Part 4

Hopkins raivosi pyssyineen hyökkääjien keskellä. Hän oli juuri pyssynsä perällä hurjasti iskenyt joukkueen johtaja -- "Iltistä", sillä se oli juuri hän, joka sotureineen oli hyökännyt karavaanin kimppuun -- ja, tempaisten tomahawkin kaatuneen kädestä hän kääntyi solakkaan intiaaniin, jolla jo oli puukko valmiina kuolemaniskuun, kun intiaani vilkaisi edessään seisovaan valkoiseen mieheen ja kauhistuneena peräytyi. "Verikäsi", ärjäsi hän vapisten, sillä hän oli tuntenut kansansa verivihollisen, ja kaatui samassa pää halki valkoisen miehen koston uhrina.

Kuin taikaisku huumasi pelätty nimi aavikon kesyttömät asukkaat -- pelästyneinä he tähystelivät ympärilleen ja pakenivat hurjina sitä kättä, jonka he luulivat voimakkainta voimakkaammaksi ja väkevintä väkevämmäksi. Yhtä nopeasti ja yhtäkkiä kuin he olivat tulleet, he hävisivätkin ja kohta ainoastaan haavoitettujen vaikeroiminen katkaisi kammoksuttavan hiljaisuuden.

Valkoihoiset eivät kuitenkaan luottaneet intiaanien pakoon, ja nouseva aamuaurinko valaisi heidän pyssynpiippujaan, ikäänkuin he vieläkin odottaisivat kamalan vihollisen hyökkäystä. Mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Autio ja äänetön oli aavikko heräävän auringon valossa. Ja ainoastaan vaunulinnoituksen ympärillä osotti tallattu, verinen ruoho, että rajut kiihkot olivat siinä raivonneet, viha ja tappelu riehuneet.

Punaihoiset olivat mukanansa vieneet kuolleensa ja haavoitettunsa; varuksessa oli vain kaksi Hopkinsin voittamaa intiaania. Hän muisti kostonsa uhrit. Otettuansa päänahkan toiselta ja sidottuaan sen, verisen voitonmerkkinsä, luotisäiliöönsä tarttui hän nuoren päällikön tukkaan, jonka tottuneesti pyöräytti vasemman kätensä etu- ja keskisormensa ympäri. Mutta silloin avasi kuolleeksi luultu yhtäkkiä suuret, tummat silmänsä ja tuijotti häneen hurjasti. Hopkins arveli paikalla pistää hänet kuolijaaksi ja puukko jo kohosi kädessä; mutta yhtäkkiä hän muutti mielensä, pisti aseen tuppeen, tarttui "lltiksen" käsivarsiin ja vastustamatta sitoi häneltä kädet selän taakse. Vasta vähitellen päällikkö tointui. Älytessään asemansa hän kohottihe ja katseli vangitsijoitaan ylpeästi ja halveksien, voitonriemuissaan tuon tuostaankin vilkaisten vyöhönsä.

-- Kenenkä päänahka sinulla on vyössäsi, lurjus? huusi Bob niehentyen lähemmäksi intiaania ja tutkivasti häntä tähystellen. -- Missä on Tom -- hä, missä Tom on?

Hopkins niinkuin kaikki muutkin hypähti säikähtäen seisalleen ja katseli ympärilleen. Neljä vaarallisesti haavoitettua virui muutaman vaunun vieressä -- mutta Tom ei ollut siellä. Pahaa aavistaen riensi johtaja kadonneen yölliselle vahtipaikalle. Hänen pelkonsa oli kauhealla tavalla toteutunut. Verissään makasi siinä ystävä, silminnähtävästi tomahawkin lävistämänä ja sitten päänahka irroitettuna. Hammasta purren hyppäsi Hopkins vankinsa luo. Ja nähdessään hänen voitonriemuisen katseensa pääsi rajattoman vihan huudahdus hänen huuliltaan -- mutta vielä sittenkin hän jaksoi hillittäytyä, Hiljaa, tuskin kuuluvasti hän virkkoi tovereilleen:

-- Tulkaa -- lähdetään!

