Part 10

-- Tällä seudulla on muuten omituinen piirre se kun naisetkin ottavat osaa raskaampiinkin maanviljelystöihin, niinkuin kyntämiseen ja kuokkimiseenkin, alkoi maisteri jälleen. Mutta sekin juuri osottaa kuinka huonosti kannattavaa on maanviljelys meillä Suomessa. Edistyneemmissä ja rikkaammissa maissa ei naisten tällaisiin töihin tarvitse osaa ottaa. Esimerkiksi Amerikassa ei farmarien tyttärien ja rouvain tarvitse tehdä juuri mitään. Kodin vain hoitavat ja ovat kuin herrasneitejä. Miehet tekevät kaiken työn. Karjankin siellä miehet hoitavat.

-- Sinne päinhän se alkaa jo täälläkin mennä. Maatyötä pakataan pitämään jonkinlaisena häpeänä talon tyttärille, sai Lauri sanotuksi.

-- Vai alkaa täälläkin jo sellaista ilmetä. Mutta silloinhan maanviljelys rupeaisi kannattamaan vielä nykyistäkin huonommin. Työntekijät vähenisivät ja elämänvaatimukset yhä vain lisääntyisivät. Nyt jo valitetaan palkkain suuruutta ja työväen puutetta, mutta silloinhan sitä vasta oikein tulisi valituksen aihetta.

-- Sitähän minäkin olen Artturille sanonut että kannattaako se? Ja olisiko se yleensä mahdollista meille? Pitäisi luopua niin paljosta ja tehdä semmoinen suuri muutos. Osaisiko sitte töitäkään johtaa ja hoitaa sellaista taloutta? Kun ei ole koskaan ollut tilaisuutta lähemmin siihen tutustua.

-- Ei siitä mitään tulisi, vakuutti maisteri. Osaisiko rouva laittaa sellaista ruokaakaan kuin talonpoikaisväki syö? Ja jos osaisittekin, niin meikäläisen, ja yleensä sivistyneiden ihmisten, on mahdoton tulla toimeen sellaisella ruoalla. Eihän siinä ole paljon mitään muuta kuin leipää, silakkaa ja perunoita. Täytyisi laittaa kaksi keittiötäkin, toinen itseään varten ja toinen työväkeä varten. Se taasen olisi liian paljon talonpoikaistalossa.

-- Niin. Siitä tulisi niin monta muutosta. Ja sitten vielä pitäisi tehdä velkaa. Se minua enimmin pelottaa. Artturi kyllä sanoo, että maanviljelys kannattaa kun sitä vain innolla ja taidolla hoidetaan. Mutta en minä tiedä.

-- Tuskin se kannattaa. Minä ainakin vahvasti sitä epäilen. Talonpojille se kyllä kannattaa. He tarvitsevat niin perin vähän. Työt tekevät itse omain lastensa kanssa. Se tulee niin huokeaksi -- kun ei tarvitse lapsilleenkaan antaa muuta kuin ruuan ja vaatteet. Ettehän te mitään palkkaa saa?

-- E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.

-- Niin, sanoi maisteri.

-- En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään antautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi. Ja kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni on jotain sellaista -- en tiedä kuinka sen oikein sanoisi -- jotain sellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää hengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin maisteriin.

-- Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei se mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet, eivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät osaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on luonnollista.

Nyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa viime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan nuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa edustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä. Aivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat vesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen parin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat korttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle läiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää toisilleen.

Yksi näistä herroista oli tämä maisteri -- --

Jollei pastori olisi samassa tullut kotiin, olisi Lauri joko lyönyt hatullaan maisteria vasten kasvoja taikka lähtenyt pois ja jättänyt asiansa toimittamatta. --

Ulos päästyään hänen päässään kuohui ja kohisi, se oli raskaassa pilvessä kuin luonto ukkosilman aikana. Pilven alta tulivat näkyviin maisterin kasvot. Hän huitasi kädellään kuin niihin iskeäkseen -- ja kaatui pyörineen keskelle pölyistä maantietä.

Hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut maisteri joka hänet kumoon löi.

Yksin kotiin päin ajellessaan hänelle vähitellen selvisi sen loukkauksen verisyys jonka maisteri hänelle ja _heille_ -- talonpojille -- heitti.

-- Talonpoika ei tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet -- --

Taas oli hän irroittamaisillaan kätensä pyörän ohjaustangosta iskeäkseen nyrkillään jotain -- --

Häntä melkein itkuun saakka harmitti saamattomuutensa. Kun ei saanut sanotuksi sille -- -- pirulle -- --

Äiti oli opettanut että herroille pitää nostaa lakkia, ja hän oli tähän saakka tätä neuvoa seurannut.

Tälle maisterillekin hän oli lakkia nostanut -- -- Mutta tästä alkaen hän ei lakittele ketään --! Ja maisterille hän rupeaa kääntämään selkänsä -- --!

-- Talonpojan elämässä on raskasta ja painostavaa ja hengen vapaata lentoa ehkäisevää, mutta talonpoika ei parempaa tarvitsekaan, se sanoi -- -- Vai niin -- -- Suurkiitos -- -- Herra maisteri tarvitsee parempaa, sellaista että henki jaksaa lentää viinapullon suulle ja korttipöydälle ja muualle yhtä huimaavan korkealla olevalle. Ja talonpojan hengen ei tarvitse jaksaa minnekään. Vatsassa vain saa loikoa leipä-, peruna- ja silakkapurun seassa -- -- Talonpoikaiselämä levisi hänen eteensä kuin harmaa alakuloinen suo. Toiset eivät ollenkaan huomaakaan että ollaan suossa, eivätkä siis osaa pyrkiä siitä poiskaan. Toiset tajuavat missä ollaan ja ponnistelevat päästäkseen suosta irti, mutta eivät jaksa kyllin lujasti tempaista ja aina tarttuvat jälleen kiinni. Jotkut pääsevät irti ja lentävät tiehensä. Siellä täällä on joitakin, jotka tässä suossa ovat valmistaneet itselleen vakavan ja lujan pohjan, jolla seisovat. Niin aikoi hänkin tehdä -- -- Mutta ei jaksanut. Ja nyt on hän kaulaa myöten suossa -- -- Nyt hän aikoo jälleen siitä nousta ja lentää tiehensä -- -- Miksei hän ole siihen oikeutettu yhtä hyvin kuin joku toinenkin? -- -- Eikä hän mennäkseen mene niinkuin niin moni muu. Vielä hän tulee takaisin uusin voimin ja kaikin puolin hyvin varustettuna, nostamaan niitä, jotka nyt tylsästi eteensä tuijottaen suossa rämpivät.

Itselleen ja Annille hän sen varman pohjan aikoi valmistaa. Mutta Anni löysikin toisen, sellaisen, jonka kanssa pääsi lentämään suolta kokonaan pois -- --

Hän oli joskus ajatellut, että jos se Anni menikin opettajalle vain senvuoksi kun se oli herra. Nyt oli hän siitä melkein varma. Anni on tajunnut talonpoikaiselämän harmauden ja pyrki siitä vapautumaan tätä tietä.

Ei Lauri voinut eikä tahtonutkaan Annia siitä moittia. Jospa hän vain löytäisi onnensa sitä kautta -- --!

Katkeralta vain tuntui, kun se talonpoikaiselämän masentavuus ja painostavuus joka taholta kiertää hänen onneaan särkemään -- --

Ja kun se maisteri kehtasi sanoa, että talonpojille se ei mitään merkitse, ja etteivät he tarvitsekaan parempaa -- --

* * * * *

Kotiin päästyään Lauri heti riisui vaatteet päältään ja meni sänkyyn. Mutta uni ei tullut. Äskeiset kokemuksensa olivat saattaneet hänen mielensä niin vilkkaaseen liikkeeseen että nukkumisesta ei tullut mitään.

