Part 3

Frankin hukkuminen oli ikävä seikka, tuumi Rostales, sillä Frank oli hänelle maksanut kaksituhatta piasteria orjamarkkinoilla New-Orleansissa. Kuka valko-ihoinen on sen arvoinen?

Taistelu tiikerikissan kanssa.

Eräänä häikäisevän kirkkaana kesäpäivänä, jollaisia vain Intiassa saa nähdä, läksin Calcutasta suuren seurueen kanssa tiikerinpyyntiin. Päivä oli polttavan kuuma. Calcuttalaiset arvelivat meidän löytävän tuskin yhtään tiikeriä, mutta me löysimmekin kokonaisen pesän, niin että metsästysseurue väen väkeenkin muuttui oikeaksi teurastusseurueeksi. Englantilaiset upseerit, tottuneet tiikerinpyytäjät, kaatoivat viisi mitä komeinta petoa, joiden nahkat nyt varmaankin ovat monen salin koristuksena.

Minua halutti palata toista tietä kuin toverini, ja sen tautta minä käänsime yksin etelään päin kulkeakseni laajain ruohokenttien kautta. Matka oli ihana ilman vähitellen viilistyessä. Yö ennätti, ennenkun pääsin taloon tai edes näinkään asuinrakennuksia. Laskeusin hevosen selästä ja sidoin sen puuhun, päättäen likettyeltä etsiä mukavaa yösijaa. Totta tosiaan ei pelko ollut kaukana ajatellessani kaatamiamme tiikerejä, joiden ärsytetyt sukulaiset luultavasti hiiveskelivät ympäristössä. Otin piippuni ja panin tupakan, jonka myrkky minua ennenkin oli jossain määrin tyynnyttänyt. Heittime sitten pitkään, pehmeään ruohikkoon, katsellen haaveksien kohti taivaan kupulakea läpi komean lehtikatoksen, joka rehevänä ja tuuheana kaareili pääni päällä.

Silloin pisti yhtäkkiä silmiini korkean puun oksien välitse, jonka puun alla loioin, omituisen näköinen pesä, jollaista en milloinkaan ennen ollut nähnyt. Uteliaana minä kapsahdin pystyyn ja kiipesin puuhun. Pesä siellä oli, vaan ei linnunpesä, sen minä kyllä älysin. Mutta minkä sitten? Nähtävästi jonkin petoeläimen. Se oli tyhjä. Minusta tuntui ihan kuin taivaan sallimus olisi sen minulle yösijaksi osottanut. Siellä minä ainakin olisin ratki rauhassa tiikereiltä ja muilta nelijalkaisilta pedoilta. Leväytin vaippani pesään ja paneusin maata.

