Part 1

LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN JA MUITA SEIKKAILUKERTOMUKSIA

Nuorisolle kertonut

A. H. Fogowitz

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Lentävä hollantilainen eli merikummitus. Sorsan ammunta. Taistelu tiikerikissan kanssa. "Verikäsi". Sillinpyynnistä.

Lentävä hollantilainen eli merikummitus.

"Circe" oli poikennut Kapkaupungissa ja kääntyi jälleen merelle kulkeakseen vesitse Eurooppaan. Pian oli Pöytävuori hävinnyt näkyvistä, ja niille seuduille omituiset, turmiolliset myrskyt hidastuttivat kulkua ja tekivät matkan vaaralliseksi. Päivä oli ollut pilvinen ja sumuinen. Tuuli, joka aikaisemmin virkeästi oli purjeita pullistellut, tyyntyi äkkiä kuin taikaiskusta. Mutta hetkisen perästä se yltyi entiselleen, puhaltaen kuitenkin aivan toiselta suunnalta, ja taukosi kerrassaan tuokion kuluttua, ikäänkuin Eolus [tuulten haltija kreikkalaisien jumalaistarustossa] oikutellessaan olisi tahtonut härsyttää miehistöä. Kaakosta lähestyi kova aallokko. Purjeet läiskivät mastoihin, ja laiva kallistelihe puolelta toiselle ikäänkuin ruuma olisi ollut vettä täynnä. Ja tuuli oli kuitenkin niin vieno, että tuskin voitiin pysytellä oikealla tolalla.

Noin kello kahden aikaan iltapäivällä tuli ankara tuulenpuuska, tuoden mukanaan ukkosen, salamoita ja sadetta. Miehistö tuli levottomaksi, tähysteli taivaan kantta ja arveli yöksi koituvan kovan työn, niin ettei kai maksanut vaivaa välimiten pistäytyä riippumattoon uinahtamaan. Niin näytti käyvänkin. Aliperämies Duncan Sprigthly oli juuri rupeamaisillaan kertomaan myrskystä, jossa hän oli ollut Kap Racen kukkulalla Newfoundlandissa, kun yhtäkkiä kova vihuri puski heidät pitkälleen. Reivatuin latva- ja keulapurjein kiiti laiva eteenpäin aina iltamyöhään. Kun meri aaltoili kovasti, oli kapteenista varminta seisauttaa laiva.

Kannella oli vahtina neljä miestä, joista yhden, Tom Willisin, oli sivulta tähystettävä, sillä ilma oli vielä niin sumuinen, ettei keulasta nähnyt kahta solmuväliä eteenpäin. Tom Willis, vanha, kokenut merimies, näytti äkkiä säpsähtävän ja toiset näkivät hänen hämmästyneenä ja jännityksissään monasti käyvän keulapuolella ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä jotain kummallista. Mutta kun häneltä tiedusteltiin, mitä hän katseli, vastasi hän vain kiertelemällä. Toisetkin sitten viimein menivät keulaan saadakseen itse selvän asiasta. He näyttivät hirveästi hämmästyvän, vaikkeivät ensin virkkaneet mitään, kunnes heistä muuan nähtävästi tarkoin punnittuaan aikeensa huusi:

"Hei -- olkaa varuillanne pojat! Lentävä hollantilainen!"

Laivamiehet, jotka vetelivät unta riippumatoissaan, säikähtivät kuullessaan niin tavatonta huutoa, vaikka epäselvästi sen tajusivatkin, ja uteliaina he tiedustelivat, mikä hätä kannella oli.

"Tulkaa ylös ja katsokaa itse!" ärjäsi Tom Willis. "Pelättävä ei ole meidän laivassa, vaan ihan edessämme meressä."

Siitä miehistön uteliaisuus luonnollisesti kiihtyi, ja kaikki tulla kolusivat portaita ylös, malttamatta vetäistä edes takkia päällensä. Kun he tulivat laivan keulapuolelle ja tähystelivät merelle, kuiskailivat he salaperäisesti toisilleen epäilevän näköisinä.

-- Missä se laiva on? Minä en näe siitä jälkeäkään! -- kysäsi joku.