-- Entä mitä tehdään tuolle pöyhkeilevälle heittiölle, jonka vyössä riippuu paraan ystävämme päänahka? kysyi vanha Bob, vihasta väristen. -- Mikä teille pisti päähän säästäessänne punaihoista, joka ansaitsisi kymmenkertaisen kuoleman, kun muuten olette valmis surmaamaan kaikki, mikä vain on intiaanin nimellistä? Miksi menettelette tässä kuin autuutenne siitä riippuisi?

-- Hän saa kymmenkertaisen kuoleman, kuten toivotte, Bob! vastasi Hopkins käheästi nauraen. -- Vaan ei meidän kädestä! Me viemme hänet mukanamme siirtoloihin.

-- Siirtoloihinko? Ettäkö hänet siellä pannaan vankeuteen, tutkitaan ja päästetään vapauteen varoitukset saatuaan? Enpä toden totta, Hopkins, teitä enää tunne!

-- Kuulkaa, mies! sanoi johtaja ja ilkeä ilme levisi hänen kasvoilleen. -- Te tiedätte minun vannoneen ikuista sotaa punanahkoja vastaan ja te tiedätte syyn, miksi sen olen tehnyt. Mutta mitä minua hyödyttää surmata hänet ja ripustaa hänen päänahkansa majani seinälle entisten kuudenkymmenviiden lisäksi? Eihän se ole kuin yksi enemmän. Satojen pitää kaatua, tuhansienkin, ennenkun kostoni on täytetty! Jos hänen kauttansa voin koko rodun hävittää, silloin, Bob, te näette, että minä hänet riemuiten uhraan isä- ja äiti-poloiseni muistolle -- hän on se välikappale, jonka kautta minä pyrin päämaalini saavuttamaan.

-- Niinkö? sanoi Bob, jolle alkoi selvitä johtajan tarkoitus. -- Pitääkö hänen kulettaa rokko sukuansa hävittämään?

-- Oikein arvasitte! Niin pian kun häneen tuhoava tauti on tarttunut, saakoon hän aseensa takaisin, nouskoon nopeimman hevoseni selkään -- olkoon vapaa! Kostotar sitten hänen askeleensa ohjatkoon ja hänen polkunsa suojelkoon, että hän pian heimonsa luokse ennättää! ja kun suunnitelmani onnistuu, kun heidän keskuudessaan myrkky leviää ja rutto riehuu, jälettömiin hävittäen perheitä, kyliä, koko heimoja, silloin, Bob, minä vasta voin sanoa täyttäneen valani, velkani suorittaneeni!

Tarkkaavasti nuori päällikkö kuunteli vihollistensa puhetta, mutta kun hän ei ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä, jäi häneltä puhe käsittämättä. Nähdessään valkoihoisten hommautuvan matkaa jatkamaan hän luuli heidän kulettavan hänet asuinpaikoilleen ja siellä intiaanien tavalla polttavan hänet paaluun sidottuna. Lujasti päättäen kuolla kuin mies, hän lauleli vain pilkka- ja sotalaulujaan, kun häntä vaunuihin nostettiin, ja luetteli niitä valkoihoisia vihollisia, jotka hänen isänsä oli surmannut, ja joiden päänahkat riippuivat isän majassa.

Sillaikana Sanla-Fén kauppiaat hautasivat kaatuneen toverinsa ruumiin, valjastivat muulit ja peittelivät huolellisesti haavoittuneet vaunuihin laitetuille vuoteille, hoitaen heitä hellästi kaiken matkaa. Hopkinsin täytyi taas asettua retken johtajaksi ja vangitsemansa intiaanin hän uskoi vanhan Bobin hoitoon.

Karavaani lähti liikkeelle ja saapui muutamissa päivissä Missouri-nimisen valtion rajoille.

* * * * *

Kolmen kuukauden kuluttua palasivat intiaani-nuorukaiset sotaretkeltään. Se oli onnistunut; sillä vaikka he ensi hyökkäyksessä menettivätkin päällikkönsä ja muutamia tovereitaan, vei heidät heti sen jälkeen onnellinen sattumus espanjalaisseurueen jälille, joka kuletti suurta muulilaumaa Yhdysvaltoihin. Päiväkausia he kulkivat heidän jälestään entisten tappioidensa opettamina ja joka yö he hiiviskelivät heidän leirinuotionsa ympärillä, kunnes meksikolaiset muutamana kostean kylmänä, sateisena yönä nukkuivat vartijoitta. Varomattomuutensa he saivat hengellään maksaa. Surmaamiensa espanjalaisten päänahkain koristamina ja muulikarjaa edellänsä ajaen, he ilomielin ja laulaen voitto- ja sotalaulujaan lähenivät ystäväinsä asumuksia.

