin jos Anni olisi kuollut.
Ja Lauri lupasi tyydyttää sen vaatimukset.
Hän oli kääntynyt lattialle päin ja katsoi kuuta, joka paistoi suoraan hänen sänkyynsä. Oli niin ihmeellistä -- --.
Aivan kuin hellästi rakastava isä olisi sieltä katsellut lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon, ja jota hän tahtoo tukea elämäntaisteluissa.
Hän katsoi ja katsoi, ja vihdoin alkoi tuntua siltä kuin hän. olisi uppoamassa jonnekin, jossa hellät ja rakastavat kädet hänet vastaanottavat.
* * * * *
Aamulla toisten vielä nukkuessa, juuri kun auringon ruso alkoi näkyä, hän kirjoitti päiväkirjaansa:
"Olen elänyt raskaan ristiriitain viikon. Sieluani on revitty ja raadeltu. Se on ollut kuin kahteen villiin hevoseen sidottuna, jotka kumpikin ovat kiskoneet eri suuntiin.
"Viime yönä raatelu vasta alkoi helpottaa. Oli niin hurmaava, hillitty elokuun kuutamo. Makasin. Kuu paistoi suoraan sänkyyni. Katsoin sitä. Ja minusta tuntui kuin hellästi rakastava ja lastensa kohtaloita osanotolla seuraava isä sieltä katselisi lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon.
"Sydämeni täytti onni vallan huumaava. Sydämeni oli kukkuroilleen täysi. Ja kuitenkin sieltä puuttui jotain. Kuta täydempi sydämeni on, sitä syvemmin minä kaipaan. Kaipaan _häntä_. Häntä, jolle voisin kaikkeni kertoa, avata pakahtuvan sydämeni, enkä tarvitsisi pelätä, että hän nauraa -- --
"Ja kuitenkaan minä en saa häntä nyt vielä omistaa. Minussa on joku ääni, joka sanoo etten saa, että minusta täytyy ensin tulla oikea mies. Ja minä tottelen tätä ääntä. Minä koetan ensin kasvattaa itsestäni miehen. Ja kun sen olen tehnyt, niin sitten -- --!
"Siihen mennessä koetan löytää tukea ja lohtua muualta. Mistä? Sekin minulle viime yönä selvisi."
XI.
Lauri alkoi jälleen lukea muutakin kuin ammattikirjallisuutta. Hän ahmi romaaneja, kertomuksia ja runoja, kirjan toisensa perään niinkuin nälkäinen syö. Hän tunsi sekä kylläisen tyydytystä että pitkällisestä sairaudesta toipuneen yhä uusiutuvaa nälkää.
Se mikä hänessä silloin teki kuolemaa virkosi jälleen.
Hän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana Kontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin kanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän kuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki -- Lauri ja Anni -- nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin samoin olemaan -- --?
-- Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiin Annikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki -- --
Lauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi voudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin kuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin joutui kiikkiin.
Hän luki 'Lastuja' ja juopui.
Hän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin nähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita kesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää ja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi mitään näistä koskaan ennen nähnyt.
Lapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja lehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien puhetta. Ja nyt hän ymmärsi -- kaikkien puhetta.
Talvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien vierellä.
-- Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.
Tiaiset vastasivat myöntävästi.
-- Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.
Siihen tiaisetkin luottivat, että ehkäpä se vielä lämpiääkin.
Lauma peltopyitä juoksi hangella kuin joukko tuulen eteenpäin työntämiä palloja.
-- Nälkä -- nälkä, kuului niiden kirskahtelu Laurin korvissa ja löi mielen sameaksi.
Kaikki sai hengen, metsä ja metsän puut, niitty ja niityn ruohot
Kolunmäen polku oli kuin vanha herttainen täti, joka tietää yhtä ja toista, mutta ei juorua.
Maantie oli kuin rähisevä kulkukauppias, joka ei osaa mitään salata eikä anna kellekään rauhaa.
Yhden niittyladon suu oli tuskasta vääristynyt, toinen näki maantielle ja se irvisteli halveksien ja pilkaten. Kolmas metsänreunassa katseli miettien eteensä, neljännessä, viime kevännä rakennetussa oli nuoruuden itsetietoista ryhtiä ja uhmaa.
