Part 2

Vielä samana vuonna hän voi aikeensa toteuttaa. Haarlem, joka sijaitsee Pohjoishollannissa, on kahden peninkulman päässä Amsterdamista, Suurta hankaluutta ei siis tuottanut pistäytyä sisäjärven rannalle, joka on tunnettu Haarleminmeren nimellä. Jos Ruesdal lieneekin vielä epäillyt Mevrouw van Swietenin olemassa oloa, niin hän huomasi perinpohjin erehtyneensä. Vähällä vaivalla hän löysi hänen huvilansa. Rouva-parka oli aivan pyörtyä, kun sai kirjeen mieheltään, jota hän jo oli pitänyt kuolleena, kun ei neljään vuoteen ollut saanut hänestä tietoa. Hän oli silloin lähtenyt "Michielillä" merille ja sitten tietymättömiin kadonnut. Mitään tietoa "Michielin" haaksirikosta ei ollut tullut ja siten oli vielä selittämättömämpää, miksi se ei ollut palannut. Rouva van Swieten ei voinut antaa vähintäkään tietoa, joka olisi edes jossain määrin selittänyt hänen miehensä kirjettä, ja yhtä tietymättömänä kuin oli tullutkin erosi Ruesdal hänestä. Asia oli hänestä nyt tullut niin huvittavaksi, ettei hän säästänyt vaivojaan etsiessään kauppamiestä, joka vieraan pursimiehen kertomuksen mukaan kerran oli asunut toisessa talossa Stunker-Yachte-Grachtin varrella. Löydettyään kauppiaan ja häneltä tiedusteltuaan hän kuuli, että noin neljä vuotta sitten hänen veljensä poika, nuori merimies, oli ruvennut "Michieliin" palvelukseen eikä sen perästä oltu hänestä mitään kuultu. Myöskin kauppaliikkeen van Brucker ja kumpp. johtajan Ruesdal etsi käsiinsä saadakseen tietää, että sen ja sen henkilön nimellä oli vekseli ollut olemassa, mutta sen omistaja ei ollut perinyt saatavaansa, sillä hän ei ollut koskaan kotiutunut merimatkalta, jolle läksi neljä vuotta sitten.

Täten oli siis todistettu, että van Swietenin aluksella ei ollut mitään yhteyttä "lentävän hollantilaisen" kanssa ja että onneton kapteeni ei suinkaan ollut jäänyt ajastaan jälelle. Miten tuon kummallisen laivan asiat oikeastaan olivat ja miksi se ei laskenut yhteenkään satamaan -- pelkäsivätkö he viranomaisia vai oliko jokin kauhea tapaus pakottanut heitä vannomaan sellaisen valan -- se jäi ainiaaksi selittämättä samoin kuin sekin seikka, että laiva "Circen" näkyvissä ollessa rajuilmassa oli kulkenut täysin purjein. Toivottiin kerran tämän salaisuuden hunnun yhtäkkiä kohoavan -- mutta se toivo ei toteutunut. Onneton Mevrouw van Swieten muutti manan majoille saamatta enää milloinkaan tietoa miehestään eikä toistenkaan sallittu saada selitystä arvoitukseen. "Michielin" miehistö oli ja pysyi tietymättömissä.

Sorsan ammunta.

Asuessani Biloxissa Lousianassa, kävin usein Rostalesin perheen luona, jossa minua ystävällisesti vastuutettiin. Perheen isä oli noin viisikymmenvuotias mies, provencelaisen toimeliaisuuden tarkka kuva. Hänen vaimonsa, joka niinikään oli syntynyt Ranskassa, oli nähtävästi ollut hyvinkin kaunis. Rouva Rostales oli juuri täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Hän käytti osan ajastaan puolisonsa ja lastensa seurassa, toisen osan auttaessaan onnettomia kansalaisiaan, joista hän useita oli pelastanut keltakuumeesta, pelättävästä taudista, jonka hän onnellisesti paransi. Rouva Rostalesilla oli kolme erittäin kaunista tytärtä ja noin 16- tai 17-vuotias poika, jolla oli nuorten kreolien kaikki pahat taipumukset, vaan ei yhtään heidän hyvistä puolistaan. [Kreoli, Espanjan ja Portugalin ent. siirtomaissa eurooppalaisista vanhemmista syntynyt asukas.]