Mutta kuolinvirret ja haikeat valitukset kaikuivat heitä vastaan kotoisista majoista. Hautaamattomina viruivat ruumiit Mariavirran rannalla, saastuttaen ilmaa. Järjestystä ei ollut nimeksikään. Rokko raivosi esteettömästi aavikon punaihoisten keskuudessa. Vaivoin saivat nuorukaiset selville, miten kaikki oli tapahtunut. Monta viikkoa sitten oli heidän päällikkönsä, Iltis, vaahtoisen ratsun selässä nelistänyt kotiin, tuskin siksikään voimissaan, että satulassa kesti. Hänen jäsenensä värisivät, ja veri virtasi kuumeisesti hänen suonissaan. Ei yksikään loitsijoista eli heidän lääkäreistään tiennyt, mikä häntä vaivasi; häjy henki oli hänen päälleen puhaltanut -- niin he arvelivat -- ja sen hengitys polttanut hänen ihonsa. Iltis kuoli kolmen tunnin päästä omaistensa luo palattua ja ne, jotka hänet hautasivat, sairastuivat paikalla. Sitä jatkui seuraavina päivinä, niin että intiaaniraukat jo luulivat suuren hengen heihin suuttuneen siitä, että he kuolleensa maahan hautasivat. Siitä lähtien he jättivät ruumiit hautaamatta, saastuttivat siten ilman ja saivat aikaan ruton, joka uhkasi hävittää koko suvun. Lisäksi he vielä ihan järettömällä tavalla hoitivat sairaitaan: pitivät heitä ensin kuumassa löylyssä ja paikalla sen jälkeen pistivät haaleassa jokivedessä. Jälelle jääneet olivat vihdoin kauhusta järkensä menettää. He pakenivat Kalliovuorten synkkiin rotkoihin ja jättivät omaisensa kotkain ja susien saaliiksi.

Vuosikauteen ei yksikään intiaani uskaltanut jalkaansa astua häjyjen henkien rankaisemaan paikkaan. Mutta kun lumi seuraavana kevännä suli, ja ruoho ja moniväriset sievät metsäkukat kohottivat päätään vaalenneiden luiden ja lyhistyneiden majain välistä, kohosi eräänä iltana entisen asumuskunnan keskeltä kirkas, liekehtivä tuli ja sen tuulessa hulmuehtiva valo oudosti valaisi ympäröivää tasankoa. Yksinäinen valkea metsästäjä loikoi tulen vieressä, tuijottaen mietteissään hiiltyviin kekäleihin. Vasta sitten hän vakavista ajatuksistaan heräsi, kun tuli jo alkoi häntä polttaa. Paalun toisensa perästä hän kiskaisi vieressään olevasta wigwamista ja viskasi tulen syötiksi. Unta ei tullut miehen silmiin. --

Kun aurinko seuraavana aamuna tulipunaisena kohosi puiden latvain taitse, hän nousi, katsoi kauvan ja katsoi tutkivasti ympärilleen ikäänkuin olisi mielellään laskenut tannerta peittävät mahdottomat luukasat. Väristen hän kääri tiukempaan ympärilleen vaippansa, jota hän intiaanien tapaan kantoi vyöllään, nosti pyssyn olalleen ja lähti äänetönnä itään päin. -- Se oli "verikäsi".

Oliko valkea mies menetellyt jalosti ja oikein?

Sillinpyynnistä.

-- Kuulehan Doggerbank, -- sanoi muuan merimies istuessaan kumollaan olevalla veneellä ja puhellen kaksitoistavuotiaan poikansa kanssa, joka tarkkaavasti kuunteli joka sanaa, -- nyt minä kerron sinulle, mistä sinä olet nimesi saanut. Mahdat sitä mielelläsikin kuunnella, kunhan tiedät, että se oli minun ensimmäinen ja viimeinen retkeni dogger-nimisellä kalastaja-aluksella. [Doggerbank (Koirasärkkä) on nimeltään Pohjanmeressä oleva hiekkasärkkä Yorkshiren ja Jyllannin välillä. Dogger on myöskin suurten hollantilaisten kalastajaveneiden nimi, jotka kulkevat sitä väliä.]

