Part 9

"Jumala antakoon minulle anteeksi, jos teen isälleni vääryyttä", ajatteli Amine, "mutta hän on nyt kerta kaikkiaan menettänyt luottamukseni. Filip on sairas, sairaampi kuin hän luuleekaan, ja ellei hän ota jotakin lääkettä, voi hänen tilansa tulla vieläkin huonommaksi mutta sydämeni sanoo minulle, että minun pitää olla varovainen Niin pirullinen ei isä sentään mahtane olla."

Amine tarkasti lääkkeen. Paperissa oli hieman tummanruskeata jauhetta, joka herra Pootsin määräyksen mukaan oli annettava sairaalle lasillisessa lämmintä viiniä. Herra Poots oli tarjoutunut tekemään sen. Hänen palaamisensa keittiöstä keskeytti Aminen ajatukset.

"Tässä on viini, tyttöseni. Sekoita nyt jauhe juomalasilliseen tätä ja peittele hänet hyvin, sillä hän rupeaa hikoilemaan pian eikä sitä pidä keskeyttää. Valvo hänen luonaan, Amine, äläkä mene nukkumaan. Aamulla on hän jälleen terve." Herra Poots poistui nyt huoneesta toivottaen tyttärelleen hyvää yötä.

Amine kaasi jauheen muutamaan pöydällä olevaan hopeapikariin ja alkoi sitten sekoittaa siihen viiniä. Hänen epäilyksensä olivat hetkiseksi haihtuneet isän ystävällisen puheen vuoksi. Ollaksemme rehellisiä herra Pootsia kohtaan on meidän pakko tunnustaa, että hän oli aina hyvin ystävällinen potilailleen. Sekoitettuaan juoman huomasi Amine, ettei siihen ilmestynytkään minkäänlaista pohjasakkaa. Tämä oli tavatonta ja hänen epäilyksensä heräsivät uudestaan.

"Tästä en pidä ollenkaan", sanoi hän. "Pelkään isääni -- Jumala minua auttakoon -- en tiedä oikeastaan, mitä minun pitää tehdä, mutta Filipille en tätä ainakaan anna. Lämmin viini yksinään panee hänet ehkä tarpeeksi hikoilemaan."

Amine mietti asiaa tarkemmin. Hän oli sekoittanut jauheeseen niin vähän viiniä, ettei pikari ollut vielä puolillaankaan. Pantuaan sen sivulle, täytti hän toisen pikarin kokonaan lämpimällä viinillä ja meni sitten makuuhuoneeseen.

Hän kohtasi isänsä eteisessä, vaikka hän oli luullut tämän jo menneen nukkumaan.

"Varo, ettet läikytä sitä, Amine. Anna se hänelle kokonaan. Ei, anna se minulle. Vien sen hänelle itse."

Herra Poots otti pikarin Aminen kädestä ja meni Filipin makuuhuoneeseen.

"Tässä, poikani, juohan tämä, niin paranet", sanoi hän, mutta hänen kätensä vapisi niin, että viiniä läikkyi peitteelle. Amine katsoi isäänsä ja tuli yhä iloisemmaksi, ettei hän ollut sekoittanut jauhetta viiniin. Filip nojautui kyynärpäähänsä juoden lääkkeen, ja herra Poots toivotti hänelle sitten hyvää yötä.

"Älä poistu hänen luotaan, Amine, sillä haluan, että määräyksiäni noudatetaan tarkasti", sanoi herra Poots ennen poistumistaan. Amine oli ensin aikonut mennä hakemaan kynttilää, jonka hän oli jättänyt vierashuoneeseen, mutta jäikin nyt miehensä luokse ilmoittaen hänelle epäilyksensä ja sen, ettei hän ollut antanutkaan hänelle jauhetta.

"Toivoakseni erehdyt, Amine", vastasi Filip. "Olet varmasti väärässä, sillä niin pahoja ihmisiä ei voi olla olemassakaan."