Olin taaskin muutamana päivänä ollut päivällisillä Rostalesissa. Koko perhe oli kokoutunut talon edustalle suunnattoman tammen juurelle, jonka tuuheat lehvät huoleti suojelivat viisikymmentä henkilöä auringolta. Puoli tusinaa meksikolaisia riippumattoja, jotka riippuivat siellä täällä puun vahvoissa oksissa, kiikkui ilmassa ja sama määrä kiikkutuolia keinui maassa. Jokainen oli mielensä mukaan valinnut mukavimman asennon juodakseen oivallista kahvia tai polttaakseen oikeata Havannan tupakkaa. Pienet neekeripojat ja -tytöt ajelivat puiden lehvillä kärpäsiä ja löyhyttelivät samalla ilmaa, sillä kuumuus oli kerrassaan tukehuttava.

Suloisesta kreolilaisesta levosta herätti minut provencelaisen isäntäni ääni.

-- Karoliina, -- hän sanoi rouvalleen, jatkaen edellistä keskusteluaan, -- sinä et saa neekerejä koskaan houkuttelemalla tottelemaan. Sitä ilkeätä rotua täytyy kohdella aivan toisin.

-- Mitä ajattelet, ystäväni? vastasi rouva lempeästi. -- He sanovat myrskyn olevan tulossa. Onko siis ihme, että heitä pelottaa eikä kukaan uskaltau viemään paimenellemme Pointe-aux-Joncsiin ruokavaroja. [Pointe-aux-Joncs, pieni saari rannikolla.]

-- Odottappas, odottappas vähäsen! murahti Rostales. -- Kyllä minä saan ne jaloilleen myrskystä huolimatta.

Hän tähysteli taivasta niinkuin ainakin kamalain luonnonilmiöiden enteiden tuntija.

-- Niin, -- sanoi hän -- taitaapa siitä todellakin nousta aika myräkkä, oikein hirmumyrsky. Katsohan tuota suunnatonta, punertavaa pilvenjänkää taivaan rannalla, sinervää kehää auringon ympärillä ja näennäisesti tyyntä, mustanpuhuvaa, vaahtoavaa merta. Ne eivät hyvää ennusta! Mutta myrsky joutuu vasta huomiseksi, ja kun se voi kestää montakin päivää, on selvintä, että Laputcha saa ruokavaransa vielä tänään ja heti paikalla.

Laputcha oli Rostalesilla paimenena Pointe-aux-Joncsissa.

Rostales vetäisi taskustaan pienen hopeapillin, jolla puhaltaa huilautti kolme kimeää vihellystä. Silmänräpäyksessä juoksi joka haaralta neekerejä isäntänsä eteen, joka ankarana kääntyi orjiinsa.

-- Kuulkaa, kurjat neekerihylyt! hän ärjäsi. -- Te työnnätte suuren veneen mereen tuossa tuokiossa ja varustatte sen lähtöön. Viette sitten rantaan puoli tynnyriä korppuja, puoli tynnyriä suolaista lihaa ja gallonin [gallon, vanha pohjoisamerikkalainen mitta] whiskyä. -- Hän katsahti kelloa ja jatkoi: -- jollei vene kymmeneen minuuttiin ole valmis lähtemään, niin silvon palasiksi yhden teistä! Ymmärsittekö?

Merkitsevästi hän sitten vetäisi veitsen tupestaan. Kuin säikähtänyt lammaskatras kiirehti neekerijoukko täyttämään käskyä.