Minä olen Yarmouthista niinkuin isäni ja isoisänikin. Hädin tuskin olin seitsenvuotias -- se oli keväällä 1773 -- kun muutamana päivänä isäni tuli minun luokseni ja sanoi: "James, sinun pitää nyt lähteä mukaan kalanpyyntiin!" Siitä on viisiviidettä vuotta, mutta vielä nytkin muistan, miten sydämmeni läpätti. Kaikki ihmiset olivat saaneet jalat alleen ja puuhasivat rannassa alusten ympärillä. Mikä siinä verkkoja korjasi, mikä valmisti tynnyriä, mikä suolasäkkejä aluksiin hilasi. Minusta tuntui kuin isäni sanat olisivat yhtäkkiä tehneet minusta aikamiehen ja minäkin pakkelehdin joka paikkaan. Milloin pinkasin kattilain viereen, joissa tammenkuorta keitettiin, milloin olin auttavinani verkkojen paikkuussa, jotka sitten kastettiin paksussa ruskeassa nesteessä, että vahvuisivat -- niin, minä kipelehdin joka paikassa, ja vaikka minua välistä poiskin sysäistiin ja kerran jalalleni polaistiin, että kotvan varpaita vihavoi, en siitä viisastunut. Kun kaikki viho viimein olivat valmiit ja jokainen paikallaan, työnnettiin alukset vesille ilohuutojen raikuessa.

Yhtymäpaikkana oli, kuten tavallisestikin, Fairsaari Shetlannin ja Orkneysaarten välissä ja meidän sillialus joka oli muita nopeakulkuisempi, oli heti edellä kaikista muista. [Sillialus rakennetaan erityisesti sillinpyyntiä varten; sen peräosa on leveä ja on siinä suuri masto, jossa on kolme purjetta, ja lisäksi pienempi masto.] Kun isäni, joka hyvin tarkasti tunsi ne matkat, illemmalla meille selitti, että olimme purjehtineet liiaksi itään päin ja olimme viisitoista syltä Doggerbankin, hiekkasärkän, yläpuolella, olin näkevinäni etäällä pitkän pituisen valojuovan väräjävän ja hieroin silmiäni. Alussa oli meri ihan musta, mutta yhtäkkiä aallot välkkyivät.

"Silliä!" huusi perämies ja useat muut yhtyivät.

Minä olin ihan haltijoissani. Ajattelematta hituistakaan valaa, jonka jokainen kalastaja lähtiessään vannoo, ettei näet vedä merestä yhtään ainoata kalaa ennen juhannusta, valtasi minut aivan kokonaan ajatus saada sen vuoden ensimmäinen silli. Oli tosin kesäkuun 24 päivä, vaan keskiyöhön oli vielä aikaa -- eikä kellekkään juohtunut mieleenkään laskea verkkoja veteen. Edessämme uiva taaja parvi näytti kuitenkin estävän etenemisemme. Useimmat veneemme miehet olivat töissään, toiset näytti eloisa, pohjaton meri ihan lumonneen, sillä veden tummalla pinnalla välähteli kirkkaita silmiä ja loistavia suomuksia. Kukaan ei älynnyt minua. Huomaamatta minä hiivin aluksen keulapuolelle ja pistin kalavirtaan äitini antaman päähineen, jonka olin sitonut keppiin. Kun sitä vedin ylös, oli se ihmeesti raskas, niin että minulla oli henki salpautua. Juoksin lyhtyjen luo ja näin saaliini joukossa tavattoman suuren, alta hopeanharmaan, päältä vihreän sillin, joita hollantilaiset nimittävät vihreiksi silleiksi (groeae Harings) ja joiden kutuaikanaan kesäkuussa sanotaan parantavan kaikki taudit. [Niin tietää tarina. Kesäkuussa saatu silli on muuten maukkaampi, suurempi ja lihavampi kuin heinäkuun silli.] Kun minä vielä saalistani ihailin ja ihmettelin, ryntäsi toinen laivamies luokseni vihan vimmassa.

"Riiviö", karjasi hän, "siinä se nyt on koko kalastuksemme! Sinä olet ottanut sillien kuninkaan!"

