Part 2
Toinen esitelmänpitäjä kehotti nuoria tyttöjä menemään karjakkokouluihin ja nuoria miehiä maamieskouluihin. Sinnekin päätti Lauri mennä, jos vain isä suostuu siihen. Mutta vaikka ei isä siihen suostuisikaan, niin voihan sitä kirjallisuudenkin avulla kotona itseään kasvattaa, niinkuin esitelmänpitäjäkin sanoi. Ja sitä hän rupeaa tekemään. Jättää kaiken muun lukemisen ja muut haihattelut ja haaveilut ja alkaa lukea vain maatalouskirjoja.
Jo ensimäisen, maataloutemme nykyistä asemaa ja sen kehittymismahdollisuuksia käsittelevän luennon aikana tämä ajatus putkahti taimelle. Ja kuta useampi esitelmä oli kuultu, sitä varmemmaksi ja voimakkaammaksi se kasvoi. Kukkeimmilleen se kehkeentyi viimeisen kurssipäivän iltana toimeenpannussa illanvietossa.
Soitettiin, laulettiin, pidettiin puheita ja lausuttiin runoja. Alaiskylän kansakoulunopettaja piti hehkuvahenkisen puheen aatteellisen sivistyksen ja taloudellisen edistyksen keskinäisistä suhteista. Puheensa hän lopetti tähän tapaan:
-- Me olemme näihin saakka puhuneet vain sivistyksestä ja aatteista, innostuneet aatteille ja eläneet aatteille. Me olemme vain elämän sunnuntaipuolta yrittäneet parantaa. Minä en tahdo sanoa että se olisi ollut väärin. Päinvastoin. Mutta sitä tehdessämme me olemme unhottaneet yhden tärkeän asian. Me olemme unhottaneet elämän arkipuolen, elämän taloudellisen puolen. Ja niin olemme joutuneet jonnekin josta emme oikein itsekään ymmärrä mitä se on. Olemme vain avuttomia kuin hyllyvällä suolla rämpivä kulkija. Emme pääse eteenpäin niinkuin pitäisi päästä.
Me olemme unhottaneet että ilman varmaa taloudellista pohjaa on korkeampi henkinen sivistys ajan pitkään mahdotonta. Ennemmin tai myöhemmin se lysähtää läjään. Henkinen sivistys ja taloudellinen edistys kuuluvat yhteen niinkuin sielu ja ruumis. Ne kehittyvät rinnakkain. Ja niinkuin sanotaan että terve sielu voi asua vain terveessä ruumiinsa, niin samoin voidaan myöskin sanoa, että oikea henkinen sivistys on mahdollista ainoastaan terveellä taloudellisella pohjalla olevassa kansassa.
Meidän taloudellisen ja samalla myöskin henkisen edistyksemme ja elämämme pohjana on, niinkuin jo olen sanonut, maatalous. Se on kaikkien muiden elinkeinojen äiti. Kun se kestää, niin kaikki kestää, kun se kaatuu niin kaikki kaatuu, mutta myöskin: kun se nousee niin kaikki nousee!
Te täällä olevat olette näinä kolmena päivänä saaneet kuulla miten meidän maatalouttamme voidaan kohottaa. Ja suurin osa teistä on siinä onnellisessa asemassa, että te voitte uhrata voimanne tähän kallisarvoiseen työhön. Kun te nyt jälleen käytte arkitöihinne, niin koettakaa muistella mitä täällä on näinä päivinä sanottu, ja koettakaa panna niitä käytäntöön metsissänne, pelloillanne, niityillänne ja karjakartanoillanne! Hankkikaa lisää tietoja kirjoista ja ammattilehdistä! Nostakaa päänne, herättäkää uupuva elämänuskonne! Ottakaa elämänne ponsilauseeksi se lause, jonka muuan vanhan Kreikan sankariäiti sotaan lähtevälle pojalleen kilpeä antaessaan lausui: "sen kanssa taikka sen päällä", se on, sen kanssa palaa voittajana takaisin, taikka kannettakoon sinut sillä, sankarina kaaduttuasi. Samoin tekin ottakaa maanviljelys siksi Suomiäidin antamaksi kilveksi, jonka kanssa te tahdotte voittaa ja jonka hyväksi -- jos niin täytyy käydä -- te voitte kuollakin. Ja minä olen vakuutettu että te silloin voitatte!