Hetken aikaa vuoteella kiehkailtuaan hän nousi ylös, veti housut jalkaansa ja asettui pöydän ääreen istumaan. Pöydällä oli paperiarkin puolikas ja kynä. Hän veti paperin eteensä ja muutamia vuosilukuja, nimiä ja ajutuksettomia kiemuroita piirrettyään kirjoitti:

_Parannussaarna_.

Veti viivan alle ja sitten kirjoitti:

_Teksti_:

Veti taas viivan alle ja sitten taas kirjoitti:

-- Minulle, ehta maalaiskollolle, sanoi kerran muuan herrasmies päin silmiä näin:

"Talonpojille se maanviljelys kyllä kannattaa. He kun eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."

_Saarna_:

-- "Eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."

-- Hm -- hmm -- öhöm.

-- Tämä oppi ei ole mitään virran mukana tullutta eikä mitään tyhjää tuulen pieksämistä. Autuaasti edesmenneet isämme sen jo tunsivat ja sitä elämässään noudattivat. Kun pappi kinkerillä kysyi: "mikä on vanhempain velvollisuus lapsiaan kohtaan?" vastasivat he: "ruokkia ja verhota", laskivat ristiin pannut kätensä polvien päälle, sylkäsivät ja sitten arvokkaan näköisinä sulkivat suunsa. Millä ruokkia, sen he edestoivat syvää vatsanvaatimusten tuntemusta ilmaisevalla lauseella: "silakka ja puuro on talonpojan ruokaa".

-- Näinä viimeisinä päivinä, jolloin niin paljon murjaaneja oppeja ja vääriä profeettoja keskellemme noussut on, on moni isäin säädyistä taammaksi joutunut ja monilta ylönkatsotuksi tullut. Niinkuin myös tämäkin jalo ja ylevä oppi on monen mielestä vähäarvoiseksi löytty.

-- Mutta jos me tahdomme että siunaus ja onni kansamme askeleita johtaisi kaikilla sen teillä, tulee meidän kunkin itse kohdastamme jälleen tämä oppi kunniaan ja arvoon kohottaa, ja sitä kuulla.

-- Kuule sitä sinä talonpoikaisnuorukainen ja neito, jonka rinnassa kaiho ja kaipaus asuu ja suuri into korkeisin asioihin palaa! Kuule tätä ja tukahuta kaihosi, sammuta sielusi tuli -- tapa sielusi! Mitä sinä sielulla teet! Et sinä tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.

-- Kuule sitä sinä joka käryävän lampun valossa, toisten jo nukkuessa, sielusi nälkää tyydyttää koetat, jonka pyhin unelma on unelma -- saada kerran itse ostaa kirjoja itsellesi! Kuule tätä ja heitä herjat huolesi! Mitä sinä kirjoilla! Ruoka ja vaatteet sinun osasi on.

-- Kuule tätä sinä, joka ympärillesi kaunista ja itsellesi iloista luoda tahtoisit! Kuule tätä ja tyydy! Kauneus ja ilo kuuluvat muille, ei sinulle, joka olet talonpoika. Ruokaan ja vaatteisiin saakka kun pääset, niin älä ylemmäksi pyri!

-- Kuule tätä sinä, joka napiset ja syvää mielikarvautta rinnassasi kannat sentakia kun koko elämäsi kuluu ruuan ja vaatteiden haalimiseen! Kuule tätä äläkä napise! Sinä olet oikean osasi saanut.

-- Te talonpojat, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin koko kuin kahdeksasosa-manttaalin omistajatkin, kuulkaat tätä, älkääkä napisko ja napisemisellanne kirousta kansamme päälle vetäkö! Älkää napisko, mutta kiittäkää aina ja kaikkialla! Ja koska vatsanne ruuasta täysi on eivätkä vaatteenne ole repaleissa, niin tanssikaa ja hypätkää kuin nuoret peurat! Silloin te olette niinkuin teidän tuleekin olla, silloin teistä pidetään ja hyväillen poskelle taputellaan -- ja teitä nenästä vedetään ja takanapäin teidän yksinkertaisuudestanne leikkiä lasketaan -- --

-- Tuli taas yksi kirjoitus seuralehteen, hymähti Lauri ja meni takaisin sänkyyn.