Tuollainen kohtelu herätti minussa sanomatonta inhoa. Muutaman minuutin kuluttua olimme -- herra Rostales, hänen poikansa ja minä -- Biloxin rannalla katsomassa veneen varustamista. Sellaiset veneet ovat hyvin vaarallisia aluksia. Voidakseen niihin mennä täytyy ensiksikin olla avojaloin ja toiseksi pitää olla vähin nuoralla-tanssijan sukua sekä osata uida.

-- Frank, -- sanoi herra Rostales muutamalle neekerille, -- oletko valmis?

-- Olen, herra.

-- Isä, -- virkkoi nuori Louis Rostales, -- ellette pane vastaan, menen minä Frankin matkaan. Laputcha ilmoitti minulle sorsain jo tulleen. Menisin mielelläni huomenna niitä ampumaan.

-- Sorsanko ammuntaan? Silloin tulen minäkin mukaan, lisäsin sukkelasti.

Lähtö oli pian päätetty. Vanha Rostales toivotti onnea matkallemme ja käski meidän aamiaiselle tulla kotiin.

Heti sen jälkeen vene jo suikkelehti halki aaltojen Pointe-aux-Joncsiin päin, joka oli noin kuuden peninkulman päässä Biloxista. Frank oli perämiehenä. Louis Rostales, istuen maston juurella sanaakaan sanomatta, veteli sauhuja sikaristaan; minä taas istuin keulassa. Frank nukahti viimein airon yksitoikkoiseen liikkeeseen ja jatkoi tehtäväänsä aivan konemaisesti. Minusta se tuntui arveluttavalta ja siksi huomautin nuorta Rostalesia pitämään silmällä neekeriä. Hän sieppasi paikalla suuren calebassin [juoma-astian], joka sattui olemaan veneessä, täytti sen merivedellä ja viskasi veden neekerille vasten silmiä. Frank kipsahti, heräsi, kadotti tasapainon ja heilahti mereen, jonne joutuivat myöskin purjenuora toiselle ja mela toiselle puolella veneestä. Tilamme oli hyvin arveluttava. Minä tartuin irtipäässeeseen purjeeseen, joka liehui tuulessa, sidoin sen mastoon ja käskin Louis Rostalesia heti ottamaan airon ja auttamaan veneeseen neekerin, joka voimakkaasti ui perästämme. Rostales ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Hän purki vihaansa Frankille, jota hän tahtoi pakottaa pelastamaan pudonneen melan, ennenkuin laski hänet veneeseen.

-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut veneeseen, pyyteli neekeri. -- Hai tarttuu jalkoihin; tuossa tuokiossa olen hain kidassa!

-- Sen parempi sinulle, heittiö! Hae mela tai hukutan sinut.

Rostalesilla oli pyssy ladattuna ja hän tähtäsi neekeriä. Hän seurasi isänsä tapaa, joka uhkauksensa pani aina heti täytäntöön.

Frank päätti hakea melan, sillä hän vähemmän pelkäsi haita kuin herransa vihaa. Kun hän molemmin käsin tarttui veneen laitaan noustaksensa ylös, iski Louis Rostales häntä vielä airolla päähän. Frank, jonka pääkallo oli kovaa tekoa, ei välittänyt lyönnistä mitään, vaan jäntevillä käsillään kiepsautti itsensä veneeseen. Hän istui jo paikallaan koskettamatta hypätessään veneen laitaakaan. Isäntä ja orja näyttivät muutamain minuuttien kuluttua jälleen olevan paraat ystävät.