Ja varsinkin te nuoret nuorukaiset ja nuoret neidot! Teillä on pyhä velvollisuus ja ihana oikeus kasvaa siksi sukupolveksi joka pystyy tämän suurtyön suorittamaan, joka pystyy nostamaan Suomen maanviljelyksen muiden maiden maanviljelyksen rinnalle, ja Suomen kansan muiden kansain rinnalle! Teistä se lopultakin riippuu tuleeko Suomen kansa kansakuntain joukkoon korotetuksi, vai kuoleeko se nälkään rikkaitten leipämaittensa keskellä -- -- Teistä riippuu Suomen tulevaisuus! Pankaa tämä sydämellenne!
Opettaja teki pienen kumarruksen ja tuli alas puhujapaikalta. Kättentaputuksista ilmeni että hän oli saanut yleisön mukaansa.
Nuorisoseuran puheenjohtaja nousi sieltä etumaisilta penkeiltä ja ehdotti laulettavaksi Pellervon laulun. Laulun loputtua puheenjohtaja taas nousi ja ilmoitti vapaan sanan vuoron. Heti läksi salin perältä Reijolan isäntä, pitäjän etevin maanviljelijä, ja piti sydämestä lähtevän ja sydämiin menevän puheen maanviljelykselle, "yhdelle kunniakkaimmalle, vaikka nykyään melkein halveksitulle, ihmiselämän uhrialttarille". Kun muita puheoikeuden käyttäjiä ei enää ilmaantunut, ilmoitti puheenjohtaja soitettavaksi ja laulettavaksi "Maamme". Kaikki ponnahtivat seisaalleen, ja kenellä vähänkin oli ääntä hän antoi sen nyt kaikua.
Laulun loputtuakin seisottiin vielä hetkinen hiljaa. Oli aivan kuin jotain yliluonnollista, jotain pyhää olisi liikkunut salissa.
Laurin heikko ruumis ihan vapisi, niin innostunut hän oli.
Kaiken tämän mitä näinä päivinä on puhuttu hän panee käytäntöön. Järjestää maat vuoroviljelykseen, rakentaa ajanmukaisen navetan sementtilattioineen ja rehupöytineen, hoitaa metsää, laittaa puutarhan, viljelee juurikasveja, ajaa savea pelloille, käyttää turvepehkua navetassa ja suomutaa tunkiolla, ja panee kaikki kuntoon. Perustaa toisten kanssa osuusmeijerin, osuuskaupan ja monta muuta osuuskuntaa ja niitä toiminnallaan kannattaa.
Ei koskaan hän ollut tuntenut itseään niin varmaksi kuin nyt. Oli aivan kuin hän olisi tähän saakka tyhjässä ilmassa häilynyt ja vasta nyt tavannut maan jalkainsa alla.
Hänen tavallinen arkuutensakin oli nyt poissa. Vähääkään ujostelematta meni hän ottamaan nyt ensimäistä kertaansa iltamassa olevaa Niinilän Annia tanssiin, heti kun tanssimaan käytiin. Tanssi hänen kanssaan pitkän polkan ja jutteli.
Kotiin lähdettäessä hän tavoittautui samaan joukkoon jossa Annikin meni, heidän matkansa kun kävi samaan suuntaan. Alkumatka oli sellaista hälinää ja kuhinaa kuin se on aina. Poikia kahden ja kolmen miehen ryhmissä milloin juoksi edelle milloin seisoi syrjittäin tien vieressä lakit otsalle vedettyinä. Tytöt samoin kaksin ja kolmin, harvoin useampia, kävelivät toistensa käsikoukusta pitäen, nauraa kikatellen ja lauleskellen ja yön uneksivaa rauhaa rikkoen.