XVII.

Sunnuntaina oltiin Alitalon Hildan luona. Leikittiin ennustuspeliä ennustuslapuilla.

-- Tästä pitävät akat enimmin.

Se tuli Katajiston Maijulle.

-- Sepä hyvä on kun akat tykkää. Silloin sitä aina tulee toimeen, ihaili Maiju.

-- Ennusta!

-- Noo -- tästä tykkää pojat tai tytöt.

Se tuli Alaniemen Miskalle.

-- Hyhhym, pani Miska. -- Pojat tykkää. -- -- Jokos mun piti ennustaa sitte? Mitäs minä nyt sanoisin?

-- Sano vaikka mitä.

-- Tälle tulee kaksi liikavarvasta.

Se tuli Raittisen Lyylille.

-- Varusta hyvä ihminen lääkettä ajoissa niin kauan kuin itse pääset apteekkiin, sanottiin Lyylille yleisen naurunhelinän sekaan.

-- Kyllä. -- Tämä ei välitä muusta, kun vain saa syödä ja nukkua.

Se tuli Leppirannan Laurille ja höystettiin vilkkaalla naurulla.

Laput loppuivat, ja juuri samassa toi Hilda kahvia.

-- Oikeastaan pitäisi tytöille tarjota ensin, mutta kun nyt on näin tuttu joukko, niin minä menen vain järjestyksessä ja tarjoan Laurille ensiksi, selitti Hilda.

-- Järjestyksen vuoksiko vain? Onhan siinä jotain muutakin, veitikoitsi Lauri.

-- On on -- on siinä jotain muutakin, mutta minä en meinannut näin joukon aikana sanoa, myönsi Hilda samaan tapaan.

-- Sitä minäkin. Kiitos.

Hilda siirtyi Katajiston Maijulle tarjoamaan.

-- Kyllähän Laurille saikin ensimäiseksi tarjota, se kun ei perusta muusta, kun vain saa syödä ja nukkua, sanoi Laikkolan Vihtori.

-- Niinkö?

-- Ennustuslaput sanoivat, eivätkä ne valhettele, totesi Vihtori.

-- Kyllä ne toisinaan valhettelevatkin, vastusti Lauri ylen suurta vakavuutta teeskennellen. -- Vaikka -- enpä tiedä liioin -- Niin se sanoi maisteri Valonen, se Asun uusi kesävieras minulle, ettei talonpoika tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.

-- Koska se sulle niin on sanonut?

-- Viime torstai-iltana pappilassa.

-- Pappilassa! Se poika on jo ollut pappilassakin. Kenen kanssa?

Siitä sukeutui leikinlaskua pitemmältäkin.

-- Oikeinko todella se maisteri sanoi sulle sillä tavalla? kysyi Miska, kun leikinlasku alkoi tyyntyä.

-- Oikein todella.

Kummastelevia hymähdyksiä kuului.

-- Se on tämä meidän herra maisteri yksi niitä herroja, jotka silloin viime talvena siellä junassa korttia pelasivat, kun sinne kokoukseen mentiin, sanoi Lauri Katajiston Maijuun kääntyen.

-- Onko? No minä olen ajatellut ja ajatellut että missä olen tuon herran ennen nähnyt, kun se on olevinaan niin tutun näköinen. Vai niitä se on. Juoppo.

Toiset utelivat tarkemmin, ja Maiju ja Lauri kertoivat. Lauri kertoi sitten vielä pappilakokemuksensakin. Sen jätti sanomatta mitä varten pappilassa oli ollut.

Alaniemen Miska sitten rupesi kertomaan, miten hän kerran meni Hallismäkeen. Siellä oli silloin kotona se Jussikin, joka toissa vuonna pääsi seminaarista ja nyt on opettajana siellä -- missä se nyt taas olikaan --

Joku toinen muisti.