"Et ole asunut hänen kanssaan niin kauan kuin minä etkä nähnyt hänen kujeitaan", vastasi Amine. "Et tiedä, millaisiin konnantöihin kullanhimo voi houkutella ihmisen, mutta voihan silti olla mahdollista, että olen erehtynyt. Sinun pitää nyt kaikissa tapauksissa nukkua minun vartioidessani sinua, rakkaani. Kas niin, et saa puhua enää. Tunnen, etten saa vielä unta, ja senvuoksi aion lukea hieman ennen nukkumaan menoani."

Filip ei vastustellut enää ja nukkuikin pian. Amine valvoi hänen vieressään paljon sivu puolenyön.

"Hän hengittää niin raskaasti", ajatteli Amine, "mutta kuka tietää, olisiko hän milloinkaan herännyt, jos olisin antanut hänelle jauheen. Isäni on niin perillä kaikissa itämaisissa tempuissa, että pelkään häntä. Kuinka usein hän onkaan saatuaan pussillisen kultaa nukuttanut ihmisen ikuiseen uneen! Hän, joka pyynnöstä on tappanut monta, voi varmaankin empimättä murhata tyttärensäkin miehen, sillä olen katsellut hänen hommiaan ja tunnen hänen ajatuksensa ja toivomuksensa. En ymmärrä, miksi nämä synkät aavistukset ahdistavat mieltäni tänään, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin tapahtuisi joku onnettomuus. Kunpa nyt aamu pian koittaisi! Kuinka sikeästi hän nukkuukaan ja hiki helmeilee hänen otsallaan! Minun pitää peitellä hänet hyvin ja vahtia, ettei hän potki peittoa yltään. Nyt koputtaa joku eteisen oveen. Melu herättää varmasti Filipinkin. Isää on tultu luultavasti hakemaan jonkun luokse."

Amine poistui huoneesta ja kiiruhti alakertaan. Kuten hän oli otaksunutkin, oli herra Pootsia tultu hakemaan. Häntä pyydettiin avuksi muutamaan synnytykseen.

"Hän tulee heti", vastasi Amine. "Menen herättämään hänet." Amine lähestyi isänsä makuuhuoneen ovea ja koputti siihen. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, koputti hän uudestaan.

"Isäni ei tavallisesti nuku näin raskaasti", ajatteli Amine, kun ei toiseenkaan koputukseen vastattu. Hän aukaisi oven ja meni sisään. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei isä ollutkaan vuoteessaan. "Kummallista", ajatteli hän, "mutta muistaakseni hän ei palannutkaan enää yläkertaan mentyään sammuttamaan valoja." Amine kiiruhti senvuoksi vierashuoneeseen ja näki isänsä makaava sohvalla syvässä unessa, kuten hänestä näytti. Herra Poots ei vastannut kuitenkaan hänen huutoonsa. "Laupias Jumala, onko hän kuollut!" ajatteli hän vieden kynttilän lähemmäksi isänsä kasvoja. Ja asian laita olikin niin, sillä Pootsin silmät olivat lasimaiset ja alaleuka oli pudonnut alas.

Amine nojautui hetkiseksi seinään ollen pyörtymäisillään, mutta lopulta hän tointui.

"Se saadaan heti selville", ajatteli hän mennen pöydän luo ja katsoen hopeapikariin, jossa hän oli sekoittanut jauheen viiniin, mutta se olikin tyhjä. "Oikeamielinen Jumala on rangaissut häntä!" huudahti hän. "Mutta voi, että tuon miehen piti olla isäni! Niin, asia on aivan selvä. Peläten omia sanojaan ja katalaa suunnitelmaansa kaasi hän enemmän viiniä pikariin tukahduttaakseen omantunnontuskansa, ja aavistamatta ollenkaan jauheen olemassaoloa pikarissa joi hän itse sen kuoleman, jonka hän oli aikonut toiselle. Ja kenelle toiselle sitten? Niin, ei sen vieraammalle kuin oman tyttärensä miehelle. Ellet olisi isäni", jatkoi Amine, "kiroaisin sinut, mutta nyt olet saanut rangaistuksesi. Antakoon Jumia sinulle anteeksi, sinä heikko, kurja ja syntinen miesraukka!"