Kun vihdoin ehdittiin rauhoittua ja ryhmittyä, huomasi Lauri joutuneensa aivan vieraankyläisten joukkoon. Saviston Lissu vain oli samasta Alaiskylästä kuin hänkin. Toiset, Niinilän Anni ja joku toinen tyttö, jonka nimeä Lauri ei tiennyt, sekä Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi olivat kaikki Pieliskyläisiä. Pojat olivat melkein vieraita hänelle ja koko joukon häntä vanhempia.
-- Mikähän noilta pojilta puuttuu kun ovat tuossa aivan kuin jotain hakemassa? kysäsi Lauri, kun taas muuan poikaryhmä juoksi edelle ja juuri äsken toinen ryhmä jäi tien viereen seisomaan.
-- Toista puoliskoaan ne hakevat, oli Lissu heti valmis vastaamaan.
-- Vai sitä! Minä olen ajatellutkin, jotta mitä ne haeskelevat. Se on paha kun se on kadoksissa.
-- Eikö sun oo sitte enää kadoksissa?
-- Ei mulle oo luotukaan sellaista.
-- Hyy, panni Lissu vain.
-- Mulla on kaikki kylkiluut tallessa, jatkoi Lauri.
-- Kyllä sullekin se luotu on, mutta taitaa vain olla niin likellä ettei tarvitse haeskella.
Lauri ei oikein ymmärtänyt mitä Lissu tarkoitti, eikä paljon välittänytkään. Anni oli todellakin hyvin likellä. Ei olisi tarvinnut muuta kuin kätensä ojentaa ja kaapata syliinsä. Jos tekisi sen -- --! Pelkkä ajatuskin jo hurmasi. Kuitenkaan hän ei sitä tehnyt. Sanoi vain Lissulle:
-- Tule lukemaan kylkiluuni, niin näet että niitä on täysi määrä kummallakin puolella.
-- Jopa mä nyt viitsisin tässä ruveta, sanoi Lissu siihen.
Siihen suuntaan jatkui puhelu. Tyttöjen puolelta sitä ylläpiti etupäässä Lissu. Anni silloin tällöin sanoi jonkun sanan, mutta se toinen tyttö ei puhunut mitään. Oli kai hyvin nuori vielä ja ujo. Poikain puolelta sitä ylläpiti Lauri; hän tunsi nyt omituista halua olla äänessä. Toiset vain silloin tällöin jotain murahtivat joukkoon. Olivatko nuo niin juroluonteisia, vai mikä lie syynä?
Otti Lauri iltaman ohjelmankin puheeksi, mutta se näytti olevan hepreaa muille paitsi Annille. Hän tarttui siihen vilkkaasti kiinni, mikä omituisesti ilahutti Lauria. Mutta sittenkin hän lopetti keskustelun siitä lyhyeen. Oli huomaavinaan salaisia merkinantoja Jussin ja Lissun välillä ja vaikeni.
Äänettöminä olivat toisetkin ja neuvottomina. Lissu hyräili "Uudenkullan liinukkavarsaa".
Vihdoin keksi Lauri, että he olivat jääneet kauas edellämenevistä, ja karisti painostuksen pois mielestään.
-- Sen kylmän pyhävellin peräänköhän noilla ihmisillä nyt on noin kiire, kun ei enää näy ketään tiellä? kyseli toisilta.
-- Pyhävellin perään, matki Lissu hyräilynsä keskeyttäen. -- Parempaa niillä on tiedossa.
-- Mikäs sen parempaa on nälkäiselle vatsalle? kiusoitteli Lauri.
-- On sitä parempaakin, sanoi Lissu vain ja alkoi uudelleen hyräillä.
-- Mutta meillä ei ole mitään parempaa, ja sen vuoksi ei meillä ole kiirettäkään. Meneskelemme vain tällaista kahden silakan marssia. Eikös niin pojat?
-- Joo, murahtivat Jussi ja Tuppu.
-- Kuka tietää mitä teilläkin vielä on, penäsi Lissu kesken hyräilyä.
Samassa lauloi maantien vieressä olevassa navetassa melun herättämä kukko.
-- Kukkokin jo laulaa, huudahti Anni.
-- Karikosken kankaalla on iso kivi, ja kun kukko huutaa niin se huiskahtaa, veisteli Lauri.