-- Niin siellä. Se oli silloin kotona, ja sitten siellä oli Venttäsen maisteri, tai ylioppilas se taitaa vasta ollakin, ja Kirkonkylän osuuskaupanhoitaja ja sitten Anska, Masa ja minä. Eikä mitään muuta tehty koko aikana kuin korttia pelattiin. Niin että minä jo ajattelin, että tekeeköhän herrat, tai miksi niitä sellaisia sanoisi, tätä ominensakin ollessaan, vai silloinko vain kun meikäläisiäkin on mukana. Silloin ne ainakin jo pelasivat kun minä menin ja jäivät vielä pelaamaan kun minä läksin pois.

Joillakin toisillakin oli samantapaisia kokemuksia kuin Miskalla. Varmaan ei kukaan tiennyt pelaavatko herrat keskenäänkin vain korttia, mutta heikäläisten kanssa ollessaan eivät tee muuta kuin sitä, ellei mitään erityistä asiaa satu olemaan.

-- Ja sellaisille meidän pitäisi nostaa lakkia -- korttipelureille -- heitti Lauri.

-- En minä ole ainakaan kahteen vuoteen herroille lakkiani nostanut, enkä nosta, jos ei kerran muillekaan tarvitse nostaa, sanoi Miska vakaasti.

-- Pojat tuntuvat saaneen huonoja kokemuksia herroista, pisti Laikkolan Vihtori ja meni piirongilla olevia pikkuesineitä tarkastelemaan.

-- Ne on sellaisia kokemuksia, että kun niitä vain muutamallekin jokukin kerta sattuu, niin talonpoikainen herrasväen kunnioitus muuttuu talonpoikaiseksi herrasväen halveksimiseksi, vakuutti Miska.

-- Ja juopa talonpoikaisväen ja herrasväen välillä jää aina avonaiseksi, lisäsi Lauri.

Siitä syntyi hetkisen äänettömyys. Katajiston Maiju sen lopetti sanomalla:

-- Mistähän ne sen päättävät -- niinkuin se maisterikin, ettei talonpoika muuta tarvitse kuin ruuan ja vaatteet?

-- Tottakai siitä kun meillä ei paljon muuta ole.

-- Mutta osottaako puute sitten, että ihminen ei tarvitsekaan sitä mitä häneltä kerran puuttuu.

-- Tottapa se maisterin laisille sitä osottaa.

-- Jos minä olisin puhuja tai osaisin kirjoittaa sanomalehtiin, niin kyllä minä selvittäisin, kuohahti Miska ja nousi kävelemään.

Toiset naurahtivat. Ei pilkkanaurua, mutta jotain muuta naurua.

Laurin mielessä välähti kuva.

Jos hän nyt pääsee seminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi, niin silloin hän pystyy kirjoittamaan sanomalehtiin, ja silloin hän tuo julki sen kaihon ja kaipauksen joka talonpoikaisnuorison rinnassa asuu, ja näyttää että talonpoikakin tarvitsee jotain muutakin kuin ruuan ja vaatteet. Jos ei hän muuta voisikaan tehdä, niin ainakin sen hän tekee.

Tuntui aivan kuin hänen seminaariin menonsa vasta nyt olisi saanut oikein oikean pohjan alleen. Hän menee sinne näiden lähettiläänä, ja siellä hänestä kasvaa näiden ja monien tuhansien muiden heidän kaltaistensa tunteiden ja ajatusten tulkki, joka ajaa heidän asiaansa elämän suuressa oikeudenkäynnissä.

Keskustelu hänen ympärillään alkoi jälleen saada leikinlaskun luonteen. Kokonaan siksi sen käänsi Vihtori, joka piirongin luona otteli pienen lyijyjalustaisen guttaperkka-ukon kanssa.

-- Ka ka ka lurjusta kun ei makaa. Makaa siinä, äläkä aina nenä pystyssä toljota, riiteli Vihtori ukolle. -- Siin' on sulle! Hän nappasi ukkoa niin että se lennähti lattialle, hoiperteli ja tärisi siinä hetken ja sitten jäi seisomaan suorana ja varmana.

-- Peijakasta kun on pahasisuinen!