-- Salaman valossa sen näimme, -- sai hän vastaukseksi. -- Näimme selvään, ettei yhtään sen purjetta oltu reivattu, ei vaaksan vertaa. Mutta me, jotka tunnemme, miten kauhea sen kohtalo on, tiedämme varmaan, ettei se milloinkaan pääse satamaan, vaikka sillä olisi vieläkin enemmän vaatetta levällään!

Laivamiesten laverrukset ja huudot olivat houkutelleet muutamia matkustavaisiakin kannelle. He tähystivät tähystämistään, vaan eivät huomanneet mitään erinomaista, sillä laivaa ympäröi ainoastaan yön pimeys, sakea sumu ja kuohuvat aallot. Laivamiehet puolestaan itsepäisesti karttelivat kaikkia heille tehtyjä kysymyksiä. Viimein tuli kannelle laivan pappi, vakava, kunnianarvoisa mies, josta miehistö paljon piti. Matkustajat keräytyivät paikalla hänen ympärilleen ja eräs heistä kysyi, oliko pappi jo nähnyt "lentävän hollantilaisen" ja tunsiko sen tarinan.

-- Olen kyllä kuullut sen risteilevän näillä vesillä, -- vastasi pappi, -- mutta en ole sattunut sitä vielä milloinkaan näkemään.

-- Mutta minkätähden sen ei luulla milloinkaan pääsevän satamaan?

-- Siihen sanotaan olevan monta syytä. Minulle on siitä kerrottu näin: "lentävä hollantilainen" oli amsterdamilainen laiva, joka useita vuosia sitten läksi merille Amsterdamin satamasta. Sen kapteeni -- Vanderdecken oli hänen nimensä -- oli vanha, kiukkuinen merimies, joka ei pelännyt mitään ja piti kaikessa oman päänsä. Mutta kumminkaan ei yhdelläkään laivamiehellä hänen laivassaan ollut valittamisen syytä ja kaikki palvelivat häntä mielellään. Tosin ei yksikään tiedä, miten asiat nykyjään ovat laivassa. Kerrotaan laivan kerran yritelleen Kapiin ja kuluttaneen kokonaisen pitkän, kuuman päivän sinne pyrkiessään. Tuuli oli vastainen ja kiihtyi kiihtymistään. Vanderdecken käveli kannella edestakaisin ja kiroili kelpo lailla vastoinkäymistään. Heti auringon mentyä mailleen huudettiin hänelle toisesta laivasta, jossa huomattiin hänen uhkarohkea yrityksensä, ja varoitettiin sinä yönä lahtea lähestymästä, sillä siitä koituisi vahinkoa hänelle ja hänen väelleen. Mutta Vanderdecken vastasi äreästi:

-- Mieluimmin olen ikuisesti kirottuna kuin jätän sen tekemättä, vaikka minun sitten pitäisikin täällä risteillä tuomiopäivään asti.

Sen koommin ei ole Vanderdeckeniä nähty maissa. Hän ei päässyt lahteen ja tiedetään hänen yhä vielä risteilevän näillä vesillä. Ja sitä hän saa tehdä vielä monta monituista vuotta. Jos hänen laivaansa joskus satutaan näkemään, tapahtuu se aina ainoastaan myrskyssä ja rajuilmassa!

-- Ja hänen laivaansa täytyy huolellisesti vältellä, -- lisäsi muuan laivamies -- sillä Vanderdeckenin kerrotaan laskevan veneen vesille, kun vain tulee näkyviin laiva eikä hän kuulu säästävän vaivojaan päästäkseen siihen ja jättääkseen sinne kirjeitä vietäviksi omaisilleen. Mutta, -- Jumala paratkoon! -- ne kirjeet eivät tuota onnea sille, joka niihin kajoo.

-- No siitä en varsinkaan ole nyt huolissani, virkkoi Tom Willis. -- On siksi avaralti merta välillämme, että se kyllä estää sellaisen vierailun!

-- Eipä niinkään, arveli toinen. -- Onhan Vanderdeckenillä väkeä, jota lähettää!

Yhä kovenevalta jyrinältä ei enää erottanut laivan kylkiä pieksävien aaltojen kuohuntaa ja pauhuakaan. Tuuli oli sammuttanut lampun kompassihuoneesta eikä kukaan enää voinut sanoa minnepäin laiva ajautui.