Jokaisella tuparakennuksella, jokaisella kallistuneella aitalla ja vinoon vääntyneellä luhdilla on oma yksilöllinen, sielukas sävynsä.
Kaikki mitä hän näki, kuuli ja tunsi -- koko elämä oli pelkkää runojen, satujen ja lastujen aihetta.
* * * * *
Oli varhainen aamu heinäkuun lopulla. Ruohossa kimalteli paksu aamukaste, ja sakea sumu alkoi jyhkeinä pilvinä vetäytyä syrjään ja haihtua nousevan auringon edestä. Kaikki oli hiljaa. Ilmassa kalsea, epämääräisiä syksyn aavistelmia herättävä maku ja haju.
Lauria melkein puistatti, kun hypähti niittokoneen istuimelta tielle ja meni nostamaan Hakavainion saranatonta, tukiseipäitten varassa seisovaa veräjää pois paikoiltaan. Ruuna katsoi Laurin puuhaa korvat eteenpäin sojossa, kummasteleva ilme silmissään, ja ennen, kuin Lauri ehti saada suitset selville, se jo kääntyi ja oli vähällä vetää veräjänpielen kumoon. Lauri nosti veräjän paikoilleen ja asetti tukiseipäät. Lupsauteltuaan sitten kaikki rattaat, linkut ja koukut niin että kone oli valmis toimimaan, hän vielä suitset kädessä loi uneksuvan ja rauhaisaa tyytyväisyyttä, jopa hienoa ylpeyttäkin puhuvan katseen yli niityn.
Olihan se etupäässä hänen ansiotaan, että tässä nyt oli heinää ja että Leppirantaa ei nyt uhkaa heinäin puute niinkuin useaa muuta taloa uhkaa kuivan kesän takia.
Heinä tosin ei ollut mitään erinomaista. Oli harvahkoa ja rikkaruohon sekaistakin. Kuhilaitten sijat olivat melkein kokonaan savikkojen ja pillikkeiden vallassa. Mutta kyllä siitä sittenkin ainetta karttuu. Ja sitäpaitsi -- onhan tämä ensimäinen yritys tätä laatua, ensimäinen kevätauringon sulattama pälvi Leppirannan talvessa.
-- Niin, ruuna. Nyt me alamme niittää kylvöheinää. Ja me olemme Alakylän Leppirannan talossa ensimäiset, jotka sitä teemme. Heippäs, ruuna!
Lauri räpsäytti ohjasperillä ruunan kylkeen. Ruuna jännitti raajansa, haukkasi vielä heinävihon suuhunsa -- ja kone rähähti rätisemään ja surisemaan. Heinäin tähkylät vavahtelivat kuin sydänhaavan saaneet, horjahtelivat ja hiljaa kaatuivat toinen toisensa viereen -- kuolemaan -- --.
Eivätkä tiedä mitä varten -- mitä varten kesken kukkeinta nuoruuden kukoistusta pitää kuolla -- --
Tietääkös ihminen mitä varten hänen pitää kuolla -- --?
Heinä on kylvetty sitä varten että se aikanaan niitetään ja korjataan latoon. Entäpä jos ihminenkin on sitä varten kylvetty? Entäpä jos on joku, joka viljelee ihmistä. Kylvää, hoitaa ja huolehtii. Poimii milloin rikkaruohon, milloin kuivuneen korren, milloin kauniin kukan taittaa rintapieleensä -- --. Valtakunnat ovat hänen viljelyspalstojaan. Kun joku palsta on valmis, lähettää hän sinne sodan tai muun ja toimittaa niiton.
Hakavainion valtakunnassa riehuu nyt sota. Kanuunat kumahtelevat, tykit jymähtelevät ja kiväärit rätisevät. Ja Hakavainion kansa on häviöön tuomittu.