-- Koetahan lempeydellä sitä taivuttaa! kehotti Hilda.

Vihtori koetti hyvin hellävaroen painaa sitä milloin yhteen, milloin toiseen asentoon, mutta aina kun hän päästi irti, kohosi ukko heti pystyyn, pudisti päätään ja katsoi tuimasti eteensä.

-- Ei siihen pysty lempeys, ei ankaruus. Huonosti kasvatettu -- huonosti kasvatettu, huokasi Vihtori.

-- Annappa minä koetan, sanoi Hilda ja meni piirongin luo. Hän sai ukon heti pysymään makuulla.

-- Kah! pääsi Vihtorilta.

Siitä puhkesi taas naurua ja leikinlaskua pitemmältäkin.

-- Tulkaa ennustamaan! Minä olen jo sekoittanut ja jakanut laput, huusi Lyyli pöydän luota kesken naurua.

Vähitellen keräännyttiin jälleen pöydän luo.

-- Lauri alottaa.

-- Sama se -- -- Tämän kauneimmat unelmat toteutuvat.

Se tuli Laurille itselleen.

XVIII.

Leppirannan Niilo meni kihloihin Rantakorven Mantan kanssa.

Rantakorvesta oli isäntä kuollut pari vuotta sitten ja emäntä nuoren tyttärensä kanssa renkipojan avulla asua kituutti taloa. Heinäajaksi meni Niilo jo Rantakorpeen, vaikka ei vielä ollutkaan vihitty eikä edes valmiiksi kuulutettukaan. Mutta kun talossa oli niin kova työvoiman puute, ja kun siitä lopultakin kuitenkin sinne muutto tulee.

Syksyllä antaa Mantan äiti talon Mantalle ja Niilolle ja itse asettuu eläkkeelle.

Lauri sanoi tätä Niilon naimisiinmenoa kakarain touhuksi ja salaisuudessa epäili, että millekähän pohjalle sekin vain perustunee. Ensin hän oli melkein häpeissään sen johdosta ja monta kertaa suuttuneena aikoi sanoa Niilolle suorat sanat. Vähitellen kehittyi hänen mielialansa sellaiseksi, että hän naurahteli, pyörähteli kantapäillään ja kutsui Niiloa aviomieheksi. Kunnes vihdoin huomasi olevansa ilkeä, alkoi hävetä itseään ja jätti Niilon kokonaan rauhaan.

Sitä hän vain ei jaksanut käsittää kuinka Manta oli voinut Niiloon taipua. Nuori ja kaikinpuolin moitteeton tyttö sen mukaan kuin hän tiesi.

Mutta sitäkään ei hän sen pitemmälle ajatellut. Oma heidän on asiansa. Mitäpä sen häntä tarvitsee liikuttaa. Ja kukapa sen tietää kuka tässä maailmassa oikein tekee ja mikä kutakin ohjaa tekemään sitä mitä tekee.

Laurilla olikin omissa asioissaan kyllin ajattelemista. Hän oli saanut kutsun elokuun 20 päivänä saapua seminaarin pääsytutkintoon.

Vasta nyt hän vanhemmilleen sanoi aikovansa mennä seminaariin.

Hän oli suunnitellut siitä syntyvän pitemmän keskustelun. Isä ja äiti tietysti panevat vastaan, mutta hän ei ota sitä huomioonkaan. Ottaa vain puheeksi asian rahallisen puolen ja muiden sen tapaisten seikkain järjestämisen.

Mutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä kuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon, aivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle hyökkäävältä.

Eikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.

Vasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan kolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti asian puheeksi.

-- Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä kerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia vaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin kuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.

-- Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä hampaitaan puhdistaen.

-- Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?

-- Saa siltä.

-- Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että edes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin pitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?

-- Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.

-- Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta -- kuinka vain itse tahdot.

Lauri ei osannut siihen sanoa mitään.

-- Mutta etkö sinä yhtäkaikki jää kotiin! Joka paikassa on hyvä olla, mutta ei missään niin hyvä kuin kotona. Kun Niilokin menee pois -- --

Äiti koetti hymyillä ja katsoi odottavasti Lauriin.

