Part 1

LEPPIRANNAN LAURI

Romaani

Kirj.

JAAKKO NIKKINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

I.

Kituvaloinen lamppu paloi pöydällä.

Kalpea ja heikkorakenteinen nuorukainen istui pöydän ääressä kynä toisessa kädessä ja avattu kirjotusvihko toisen käden alla pöydällä.

Tämä päivä oli ollut hänelle merkkipäivä, ja senjohdosta oli hän päättänyt alkaa kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan. Päivällisaikana oli hän hakenut vinniltä kirstusta kansakoulun neljänneltä osastolta jääneen melkein puhtaan kirjoitusvihon. Sen nimilappuun hän kirjoitti: _Päiväkirja_. Ennestään siinä jo oli opettajan käsialalla hänen nimensä: Lauri Leppiranta.

Nyt, toisten jo maatessa, hän siihen kirjoitteli mietelmiään, silmissä surumielisesti uneksiva ilme.

"Tänään on ollut syntymäpäiväni. Olen nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta -- --

"Päivä on ollut samallainen kuin kaikki muutkin päivät joulun alusviikoilla, pilvinen ja sumuinen, tuuleton ja valoton ja unettavan hiljainen. Olen ajanut Rutakorvesta havuja tunkioon koko päivän.

"Siinä suhteessa on päivä ollut muista päivistä eroava, että mieleni on kaiken päivää ollut niin herkkä ja aavisteleva. On tuntunut niin omituisen juhlalliselta, kun on ajatellut sitä että taasen on yksi viittaväli kulettuna kohti sitä elämän päämäärää joka on jossain.

"Ikäni puolesta alan siis olla täysi mies. Olenko muuten täysi mies?"

Tässä hän pysähtyi ja asettui käsi poskella miettimään. Sitten hän taas kirjoitti:

"Olen kummallinen sielu, epävakainen sielu. Toisinaan voin innostua niin etten tunne mitään rajoja. Hehkun ja vapisen. Näen itselläni niin äärettömän paljon tehtävää etten voisi saada kaikkia tehdyksi vaikka eläisin sata vuotta. Toisinaan taasen toivon kuolemaa. Elämä näyttää niin synkältä ja toivottomalta ja minä itse olen niin heikko ja voimaton etten jaksa mitään tehdä. Minulla ei ole maailmassa mitään tehtävää -- muuta kuin sortua sen kiusauksiin ja kurjuuteen. -- --"

"Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Kaikkialla vain kolkkoa kurjuutta ja toivottomuutta. Kaikkialla vain sellaista mikä kaipaa parannusta ja on parannettava. Silloin joskus innostun. Kenties on minullekin varattu joku tehtävä tässä suuressa parannustyössä. Ja minä tahdon sen tehtävän suorittaa! Tahdon neuvoa, kehoittaa ja varoittaa ja itse olla hyvänä esimerkkinä! Innostukseni on ylimmillään. En tunne mitään rajoituksia. Voin tehdä vaikka mitä -- --"

"Mutta mitä tekisin? -- Tulevaisuusihanteissani olen epävakainen. Milloin näen itseni maanviljelijänä, joka mitään kaihoamatta rengin kanssa pellolla raataa, milloin runoilijana, joka pilvistä tätä maallista elämää katselee, milloin kansakoulunopettajana, joka lempeästi kylvää opin siemeniä vaaleatukkaisiin talonpoikaislapsiin -- --".

Tässä ajatus pysähtyi. Ajatuksen aiheita kyllä pyöri päässä, mutta ne olivat niin löyhiä, että kun niihin tarttui niin ne hajosivat, tai niin lujia ettei niistä voinut mitään muovailla. Hän luki sen mitä oli kirjoittanut, mutta ei siitäkään ollut apua. Tähän se nyt täytyy tällä kertaa lopettaa.

Vasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli pöydällä hiljaisessa tahdissa.

Pöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka puoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit oli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä lattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo muurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat sysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista, kähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.

Alakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi epäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön. Kenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin pesästään pudonnut linnunpoika -- --?

Ajatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.

Lamppu vain hiljaa sihisi.

Toisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään elämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on kauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on kaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa, Hymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa, Nurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle muullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä. Ajattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa valmista mistään.

Toiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei voi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä siitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta jonkun pettämiseltä. -- -- Ja niin on elämä kuin alituisessa syyssumussa kulkemista -- --

Sellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään remahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista yrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon, jota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja umpimieliseksi.

Ainoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin oli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen. Kelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta suurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden ainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui ensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.

Kansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta tukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.

Yksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti jäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla tuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen ajoissa rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja alkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut mitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin -- kuusitoista vuotiaalle miehelle -- ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä pois metsästä.

Ihan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi ei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla? Elinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee samallaista kuin hän tunsi silloin.

Rannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin jo oli kotona, hän sanoi:

-- Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin maantöitä tekemään.

Kunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä alkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli ainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan hänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä ja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. -- Nyt on Rannan suutarikin kuollut.

Pesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät sumenivat.

Lamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien takaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.

-- Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi isä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.

-- Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja kynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.

Äiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista yhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän uskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon huomiota.

Ulkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun valossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi pehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja epämääräisinä.

Kuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen. Nousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat kuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi kiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät pellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle lakanalle vedetty paksu musta viiva.

Oikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien vieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset joen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala vapaa.

Yhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein hiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Oli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan ja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan, vaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.

Hiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas pysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat niinkuin hopea.

Hän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku viikko sitten ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle. Näki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat tummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät ja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain kuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo veikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.

Ja Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä pois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka pidätti häntä.

Ja kuitenkin -- -- Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä ulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua noudattaa.

Mutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että annettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro käteen -- uskaltaisikohan hän lähteä -- --?

Tuskin.

Taitaisi jäädä seisomaan käsi oven kahvassa ja taakseen katsomaan. -- --

Hän katsoi kuuta ja syvän sinistä taivasta, jolla muutamia keveitä hattaroita hiljalleen purjehti. Sieltä puhui elämän käsittämätön syvyys ja hiljaisuuden onni. Mieli herkistyi ja mielen kaiho kasvoi koko olemusta väräytteleväksi.

Oli aivan kuin olisi jotain ollut syntymässä. Ja vihdoin syntyikin. Kaksi sanaa -- --

Niinilän Anni.

Niiden alku oli viime kevättalvelta, kun he eräänä sunnuntaina menivät Alasen Eeron kanssa lainakirjastolle. Likellä seurahuoneen tienhaaraa tuli heitä vastaan kolme tyttöä, arvattavasti kirjastolta hekin, koska jokaisella oli kirjoja. Yksi tytöistä tervehti Eeroa. "Kuka tuo oli, joka sinua tervehti?" kysyi Lauri Eerolta. "Niinilän Anni", vastasi Eero. Lauri katsahti taakseen, ja juuri samassa katsahti Annikin taakseen. Heidän katseensa sattuivat yhteen. Pari silmänräpäystä he niin katsoivat toisiinsa ja jälleen kääntyivät kumpikin suunnalleen.

Mutta sen jälkeen Laurin sydän aina sykähti ja poskille kohosi vieno lämmittävä puna, kun kuuli Annin nimeä mainittavan. Sen jälkeen hänestä oli alkanut tuntua, kuin olisi joku häntä kotiin kiinnittänyt. Ja Niinilän Anni se oli, jonka pettämiseltä se tuntui jos alkaisi hummata niinkuin muut pojat.

Kaksi kertaa oli hän sen jälkeen Annin nähnyt. Silloin siellä Naattiniemen mutkassa, kun vei kauroja asemalle, ja toisen kerran Paupin kankaalla, kun oltiin maantietä hiekoittamassa.