Hakavainion vanha ruhtinassuku Ohdake, jolle viimeinen vallankumous jo oli sangen tuhoisa, kukistuu nyt kokonaan. Horsma ylimykset, joilla on läänityksensä Laskuojan tasangolla, seuraavat herrojaan, kaatuen viimeiseen mieheen. Sivistystä edustavalla Apilas suvulla on sama kohtalo, niin punahattuisilla taiteilijoilla kuin valkolakkisilla ylioppilaillakin. Samoin muualta tulleella työläisheimolla, jota Timoteiksi sanotaan, sekä syntyperäisellä Lauha nimisellä raatajasuvulla. Kauniita, sorjavartaloisia ja suloisia, keltapohjaista ja valkealieristä kesähattua käyttäviä Päivänkukka neitojakaan ei säästetä. Pyylevät, keltahattuiset Leskenlehti rouvat, joiden mielestä on hienoa maata myöhälle, nukkuvat vielä, eikä niiden tarvitsekaan enää herätä. Kaikki surmataan armotta. Juoruavat Harakansilmä katunaiset, jotka yrittävät puvuissaan matkia Päivänkukka neitoja, teräväkieliset Pillikkeet, epäsiistit Savikot ja muu roskaväki, sinne ne sortuvat kaikki. Kuolema on kaikille samallainen.
Kivikon linnoitukseen on jäänyt muutamia Horsma ylimyksiä ja siellä ne saavat olla rauhassa. Linnoitusta vastaan ei uskalleta tehdä hyökkäystä. Sieltä he nyt näkevät kaiken tämän hävityksen kauhistuksen ja --
Siihen ajatus katkesi, sillä niittokone lakkasi yhtäkkiä rätisemästä, ylös vain kohosi, putosi jysähtäen alas ja riipasi hevosta taaksepäin. Koneen pyörä sattui Laurin polveen. -- Terä oli tarttunut kiveen, siitä tämä rymähdys.
Se siirsi Laurin todellisuuteen. Hän seivästi katseensa maantielle päin, osaksi nähdäkseen huomasiko kukaan kuinka nolo niittokoneen ajaja hän on, osaksi päästäkseen verekseltään näkemästä sitä ruhjoa, mikä koneesta nyt tuli.
Vihdoin hän uskalsi katsoa alas eteensä. Näytti kuin kone olisi ollut eheä. Varovasti tarttui hän viputankoon ja painoi. Leikkuulaitos kohosi kiven päälle. "Nooh" sanoi hän varovasti. Ruuna lähti kävelemään ja kone rähähti entiseen rätinäänsä.
Eikö siis mitään ollutkaan särkynyt?
Hän pysäytti ruunan ja varmuuden vuoksi vielä tarkasti joka paikan koneessa. Todellakin! Mitään ei ollut särkynyt.
Lauri huokasi helpotuksesta ja alkoi jälleen ajaa. Ajatuskin alkoi jälleen tehdä työtä.
Maanviljelijä on Jumalan sukua enempi kuin muut ihmiset. Niinkuin Jumalan sanotaan maailmanpellostaan milloin korjaavan pois sen, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu ja taas edistävän sellaisen kehitystä, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu, -- samoin tekee myöskin maanviljelijä. Hänkin hävittää ja pois korjaa kun hänen tarkoitusperänsä niin vaativat, ja taas elvyttää ja auttaa edistymään, kun se hänelle paremmin soveltuu. Maanviljelijä muokkaa ja mullistaa peltojaan samoin kuin Jumalakin maailmaansa, milloin yhtäällä milloin toisaalla. Ja niinkuin ihmiset sielunhädän äärimmilleen kehittyessä turvautuvat Jumalaan, niin he leivän hädän äärimmilleen kehittyessä turvautuvat maanviljelijään -- --
Ruuna haukkaili heinää ja käveli varmasti. Niittokone surisi.
Pää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.
-- Hm hm -- Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen, hymähti hän ja heilautti kättään.
-- Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.
* * * * *
Kun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja kekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan. Isä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt veräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä maantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli, nähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat Niinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.
-- Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.
-- Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.
Pyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja läksi kotiin.
-- Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua? Johtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan kanssa? mietti Lauri.
-- Herran kanssa, lisäsi purevasti.
Puraisu oli tähdätty opettajaan.