Olin kai siinä jo kotveroisen nukkunut, kun yhtäkkiä heräsi hevoseni hirnuntaan. Vaara uhkasi. Täytyi olla varoillaan. Yö kun oli kirkas, näin selvästi, mitä ympärilläni tapahtui. Kohottime makuulta, kurkistelin ja tähystelin joka suunnalle. Mitään en aluksi nähnyt. Mutta yhtäkkiä huomasin puiden tuuheain oksain välitse kissamaisen eläimen, joka ketterästi hyppeli oksalta oksalle. Tartuin pyssyyni. Eläin pysähtyi nähdessään minun tähtäävän. Se oli tiikerikissa, hirveä kissaeläin, joka elää puissa Intiassa eikä milloinkaan kesyty. Englantilainen upseeri, joka oli semmoisen eläimen surmannut, kertoi minulle sen pelkäävän ihmistä ja hätyyttävän häntä vain silloin, kun ihminen on osautunut sen pesään. Taivas varjelkoon! Senkö pesässä minä istuin. Hiukset nousivat päässäni pystyyn nähdessäni tuon mustatäpläisen eläimen seisovan vastassani kankea häntä koholla ja sillä oksia pieksäen. Yhtäkkiä se näytti älyävän minun kotiutuneen asuntoonsa -- se oli totta, se -- ja irvisteli ikeniään kutsumattomalle vieraalle. Minä tähtäsin ja -- laukaisin. Luoti hipaisi sen nahkaa. Samassa hyppäsi eläin tavattoman pitkän välin ja pysähtyi parin askelen päähän minusta. Vielä yksi hyppäys ja se olisi terävät kyntensä minuun iskenyt. Olin pyörtymäisilläni kauhusta. Vaistomaisesti nojausin kuitenkin toisella kädelläni puunrunkoon, toisella koin torjua hyökkäävää eläintä. Se vasta oli painiskelua, taistelua niin ankaraa, että oksat poikki karahtelivat. Tiikerikissa hellitti hetkiseksi. Minä hyppäsin pystyyn, Mutta siinä tuokiossa oli raivostunut eläin kimpussani ja yks kaks -- maassa olimme molemmat, ja pesä rikki. Korkea, pehmyt ruohikko, jonne hurahdimme, varjeli käsiä ja jalkoja taittumasta, jonka viimemainitun erittäin mielelläni olisinkin suonut viholliseni osaksi, sillä asemani oli tuiki toivoton, vaikkakin minä lujalla maaperällä kykeninkin vapaammin liikkumaan. Julma eläin seisoi taas vastassani valmiina hyökkäämään. Olin toki siksi tolkussani, että tempasin tikarin tupesta. Odotin pedon hyökkäystä rohkeammin, kun oli edes jokukaan ase kädessä. Se syöksyikin taas päälleni. Minä iskin sitä hurjasti, mutta isku sattui sen otsaan ja se oli niin kova, että teräs katkesi kappaleiksi. Luulin viimeisen hetkeni tulleen ja jättime Jumalan huomaan. Raivostunut eläin näytteli minulle teräviä hampaitaan, niin että veri suonissani hyytyi. Se näytti miettivän kostoa, tarpeeksi julmaa kostoa rangaistakseen minua ansioni mukaan. Minä käytin hetkeä hyväkseni pälyilläkseni joka suunnalle pelastuksen toivossa. Olin jo eläimen alla, mutia saatoin kuitenkin päätäni liikuttaa, ja rajattomaksi ilokseni älysin oikealla puolellani pistoolin, jonka olin puuhun noustessani laskenut ruohikkoon! Ponnistin viimeiset voimani ja sain käteni irti. Silmänräpäyksessä tartuin aseeseen ja olin jaloillani. Peto ei kuitenkaan hellittänyt siksikään, että olisin ampunut, Se hyökkäsi vieläkin. Minä väistyin ja sivalsin sitä olan takaa, mutta valitettavasti taas päähän. Peto horjahti. Siinä tuokiossa olin minä hevoseni selässä, joka pelokkaana ja harja pystyssä seisoi pensaikossa, ja nelistin eteenpäin. Olin pelastunut!

Vaikka olinkin puolikuolleena ponnistuksista, olin kuitenkin seikkailustani liian ylpeä päästääkseni saaliin käsistäni. Pysähdyin ja käännyin takaisin. Kuutamossa näin tiikerikissan viimeisetkin voimansa pannen hypänneen puuhun, jonka lehvien lomitse se tirkisteli minua nähtävästi aikeissa vielä sittenkin hypätä niskaani ja lopettaa minut siihen patuseen paikkaan. Se oli näet tuntenut veren hajua, sillä sormestani vuoti verta. Paikalla oli minullakin pyssy vireissä ja minä ammuin. Se onnistui. Peto vierähti ihan jalkaini juureen. Hyvin minua harmitti, etten saanut sitä elävänä Calcuttaan, sillä se oli erinomainen lajiaan. Sidoin sen hevosen selkään ja ratsastin kaupunkiin niin pian kuin voin, sillä nukkumista ei tarvinnut enää suunnatakaan.