Amine poistui nyt huoneesta mennen katsomaan Filipiä, joka nukkui vielä rauhallisesti ja näytti hikoilevan kovasti.

Joku toinen nainen olisi varmaankin herättänyt miehensä, mutta Amine ei ajatellut itseään. Filip oli sairas eikä hän halunnut häiritä häntä pelosta, että Filip voisi ehkä säikähtää.

Eteisen oveen koputettiin nyt uudestaan ja se herätti Aminen ajatuksistaan. Hän kiiruhti alakertaan, mutta ei avannut ovea.

"Herra Pootsin pitää tulla heti", sanoi lääkäriä noutamaan tullut tyttö.

"Hyvä Therese", vastasi Amine, "isäni on enemmän avun tarpeessa kuin emäntäraukkanne, sillä pelkään hänen työnsä tässä maailmassa loppuneen. Hän on hyvin sairas eikä voi nousta vuoteesta. Pyydän, että auttaisitte nyt sen sijaan minua. Menkää sanomaan isä Seysenille, että hän tulisi tänne, sillä luulen isäni olevan kuoleman kielissä."

"Herra siunatkoon", huudahti Therese, "ovatko asiat todellakin niin huonosti? Toimitan kyllä asianne, rouva Amine."

Uudistettu koputus oli herättänyt Filipinkin, joka tunsi olevansa paljon terveempi, sillä päänkipukin oli haihtunut. Hän huomasi heti, ettei Amine ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja hän aikoi moittia häntä siitä, kun Amine kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.

"Sinun pitää pukea vaatteet yllesi, Filip, ja auttaa minua kantamaan hänen ruumiinsa vuoteeseen ennen papin tuloa. Laupias Jumala, jos olisin antanut sinulle tuon jauheen, rakas Filip... mutta älkäämme puhuko siitä. Kiiruhda, sillä isä Seysen on heti täällä."

Filip pukeutui nopeasti ja seurasi sitten Aminea vierashuoneeseen. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sen säteet valaisivat ukon laihoja kasoja. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja kieli oli jäänyt hammasten väliin.

"Ah, tämä huone näyttää olevan oikea onnettomuuksien tyyssija! Kuinkahan paljon peloittavia asioita täällä tuleekaan vielä tapahtumaan?"

"Ei ainoatakaan, toivoakseni", vastasi Amine. "Tämä ei ole mielestäni mitään kauheata. Hirveämpää oli katsella vanhusta, kun hän seisoen vuoteesi vieressä ojensi sinulle myrkkymaljan ystävällisesti hymyillen. En voi unhottaa sitä näkyä milloinkaan."

"Antakoon Jumala sen hänelle anteeksi, kuten minäkin olen tehnyt", vastasi Filip nostaen ruumiin syliinsä ja kantaen sen siihen huoneeseen, jota herra Poots oli käyttänyt.

"Annetaan ihmisten olla siinä luulossa, että hän kuoli vuoteeseensa luonnollisella tavalla", sanoi Amine. "Ylpeyteni ei salli, että tämä tulee tiedoksi. En halua, että minua ruvetaan sanomaan murhaajan tyttäreksi."

Hän istuutui tuolille ja purskahti itkuun.

Hänen miehensä koetti lohduttaa häntä, kun isä Seysen koputti oveen. Filip kiiruhti avaamaan.

"Hyvää huomenta, poikani. Miten sairas voi?"

"Hän on kuollut, isä."

"Tulen siis kuitenkin liian myöhään, vaikka koetinkin kiiruhtaa!" huudahti pappi surullisesti.