Vähän matkaa mentyään Lauri taas kääntyi katsomaan sinne mihin suuntaan opettaja ja Anni menivät. Heitä ei enää näkynyt.
-- Ilostuikohan se Anni siitä, kun näki minut? Tahi jos se vain olikin iloinen siitä, kun sai opettajan kanssa ajella -- --?
Kotikin jo alkoi näkyä. Harmaana ja jotenkin rottelomaisena se seisoi autiolla paikallaan, ympärillään muutamia suuria kiviä. Parina kolmena viimeksi kuluneena kesänä istutetut, vielä kituvat koivut eivät paljoakaan pystyneet väriä antamaan.
Hän vertaili sitä Annin kotiin, joka oli maalattu ja siistitty sekä muhkean puutarhan ja puiston ympäröimä. Sitten hän vertaili itseään ja opettajaa. Hän paikkahousuissa ja paulapieksuissa, naama hikinen ja liivin aukosta näkymässä likainen paita. Opettaja kravatti kaulassa, nauhakengissä ja aina pyhäpuvussa, pestyin kasvoin ja tukka kammattuna.
Hienoa pilveä alkoi kerääntyä Laurin sielun sunnuntaipuolelle.
XII.
Sunnuntaina aamupäivällä makaili Lauri Alaniemen Miskan kanssa Alaniemen aitan seinävierellä varjossa, yhtä ja toista jutellen.
-- Olitko sinä kylillä eilen illalla? kysyi Miska.
-- En. Olin koko illan kotona, vastasi Lauri. Olitko sinä kylillä? kysyi sitten.
-- Olin minä vähän tuossa raitilla, sanoi Miska välinpitämättömästi.
-- Täällä oli poikiakin taas eilen, sanoi jälleen hetkisen kuluttua, tunnustellen herättääkö se Laurin mielenkiintoa.
-- Jassoo -- Ketä? kysyi Lauri vilkkaasti.
-- Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu. Olivat yrityksiä tekemässä.
-- No onnistuivatko?
-- Siinäpä tuo oli. Pojat kävivät joka talon ovella jossa vain tiesivät tyttöjä olevan. Meidän kylän pienet kersat kulki perässä vahtien, ja aina kun pojat tulivat takaisin, niin jostain nurkantakaa huutelivat: "rokkaa tuli, saako tulla syömään?" Savistoon ne viimein pääsivät sisälle, kertoi Miska.
Lauri hymähteli.
-- Kyllä ne ovat aika jehuja ne Jussi ja Tuppu, sanoi Miska jälleen.
-- Ovat! Ja Saviston Lissu myöskin koko ryökäle, kun tuollaisten kanssa riekalehtaa -- nuorisoseuran johtokunnan jäsen! kiivaili Lauri.
-- Mitähän siinä oikeastaan takaa ajettiin, kun valittiin se Lissu johtokuntaan? Olisihan niitä nyt ollut parempiakin -- Niinilän Anni, Katajiston Maiju ja monta muuta, ihmetteli Miska.
-- Sika tietää! tuhahti Lauri. -- Ehkä valittiin esimerkiksi seuran nuoremmille jäsenille.
Miska naurahti.
Oltiin vaiti.
Lauri kääntyi selälleen, taivutti kädet pään taakse ja katseli pilviä.
-- Niinilän Anni ja Pieliskylän opettaja ajelivat tässä eräänä iltana niin kahden kahtuustaan että -- --. Eihän niillä vain mahda olla jotain aikeita? puheli Lauri pilviä katsellen.
-- Puhutaanhan niistä sellaisia. Etkö sinä ole kuullut?
-- En minä ole mitään kuullut.
-- Vai et sinä ole kuullutkaan! ihmetteli Miska. -- Niistä on jo kauan puhuttu sellaista. Menneestä talvesta alkaen -- melkein heti siitä alettiin hohajamaan kun se opettaja tuli tänne. Nyt kesällä kun opettaja on ollut vähän aikaa poissa, kuuluvat olleen ahkerassa kirjevaihdossa.
-- Kumma, etten minä ole mitään kuullut! ihmetteli Lauri ja räpäytti silmiään.