Näyttäessäni saalistani tovereilleni onnittelivat he minua, sillä päivää ennen oli tiikerikissa repinyt kaksi englantilaisten palveluksessa olevaa alkuasukasta, ja minut, joka olin ypö yksinäni, olisi peto sitäkin helpommin voinut surmata. Mutta vaikka seikkailuni hyvästi onnistuikin, olen minä kuitenkin, ainakin toistaiseksi, kartellut lähteä yksinäni retkeilemään Calcutan ympäristöön.

"Verikäsi".

Noin päivänmatka siitä paikasta, jossa Mariavirta laskee samakkavetiseen Missouriin, sijoittihe jyrkkää rantaa varjoavain puiden suojaan joukko heimostaan eronneita, nuoria intiaania tarkastaakseen säätämiään tapoja, jotka vasta heistä miehiä ja sotilaita tekisivät. Lähes sadan askelen päässä heistä oli omituisesti rakennettu wigwam, suippopäinen ja korkea kuin pyramiidi. Siellä paloi tuli, joka tiheästi toisiinsa kiedottujen oksain lomitse vain himmeästi näkyi ulos.

Vaieten istuivat nuorukaiset, eteensä tuijottaen ja ajatuksiinsa vaipuneina, kun wigwamista yhtäkkiä kajahti intianien rummun kova, säännöllinen pärinä. Samassa olivat kaikki pystyssä, seuraten kutsua. Kohauttaen kapeaa, aukkoa peittävää puhvelinnahkaa, he astuivat kummalliseen majaan ja asettautuivat piiriin leimuavan tulen ympärille.

Omituiselta näytti tuon noin kymmenen metriä korkean wigwamin sisus. Yltympäri koristivat seiniä kaikenmoiset kapineet: aseet, keittoastiat, peitot, surmattujen vihollisten päänahkat -- kaikki suurelle hengelle pyhitettyjä lahjoja. Olipa siellä vielä muuan valkean puhvelinkin nahka, ja ylinnä suipossa kiikkui suunnattoman puhvelihärän verinen pää sinisen savun ympäröimänä, joka sitä tietä koki pyrkiä ulos.

Rummunlyöjä toi pyhitetyn rauhanpiipun, jonka pitkää, leveää vartta koristivat eriskummalliset kuviot ja kirjavat sulat, täytti sen tupakalla ja ruohoilla, sytytti ja, vetäen savua sieraimiinsa, kohotti sitä juhlallisesti. Piippu kulki sitten kädestä käteen, ja läpinäkymättömänä verhona kiemurtelivat pyhitetyt savupilvet kohti suipossa kiikkuvaa puhvelin päätä.

Kotvasen äänettömyyden perästä kohottihe eräs nuorukaisista, ojensi kättään ja virkkoi:

-- Manitou, me olemme valmiit! Sydämmemme palaa taisteluinnosta päästä vihollista vastaan. Aseemme ovat teroitetut, nuolemme käritetyt, ja silmämme tarkat -- ne seuraavat kotkaa sen etäisimpään pesään vuoristossa, ne tuntevat pantterin jälet kovasta kalliosta. Mutta ilkeitä noitia tunkeutuu tänne sokaisemaan silmiämme, viekottelemaan meitä väärille otusten jälille ja karkoittamaan otukset seuduiltamme! Manitou, suojele meitä! Pidä silmämme auki, tee käsivartemme voimakkaiksi ja suo meidän löytää puhveleja ja laitumella käyviä antilooppeja! Manitou, varjele meitä noitain vallasta!

Hän istuutui ja hänen oikeanpuoleinen toverinsa nousi.

-- Manitou -- hän lausui, yhtyen toverinsa rukoukseen -- minäkin rukoilen sinua, suojele ja varjele meitä noitain vallasta! He ovat voimalliset ja väkevät, he voivat puhaltaa meihin taudin ja jäsenemme lamauttaa -- mutta sinä voit heidät kukistaa. Näytä meille vihollisten jälet ja me uhraamme sinulle runsaasti saaliistamme!