-- Nyt sinä höpiset, sanoi Anni nauraen ja Lauriin päin kääntyen.
-- Höpisen? kysäsi Lauri.
-- Niin, höpiset.
-- Mitä minä höpisen? Eikö se ole totta että Karikosken kankaalla on iso kivi?
-- On. Mutta kun kukko laulaa, niin ei se huiskahda.
-- Eikö kukko huiskahda kun se laulaa? Naimisiin sinunkin pitäisi mennä ennenkuin näkösi katoaa.
Lissu ja se toinen tyttö, Jussi ja Tuppu nauroivat. Hartaimmin kuitenkin nauroi Anni kun sanoi:
-- Mutta se kivi ei huiskahda kun kukko laulaa.
-- Onko kukaan sitte niin sanonut! ihmetteli Lauri.
-- Sinä juuri äsken.
-- Minä? Enhän minä sanonut kun että: Karikosken kankaalla on iso kivi --
-- Ja kun kukko laulaa niin se huiskahtaa.
-- Niin -- kukko. Vai oletko sinä joskus nähnyt kukon laulavan niin ettei se huiskahda?
Kaikki purskahtivat nauramaan, sillä nyt he ymmärsivät. Nytkin se oli Anni joka hartaimmin nauroi. Ja taas teki Laurin mieli siepata hänet syliinsä ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.
Niin tultiin Valliniemen kylään, ja siinä oli erottava. Toiset jatkoivat matkaansa pitkin maantietä, mutta Laurin ja Lissun piti tästä mennä joen ylitse. Siinä seisoskeltaessa ja eroa tehtäessä huomasi Anni toisen kenkänsä nauhan päässeen solmusta.
-- Sulhasia se tietää, kiiruhti Lissu sanomaan.
-- Annappa minä sen sidon, niin ei tule sulhasia, tokasi Lauri.
Anni kainosteli eikä osannut sanoa sitä ei tätä. Naurahteli vain.
-- Mikseikäs tulekin sulhasia. Onhan tässä poika jokaiselle, pitkitti Lissu yhä.
-- Tuota Lissua! huudahti Anni ja toveriaan mukanaan vetäen kiiruhti pois.
-- Hyvää yötä! huusi sieltä etäämpää.
-- Hyvää yötä! vastasivat toiset, kuuluvimmin kuitenkin Lauri.
Pitemmälle puhelua yrittämättä erosivat toisetkin.
-- Menkää nyt joutuun että ehditte! tirskautti Lissu Jussille ja Tupulle.
Tämä Lissun tirskahdus yhdistettynä sen kanssa, että Jussi ja Tuppu, eikä hän, saivat mennä Annin kanssa samaa matkaa, teki Laurin apeamieliseksi. Hänen hilpeytensä katosi. Sanaa puhumatta asteli hän Lissun jälessä, kunnes satutti jalkansa niin että oli vähällä kaatua.
-- Ohoh! pääsi häneltä. -- Jos en olisi itse ollut mukana niin olisin kaatunut.
-- Olisit tullut tänne, niin minä olisin nostanut, sanoi Lissu siihen.
Siitä pääsi juttelu taas alkuun, ja niin tultiin keskustelua tehden Leppirannan tienhaaraan. Siitä olisi Lissun pitänyt yksin mennä kylästä jonkun matkan päässä olevaan kotiinsa, mutta ei sanonut uskaltavansa kun on näin pimeä. Pyysi Lauria saattamaan.
Laurin tapasi jonkinlainen villin vallattomuuden puuska.
-- Otatko minut yöksikin? kysyi.
-- Tietysti.
-- No mennään sitte.
Hän tarttui Lissun käsikoukkuun, ja niin lähdettiin.
Lissu hiplasi itsensä yhä likemmäksi Lauria. Ja vihdoin oli aivan hänessä kiinni. Rupatteli ja maireana naureskeli.
Lauri ei tiennyt mitä ajatella. Häntä hävetti ja tympäsi. Kun oikein suuhun tukkii! Jos vielä joku sattuisi tämän näkemään! Arkana pälyili hän ympärilleen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. -- Ja toiselta puolen se tuntui somaltakin tämä tällainen. Ja kukapa tätä nyt näkee. Pimeä yö eikä ketään ole liikkeellä.