"Hän kuoli äkkiä sydänhalvaukseen, isä", vastasi Filip vieden papin herra Pootsin huoneeseen.

Isä Seysen katsoi ruumista ja näki, ettei hänen apunsa ollut enää tarpeen. Hän kääntyi nyt Amineen päin, joka vieläkin itki.

"Itkekää vain, tyttäreni, teillä on syytä siihen", sanoi hän. "Hellästä ja tottelevaisesta lapsesta tuntuu isän rakkauden menettäminen kovalta iskulta. Älkää kuitenkaan antautuko liiaksi surunne valtaan, sillä teillä on muitakin sitovia velvollisuuksia. Teillä on miehenne."

"Tiedän sen, isä, mutta antakaa minun itkeä, sillä olinhan hänen tyttärensä."

"Eikö hän mennytkään nukkumaan eilen illalla, koska hänellä on vielä vaatteet yllään? Milloin hän rupesi valittamaan pahoinvointiaan?"

"Nähdessäni hänet viimeisen kerran", vastasi Filip, "oli hän huoneessani ja antoi minulle jotakin lääkettä, ennenkuin hän toivotti minulle hyvää yötä. Kun häntä tultiin hakemaan sairaan luokse, meni vaimoni herättämään häntä, mutta silloin hän oli jo tajutonna."

"Hän on kuollut äkkiä", sanoi pappi. "Mutta hän oli vanha mies ja silloin voi loppu tulla silmänräpäyksessä. Olitteko huoneessa hänen kuollessaan?"

"En", vastasi Filip. "Ennenkuin sain vaatteet ylleni, oli hän jo poistunut maailmasta."

"Toivokaamme, lapseni, että hän sai vaihtaa sen parempaan. Polvistukaa kanssani rukoilemaan hänen sielunsa puolesta."

He tekivät niin ja pappi rukoili hartaasti. Kun he nousivat, vaihtoivat he katseen, joka täydellisesti ilmaisi heidän sisimmät ajatuksensa.

"Lähetän tänne muutamia vaimoja, jotka voivat tehdä ruumiille viimeisen palveluksen ja järjestää kaikki hautajaisia varten", sanoi isä Seysen. "Parasta on salata heiltä, että hän kuoli ennen minun tuloani. Älkäämme antako ihmisten luulla sellaista, että hän meni pois saamatta uskonnon lohdutusta."

Filip nyökäytti päätään hyväksyvästi ja pappi poistui.

Terneusen asukkaat olivat aina vihanneet herra Pootsia. Kaikkien uskonnon vaatimusten laiminlyöminen, tietämättömyys, kuuluuko hän ollenkaan heidän uskoonsa, hänen itaruutensa ja kiskomisensa olivat hankkineet hänelle paljon vihollisia samalla kun hänen tunnustettu taitavuutensa oli tehnyt hänestä vaikutusvaltaisen miehen. Jos olisi saatu tietää, että hän oli muhamettilainen, ja kuultu, että hän oli kuollut koettaessaan tappaa vävyään, on varmaa, ettei häntä olisi suostuttu hautaamaan kristillisesti. Mutta kun isä Seysen vastasi jokaiselle kysyjälle, että herra Poots oli kuollut rauhallisesti, otaksuttiin hänen menneen pois hyvänä kristittynä, vaikka hän ei elämässään ollut noudattanutkaan kristinuskon määräyksiä. Seuraavana päivänä haudattiin vanhuksen ruumis tavallisilla juhlallisuuksilla. Filip ja Amine tunsivat mielensä hyvin huojentuneeksi, kun kaikki sujui niin rauhallisesti.