Ja vielä nousi yksi, ojensi kätensä wigwamin keskellä palavaa tulta kohti sanoen:

-- Suuri henki! Rauhanpiipun savu ja rukouksemme on luoksesi kohonnut -- sinä tiedät meidän kokoutuneen tänne, sinä katsot sydämmiimme ja kuulet myöskin meidän valamme! Johda meidät vihollistemme, valkoihoisten, jälille! Eläkööt rauzaut, shoshonit ja arapahot [intiaaniheimoja Pohjoisameriikassa] rauhassa valkoisten kanssa -- he ansaitsevat häpeän ja kuoleman niinkuin nekin! He tomussa madelkoot ja toisilleen kertokoot, mitenkä valkoihoiset suurilla, siivellisillä veneillään uivat merien yli ja tuovat aseita, joita mies ei jaksa jännittää -- me emme silti epäröi! Me rakastamme maata, jossa isäimme luut lepäävät, me rakastamme perhettämme ja ystäviämme eikä aurinko sitä päivää valaise, jolloin me sotatieltä palaamme vuodattamatta vihollistemme verta! Anna meidän kostaa kaatuneiden veljiemme puolesta, Manitou! Johda meidät valkoisten jälille ja me uhraamme sinulle runsaasti saaliistamme!

Ikäänkuin sopimuksesta kohosivat kaikki ja uudistivat juhlallisen valansa. Sitten alkoi intiaanien tanssi, jonka nuoret sotilaat tanssivat rummulla yksitoikkoisen säännöllisesti säestettäissä. Hitaasti he aluksi kiertelivät tulta, mutta rummun pärinän kiihtymistään kiihtyessä he ponnistelivat sitä rajummin, kunnes hurjia sotalaulujaan kirkuen raiviutuneina kieriskelivät hiiloksessa ja viimein uuten uupuneina ja tiedottomina kaatuilivat maahan unessa saamaan neuvoja kaatuneiden hengiltä ja tietoja tulevain sotaretkien onnistumisesta.

Kolme päivää ja kolme yötä viettivät nuorukaiset samallaisia suuren hengen miellyttämisjuhlia, Kolmeen päivään ja kolmeen yöhön eivät he ruuan murua eivätkä juoman tippaa maistaneet. -- Neljännen auringon idästä noustessa he kokoutuivat taas Mariavirran rannalle ja valitsivat johtajaksensa erään päämiehensä pojan, joka viekkaudellaan ja uskaliaisuudellaan oli metsästymatkalla kunnostautunut. Kun ruokavarat oli edellisenä talvena loppuun syöty ja metsänriista vähenemistään väheni, oli hän rohkeasti, miltei vain uhkarohkeasti tunkeutunut ruskean karhun luolaan, surmannut julman vihollisen ja kantanut sen lihat kotiin nälkään nääntyville. Seitsemän pantterinnahkaa riippui hänen majansa seinällä! Yksimielisesti valittiin päälliköksi "Iltis" -- jonka nimen hän oli saanut sekä ripeydestään että viekkaudestaan -- ja sovittiin paikasta, jossa he muutamain päiväin päästä kokoutuisivat sotaretkelle lähteäkseen.

* * * * *

Kolmisen viikkoa oli mahtanut kulua äsken kerrotuista juhlista, kun pieni matkustajakaravaani kulki läpi laajan, miltei loppumattomalta näyttävän aron, jota lännessä rajoittivat Kalliovuoret ja idässä Yhdysvallat, ja joka pohjoiseen ja etelään laajeni määrättömiin. Matkueeseen kuului neljä ripeän ja väkevän muulin vetämää vaunua, joiden ympärillä ratsasti yhdeksän ratsastajaa pienillä intiaanihevosilla. Kymmenes kulki etukynnessä, muutamain satain askelien päässä, seutua vakoilemassa. Valkoihoiset palasivat kauppamatkoiltaan Santa-Féhen ja toivoivat hetikin pääsevänsä kotoisille kankaille.