Matkustajat jättivät kaikki enemmät utelemiset sikseen, etteivät olisi enää lisänneet salaista pelkoa, joka näytti vallanneen kaikkien mielet. Tosin koettivat useimmat panna pelkonsa ja kiihtymyksensä rajuilman syyksi; mutta pintapuolisinkin tarkastaja ei voinut olla huomaamatta heidän pelkäävän vielä muutakin, vaikka he eivät tahtoneet sitä myöntää. Kun lamppu kompassihuoneessa jälleen sytytettiin huomattiin "Circen" olevan entistä enemmän tuulen alapuolella ja se rohkaisi vähän laivaväestön mieltä. Mutta ilma ei sittenkään ollut ollenkaan asettunut eikä ukkonen tauonnut, ja kirkkaan salaman leimahtaessa synkällä taivaalla näkyi meren kuohuvat aallot ja etäällä "lentävä hollantilainen", joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja kiiti tuulessa hurjaa vauhtia. Ainoastaan vilahdukselta laivamiehet ja matkustajat sen näkivät, mutta se oli kylliksi: he olivat varmaakin varmemmat, että siellä se kummituslaiva purjehti.

-- Näittekö sen? huudahti muuan laivamies aivan hengästyksissään. -- Siellä se mennä hujottaa ja on keskellä myrskyä levittänyt jokaisen vaateriepunsa.

Pappi oli ottanut rukouskirjansa ammentaakseen siitä lohdutusta, rauhoitusta ja voimaa koko laivaväelle. Sitä tarkoitusta varten hän istuutui kompassihuoneen seinustalle, niin että lamppu valaisi kirjan lehtiä, ja luki kovalla, juhlallisella äänellä rukouksen, jonka kirkko on säätänyt merenhädässä oleville. Ja se sai hetkiseksi kääntymään kannella-olijain huomion myrskystä muuanne.

Salamat harvenivat harvenemistaan ja niiden silloin tällöin välähtäessä ei nähnyt muuta kuin laineiden kuohun ja tyrskyn ja laivan ympärillä kohisevat hyrskyt.

Miehistö näytti olevan sitä mieltä, että pahin oli vielä tulematta, mutta siitä he eivät hiiskuneet mitään muille, keskenään vain suputtelivat. Silloin vasta tuli kannelle kapteeni, ennakkoluuloton, järkevä mies, ja tiedusteli, mitä se salaperäinen kuiskaileminen merkitsi ja mitä siellä oli tekeillä. Hänen luullakseen oli pahin myrsky jo ohi. Häntä oikein ihmetytti, että hänen väkensä piti sellaista melua eto tuulesta. Kun viimein joku miehistä mainitsi "lentävän hollantilaisen", purskahti kapteeni ääneensä nauramaan.

-- Ettehän te ole järillänne, pojat! hän virkkoi. -- Ihanhan te nyt näette kummituksia! Tahtoisinpa kerran omin silmin nähdä laivan, joka moisena yönä, tällaisessa tuulessa täysin purjein laskettelee. Se ansaitsisi todellakin näkemistä!

Pappi, jota kapteenin iloinen, leikillinen puhe ei miellyttänyt, nousi ylös ja veti häntä syrjään, nähtävästi pitääkseen hänelle "saarnan." Mutta laivan päällikköä, joka pari vuotta oli Aberdeenissä [Skotlannissa] opiskellut ja halveksivasti puhui väkensä taikauskosta, oli hyvin vaikea saada muuttumaan.

-- Pyh, pyh, -- kuultiin hänen sanovan -- meillä on omassa laivassamme kyllin tekemistä ajattelematta sellaisia asioita!

Sen jälkeen hän lähetti miehen mastonhäkkiin ja mastonlatvaan tarkastamaan, oliko etumärssystä jokin osa irti, kun se lyödä remppasi niin kovasti mastoon. Tom Willis kiipesi sinne, mutta palasi heti, ilmoittaen ylhäällä kaikki olevan kunnossa. Hän sanoi myös toivovansa, että taivas pian selkenisi, jotta pääsisivät pelätyn laivan näkyvistä, jonka ylhäällä käydessään oli taas nähnyt. Kapteeni kohautti halveksivasti olkapäitään ja tuumaili ivaten, että Tomin pitää lainata äitinsä isoäidin silmälasit, kun hänet vasta mastoon lähetetään. Iloisesti jutellen hän käveli sitten aliperämiehen kanssa edestakaisin kannella. Tom Willis naurahti itsekseen ja vetäytyi keulapuolelle, josta hän yhä tuskallisena merelle tähysteli.