Ihmetellessäni ympäröivän luonnon mahtavuutta kulki vene melkein nuolen nopeudella Biloxin ja Pointe-aux-Joncsin välin. Ranta, johon laskimme maalle, oli ikävän näköistä. Rostalesiila oli siellä neljättäsataa elukkaa, mutta ei siellä näkynyt ainoatakaan puuta, ei pienintäkään kasvullisuuden merkkiä. Olisi hyvin hyvästi voinut luulla saarta asumattomaksi, jollei hietikolla olisi huomannut rääsyistä kerjäläistä, joka pyssy olalla vakavin askelin meitä lähestyi. Se oli Laputcha, villi paimen, jonka tähden olimme sinne tulleet. Laputchasta olin erehtynyt niinkuin kaikesta muustakin. Olin toivonut näkeväni oikean villin semenoolin [semintolit, sivistyneimpiä intiaaniheimoja] kansallispuvussaan, mutta edessäni oli vain urhoollisen kansan turmeltunut jälkeläinen. Laputcha oli hiihnoilla käärinyt jalkoihinsa nahkoja, lanteilla hänellä oli kappale sinistä pumpulivaatetta, muu ruumis aivan paljaana. Hänellä oli paksut hiukset ja sankka tukka, joka oli yhtä karhea kuin piikkisian piikit, Hänen silmänsä paloivat kuin käärmeen, joka piileilee pensaikossa. Laputcha päästi kurkustaan ääniä, joita en ensin ollenkaan ymmärtänyt; se kuului rastaan karinalta. Kun tarkoin kuuntelin, huomasin hänen huonosti ranskaksi mongertavan:

-- Vanha Rostales hyvä, nuori Rostales hyvä!

Viekas mies kiitti isäntiään saamistaan ruokavaroista.

-- Frank, musta mies, paha, hän lisäsi.

Villit eivät ollenkaan siedä neekerejä. Viitaten sitten länteen ja osottaen kirkasta aurinkoa, hän toimesi:

-- Paha, hyvin paha! Myrsky! Myrsky!

Nuori Rostales selitti minulle, sitten kun Laputcha oli mongertanut koko joukon ranskalaisia, englantilaisia ja espanjalaisia sanoja, paimenen ihmettelevän, että me sellaisella ilmalla olemme tulleet Pointe-aux-Joncsiin, ja kehoittavan meitä vielä sinä iltana palaamaan, jollei sekin jo ollut liian myöhäistä. Laputcha pyysi meitä kulkemaan jalkaisin rantaa pitkin, sillä aikaa kun hän aikoi kulettaa veneemme asuntonsa luo. Ketterästi kuin apina hän hyppäsi veneeseen. Oikeinpa tuntui kammottavalta, kun näimme tuon kummallisen, aavemaisen haamun iltaruskon hohteessa merellä kiitävän.

Paimen, joka oli saapunut perille paljoa ennen meitä, oli sytyttänyt tulen kattilan alle ja istuutunut sen ääreen. Ympärille muodosti karja laajan kehän, jonka läpi meidän täytyi kulkea hyvin varovasti, etteivät elukat olisi meitä raadelleet. Sitten kun Laputcha oli kutsunut meitä istumaan, viittasi hän käskevästi neekerille, joka paikalla häntä totteli. Maahan tulleiden vierasten voittama semenooli, Rostalesin karjanpaimen, piti itseään kumminkin neekeriä ylevämpänä olentona, sillä hän oli vielä vapaa. Vedettyään veneen maalle toi Frank meille Laputchan käskystä suuren kypressipuisen vadin, muutamia rikkinäisiä fajanssilautasia, ameriikkalaisia kaksihaaraisia ottimia ja calebasseja, jotka saivat toimittaa lasin virkaa. Me kieltäysimme kuitenkin syömästä ja joimme sen sijaan kupin teetä. Vaihtokauppaan olimme hyvin tyytyväiset, sillä jo nähdessäkin inhotti meitä ruoka, jota Laputcha meille tarjosi.

Yö oli tullut. Me levitimme peitot vuoteeksemme ja paneusimme maata. Laputchalla näytti vielä olevan jotain sanottavaa. Nähtyään meidät yöteloillamme ei hän enää voinut pidättää itseään.

-- Whiskyä Laputchalle! hän huusi Frankille komentavasti.