-- Mitenkähän olisi, Bob, jos vähän tässä levähdettäisiin? huomautti muuan ratsastaja eillimäisen muulin ajajalle. Eläimet ovat väsyksissä eikähän lepo olisi pahetteeksi ihmisillekkään. Emme ole ainehtineetkaan syöntiä, sitten kun aamusella eikähän meillä liene syytä nälkiytyä, vaikka täällä näkyykin intiaanien jälkiä!

-- Sanokaa johtajalle! vastasi muulinajaja. -- Niin kauvan kuin etumainen kulkee, täytyy takimaisten seurata. Mutta minusta hän jo näyttääkin katselevan lepopaikkaa. Ei kai hän muuta varten niin huolellisesti tuolla pensaita tarkastelle. Tottapa siellä on lähde -- lehdikko on niin raittiin näköistä ja vihreää.

Muulinajaja kuitenkin erehtyi. Sillä ratsastamatta puheena olevaan viidakkoon johtaja pysähtyi ja viittasi retkeläisille kiertämään houkuttelevaa lepopaikkaa varjoisain puiden siimeksessä.

-- Turkanen kaikkiaan! -- kiukutteli ratsastaja. -- Toki hänellä nyt oli olevinaan aimo syy, kun ei sen vertaista lepoa suonut väsyneille jäsenillemme! Silmänkannon päässä ei näy ainoatakaan pensasta -- pikkisen metsänrintaa vain siintää tuolla idässä. -- Annas minulle kipene tupakkaa, Bob! -- keskeytti hän. -- Jotain tässä pitää edes suuhunsa saada.

Bob täytti hänen pyyntönsä ja, väistäen johtajan mielestä epäiltävän näköistä paikkaa, käänsi muulinsa oikealle ennen kulkeneiden vaunujen muodostamalta jäleltä. Vasta etäällä pensaikosta hän palasi tielle, ja matkalaiset jatkoivat matkaansa, kunnes aurinko erojaisiksi punasi aavikon kaukaisen aaltomaisen taivaanrannan.

Pensaikko, jota he iltapäivällä niin varovaisesti kiersivät, häämöitti enää vain pienen pienenä tummana pilkkuna. Muutaman loivan harjanteen kukkulalla, joita kulkee läpi koko läntisen preerian, joka siten muistuttaa aaltoilevaa merta, oli vaunut asetettu nelikulmaksi. Keskelle oli sinne illallisen valmistusajaksi laitettu pienonen nuotio mukaan otetuista haloista, mutta sitä suojeltiin huolellisesti näkymästä, ettei sen kirkas valo ilmaisisi heidän yösijaansa etäälläkin mahdollisesti vaanivalle viholliselle. Tuskin olivat kuleksivat kauppiaat ennättäneet syödä kuivatusta puhvelinlihasta ja toutaimista valmistetun ateriansa, kun kekäleet sammutettiin ja pantiin talteen vastaisen varalle, eläimet sidottiin maahan pistettyihin paaluihin ja vahdit sijoitettiin. Pienessä, sillä tavalla nopeasti pyöräytetyssä linnoituksessa majailivat muut matkustajat, hilpeästi tarinoiden ja illan kuluksi jutellen entisistä seikkailuistaan ja muinoisista vaiheistaan.

-- No, Hopkins -- kysäisi johtajaan kääntyen kesken puheen muuan nuorukainen, jota toiset tuntuivat Tomiksi nimittävän -- minkä tähden te ette antanut meidän levähtää tänään siellä viidakossa? Me olimme kaikki, ihmiset ja eläimet, uppo uuvuksissa emmekä me siitä ollenkaan olleet hyvillämme, kun meidän kuurtaen kaartaen täytyi sivuuttaa oivallinen levähdyspaikka.