Viime Juhannuksena oli Anni ensi kerran ripille laskettu. Sen oli Lauri kuullut. Eikä Anni vielä ottanutkaan varsinaiseen nuorison elämään osaa, mutta ei hän uskovainenkaan kuulu olevan, niinkuin monet muut viimevuotiset rippikoulutytöt. Muuten vain kerrottiin lueskelevan, hyvin ahkerastikin. Se tieto omituisesti ilahutti Lauria. Lukumieheksihän häntä itseäänkin puhuteltiin.

Sängystä kuuluva isän haukotus havautti hänet. Hän luuli että sieltä tullaan lattialle, ja kyyristyi seinää vasten. Ketään ei kuitenkaan tullut lattialle. Mutta sittenkin hän pitkän aikaa seisoi seinää vasten kyyristyneenä ja odotti että isä jälleen nukkuisi. Sitten alkoi hiljaa riisua vaatteita päältään, kiipesi ylisänkyyn ja pujottautui peiton alle Niilon viereen.

Kello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.

II.

Kun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä. Hänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa vielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi hetkiseksi silmänsä kiinni.

Alhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi lauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari runonpätkää, -- Niinilän Anni tuli häntä vastaan.

-- No mutta -- eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä nuhtelevasti.

Se kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään.

-- Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa aamulla ylös nousta, jatkoi isä.

Lauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi. Hät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti talliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.

Elämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.

Valopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä muiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas, johon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.

Näitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän oli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan helmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä elämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo, ja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.

Näin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.

Aamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään Pikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni kouluun.

Kun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:

-- Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa yrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten kasteltavaksi!

Savua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän ulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.

Lauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto paikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja herpaannutti.

Olihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että "kaksikin korvoa päivässä tehdään", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä puumieheksi luonut -- --!

Kurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain peläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.

Ajatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja pöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.

Äidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa virrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi irroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.

Toisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri voimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin heti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä itseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin että haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina itsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta mitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.

Vasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle taivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi. Toisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian ohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset puuloukkoon.

-- Katkesiko vanne? kysyi äiti.

Lauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä, vakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin myöskin teki.

Mutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata sijaa aivoissa.

Kun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista -- --!

Ensin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi, että nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi pinnistyneeksi odotukseksi.

Nyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä tällaisista -- --. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen ihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että hän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä jotain sellaista joka hänet vapauttaa -- tai mitä vain. Mutta jotain sellaista kuitenkin on tulossa.

Hän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille -- ja silloin huomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle puolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.

Kun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja päästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä pitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli aikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt pitikin käydä -- --!

Silloin tuli isä tupaan.

Laurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.

* * * * *

Isä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia ajatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.

Kun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua niin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on tullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet, nuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että lopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia lorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata tukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. -- Hm -- -- Kurkotellen korea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät tapojaan paranna!

Hakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että piippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.

-- Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. -- Eihän hänenkään kovin paljon sovi muista erota -- muiden mukaanhan sitä täytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan. Mutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään elättämään.

Silmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.

-- Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain sellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten lie syynä -- lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen vain on niin kova ahneus että -- -- Kun ei vain, kaiken muun hyvän päälle, lukisi itseään vikaan.

-- On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin suuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta pärettä. -- Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla, eikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä pojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta. Parempi työmies siitä vain sillä tulee.

-- Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa herran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin tuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten kuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä kulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla puhuakaan -- --.

Hermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin vihoissaan.

-- Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia puhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä kyhnytteli -- --. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla -- -- omalle pojalleen -- -- mutta -- --

Vähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille sanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota -- -- Kun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin sanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt näyttää! Tiedä -- vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin vilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin olisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä toisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!

Kuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen pitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.

Vihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi avata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi pilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille. Täytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja hakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui käsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä ruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.

* * * * *

Kesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin aiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä kiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet nyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä vapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.

Niilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän Laurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt kun ei sitä tullut -- --! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden höyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi:

-- Ruokaa!

Söi hotkeltamalla ja nenäänsä nuhistaen. Sitten läksi kylälle. Se oli Niilon jokapäiväinen tapa, mutta sittenkin Lauri ällistyi.