Vasta hautajaisten jälkeen tutkivat he herra Pootsin huoneen. Raha-arkun avain löydettiin hänen taskustaan. Huone oli täynnä lääkepulloja ja jauherasioita, jotka joko heitettiin pois tahi jos Amine liesi, mihin niitä käytettiin, kannettiin muutamaan komeroon piiloon. Hänen pöydässään oli paljon laatikoita, jotka nyt tarkastettiin. Niissä olevien tavaroiden joukossa oli paljon paperiliuskoja, joissa oli arabiankielistä kirjoitusta -- luultavasti lääkemääräyksiä. Siellä oli rasioitakin, joissa oli arabiankieliset nimet, ja muutamassa oli aivan samanlaista jauhetta kuin herra Poots oli antanut Aminelle. Muutamista papereista voitiin selvästi huomata ukon harrastaneen salaisia tieteitäkin, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Kaikki tuollainen romu poltettiin nopeasti.

"Ajattelehan, jos isä Seysen olisi nähnet kaiken tämän", huomautti Amine surullisesti. "Mutta täällä on vielä muutamia painetuitakin papereita, Filip."

Tarkastettuaan ne huomasi Filip ne hollantilais-itäintialaisen yhtiön osakkeiksi.

"Kuulehan, Amine, nämä ovat rahaa tahi ainakin rahan arvoisia, sillä nämä ovat yhtiön osakkeita, jotka antavat meille vuosittain sievät tulot. En osannut aavistaakaan ukon käyttävän rahojaan tällaiseen. Minäkin olen aikonut sijoittaa osan rahoistani samalla tavalla ennen lähtöäni saadakseni niille hieman korkoa."

He tarkastivat nyt raha-arkun. Kun Filip aukaisi sen, ei hän luullut siellä olevan paljon mitään, sillä se oli suuri ja syvä ja näytti olevan melkein tyhjä, mutta tutkittuaan paremmin löysi hän sen pohjalta neljäkymmentä pientä pussia, joissa oli pelkkiä kultarahoja. Eräässä suuremmassa pussissa oli hopeaa. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä siellä oli pieniä rasioita ja kääryjä, jotka sisälsivät jalokiviä. Kun kaikki oli koottu yhteen kasaan, näytti aarre hyvin arvokkaalta.

"Amine, kultaseni, olet todellakin tuonut minulle melko odottamattomat myötäjäiset", sanoi Filip.

"Sanopas muuta. Nuo jalokivet on isäni varmaankin tuonut mukanaan Egyptistä. Ja kuinka vaatimattomasti me elimmekään ennen tänne muuttoamme! Jumala antakoon hänelle anteeksi. Vaikka hänellä olikin tällainen aarre hallussaan, tahtoi hän kuitenkin myrkyttää sinut saadakseen enemmän."

He laskivat rahat, joita oli melkein viisikymmentätuhatta guldenia, sijoittivat ne jälleen paikoilleen ja poistuivat huoneesta.

"Olen rikas mies", ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Mutta onko minulla mitään hyötyä noista aarteista? Voisin kyllä ostaa laivan ja ruveta sen kapteeniksi, mutta se joutuisi varmasti haaksirikkoon. Sellainen mahdollisuus on kaikissa tapauksissa olemassa enkä senvuoksi ostakaan omaa alusta. Enkö kumminkin menettele väärin pestautuessani muiden laivoihin omatessani sellaisen uskon? Sitä en tiedä. Tiedän vain, että minulla on velvollisuus täytettävänä. Kaikkien kohtalo on armollisen kaitselmuksen hallussa ja se kutsuu meidät luoksensa sitten kuin se arvelee ajan koittaneen. Ostan liioilla rahoillani yhtiön osakkeita ja jos purjehdinkin sen laivoissa ja ne joutuvat haaksirikkoon etsiessäni isäraukkaani, saan silloin kaikissa tapauksissa kärsiä yhtä paljon kuin toisetkin. Järjestän Aminenkin elämän paljon mukavammasti."