-- Ei, sanoi Louis Rostales päättävästi, kuitenkin ihan eri tavalla kuin Frankia puhutellessa. -- Ei ollenkaan whiskyä, muutoin Laputcha juopuu, emmekä huomenna voi lähteä sorsan ammuntaan.

-- Laputcha tahtoo vain vähäsen!

-- Hyvä, saat vähäsen! Huomenna meidän pois mentyä voit juoda loput.

Louis Rostales toi majasta noin litran vetoisen calebassin täynnä whiskyä. Laputcha oli kuin järetön peto, joka ei voi hillitä himoaan. Hän rupesi laulamaan laulua, joka lopulta muuttui kauheaksi, kammoksuttavaksi kirkunaksi, Kun hänen mielettömyytensä oli kohonnut äärimmilleen, syöksyi hän kuin tiikeri whiskyn kimppuun ja tyhjensi astian yhdellä siemauksella. Äkkiä, kuin salaman iskemänä, lysähti hän maahan ja hiki virtana valui.

-- Hyvä -- sanoi Louis Rostales kääntyen minuun, -- niin olemme päässeet hänestä huomiseen asti! Frank, viskaa hälle vaippa hartioille ja lisää puita tuleen!

Frank teki työtä käskettyä, mutta aivan kuin olisi ruoskalla ajettu.

-- Minkä tähden Frank niin kammoo Laputchaa? minä kysäisin.

-- Sen tähden, kun Laputcha on niin valmis ilmoittamaan hänelle ikäviä asioita. Ikään hän taas ennusti Frankille pikaista kuolemaa, sanoen: "Frank, musta mies kuolee. Frank, katsele kuuta vielä kerran, se on viimeinen kerta!" Sellaisia asioita ei neekerikään mielellään kuuntele.

-- Ei kai Laputcha toivottavasti kumminkaan hänen henkeään väijy?

-- Ei toki; mutta hän arvelee, että suuri henki on hänelle ilmoittanut Frankin huomenna myrskyssä henkensä menettävän. Mutta nyt on kumminkin neekeri unen helmassa, emmekä mekään enää viivytelle maatapanoamme.

Kun Louis Rostales herätti minut lähtemään, olivat kaikki jo valveilla ja istuivat tulen ympärillä, joka vielä paloi. Laputcha oli jo aivan selvänä. Me joimme taaskin teetä lämmitelläksemme sumussa, joka nousi ympärillä olevista soista, ja kun kukin oli ottanut pyssynsä ja ruutisarvensa sekä täyttänyt taskunsa haulilla, lähdettiin majapaikalta viimeisten eläinten kanssa.

Kulettuamme hiukan aikaa viettävää maata pysähtyi Laputcha kolmenkymmenen askelen päähän korkeasta mustasta muurista, joksi sitä luulin, Frank jätettiin siihen ja me toiset jatkoimme matkaamme pitkin muuria, vaikkemme aivan lähitse. Pyssynkantaman päässä neekeristä pysähdyttiin. Louis Rostales, sitten kun hän oli maininnut olevamme soiden ja "hyllyväin preerioiden" kohdalla, kielsi minua paikaltani hievahtamasta, samalla kun hän arveli minulla olevan kyllin tekemistä ampuessani sorsia, jotka lentivät ylitseni. Hän kielsi minua etsimästä ampumiani lintuja, sillä tietämättömyydessäni voisin helposti astua harhaan suolla. Lupasin noudattaa hänen kehoitustaan ja annoin hänen mennä Laputchan kanssa.