Saviston rappujen eteen päästyä Lissu yhä Laurin käsikoukussa kiikkuen kumartui ottamaan avainta porraslankun alta. Veti Laurin mukanaan rappusille ja avasi porstuan oven.
Silloin Lauri irroitti kätensä Lissun kainalosta.
-- No hyvästi nyt sitte!
Hän ojensi kätensä Lissulle.
-- Etkö sinä tulekaan yöksi? pääsi Lissulta hiljainen ällistynyt huudahdus.
Lauri vain itsepintaisesti tarjosi kättään, ja Lissun täytyi vastata. Lauri kiiruhti pois.
-- Lissu oli täydessä todessa -- --!
Lauri nauraa tuhautti hermostuneesti, ja häntä hävetti vielä äskeistäkin enempi. Napitti palttoonsa huolellisesti ja käänsi kauluksen suoraksi. Veti lakin otsalleen ja alkoi hiljalleen viheltää.
Yht'äkkiä vihellys keskeytyi ja käynti hiljeni.
Jokohan hänen vallattomuutensa taas päättyi tyhmyyden tekoon -- --? Jos olisikin pitänyt mennä perille saakka, kun kerran sillä tavalla tultiin -- --? Jos on tapa sellainen?
Entistä voimakkaampana kohosi Annin vieno kuva mieleen.
Ei! Vaikka kaikki toiset niin tekisivätkin, niin hän ei tee! Hän ei tahdo! Olkoon vaikka tapakin sellainen!
Käynti reipastui ja ryhti varmeni.
Mutta kotitienhaaraa lähetessä käynti taas äkkiä hiljeni.
Lissu syöksähti hänen mieleensä ilmielävänä, sellaisena kuin hän oli hänet tänä iltana nähnyt. Hänen täyteläinen ja kehittynyt vartalonsa, hänen maireat silmänsä, hymyilevä suunsa, ja pehmeästi taipuileva pukunsa. Ja hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä kamarissa: -- --.
Riihen kohdalla Lauri pysähtyi aivan ehdottomasti -- --.
Maantien mutkasta riihen tuolta puolen kuului puhelua. Enempää ajattelematta hyppäsi Lauri riihen etukatoksen alle riihipinon taakse piiloon ja sieltä vaanien tuijotti pimeään, josta ääni kuului.
Sieltä tuli kaksi ihmistä kävellen. Riihen kohdalle tultuaan ne pysähtyivät.
-- Ei Leppirannasta näy valkeaa. Kyllä Lauri Savistoon on mennyt, sanoi toinen.
-- Sinne se tietysti on mennyt. Kyllä sillä vielä valkea olisi, jos se kotiin olisi mennyt. Syödä jahnustaisi se vielä -- sen kun oli jo niin nälkä, sanoi toinen.
Lauri tunsi miehet. Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi! Hän heristi korviaan.
-- Minnekäs me nyt sitten menemme? kysyi Tuppu.
-- Piru tietää! sanoi Jussi ja tuntui jotain kaivavan taskustaan. Mun on kuononikin niin kipeä ja taitaa olla verissäkin, tämä nenäliina ainakin on oikein murtumissa, siinä on niin paljon verta.
Tuppu kuului naurahtavan.
-- Oikeinko se Anni tahallaan sinua löi?
Anni löi? Lauri pidätti hengitystään.
-- En tiedä jos se nyt niin tahallaankaan. Mutta kun minä saavutin sen juuri kun se oli menossa porstuaan, huitasi se kädellään minua kohti, ja sillä oli avain kädessä, enkä mä ymmärrä kuinka se sattui mun nenääni. Aivan minä luulin sen irti lentäneen, selitti Jussi nenäänsä pyyhiskellen. -- Tämä on nyt niinkuin peruna. Piru -- sanoi sitten vielä.
Tuppu nauroi.
-- Tiesikö Anni kuka sinä olet?
-- Kyllä se sen tiesi.
-- Ei vain päästänyt?