Hän pestasikin heti kaksi palvelijatarta, huoneet sisustettiin uudestaan paljon komeammasti eikä hän kammonut minkäänlaisia uhrauksia ilahduttaakseen vaimoaan. Hän kirjoitti Amsterdamiin ja osti paljon noita edellämainittuja osakkeita. Jalokivet ja omat rahansa jätti hän vieläkin Aminen haltuun. Jäljelläolevat pari kuukautta kuluivat näin ollen hyvin nopeasti ja kaikki oli kunnossa, kun Filipille ilmoitettiin kirjeellisesti, että hänen pitää tulla laivaan. Amine tahtoi, että Filip olisi mennyt mukaan matkustajana eikä perämiehenä, mutta Filipistä tuntui viimeinen vaihtoehto paremmalta, sillä muuten hän ei olisi voinut mitenkään selittää matkansa syytä.

"En tiedä miksi", sanoi Filip lähtönsä edellisenä iltana, "mutta mieleni ei ole niin surullinen kuin viime kerralla. Tällä haavaa ei minulla ole minkäänlaisia aavistuksia mistään onnettomuudesta."

"Ei minullakaan", vastasi Amine. "Aavistan kuitenkin, että tulet olemaan kauan aikaa poissa luotani, Filip, ja sehän on jo tarpeeksi suuri onnettomuus hellälle ja levottomalle vaimolle, vai mitä?"

"On kyllä, rakkaani, mutta --"

"Niin, niin, tiedän velvollisuutesi kutsuvan sinua", vastasi Amine painaen päänsä miehensä rintaa vasten.

Seuraavana päivänä erosi Filip vaimostaan, joka oli nyt paljon tyynempi kuin ensimmäisellä kerralla.

"Kaikki muut hukkuivat ja hän vain pelastui", ajatteli Amine.

"Tunnen hänen palaavan vielä luokseni. Jumala taivaassa, tapahtukoon tahtosi!"

Filip saapui pian Amsterdamiin ja ostettuaan paljon sellaisia tavaroita, joiden hän luuli olevan hyödyksi onnettomuuden sattuessa, meni hän Bataviaan, joka oli ankkurissa satamassa valmiina nostamaan purjeensa.

XII.

Oltuaan muutamia päiviä laivassa ymmärsi Filip, ettei matka muodostuisikaan hauskaksi, sillä Batavian piti kuljettaa melkoinen joukko-osasto Ceyloniin ja Javaan yhtiön sotavoimien vahvistukseksi. Aluksen oli määrä erota laivastosta Madagaskarin luona ja purjehtia suoraan Javaan, sillä otaksuttiin laivassa olevien sotilaiden kykenevän suojelemaan sitä, jos merirosvot tai muut viholliset hyökkäisivät sen kimppuun. Batavia oli sitäpaitsi asestettu kolmellakymmenellä tykillä ja siinä oli seitsemänkymmentäviisi matruusia. Paitsi sotatarpeita, jotka suurimmaksi osaksi muodostivatkin lastin, oli sillä mukanaan suuri määrä kilisevää kultaa Intian markkinoille. Joukot astuivat juuri laivaan silloin kuin Filipkin saapui sinne, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat kannet niin täynnä, että oli melkein mahdotonta liikkua mihinkään. Filip, joka ei ollut vielä puhutellut kapteenia, haki ensimmäisen perämiehen käsiinsä ruveten heti hoitamaan virkaansa. Hän oli viime matkallaan päässytkin työstä niin perille, että hän oli tottuneempi kuin luultiinkaan.