Kului aikaa kotvanen. Laivamiesten kuiskaileminen oli loppunut -- ei kuulunut muuta kuin köysien iskeminen mastoihin, taklinkien natina ja aaltojen kohina, kun ne tyrskyivät laivan kylkiä vasten tai kun niiden vaahtoharjat sähisten ja kuohuen pärskyivät kannelle. Kapteenikin oli keskeyttänyt rupattelemisensa aliperämiehen kanssa. Sysimusta pimeys peitti laajan vesiaavikon. Yhtäkkiä leimahti taas salama öiseltä taivaalta ja sen valossa luulivat miehet uudelleen nähneensä kummituslaivan.

-- Hei, siinä se Vanderdecken taas on! huusi Tom Willis. -- Minä näin hänen laskevan veneen vesille!

Jokainen kannella olija juoksi keulaan ja tuijotti sydän kurkussa synkälle merelle. Uudelleen välähti pitkä, monikärkinen salama, valaisi silmänräpäyksen ajan rajusti aaltoilevaa merta ja näytti miehistölle vähän matkan päässä ei vain "lentävän hollantilaisen", vaan myöskin veneen, joka neljän vahvan miehen soutamana suuntasi kulkunsa "Circeen" päin. Se oli tuskin kahden solmuvälin päässä laivasta. Kapteenikin säpsähti ja, ollen kahden vaiheella puhuttelisiko soutajia vai ei, käveli hän kiivaasti edes takaisin.

-- Hoi, kuka siihen veneeseen köyden viskaa? kysyi viimein miehistön vanhin, kun oli aika nakata köysi.

Miehet katselivat toisiinsa hämmästyneinä eikä yksikään halunnut työhön ryhtyä. Kului taas kotvanen. Vene ennätti aivan laivan kylkeen, niin että selvään erotti kaikki neljä soutajaa. Kooten kaiken rohkeutensa, miehistön vanhin huusi tulijoille:

-- Hehei -- mitä tahdotte? Miten ihmeessä pääsitte tällaisessa ilmassa tänne asti? Mikä kovan onnen tähti teidät tänne johti?

Vahva, räikeä ääni veneestä vastasi:

-- Tahdomme puhutella kapteenianne! Auttakaa meitä laivaanne!

Vene oli ihan laivan kylessä, ja muuan soutajista, vanha, ahavoitunut merimies nousi laivaan kirjepinkka kädessä. Kauhistuen peräytyivät kaikki laivamiehet. Pappi yksin pysyi siksi tolkussaan, että lähestyi häntä muutaman askeleen ja juhlallisesti kysyi, mikä oli hänen käyntinsä tarkoitus niin myöhäiseen aikaan.

-- Suokaa anteeksi! vastasi vieras. -- Me olemme kauvan purjehtineet näillä vesillä ja päällikkömme lähettäisi mielellään nämä kirjeet ystävillensä Eurooppaan.

-- Se on laivan päällikön asia, -- sanoi pappi vakavasti. -- Olkaa niin hyvä, Mynheer Ruesdal, ja tulkaa tämän miehen puheille!

Vasta sitten kapteeni tuli saapuisalle ja näytti yhtäkkiä muuttaneen mieltä. Kuultuaan oudon vieraan pyynnön hän näet vastasi päättävästi:

-- Hyvä ystävä, sanokaa päälliköllenne, että hän jättäisi kirjeensä johonkin muuhun laivaan eikä tähän.

-- Oi, me olemme tarjonneet niitä jo moneenkin laivaan, -- sanoi mies alakuloisesti, -- vaan ei kukaan ota niitä viedäkseen.

-- Ja mekin olemme varmasti niin varovaiset, että jätämme ne ottamatta! Tiedättekö, että teidän kirjeenne sanotaan olevan loihdittuja, ja niitä seuraa Jumalan tai pahan hengen kirous. Laiva, joka niiden kanssa tulee tekemisiin, joutuu perikatoon, vaipuu auttamattomasti meren pohjaan.