Isäni tempasi lakin kädestäni ja viskasi sen mereen kaloineen päivineen.

"Siitä se apu lekahtaa", valitti venemies päätään pudistellen. "Kun silli vain vedestä nostetaan, on se kuollut. Eikä se tuokaan voi kohtaloaan välttää. Ei se nyt enää ensi kevännä johda meidän luoksemme toveriparveaan. Totta totisesti ei tyhjää tynnyriä maksa tämänpäiväinen kalastuksemme!"

Siitä hetkestä miehistö kohteli minua pahasti. Mutta sinä vuonna saatiinkin silliä erinomaisen paljo, enemmän kuin miesmuistiin. Meidän verkot ne vain repeilivät niin pian kun ne mereen heitettiin. Kaikki olivat minulle niin vihoissaan, että isäni töin tuskin voi minua suojella. Entäpä kun vielä kotonakin katsottiin minuun kierosti. -- Sitä en enää jaksanut kestää ja muutamana päivänä minä jätin lapsuuden kotini etsiäkseni työtä muualta. Mistään en sitä saanut -- siksi oli jo minun sillinpyyntini levinnyt naapuristoon. Olin joutua epätoivoon -- ja seuraavana vuonna minä olin laivapoikana muutamassa kaapparissa! [Kaappari on laiva, jonka isänmaan ystävät sota-aikana varustavat vihollisen laivoja ryöstämään (kaappaamaan). Mutta jos laivalla ei ole meripäällikkökunnan suostumusta, pidetään kaappaamista merirosvoutena.]

Koko merelläoloaikani olen kaihoten kaivannut kotoisten kalastajain aluksia, alati surumielin ajatellut kantta, jossa kalain suomukset kauniisti välkkyvät auringonvalossa, vaimojen ilonkyyneleitä miesten palatessa sillinpyynnistä, lasten riemua, kun he jo kaukaa näkevät aluksien tulevan, jotka mukanansa tuovat rikkautta ja ylellisyyttä...

-- Entäpäs kun saalis milloin on huono? kysäsi kiihkeästi tarkkaavainen poika.

-- Joutavia. Onko meri milloinkaan ahne? vastasi isä äreänlaisesti. -- Ovatko pohjoisten jäiden alla syntyneet parvet milloinkaan jääneet tulematta? Jollei olisi kalastajia ja haikaloja, täyttäisivät sillit meren ja Itämeri kuivuisi. Sillien sotajoukon täytyy muuttaa marssijärjestystään ja pitentää osastojaan päästäkseen Grönlannin ja Norjan välisestä salmesta, joka on seitsemänkymmenen peninkulman levyinen! Jumala antoi kalat niinkuin veden, niinkuin viljan, niinkuin valon ja ilman mittaamatta ja laskematta kaikille ihmisille!

Minä olen paljon kokenut elämäni varrella, ajanut ihmisiä takaa ja heitä ryöstänyt -- lopetti merimies kertomuksensa -- mutta kun minulle syntyi poika, päätin minä, ettei hänestä tule kaappaajaa niinkuin isänsä on ollut. Hän ei saa ryöstää eikä hävittää, jos kohtakin sota-aikana ja maansa vihollista vastaan taistellessa -- kalastaja hänestä tulee niinkuin isoisäkin oli ja iloa, reippautta ja tyytyväisyyttä hän retkiltään tuo tuomisiksi kotiin! Sen tähden minä annoin sinulle nimen Doggerbank. Minä luovuin raa'asta toimestani, johon olin antautunut, ja palasin rauhaisaan kotisopukkaani, tosin rikkaana sotaisesta kunniasta, mutta olenhan sittenkin vain ryöstäjä, joka surmasi vihollisen saadakseen hänet käsiinsä.

Sinä, poikani, ensi kerran avustat verkkoa mereen samalla hiekkasärkällä, jossa minäkin niin ilomielin olin mukana ensimmäisellä sillinpyyntiretkelläni ja kovaksi onneksi vangitsin sillien kuninkaan. Sinne sinä lähdet huomenna setäsi aluksessa, mutta paina mieleesi, ettei onkea eikä verkkoa saa mereen heittää ennen juhannusta.

End of Project Gutenberg's Lentävä hollantilainen, by A. H. Fogowitz