-- Ei. -- Mutta kyllä minä sen vielä -- --!
-- Minä olisin kyllä päässyt. Me Hannan kanssa menimme niin siivosti käsikoukussa, ettei ikinä paremmin. Mutta kun se meni ikkunalle kopistelemaan että tultaisiin ovea avaamaan, niin silloin minä aloin kantapäitäni välkyttää. -- Muutama pöhlö, kun ei ymmärrä avainta ottaa että kolistamatta sisään pääsisi! kertoi Tuppu.
Jussi tuntui yhä nenäänsä pitelevän puhuessaankin.
-- Kun ei se Lauri vain olisi niinkuin pihkaantunut siihen Anniin? Eikä taida Anninkaan toisin olla.
-- Sitä minäkin vähän jouduin epäilemään.
-- Mutta siinä tehdään kiusaa. Ei sitä niin vain Laurille anneta! Täytyy sitä oman kylän poikainkin osansa saada.
Tämä oli jo enempi kun Lauri jaksoi kuunnella. Raivostuneena hyppäsi hän Jussin ja Tupun eteen.
-- Hävetkää! Siat!
Jussi ja Tuppu ensin hölmistyivät, mutta sitten alkoivat virnistellä.
-- Riihikartanoillako se Lauri vain riijailee -- --
Lauri oli niin kiukuissaan että itkua tuppasi, eikä osannut sanoa mitään.
-- Mene nyt äitisi viereen nukkumaan, hän antaa sinulle rintaa, sanoi Jussi, ja ilkeästi naurahdellen läksivät Jussi ja Tuppu menemään samaan suuntaan josta Lauri oli tullut.
Vaistomaisesti kääntyi Laurikin hitaasti kotiin päin menemään. Ja nyt hän älysi mitä hänen oikeastaan olisi pitänytkin Jussille ja Tupulle tehdä. Tarttua molempain tukkaan ja takoa heidän päitään yhteen -- potkia -- purra, viskata pää edellä ojaan ja sinne ruhjoa -- --
Hampaitaan kiristäen muljautti hän sinne päin jossa tiesi Jussin ja Tupun menevän.
-- Sai se Anni edes Jussia täräytetyksi -- --
Melkein tuli mieli hyväksi kesken kiukkua.
Anni, joka oli äskeisessä mielen myllerryksessä ajautunut takalaidoille, siirtyi sieltä nyt jälleen etualalle. Lauri näki hänen aivan kuin siinä edessään seisovan. Hän koetti hymyillä Annille ja palauttaa samaa mielialaa mikä oli seuratalolta lähdettäessä. Mutta se ei onnistunutkaan. Hymy tuntui tehdyltä, eikä hän voinut katsoa Annia suoraan silmiin. Ja Annikin tuntui olevan kylmä hänelle. Aivan kuin olisi yrittänyt välttää hänen katsettaan. Syrjään vain katsoi ja hiljalleen loittoni. Oli aivan kuin olisi jotain tapahtunut, sellaista joka heidät erottaa.
Ja vihdoin Lauri tunnusti olevansa syyllinen... Hän melkein toivoi että maa hänet nielisi.
-- Olihan hän siinä maantiellä seisoessaan jo ehtinyt katua sitä kun ei yhtäkaikki mennyt Lissun kanssa kamariin -- --
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän näki Annin kiiruhtavan pois itkien ja kädet silmäin päälle painettuina -- --.
Hän oli aivan yksin pelottavan hiljaisessa talviyössä.
Kuitenkin tuntui helpommalta nyt kun oli saanut sen sanotuksi. Oli aivan kuin olisi se tähän saakka ollut kautta sielun hajoitettuna likaisuutena, mutta nyt saatu paremmin yhteen paikkaan kootuksi.
Nukkumaan menoa ei hän kuitenkaan voinut ajatellakaan. Meni vain läpi pihan, navetan ja rehuladon editse menevää takakujaa kylän karjatielle.
Siellä hän sitte käveli edestakaisin.
IV.