-- Näittekö haaskalintuja, joita siellä liiteli? kysyi puhuteltu.

-- Näin -- mutta mitäs niillä on tekemistä meidän levähtämisemme kanssa?

-- Rauzaut ovat vasta viisi päivää sitten lähteneet näiltä main, niinkuin oregonilaiset matkustajat toissapäivänä tavatessamme tiesivät, ja siitä saatte olla varma, etteivät he ole metsänriistan nimellistäkään sinne jättäneet.

-- Hyvin toki saattaisi olla mahdollista, että linnut siellä keräilivät otusten tähteitä.

-- Luuletteko te sitten, että luut ja lihan tähteet yhtään ainoata päivää säilyisivät näillä preerioilla? Sudet ne kyllä kaluavat niin puti puhtaaksi, ettei niistä jää edes muurahaiselle maistiaisiksi. -- Ei, ei, siinä viidakossa olisi ollut kaikkea muuta kuin turvallista levähtää! Päivän valetessa otan minä itse vartioimisen huolekseni, sillä tuskinpa vain sitä ennen punanahkat, jos niitä todellakin siellä piileskeli, näyttäytyvät. Jospa ne vain tulisivat! Olisipa todellakin hupaista taaskin nähdä edes parinkaan heistä maahan lysähtävän kuoleman korina kurkussa!

-- Sanokaapas, Hopkins, mistä te oikeastaan olette niin suuttunut punanahkoille? uteli Tom. -- Totta tosiaan en heitä minäkään suosi enkä milloinkaan ole tyytyväisempi kuin silloin, kun en heistä kuule hiiren hiiskausta. Mutta en minä kuitenkaan heitä niin silmittömästi vihaa kuin te. Ei heitä kovin voi siitä moittia, etteivät he ole meille mielissään -- sillä emmehän mekään ole heitä hyvästi kohdelleet.

-- Puolustakaa heitä vielä! sähisi Hopkins hammasta purren, -- Tom, jos te olisitte heidän tähtensä kärsinyt sen, mitä minun on täytynyt kärsiä, jos te minun laillani olisitte nähnyt, mitenkä heidän julmat kätensä hävittivät kaikki, mikä minulle oli rakasta ja kallista tässä maailmassa, niin olisitte te samoin kuin minäkin heidän verivihollisensa ja vannonut heille ikuista, loppumatonta kostoa! -- Mutta pois entisyyden synkät, haihtumattomat kuvat! Me olemme vielä punaihoisten hirviöiden alueella ja meillä on täysi syy olla varovaiset ja säästää voimiamme vaaran hetkeksi. Ruvetkaamme nyt siis levolle, että jaksamme pitää silmämme auki ja korvamme höröllään, sitten kun on meidän vuoromme vartioida!

Kohtapa olivatkin miehet vaippoihinsa kääriytyneinä, -- vieressä ladatut pyssyt ja puukot höllästi tupessaan maassa rivissä, -- saadaksensa virkistävästä unesta vereksiä voimia uusiin ponnistuksiin ja uusiin vaaroihin, kunnes tähdet ilmaisivat keskiyön tulleeksi ja siihenastiset vahdit herättivät toverinsa saadaksensa hekin vuorostaan painaa raskaat silmänluomensa kiini.

-- Ettekö ole huomannut mitään epäiltävää, Bob? kysyi Hopkins vahtivuoroa vaihtaessaan.

-- En mitään, paitsi pari sutta, jotka lännenpuolelta hiiviskelivät leirimme ympärillä. Näin ne useita kertoja valoisamman taivaanrannan puolelta -- mutta ne eivät tulleet kovin lähelle. Preeriasusihan yleensä onkin viekas ja pelkurimainen peto.