Päivän selitessä huomasinkin muurin kaislikoksi, joka aaltoili tuulessa kuin aukea ulappa. Suolta kuului karjan ammuntaa, johon yhtyi alligaattorin kauhistuttava ulina. Minua kammoksutti. Sydämmeni sykki kuuluvasti. Kylmät väreet karsivat selkäni. Olin seisonut neljännestunnin -- se minusta tuntui sanomattoman pitkältä -- kun oikealta puoleltani kuulin kaksi laukausta ja vähän ajan perästä taas kaksi. Kohta kulki noin kymmenen askelen päässä yläpuolellani kuin paksu pilvenlonka, joka vinkuen halkaisi ilman. Sen jälkeen kuulin vähän etempää Frankin kaksi laukausta. "Sorsat näyttävät jo olevan liikkeessä!" sanoin itsekseni. Pilvi, joka kiiti ylitseni, oli sorsaparvi! "Ole varuillasi! Silmät auki!" Tuskin olin sen sanonut, kun jo toinen parvi lensi samaa tietä. Tähtäsin ja ammuin -- mutta ei yhtään pudonnut. Kun olin pyssyni ladannut, liiti kolmas parvi. Sillä kertaa tähtäsin paremmin; kaksi sorsaa putosi. Olin siitä niin mielissäni, etten ajatellutkaan toisen laukauksen ampumista. Unohdinpa Rostalesin varoituksenkin ja syöksyin kuin hullu eteenpäin, huomaamatta uppoavani nilkkoja myöten mutaan. Kun sain molemmat sorsat käsiini, olin jo vajonnut polviani myöten. Minun täytyi ponnistaa voimiani sanomattomasti päästäkseni jälleen mudasta ja voidakseni palata entiseen paikkaani pyssy toisessa, sorsat toisessa kädessä. Ei ollut kuin askel kovalle maalle, kun tunsin jotain kiertyvän vasemman jalkani ympäri. Katsahdin ja näin suuren mustan käärmeen, käsivarteni pituisen, tarttuneen housuni lahkeeseen, jotka onneksi olivat hyvin väljät. Sukkelasti lyödä kopsautin sitä pyssyni perällä ja painoin sen pään mutaan. Se olikin ainoa keino, jolla vältin kuoleman. Astuin vielä muutamia askeleita... kauhu valtasi minut, voimani pettivät ja minä vaivuin pyörtyneenä maahan. Luullakseni en siinä kauvan maannut, sillä sorsan ammunta, joka kesti korkeintaan puoli tuntia, oli juuri loppumaisillaan, kun pyörryin.

Tointuessani piti Louis Rostales minua sylissään ja nuuhkasutti minulla jotakin kirpeää nestettä Laputchan valellessa kylmää vettä silmilleni. Jos olisin kuusi askelta etemmä astunut, sanoi Laputcha, olisin vajonnut, voimatta tehdä mitään pelastuksekseni. Moni metsästäjä oli siten joutunut varomattomuutensa uhriksi, kun oppaatta oli uskaltautunut soille ja "hyllyville preerioille". On vain yksi pelastuskeino, nim. heittäytyä vatsalleen ja kulkea ryömimällä, kunnes pääsee varmemmalle pohjalle. Onneksi siis pyörryin.

Käärme, joka minua ahdisti, oli lyönnistäni vain hortunut. Kun Laputcha älysi mudassa kiemurtelevan, viskasi hän viitan hartioiltaan ja rämpi vyötäisiään myöten mutaan, sieppasi sen paljain käsin ja näytti meille sen litteätä inhottavaa päätä.

-- Congo paha! hän sanoi vihasta sähisevän käärmeen purtavaksi tarjoten sormiaan, rintaansa ja paljaita käsivarsiaan. Mutta käärme ei näyttänyt niistä huolivan, kääntyi poispäin. Laputcha lähätti sen viimein muutaman kymmenen askelen päähän ja Rostales ampui sen pään mäsäksi. Villien sanotaan voivan suojeleutua käärmeenpistolta. Laputcha lupasi ennen kuolemaansa neuvoa oman keinonsa rouva Rostalesille.