Outo ei näyttänyt vastaväitettä huomaavankaan, kyseli vain, mistä laiva oli kotoisin. Saatuaan tietää sen olevan Portsmouthista hän tuumi:

-- Olisi minusta ollut mieluisampaa, jos olisitte olleet Amsterdamista! Haluaisimme vielä kerran nähdä rakkaan kotikaupunkimme, ystävät, vaimot ja lapset, mutta Luoja tietää, milloin kotiudumme!

Veneessä-olijat vääntelivät käsiään ja vaikeroivat epätoivoissaan selvällä hollanninkielellä.

-- Kuinka kauvan olette sitten jo olleet merillä? kysäsi kapteeni niinikään äidinkielellään.

-- Emme sitä tiedä, sillä emme pidä mitään päiväkirjaa sen jälkeen, kuin tuuli vei meiltä kalenterin -- mutta kauvan, kauvan olemme olleet. Me tahtoisimme vain lähettää nämä kirjeet kotiin omaisiamme lohduttamaan. Teidän ei tarvitse muuta kuin jättää ne lähimpään satamaan -- sieltä ne kyllä joutuvat perille.

-- Miksi ette itse jätä niitä maihin, kun käytte satamassa?

-- Siksi... siksi, että... änkytti vieras -- miksi tahdotte sen tietää, Mynheer?

-- Sen tähden, että se huvittaisi minua. Jos mielenne palaa kotiin ja lienette eksyksissä, niin mielelläni minä opastan teidät oikealle tolalle. Mutta minä tiedän jo, mikä on vikana! Pelkään, ettei kirjeistänne ole Amsterdamissa kellekkään mitään hyötyä. Vaikkapa toimittaisimmekin ne määräpaikkaansa, niin eivät ne kai tapaisi omistajiansa enää muualta kuin hautausmaan kylmästä povesta!

-- Mahdotonta... sitä en usko! -- jatkoi Vanderdeckenin pursimies tuskallisesti ja pyyhkäisi hihallaan kyynelen silmännurkasta. -- Tuuli ja rajuilma ovat meitä tosin kauvan sinne tänne kuletelleet -- mutta koti ja kontu, vaimo ja lapset eivät siltä ole mielestämme unohtuneet. Eihän ole yhtään vesipisaraakaan ilmassa, joka ei olisi sukua toisille, ja joka ei niin niitä rakastaisi, ettei se mielellään putoisi uudestaan mereen yhtyäkseen toisiin! Mitenkä sitten ihminen voisi unohtaa omaisensa ja ystävänsä? Onhan yksin ruumiimmekin osa Hollannista. Ja kapteenimme sanoo, että jos vielä kerran pääsee takaisin Amsterdamiin -- sen Jumala suokoon! -- niin hän kernaammin muuttuisi nurkkakiveksi ja hautauttaisi itsensä maahan kuin vielä kerran lähtisi rakkaasta kotikaupungistaan muualla kuollakseen. Siksi, hyvä herra, ottakaa toki kirjeemme mukaanne!

-- Se ei hyödytä teitä vähääkään, ystäväni! vastasi Mynheer Ruesdal säälien. -- Turhaa on jo kirjeiden kirjoittaminenkin; mieletöntä, jopa järetöntäkin on vaatia niitä perille saatettaviksi.

-- Auttakaa meitä! rukoili vieras hartaasti. -- Katsokaa -- hän näytti muuatta kirjettä -- tämän on aliperämiehemme kirjoittanut ainoalle sukulaiselleen, mitä hänellä enää on koko Luojan avarassa maailmassa, sedälleen, kauppiaalle, joka asuu toisessa talossa Stunker-Yachte-Grachtin varrella!

Hän tarjoili kirjettä monellekkin, vaan ei yksikään uskaltanut sitä ottaa. Viimein puhkesi Tom Willis puhumaan, ensin kotvasen supateltuaan toisen laivamiehen kanssa.

-- Kuulkaapas, mitä ystäväni tässä kertoo. Hän sanoo viime kesänä käyneensä Amsterdamissa ja nähneensä, että Stunker-Yachte-Gracht on kokonaan purettu ja entisen kadun sijalle kirkko rakennettu!

-- Mahdotonta... sitä en usko! virkkoi "lentävän hollantilaisen" mies päätään puistellen. -- Ja katsokaa, tässä on kirje minulta itseltäni ja sen sisässä pankkiosotus, jonka lähetän rakkaalle sisarelleni, että hän saa ostaa pari kyynärää kaunista pitsiä huntuunsa!