Jonkun ajan kuluttua alkoivat kaikki kiireen aiheuttamat merkit hävitä näkyvistä, joukkojen varustukset korjattiin syrjään, sotilaat järjestettiin ruotuihin ja sijoitettiin talousvälineineen tykkien väliin suurelle kannelle. Siten saatiin tilaa laivan hoitamiselle. Totellessaan määräyksiä osoitti Filip olevansa kykenevä ja järjestelykykyinen, ja kapteeni sanoikin hänelle kerran heidän hieman huoahtaessaan:

"Luulin teidän suhtautuvan virkaanne hyvin välinpitämättömästi, koska ette tullut ennen laivaan, mutta osaatte ottaa menetetyn ajan takaisinkin. Olette tehnyt enemmän tämän aamupäivän kuluessa kuin osasin odottaakaan. Iloitsen tulostanne, mutta olen samalla pahoillanikin, ettette ollut täällä silloin kun sijoitimme lastin, sillä pelkään lastauksen tapahtuneen hieman huolimattomasti. Herra Struysilla, ensimmäisellä perämiehelläni, on ollut enemmän työtä kuin hän on jaksanut tehdäkään."

"Olen pahoillani, etten ollut täällä silloin, herra kapteeni", vastasi Filip. "Tottelin kuitenkin heti yhtiön kutsua."

"He eivät halunneet häiritä teitä ennenkuin viime tingassa, koska olette naimisissa ja sitäpaitsi suuri osakaskin yhtiössä. Otaksun, että seuraavalla matkallanne komennatte jo omaa laivaanne. Keskustelin aamulla siitä muutaman vanhemman konttoristin kanssa."

Filip ei ollut ollenkaan pahoillaan, että hänen rahansa kasvoivat nyt niin hyvää korkoa, sillä laivan kapteeniksi pääseminen oli hänen hartain toivonsa. Hän vastasi toivovansa omaa laivaa seuraavan matkan jälkeen, jolloin hän luuli jo olevansa aivan pätevä sellaisen komentajaksi.

"Sitä ei kenenkään tarvitse epäilläkään, herra Vanderdecken, sillä näkeehän sen jo sokeakin. Pidätte varmaankin paljon merimieselämästä?"

"Kyllä. Luullakseni en luovu siitä milloinkaan."

"Milloinkaanko? Ajattelette nyt niin, koska olette nuori ja toivorikas, mutta vähitellen väsytte siihen ja olette iloinen saadessanne levähtää jäljellä olevat päivänne."

"Kuinka paljon sotilaita on laivassamme?"

"Kaksisataaneljäkymmentäviisi miestä ja kuusi upseeria. Miesraukat! Harvat heistä pääsevät milloinkaan takaisin, niin, tuskinpa moni näkee seuraavaa syntymäpäiväänsäkään. Ilmasto siellä on kauhea. Vein sinne kerran kolmesataa miestä, mutta kuuden kuukauden kuluttua, ennenkuin ennätin lähteä sieltä takaisinkaan, ei heistä ollut enää sataakaan hengissä."

"Siinä tapauksessahan heidän lähettämisensä sinne on melkein murhaamista", huomautti Filip.

"Hm! Jossakinhan heidänkin pitää kuolla, ja mitä sen on väliä, vaikka he kuolevatkin hieman aikaisemmin? Henki on tavaraa, jota voidaan ostaa niin hyvin kuin muutakin. Viemme niin ja niin paljon mukanamme teollisuustuotteita ja rahaa vaihtaaksemme niillä intialaisia tavaroita. Samoin menettelemme ihmisilläkin, eikä se ole yhtiölle miksikään vahingoksi, päinvastoin."

"Sotamiesraukoille kumminkin, luullakseni."

"Mutta yhtiö ostaa heidän elämänsä halvasta ja myy sen kalliista hinnasta", vastasi kapteeni mennen keulaan.