Niin pian kun olimme yhyttäneet neekerin, kehoitti paimen meitä paikalla palaamaan Biloxiin, sillä kova myrsky oli tulossa. Aurinkokin nousi jo huonoilla enteillä ja tuuli puhalteli kovasti. Louis Rostales ei välittänyt varoituksesta, vaan tuotti Laputchan kalastusneuvot, että saisimme syödä paistettuja kaloja. Frank palasikin heti, tuoden säkillisen nuoraa ja lapion, jonka jälkeen läksimme matkalle. Kaalettuamme noin neljännestunnin kaislikkoa tulimme suunnattomalle preerialle, jossa Rostalesin karja oli laitumella. Louis Rostales ilmoitti olevamme kalastuspaikalla. Leikkinä sitä pidin, kun en missään vettä nähnyt. Vastauksen asemasta hän viittasi Laputchaan, joka oli pitkänään maassa ja näytti höröllä korvin kuuntelevan. Löydettyään etsittävänsä hän otti lapion ja kaivoi puolentoista jalan syvyisen kuopan, johon vesi kiehuen virtasi. Säkistään hän sitten otti kummallisen kapineen: kaksi ristiin asetettua puukapulaa. Niiden päissä oli neljä silkkiperäintä koukkuineen, joihin kuhunkin oli pistetty itikan kokoinen pala suolaista lihaa. Omituista pyydystään hän piti vesikuopassa ja hetkisen perästä vetäisi kalan joka koukussa. Kalastustaan hän pitkitti, saaden joka nostolla neljä kalaa, kunnes ilmoitimme niitä olevan kylliksi.

Preeria, jossa olimme, oli muodostunut keskelle suurta suota, joka arvatenkin ennen muinoin oli ollut järvenä. Aikain oloon oli se kovettunut, mutta pinta oli toisin paikoin ohuempi kuin toisin ja hyllyvä, niin että se monin paikoin halkeili astuessa kuin jää; siitä ne olivatkin saaneet nimensä "hyllyvät preeriat".

Viimeinkin oli aika palata. Myrsky alkoi jo hätyyttää. Eteläinen taivas oli sysimusta. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä, vaan kumminkin vyöryivät aallot pauhaten vasten rantaa ja ajoivat edellään kokonaisia laumoja lokkia ja pelikaania. Rostalesin karjakin päästi hirveän mölinän, Oikeinpa pelotti jo ajatellessakin paluumatkaa Biloxiin; sillä vaikka olisimmekin ennättäneet perille ennen myrskyn puhkeamista, olisimme toki tarvinneet heiverää alustamme ohjaamaan varmemman perämiehen kuin Frank oli.

Huomautin sitä Louis Rostalesille. Mutta kun hän oikeastaan olikin syypää viipymiseemme, vastasi hän huolettomasti, ettei ollut mitään vaaraa. Sitä paitsi hän sanoi luvanneensa äidillensä palata ajoissa eikä sen vuoksi tahtonut suotta saattaa häntä hätäilemään. Kun Laputcha huomasi, ettei Louis ottanut hänen varoitustaan kuuleviin korviinsakkaan, ehdotti hän, että veneemme kuletettaisiin Pointe-aux-Joncsin äärimäiseen kärkeen, josta pääsisimme Biloxiin muutamassa neljännestunnissa. Ehdotus hyväksyttiin ja Frankin käskettiin mennä edellä jalkaisin niemen kärkeen niin nopeasti kuin suinkin, sillä muuten ei häntä otettaisikaan matkaan, vaan jätettäisiin Laputcha-ystävänsä luo. Uhkauksen kuultuaan hän sai jalat alleen.