-- Luultavinta on, että hänen päänsä lepää maan povessa, jossa ei enää muodin oikkuja noudateta -- vastasi Willis, ajatellen miten kauvan "lentävä hollantilainen" jo oli merellä ajelehtinut, -- Sanokaapas, minkä liikkeen osotus se on.

-- Van Brucker ja kumppanin.

Silloin merimies, jonka kanssa Willis ensin oli puhellut, kättään hujauttaen virkkoi:

-- Sitä osotusta ei enää ikinä lunasteta, uskokaa pois, sillä mainittu liike kuuluu jo aikoja sitten tehneen vararikon. Olette jääneet paljon jälelle ajastanne, miesparka. Sama kuin etsisitte menneen vuotista lunta, kun muistelette sellaisia, aikoja sitten olleita asioita.

-- Sitä en usko! huusi hollantilainen epätoivoissaan, -- Se ei ole mahdollista! Mutta jospa niinkin olisi, niin on tässä kuitenkin monta kirjettä, joita on helppo toimittaa perille. Tämä esim. on kapteenimme kirje vaimolleen, joka asuu erittäin kauniissa huvilassa Haarlemin meren rannalla. Oivallinen vaimo on luvannut miehensä tulemaan maalauttaa ja laitattaa koko talon, ostaa pari uutta kuvastintakin vierashuoneeseen, niin että kapteeni voi niistä mielensä mukaan itseään katsella.

-- Aikaa on jo siksi kulunut, että hän kyllä olisi voinut aikeensa toteuttaa, -- huomautti Duncan Sprightly, aliperämies, kuivasti. -- Luultavasti hän on jo esivanhempainsa luona. Mutta jos hän vielä eläisikkin, niin ei ole pelkoa siitä, että hänen miehensä koskaan kotiutuu, ja hämmästyttää häntä äkkiarvaamattomalla tulollaan.

Vieras laivamies huomasi, ettei ollut niinkään helppoa saada "Circen" väen mieltä muutetuksi. Ja koettaen vielä kerran saada heitä taipumaan hän pyysi, että elleivät he ota häneltä kirjeitä, sallisivat hänen ainakin jättää ne heidän laivaansa. Hän tarjosi kirjekimppuaan vuoroonsa kapteenille, papille, miehistön vanhimmalle ja koko miehistölle, mutta jokainen peräytyi askelen, kun vain "lentävän hollantilaisen" mies lähestyi, ja pisti kädet taskuunsa tai kätki ne selän taa. Silloin jätti Vanderdeckenin pursimies kääröksensä kannelle, nosti lähellä olevan rautakappaleen sen päälle ja heittihe veneeseensä.

Kotveroisen kuulivat laivamiehet hänen vielä puhelevan tovereineen, vaikka vinkka tuulenpuuska ja kova aallokko esti heitä saamasta selvää, mistä puhe oli. He näkivät veneen etenevän "Circestä" ja hetkisen kuluttua oli se hävinnyt jälettömiin, aivan kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan. Merimiehet hieroivat silmiään ja olisivat vaikka vannoneet, että olivat vain unta nähneet, ellei kirjekimppu olisi ollut plitsiraudan [merimiehet käyttävät sitä liittäessään köyden pään toiseen] alla kannella.

Ensiksi miehistö neuvotteli, mitä kirjeille olisi tehtävä. Duncan Sprightly rohkaseutui kapteenilta kysymään, pitäisikkö hänen pistää kirjekimppu postisäkkiin. Mutta kun hän ei saanut vastausta, oli hänestä parasta olla sitä liikuttamatta. Tom Willis ja jotkut toiset vanhat laivamiehet ehdottivat, että turmiollinen kirjekimppu keihäällä heitettäisiin mereen. Toiset sitä vastustivat, mainiten kuulleensa, ettei ole hyvä hävittää kirjeitä, jos ne kerran on vastaan otettu tai "lentävä hollantilainen" on ne jättänyt.