-- Oletteko ihan varma, että ne olivat susia? Näittekö koko elävän -- suipon pään -- tuuhean hännän?

-- En oikein selvästi. Minusta näytti niinkuin ne kääntyisivät tänne meihin päin, sillä ruumiin rajaviivat olivat pyöreät.

Johtaja pudisti päätään arveluttavasti.

-- Bob -- hän kuiskasi -- pelkään, että vielä ennen aamunkoittoa käy arolla aika hilske. Olette ehkä oikeassa, että ne ovat susia, vaan eivät harmaita preeriasusia, vaan pawneeloupeja tai sitäkin pahempia, vuoristojen hyeenoja, verenhimoisia mustajalkoja! -- Mutta samapa se, eivät he meitä kuitenkaan odottamatta herätä eikä ruohikkoa tässä punaa ainoastaan meidän veremme. Tarkastakaa pyssyjänne, miehet -- hän lisäsi hiljemmin -- ja sitten viedään hevoset ja muulit vaunulinnamme sisäpuolelle. Jollei vihollisia ole kovin paljoa ja heidän mielestänsä lienemme turvan takana, niin ehkäpä he eivät hyökkääkkään. Kyllä minä ne pelkuriheittiöt tunnen -- jollei vain ole kylliksi saaliin toivoa ja vaara liiaksi heidän omia päänahkojaan uhannee, niin he mieluimmin pysytteleivät ulompana niinkuin susi vainutessaan rautaa pyydyksessä. Turmio heille!

Johtajan määräyksestä siirrettiin muulit ja hevoset vaunujen sisäpuolelle. Olettaen vihollisen todellakin heitä piirittävän, määrättiin joka miehelle varma paikkansa, johon he pyssy kainalossa laskeutuivat nukkumaan ollakseen tarpeen vaatiessa paikalla valmiita. Hetkisen kuluttua ilmoitti jo nukkuvain säännöllinen hengittäminen, jota vain silloin tällöin eläinten kavion kuoputus keskeytti, miten vähän vaaroihin tottuneet kulkijat välittivät verivihollistensa läheisyydestä, ja miten he jo olivat tottuneet ajattelemaankin, että pyssyn laukaus ja intiaanien kimakka sotahuuto minä hetkenä hyvänsä heidät yhtäkkiä herättää.

Hopkins tiesi paremmin kuin toiset, mikä heillä oli odotettavissa, jos he antaisivat kavalain vihollistensa heidät viekkaasti voittaa. Viettäen lapsuutensa lännen vakoilijain keskuudessa, oli hän tarkoin perehtynyt intiaanien sotatemppuihin. Murhaten ja ryöstäen oli joukko siouxeja kulkenut hänen kotiseutunsa läpi ja karkoittanut hänetkin vanhempainsa kodista. Silloin hän oli vannonut verisesti sen kostavansa punaihoisille. Miten hän valansa piti, osottaa se kauhu, jonka hän, "verikäsi" -- joksi intiaanit häntä nimittivät -- oli herättänyt aron kesyttömissä pojissa, varsinkin kun he, huolimatta monista, tarkoin mietityistä hyökkäyksistään, eivät milloinkaan voittaneet häntä. Siitäpä syystä häntä pidettiinkin erinomaisena noitana.

Hopkins oli varma, että vihollinen, jos se kerran likettyellä oli, oli lähettänyt vakoilijoita leiriä tarkastamaan, vaan ei kuitenkaan ennen päivän kajoa uskaltaisi hyökätä. Hän meni rauhallisesti vahtipaikalleen ja heittihe pitkäkseen ruohikkoon niinkuin edellisetkin vartijat. Muutamia minuuttia hän vain odotti ja hiipi sitten kuin kissa kohottamatta ruumistaan tuumankaan vertaa yön vienossa tuulessa aaltoilevasta ruohikosta, hiipi länteen päin noin parinkymmenen askelen päässä olevalle kynnäälle, josta hän paikalla saattoi huomata, mitä erikoista arolla tapahtui.