"Aivan niin", ajatteli Filip. "Se ostaa ihmishenkiä halvalla ja voittaa niillä, sillä noilla sotilasraukoitta he eivät voisi mitenkään puolustaa alueitaan vihollisiaan vastaan. Miten pienestä vuosipalkasta myyvätkään nuo miehet henkensä taistellakseen noissa epäterveellisissä seuduissa, joissa he menettävät voimansa eivätkä pääse enää milloinkaan kotiinsa. Hyvä Jumala, kun nämäkin miehet näin sydämettömästi uhrataan, miksi tuntisin omantunnon vaivoja, jos muutamia ihmishenkiä meneekin hukkaan täyttäessäni pyhää velvollisuuttani, jonka olen saanut toimekseni häneltä, jonka tiet ovat tutkimattomat. Eihän varpunenkaan putoa puusta hänen tietämättään ja hänen vallassaan on joko uhrata tahi pelastaa meidät. Mutta jos tämä laiva on tuomittu perikatoon minun vuokseni, en voi muuta kuin toivoa, että olisin päässyt johonkin toiseen, jossa ihmishenkien hukka ei olisi niin suuri."

Vasta viikon kuluttua Filipin tulosta oli laivasto lähtökunnossa.

Olisi hyvin vaikeata selostaa Filipin ajatuksia tämän hänen toisen matkansa alkaessa. Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni matkan tarkoituksessa, että hän suhtautui elämän tavallisiin seikkoihin kuin uniin. Hän oli aivan varma siitä, että hän jälleen kohtaa kummituslaivan, ja kun hän pelkäsi tuon kohtaamisen aiheuttavan jonkun ikävän onnettomuuden, luultavasti kaikkien niiden hukkumisen, jotka olivat nyt laivassa hänen kanssaan, kalvoi tuo ajatus häntä niin, että hän laihtui aivan kamalan näköiseksi. Hän ei puhunut juuri milloinkaan ja tunsi olevansa kuin rikollinen, joka on tuominnut koko ympäristönsä vaaroihin, onnettomuuksiin ja kuolemaan senvuoksi että hän on tullut heidän mukanaan laivaan. Kun joku puhui vaimostaan tai lapsistaan toivoen parasta ja tehden tulevaisuussuunnitelmia, tunsi Filip mielensä sairaaksi, nousi pöydästä ja kiiruhti yksinäisyyteen kannelle. Joskus kuvitteli hän olleensa kiihtynyt ja joutuneensa jonkunlaisen näköharhan uhriksi, mutta sitten palautti hän kaiken entisen muistiinsa ja tunsi sen kauhean todellisuuden. Silloin hän aina mielellään ajatteli, ettei taivaalla ole minkäänlaista osaa tuossa yliluonnollisessa näyssä, joka tietysti on vain pirun keksintöä. Entä pyhäinjäännös? Sellaisiin keinoihin ei piru ainakaan turvaudu. Muutamia päiviä lähtönsä jälkeen katui hän kovasti, ettei hän ollut uskonut isä Seysenille kaikkea ja kysynyt häneltä neuvoa, tekikö hän oikein vai väärin jatkaessaan hakemistaan, mutta se oli nyt myöhäistä, sillä Batavia oli jo enemmän kuin tuhannen penikulman päässä Amsterdamin satamasta. Hänen oli pakko täyttää velvollisuutensa, olipa se sitten millainen tahansa.

Kun laiva lähestyi Hyväntoivonnientä, tuli hän niin levottomaksi, että kaikki huomasivat sen. Kapteeni ja upseerit, jotka kaikki pitivät hänestä, koettivat turhaan ottaa selvää hänen alakuloisuutensa syystä. Filip sanoi olevansa kipeä, ja hänen laihtunut ruumiinsa ja syvälle painuneet silmänsä todistivatkin kumoamattomasti, että hän sairasti jotakin vaikeata tautia. Suurimman osan öistä kulutti hän kannella katsellen kaikille suunnille, tarkastellen jokaista taivaanrannalla tapahtuvaa muutosta ja odottaen kummituslaivan ilmestymistä näkyviin. Vasta päivän ruvetessa sarastamaan meni hän hyttiinsä nukkumaan. Onnellisen matkan jälkeen ankkuroi laivasto Taffel-lahteen, ja Filip tunsi hieman huojennusta, kun ei tuota yliluonnollista vierailua vielä ollut tapahtunutkaan.