-- Varokaa itseänne, jos vaan liikutattekaan tuota kummituksen esinettä, varoitteli laivan kirvesmies. -- Isoisäni kertoi usein, että parasta, mitä Vanderdeckenin kirjeille voi tehdä, on peittää ne, naulata lautoja niiden päälle, että ne ovat hyvässä tallessa, jos hän vielä kerran lähettäisi niitä perimään. Kaikki hyväksyivät neuvon, ja kirvesmies oli juuri lähtemäisillään työaseitaan hakemaan, kun yhtäkkiä suuret laineet paiskasivat laivan aivan kylelleen. Plitsirauta vierähti kirjekimpulta ja tuuli hajoitti kirjeet ilmaan, jossa ne leijailivat kuin lentoon pyrähtänyt lintuparvi. Kun miehistö sen näki, päästi se ilohuudon, kolminkertaisen "hurraan." Oli aivan kuin laiva olisi päässyt noidan kynsistä. Pelosta ja mielenjännityksestä ei ollut ujettakaan jälellä. Kun he taas katselivat "lentävää hollantilaista", oli se jo kadonnut.

Heti sen jälkeen muuttui ilma suotuisaksi, ja sen he selittivät johtuneen siitä, kuin pääsivät erilleen Vanderdeckenin kirjeistä. Kauvan istuivat vielä pappi ja Mynheer Ruesdal kahden lämpimässä kajuutassa kylmänä myrsky-yönä. Mutta kun laiva taas viimein pääsi oikealle suunnalle ja yövahti oli sijoitettu, menivät he levolle. Toisetkin vetäytyivät kannen alle riippumattoihinsa ja kojuihinsa.

* * * * *

Ehkäpä olisivat vaaranalaisen merimieselämän monet seikkailut viimein hälventäneet mielestä hirmuyön, jona "Circen" miehistö luuli nähneensä "lentävän hollantilaisen", ellei jälkeen päin olisi sattunut tapausta, joka sen uudelleen mieleen johti, vaikkapa se osaksi järkähyttikin uskoa kummituslaivan olemassa-olosta.

"Circe" oli saapunut Portsmouthin satamaan, kun sattui tapaus, joka toi päivän valoon kirjeen muutamasta lokerosta laivan oikealla puolella. Siellä se arvattavasti olisi saanut olla ijänkaiken, jollei se paikka laivasta olisi vahingoittunut, niin että korjaus oli välttämätön. Kirjettä tarkastettua huomattiin sen olevan Mevrouw (rouva) van Swietenille Haarlemiin, ja sen lähettäjä -- nimi oli merkitty kirjeenkuoreen -- Mynheer van Swieten oli sen aavalla merellä kirjoittanut. Heti vilahti mieleen, että kirje nähtävästi alkujaan oli ollut kääröksessä, jonka "lentävän hollantilaisen" mies oli laivaan jättänyt ja että se tuulen kirjeitä hajoitellessa oli sortunut lokeroon, josta se sitten löydettiin.

Kun oltiin varmassa satamassa eikä enää tarvinnut pelätä "lentävän hollantilaisen" turmiota tuottavia kirjelähetyksiä, avasi kapteeni kirjeen. Sen sisällys oli sitä laatua, että se pani jokaisen ajattelemaan. Mynheer van Swieten, "Michielin" kapteeni, sydäntä särkevin sanoin siinä vaimolleen valitteli ikävänsä, kun niin kauvan oli pitänyt olla poissa eikä kenties elinikinään enää saisi häntä nähdä, ellei Jumala salli ihmeen tapahtua. Saman kohtalon alaisena kuin hän on koko laivaväki. Mevrouw antakoon hänelle anteeksi, ettei hän tarkemmin kerro syytä poissa oloonsa -- se on kerran niin eikä sille mitään voi. Hän on sanomattoman onneton eikä hänellä ole toivon kipinääkään pelastumisesta. Ulappa on hänen kotinsa. Sinne täytyy hänen jäädä tovereineen, kunnes kuolo hänet kärsimyksistä vapauttaa. Hänen kirjeensä tarkoituksena on lähettää vaimollensa lämpimimmät terveiset ja lohduttaa häntä toivolla, että jos tapaaminen maan päällä onkin mahdotonta, se kuitenkin tapahtuu haudan tuolla puolen. Muistelkoon hän miestään rakkaudella.

Päätään puistellen oli kapteeni Ruesdal kirjeen lukenut. Hän kertoi väelleen sen sisällyksen ja päätti, jos hän sattuu käymään Amsterdamissa, ottaa selon rouvasta, jolle salaperäinen kirje, oli osotettu.