Lauri ei sanonut siihen mitään. Pudisti vain kieltävästi päätään.

Isä istui penkillä ikkunan luona ja massuttamalla piippua imeskellen tuijotti ulos, vavahtelevin poskin ja silmiään tiheään räpytellen.

Heti seuraavana päivänä osti äiti flanellia ja liinaa ja vei Marttusen Leenalle, jotta hän neuloisi paitoja ja alushousuja Laurille.

* * * * *

Isä makaa sairaana, kissa kävelee kolmella jalalla, ja lehmät ovat ryöstäytyneet Alitalon kauravainioon.

Lauri oli tuskastunut. Puhisi ja riuhtoi ja säälimättä katkoi nuoria kuusen taimia aitakarahkoiksi.

Huomenna kesken kiireintä heinäaikaa pitää hänen, talon ainoan työhön pystyvän miehen, lähteä aitaa tekemään! -- Mikä kumma sen isänkin juuri nyt sänkyyn nakkasi? Tässä olisi yllin kyllin sivutyötä kouluvalmistuksissakin, mutta aivan kuin kiusaksi nyt kaikki työt ja vastahakoisuudet tähän yhteen kasautuvat. Meinaavat kai että tehköön nyt kun kerran pois aikoo lähteä. -- Ja kyllä minä teenkin! Vaikka yöt päivät, nämä pari viikkoa! Siihenpä tuo sitten loppuu.

-- Kukahan täällä sitten rupeaa töitä tekemään, kun minä pois lähden?

Hän pysähtyi hetkiseksi ja katsoi laskevan auringon punaamaan metsänrantaan.

-- Tehköön kuka tahtoo.

Jälleen alkoi hän hakata.

-- Mutta millähän tavalla ne raha-asiat järjestetään? Miten se isä saa minun koulukustannukseni suoritetuksi?

Kirvestä pitelevä käsi herpautui, ja koko ruumiissa tuntui jonkillainen lamaannus.

-- Kun ei siitä saa mitään neuvotteluakaan aikaan, siitä asiasta. Mikä ihme siinä onkin, kun ei sitä saa sanotuksi, vaikka se niin monta kertaa on kielellä pyörinyt? Tuntuu vain melkein ilkeältä sitä asiaa puheeksi ottaa. Isä ja äitikin näyttävät siitä puhumista karttavan -- -- Mutta tottapahan tuo jollain tapaa järjestynee tuokin.

Hän kokosi karahkat kimpuksi, heitti kimpun selkäänsä ja läksi pois. Aurinko oli jo hetki sitten laskenut. Oli hyvin myöhä ja hiljaista.

* * * * *

Leppirannan isäntä ei ottanut toipuakseen. Jo neljättä päivää makasi ja yhä vain näytti menevän alaspäin. Saadakseen paremmin rauhaa muutti hän kamariin makaamaan.

Neljännen sairastuspäivänsä iltana kutsui hän Laurin luokseen sinne. Lauri aavisti, että isällä on jotain tärkeää sanottavaa, ja melkein juhlallisen hiljaa meni kamariin. Asettui muurin luo tuolille istumaan. Isä katsoi häneen hetkisen. Sitten kysyi:

-- Koskas sinun pitikään sinne kouluun mennä?

-- Viikko ensi tiistaista.

-- Hm -- --

Oltiin vähän aikaa hiljaa.

-- Ennen kuin lähdet sinne niin ota ja kirjoita ja pane sanomalehtiin kuulutus tämän talon ja irtaimiston myynnistä.

Isä kääntyi seinään päin. Lauri tunsi maailman hämärtyvän silmissään.

-- Myödäkö te sen aiotte? sai hän vaivalla sanottua.

-- Mikäs tässä muu on neuvona. En minä enää jaksa -- -- Ja milläs minä sinun koulusikaan muuten maksan -- --

Isän ääni sortui kesken.

Kuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni vinnille kesäkamariinsa.

Seuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.