Ei ollut niinkään helppoa saada venettä vesille. Laputchalle piti meidän luvata tottelevamme häntä kuin kapteenia. Veneessä täytyi jokaisen ottaa airo käteensä. Laputcha jäi hietikolle odottamaan sopivaa hetkeä vesille lähteäksemme. Kun hän viimeinkin näki suunnattoman aallon olevan tulossa huusi hän: "Katsokaa!" huomauttaakseen meitä olemaan varuillamme. Vesivuori vyöryi yhä lähemmä ja lähemmä -- silmänräpäyksen kuluttua se uhkasi meidät nielaista. "Reippaasti eteenpäin!" kiljaisi Laputcha. Nuolena kiiti vene läpi vaahtopilven ja tuossa paikassa olimme pyssynkantaman päässä rannasta. Laputcha istui perässä ja huopasi kaikin voimin. Muutamassa minuutissa olimme saaren käressä. Laputcha sanoi meille hyvästit, hyppäsi maalle ja vetäisi taskustaan whiskypullon, jonka majasta lähtiessään oli mukaansa ottanut. Frank, iloiten päästessään hänestä erilleen, syöksyi veneeseen ja me jatkoimme matkaamme välittämättä yhtä vähän myrskystä, jota pakenimme, kuin Laputchasta, joka taas veisasi entistä virttään hypellessään whiskypullonsa kanssa.

-- Frank kuolla! hän hoilotti. -- Hirmumyrsky tappaa mustan miehen!

Olimme jo päässeet matkan puoliväliin, kun Biloxi alkoi näkyä; huomasimme jo rannalta odottajatkin, kun tuuli äkkiä tuntuvasti kiihtyi. Pyörähdimme katsomaan, mikä siihen oli syynä. Kauhu valtasi meidät. Hirvittävän musta, kuohuinen vesipatsas, jonka yläosa taivasta hipui, alaosa pyöri ympäri huimaa vauhtia, vyöryi merellä, lähestyen meitä junan nopeudella.

Saarella, enemmän kuin kolmen sadan askeleen päässä vesi-ilmiöstä, satavuotiset puut kaatuivat ryskien, hiekka tuprusi korkealle, lehtiä, kukkia ja hedelmiä lenteli ilmassa. Meren aallot mylierehtivät, toisin paikoin kohoten korkeiksi patsaiksi, jotka hajotessaan kimeltelevänä vaahtosateena pärskyivät laajalle yltympäri.

Myrskypilvet kulkivat suoraan idästä länteen. Minusta näytti siltä, että jos ohjaisimme veneemme paremmin pohjoista kohti, emme tuntuvasti joutuisi koko myrskyn kynsiin. Mutta tuskin olin ennättänyt sitä ajatella, kun veneemme äkkiä kohosi ilmaan ja paiskautui kumoon. En nähnyt enää mitään. Kuulin vain kaksi hätähuutoa ja tunsin vajoavani veteen. Kun jälleen kohosin pinnalle, vallitsi täydellinen pimeys. Oli mahdotonta saada selville missä olin. Vaistomaisesti uin eteenpäin myötävirtaan, tietämättä minne. Silmät minulla oli ummessa; hiekan ja poron tuprakka oli silmäni sokaissut.

En voi sanoa, mitenkä kauvan tätä menoa kesti. Olin aivan huumauksissa; muistan vain taaskin joutuneeni aallon valtaan, joka minua pyöritteli ja heitteli. Sitten tuli eteeni jotain estettä. En kyennyt tajuamaan, mikä se oli. Vasta kun epätoivoissani tarttuin siihen käsiksi, tunsin, että pidättelime tuulen repimän puun juurissa. Yhä vallitsi pimeys. Aioin juuri päästää käteni juuresta, kun aalto taas puski, pakottaen minut jälleen siihen tarttumaan, etten vajoaisi pohjaan. Aallon ylitseni hulahtaissa rutisi puun runko kovan painon alla; samalla kuulin luiden taittumista. Ojensin käteni; se sattui neekerin villaiseen päähän, Aalto oli äärettömällä voimalla paiskannut Frankin puuta vasten, joka minut pelasti. "Frank, musta mies", joksi Laputcha häntä aina nimitti, oli todellakin joutunut myrskyn uhriksi! --

Muutaman askelen päässä minusta huusi Louis Rostales apua; hän oli kaulaansa myöten vedessä. Hänen isänsä tuli neekereineen meitä auttamaan ja he kulettivat kotiin ainoat, mitä haaksirikosta saatiin pelastetuksi: kaksi puolikuollutta ihmistä ja hengettömän neekerin.