Iltamamatkan Laurille aiheuttamissa mielenkuohuissa pysytteli ylimpänä pinnalla katkera katumuksen ja kirvelevä häpeän tunne sen johdosta mitä siinä riihen edessä maantiellä oli ajatellut. Kaikki tuntui tahratulta ja särkyneeltä.
Siellä karjatiellä edestakaisin astellessa hänelle muistui mieleen muuan päivä kansakouluajoilta. Uskontotunnilla opettaja puhui niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka ihmistä, ja varsinkin nuorta ihmistä maailmassa väijyvät. Hän puhui niin elävästi ja sydämeenkäyvästi, että vallattomimmatkin pojat istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Hänellä oli kova työ pitäessään silmiin tunkevia kyyneleitä muilta piilossa, niin syvästi opettajan puhe häneen vaikutti. Kyynelten salaaminen onnistui kuitenkin jotakuinkin. Mutta illalla hän sängyssä hiljaa rukoili, että Jumala antaisi hänen ensi yönä kuolla ja siten pelastaisi hänet maailman kiusauksilta ja vaaroilta.
Nyt oli hän joutunut kiusaukseen ja -- langennut -- --
-- Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin sinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.
Silloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus kuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.
Hän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei tätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään tehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt tämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!
Mutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan, eikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli tahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti huolen että hän tahran olemassaolon muisti.
Hän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän lupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi hän ei tahraa päästä!
Hän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen johdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli kuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin sanoakseen:
-- Sopiihan tuota koettaa.
Katumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että Anni on suuressa vaarassa ja että hänen -- Laurin -- pitää yrittää hänet siitä pelastaa ja -- se tuntuikin hyvin tärkeältä -- jollain tapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin Jussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei kukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?
Kirje siinä suhteessa tuntui varmimmalta ja parhaimmalta.
Uudenvuodenaattona saunasta tultua hän vetäytyi kamariin ja alkoi kirjoittaa Annille. Sydän sykki ja posket hehkuivat.
Samassa Niilo avasi hiljaa oven ja kurkisti kamariin.
-- Uu'u -- -- Plikoillenko sä kirjotat -- -- ihihi -- --
Vasta nyt huomasi Lauri Niilon ja säikähti.
-- Mene pois sieltä! Aina sun pitää olla -- --
-- Ihihi -- -- kuului vielä kun ovi pantiin kiinni.
Lauri jatkoi keskeytynyttä kirjoittamistaan.
Kun kirje oli valmis luki hän sen. Posket kuumenivat yhä enempi ja silmiin ilmestyi hämmästyneesti tuijottava sävy.
Hän nousi kävelemään. Hetken käveltyään pysähtyi ja katsoi miettien eteensä. Istahti pöydän ääreen ja käsi poskella luki kirjeen uudelleen.
Jäi taas eteensä tuijottamaan.
-- Pössö! murahti sitten itselleen ja liikahti hermostuneesti.
Kirjeestä oli tullutkin kokonaan toinen kuin hän oli aikonut.
Siitä oli tullut rakkauskirje -- --
Hän oli jo rutistamaisillaan kirjeen kouransa sisään, kun samassa houkutteleva ajatus tuli mieleen.
-- Jos lähettäisikin tällaisen kirjeen -- --
Hän luki sen vielä kerran.
-- Kyllähän se oikein oli tämäkin ja kauniisti -- mutta -- --
Ulos katsoen, huulet tiukasti suljettuina hän rutisti kirjeen kouransa sisään ja pisti taskuunsa.
Hetkisen istuttuaan hän alkoi kirjoittaa uutta kirjettä, huolellisesti varoen, ettei siitä vain tulisi samallaista kuin äskeinen oli.
Juuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:
-- Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun pitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa luomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.
-- Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet pöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.
Sen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti hajoitti siitä syntyneen keveän karren.
Seuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja äiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi. Silloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja luettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.
Tuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on kokonaan kirjoittamatta!
Päivällä tuli Maija miehineen -- Nummismäen emäntä ja isäntä -- vieraisille.
Lauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun seassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun maanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja palkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.
-- Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä ajatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen, yltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin kuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein hyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon sellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.
-- Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä ovat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi Nummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja kolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja rääpystää sen mitä itse ehtii.