Että Niilo nytkin voi noin vain olla huoleton, vaikkei hänelle, Laurille, tullutkaan kirjettä -- --!

Sanomalehdessäkään ei ollut mitään. Eikä mitään muutakaan tapahtunut -- ja jännitys laukesi.

Ja Lauri ymmärsi ettei mitään sellaista voikaan tapahtua -- hänelle. Eihän hän ole mitään yrittänytkään! Eihän hänen hätäänsä kukaan tunne! Ja onnenpotkaukset -- ne eivät kuulu hänelle.

Hän tunsi valjua kyllästymistä kaikkeen ja halusi päästä nukkumaan -- nukkumaan ja unhotusta saamaan! Hän oli niin perin väsynyt -- ruumiillisestikin, mutta vielä enempi henkisesti.

* * * * *

Illalla ennen maata menoaan hän luki sanomalehden oikein valmiiksi. Olihan siinä yhtä ja toista. Maamiesseura ja nuorisoseura näkyvät yhteisesti toimeenpanevan kolmipäiväiset maataloudelliset luentokurssit heti ensimäisinä arkipäivinä tapaninpäivän jälkeen --. Hän haukotteli, taitteli lehden, pani sen pöydälle, sammutti lampun, riisuutui ja meni nukkumaan.

III.

Vaikka Lauri luentokurssi-ilmoitusta lukiessaan haukottelikin, tarttui ilmoitus kuitenkin hänen mieleensä. Ja kun kurssit vihdoin tulivat, oli hän innokkaimpia kuuntelijoita. Ei ainoatakaan esitelmää hän laskenut ohi menemään. Usein itseäänkin ikäänkuin hävetti, kun joskus aivan yksinkin istui isäntäin ja emäntäin kanssa salissa kuuntelemassa, samaan aikaan kun toiset nuoret ravintolahuoneessa rähisivät ja sukkeluuksia laskettelivat, aina sitä suuremmalla joukolla, kuta myöhemmälle ilta kului. Mutta ennemmin hän kärsi sen häpeän kuin oli ainoaltakaan luennolta pois.

Toisena päivänä hän haastoi isääkin mukaan lähtemään, mutta isä vain naurahti ylenkatseellisesti, teki syvästi halveksivan pään liikkeen ja murahti:

-- Tuollaisiin -- --!

Joutavaa se oli Laurinkin siellä kulku isän mielestä. Oppisikin siellä edes jotain sellaista että saisi jonkinlaisen viran itselleen! Mutta kun tuollaista turhanaikaista! Niinkuin ei tässä nyt maata taitaisi ilmankin rääppiä! Ja niinkuin nuo herrat siellä jotakin maan asumisesta ymmärtäisi! Phyh! Mutta ne pitää vain tähän aikaan olla herrat joka paikassa ja kaikki pitää käydä kirjain mukaan! Muuten ei ole mikään mitään! Ja sitten ollaan niin sivistyneitä että hoh helvetti! -- Toisi ne sieltä tänne tunkiolle mun kanssani havuja hakkaamaan, niin kyllä mä opettaisin niille kuinka maata asutaan! Työtä siinä pitää tehdä eikä vain lukea ja saarnata!

Ei hän kuitenkaan tahtonut Lauria estää siellä kulkemasta. Kun ei kerran ole parempaa mieltä, niin menköön! Oleilemalla ja kyläilemällä ne joulunpyhäin välipäivät muutenkin kuluvat.

Laurille oli luentokursseilla käynti kuitenkin jotain muuta kuin turhaa joutoaikain kulutusta. Siellä avautui hänelle uusi ennen tuntematon maailma ja hänen elämänuskonsa heräsi. Nyt hänkin löysi elämäntehtävän itselleen.

Hän rupeaa kasvattamaan itsestään maanviljelijää! Sellaista uudenaikaista ammattitaitoista maanviljelijää. Isä oli joulunpyhiksi antanut hänelle viisimarkkasen. Kun sitä oli vielä säästössä, tilasi hän itselleen Pellervon, joita muuan esitelmänpitäjä tarjosi.