-- Et ole sattunut sellaiseen tilaisuuteen, sanoi Miska. Pienen väliajan pidettyään hän jatkoi:
-- Joo... Opettajan rouva Annista uhkaa tulla. Ja kyllä Anni siksi kelpaakin siinä kuin joku toinenkin. Minkälainen mies tuo opettaja sitten lie. Siivolta ja sopivalta se kyllä näyttää, mutta -- ei niitä herroja paljon tiedä mitä ne ovat.
Miska haukotteli, kääntyi selälleen ja katseli pilviä hänkin.
-- Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka Kullassa ruskotelkoot. Toivot on turhia, vaikka ne kuinka Onnea uskotelkoot,
puhkesi sitten lausumaan.
Lauri vavahti ja yritti päätään kääntämättä nähdä Miskan silmiin.
Miska vihelteli hiljaa, sitten alkoi hyräillä jotain säveltä ja vihdoin puhkesi ääneen laulamaan.
Penkoilin peltoa aamusta asti, Taivas se kylvöni satehella kasti, Nousisko siitä lapsille muruja, Nousisko siitä lapsille suruja?
Turpeita käännän, ojitan, äistän, Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä, Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa Jyväni itää mustassa mullassa.
Kynnän ja kylvän, ja savuaa kaski, Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski, Niittäiskö lapset pehmeitä muruja, Muistaako lapset taatonsa suruja?
-- Oletko sinä innostunut maanviljelykseen? kysyi Lauri ja kääntyi toiseen asentoon.
-- Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.
-- Niin -- ja muutenkin.
-- Tiedä -- kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä muuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.
-- Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?
-- No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä olisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä minullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan rääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä sanovat.
Puhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon seljennyttä kiveä.
-- Niinkö luulet? kysyi Lauri.
-- Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. -- Miksei se silloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä pasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin siihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu itse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki ne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän runollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin he ajattelisivat.
Miska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.
Lauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.
Kuin äskeistä lausettaan korjatakseen sanoi Miska:
-- Se puoli maanviljelyksellä on että siitä kaikki elävät. Niin että se joka sitä harjoittaa, elättää työllään kaikkia muita ihmisiä. -- -- Taidetaanpa se joskus maailmassa tulla huomaamaankin. Nyt ei sitä huomata.
Sitäkin kuunteli Lauri vain puolella korvalla. Yht'äkkiä hän mietteissään virkkoi:
-- Vai niin arvelet, ettet minun sijassani ollen jäisi maanviljelykseen.
-- En jäisi. Sinä et ole työmies, vastasi Miska lyhyesti.
Sitä seuranneen äänettömyyden katkaisi maantieltä kuuluva rattaiden jymy.
-- Eihän nyt kirkosta jo tulla? huudahti Miska ja katsoi kelloon. -- Joo, kello on koht'sillään kaksitoista. Syömään tästä pitää mennä, että ehtii juhlille. Minullakin melkein arkireput yllä.
Pojat nousivat ruumistaan oikoen.
-- Tule meidän kautta, niin saadaan mennä yhtä matkaa, sanoi Lauri.
-- Eikö sinunkaan tarvitse ennen mennä?
-- Ei. En minä kuulu juhlatoimikuntaan.
Lauri hypähti pyörän satulaan ja läksi ajamaan kotiin. Miska meni tupaan.
* * * * *
Nuorisoseuran kesäjuhla oli järjestetty Reijolan vainionlatvassa olevaan Putkon mäkeen. Tie maantieltä sinne oli lyhyiden paalujen päähän lyödyillä riu'uilla erotettu kesantopellon reunasta. Tien toisena rajana oli oja ja ojan toisella puolella alkoi Reijolan ruisvainio. Tien maantien-puoleiseen päähän oli pystytetty kummallekin puolelle pitkä salko, ja molempain salkojen päässä liehui sinivalkea lippu. Mäelle johtavan portin pielinä oli samallaiset lipputangot ja liput sekä päällä tangosta toiseen ulottuva leveä nauha, johon oli suurilla kirjaimilla piirretty: TERVE TULOA.