Aava, aukea aro oli äänetön kuin hauta. Silloin tällöin ulvahti vain yksinäinen susi, joka hirveä ajaessa oli eksynyt toisista ja tuntui kuulostavan vastausta valituksiinsa. Höröllä korvin kuunteli Hopkins tuttua ääntä, etteihän se vain ollutkin hyökkäysmerkki.

Punaihoiset olivatkin paljoa lähempänä kuin peninkulmain päässä ulvova susi. Sen hän pian älysi. Sillä samassa sukeltautui pää ruohikosta tuskin viidentoista askelen päässä hänestä ja tähysteli varovaisesti ja tarkkaan sitä paikkaa, johon hän ensin oli laskeutunut. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen -- ennenkun Hopkins oli ennättänyt päättää, mitä tehdä, katosi se taas ja kiusallinen hiljaisuus vallitsi avaralla lakeudella.

Tuskallisen kiihtyneenä odotti johtaja, jonka epäluulo siis oli toteutunut, pienintäkin liikettä ampuakseen varoituslaukauksen. Työläästi kului aika. Viimeinkin nousi aamutähti itäiseltä taivaalta ja hän odotti kohtalon ratkaisua. Pyssy kädessä hän levollisena odotti vihollisen ilmestymistä. Ei kestänytkään kaukaa, kun vakoilijan pää toistamiseen ilmausi ihan samasta paikasta kuin ensi kerrallakin, ikäänkuin hän ei olisi siitä minnekkään hievahtanut. Tuskin Hopkins ennätti nähdä intiaanin päälaen, kun hänen varman pyssynsä laukaus katkaisi hiljaisuuden, ja väijyvä vihollinen ääntä päästämättä kellahti pitkään ruohikkoon. Kuin taikaiskusta ilmestyi hilskettä ja vilinää koko aavikolla, joka suunnalta kajahteli intiaanien kimeä sotahuuto aivan kuin manalaiset olisivat väkensä taisteluun lähettäneet, joka suunnalta vilahteli punaisia, liekehtiviä tulia, pyssyt paukkuivat, tanner tömisi ja tummat, surmaa uhkaavat olennot kiitelivät yli lakeuden kuin koston kamalat henget. Keskellä oli Hopkins. Iskien pyssynperällä lähimpänä ryntäävän intiaanin maahan, hän notkeana harppaili toveriensa luo.

Santa-Fén kauppiaat eivät muuten ollenkaan hämmästyneet vihollisen yhtäkkistä hyökkäystä, sillä jokainen oli määräpaikallaan. Säästäen vain sitä puolta, jossa tiesivät johtajan olevan, kumahti laukaus toisensa perästä heidän oivallisista pyssyistään, ja monen kirjavasulkaisen ja maalilla koristetun sotilaan sotahuuto muuttui kuolemankorinaksi hänen hypähtäessään tomahawkia heiluttaen -- siellä hän virui ruumiina ruohikossa, jota sydänverellään punasi. [Tomahawk (lue tomahook) Pohjois-Ameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen sotatappara.] Ainoastaan kymmenen hurjistunutta metsäläistä tunkihe vaunuihin asti, Etumaisinta kohti kohotti Bob surmaavan tuliluikkunsa ja luoti musersi hänen otsansa. Samassa hyppäsi Hopkins aisan yli vaunulinnoitukseen. Valkoisten puukot ja pyssynperät vastaanottivat hyökkääviä intiaania. Kuolevain ja haavoitettujen valituksia ja punaihoisten hurjaa, korvia särkevää sotakirkunaa kuului sekaisin. Hetkisen taistelivat molemmat puolueet vihan vimmassa, hevoset ja muulit potkivat villiytyneinä ja kamala mellakka siitä yhä yltyi.