Part 8

Filip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri lakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin paljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja suunnan muutoksen vuoksi joutunut "Väärään lahteen", jossa se oli hieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin tyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan jokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne Ter Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen pelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta kohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi murskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten. Mutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta kuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus törmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli laidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka vuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen vyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun ja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita joutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui kiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella laidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen huomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen jalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä pelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta tehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin ja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten kyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle ja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat mahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka oli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he työnsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun laine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet. Toinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan laidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi, mutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet matruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa ja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden kuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni isonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene keikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen kuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman äärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan näkyvistä.

Filip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta kuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen uusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa melua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja näki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan pelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti irroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti, että se oli mahdotonta.

Kova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan haljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman onnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän takaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki hän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa, jossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin raukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun hirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet mereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet ja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin törmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin niin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet turvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän olikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa jalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri viimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun koskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi sen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian kuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet voineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana tainnuksiin.

Kun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa olevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli ollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä, mutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski niihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään kyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon hetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän nousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen. Meri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa. Ranta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi sisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut rannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen tunkeutuneet olivat hukkuneet.

Auringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme iltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä hän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta ja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon säteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.

Hän heräsi tällä kertaa siihen, että joku kosketti hänen rintaansa. Hän säpsähti ja avattuaan silmänsä huomasi hän jonkun olennon vieressään. Ensin hän luuli sitä Johannekseksi, sitten ylitarkastajaksi, mutta vihdoin hänelle selveni, että olento oli kookas villi, jolla oli pitkä keihäs kädessään. Hänellä oli hartioillaan karhuraukan vasta nyljetty nahka ja päässään muudan tarkastajan peruukki, jonka kiharat ulottuivat aivan vyötäreille asti. Villi näytti tuossa kummallisessa puvussaan (hän oli muuten aivan alasti) niin hullunkurisen juhlalliselta, että Filip jokaisessa muussa tilaisuudessa olisi nauranut hänelle kuollakseen, mutta nyt olivat hänen tunteensa liian vakavat sellaiseen. Hän nousi jaloilleen ja pysähtyi villin viereen. Mies seisoi liikkumatonna paikoillaan ilmaisematta minkäänlaisia vihamielisiä aikeita.

Filip tunsi nyt polttavaa janoa ja viittasi villille haluavansa juoda. Mies nyökäytti päätään käskien Filipiä seuraamaan ja vei hänet hiekkatöyryjen yli rannalle, jossa Filip näki ainakin viisikymmentä villiä valitsemassa itselleen erilaisia kapineita laivan hajalleen menneestä varastosta. Filipin seuralaiselle osoitetusta kunnioituksesta voitiin selvästi huomata, että hän oli heimon päällikkö. Muutamat juhlallisella äänellä lausutut sanat riittivät hankkimaan, ellei juuri sitä, mitä Filip halusi, niin kuitenkin pienen määrän likaista vettä, joka maistui mainiolta. Hänen toverinsa viittasi sitten hänelle, että hän istuutuisi hiekalle.

Urhomme sai nyt katsella uutta ja hirmuista, mutta kumminkin hullunkurista näkyä: Valkoisella hietikolla, joka näytti vieläkin valkoisemmalta voimakkaassa auringonpaisteessa, oli laivan kappaleita, tynnyreitä ja tavarapaaluja, joita kuohuvat tyrskyt heittelivät kaikkialle, valaan luita, jotka joku edellinen myrsky oli paiskannut rannalle, Filipin entisten toverien ruumiita, joiden vaatteista villit olivat vain irroittaneet napit, alastomia villejä (nyt oli kesä eikä heillä ollut yllään lammasnahkaturkkejaan), jotka arvokkaasti kävelivät edestakaisin hiekalla kooten kaikkea sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa, ja jättäen paikoilleen kaikki sellaiset esineet, joita sivistyneet ihmiset olisivat halunneet omakseen, ja loppujen lopuksi vielä päällikkö, jolla vieläkin oli hartioillaan Johanneksen verinen nahka ja päässään tarkastajan peruukki hänen ollenkaan aavistamatta, miten hullunkuriselta hän näytti.

Villit eivät olleet niinkään tottumattomia laivoihin ja koska heitä oli tähän saakka kohdeltu hyvin, olivat he ystävällisiä eurooppalaisille. Hetkisen kuluttua kokosivat he yhteen läjään kaikki sellaiset puunkappaleet, joissa oli rautaa, ja sytyttivät läjän palamaan. Päällikkö kysyi merkeillä Filipiltä, oliko hän nälissään. Filip vastasi myöntävästi, jolloin päällikkö pisti kätensä suureen vuohennahkaiseen laukkuun ottaen sieltä kourallisen hyvin suuria kovakuoriaisia ja ojentaen ne vieraalleen. Filip työnsi inhoten luotaan tämän tavattoman ravinnon, jolloin päällikkö hyvin tyynesti pisti ne poskeensa. Syötyään viittasi hän Filipiä seuraamaan. Kun Filip nousi, näki hän oman kirstunsa kelluvan aallokossa lähellä rantaa. Hän riensi sen luo ilmoittaen viittauksilla sen omakseen, otti avaimen taskustaan ja aukaisi sen kooten yhteen myttyyn hyödyllisimmät tavaransa unhottamatta pussiakaan, jossa oli guldeneja. Hänen toverinsa ei vastustanut sitä ollenkaan, vaan huusi ainoastaan luokseen erään miehen kiinnittäen tämän huomion lukkoon ja saranoihin. Tehtyään sen lähti hän Filipin kanssa kävelemään hiekkakumpujen yli. Noin tunnin kuluttua saapuivat he muutamaan kylään, jossa oli mataloita nahalla päällystettyjä majoja. Naiset ja lapset ottivat heidät vastaan ja näyttivät olevan hyvin ihastuneita päällikön uuteen pukuun. He olivat kovasti ystävällisiä Filipillekin tarjoten hänelle maitoa, jonka hän mielellään joi. Tarkasteltuaan lähemmin heidän likaisia pukujaan, kummallista vartaloaan ja rumia kasvojaan kääntyi hän huoaten pois muistellen miellyttävää Amineaan.

Aurinko oli nyt laskemaisillaan ja Filip tunsi olevansa vieläkin hyvin väsynyt. Hän viittasi villeille haluavansa mennä nukkumaan. Hänet saatettiin silloin muutamaan majaan ja vaikka siellä olikin hyvin likaista ja pahanhajuista ja vaikka syöpäläiset ahdistivatkin häntä joka puolelta, kallisti hän kuitenkin päänsä mytylleen ja vaipui kiitettyään Jumalaa pelastuksestaan pian raskaaseen uneen.

Seuraavana aamuna tuli päällikkö herättämään häntä erään toisen miehen kanssa, joka osasi solkata hieman hollannin kieltä. Filip sanoi toivovansa, että hänet vietäisiin tuohon uudisasutukseen, johon alusten oli tapana poiketa. Mies ymmärsi hänet täydellisesti, mutta sanoi, ettei siellä nyt tällä haavaa ollut ainoatakaan laivaa. Filip halusi kumminkin lähteä sinne, sillä hän ymmärsi pääsevänsä sieltä kaikista nopeimmin johonkin laivaan ja saavansa kaikissa tapauksissa olla eurooppalaisten seurassa niin kauan kunnes joku alus sinne poikkeaisi. Hän kuuli, ettei sinne ole kuin päivänmatka korkeintaan. Keskusteltuaan vähän aikaa päällikön kanssa pyysi tulkki häntä mukaansa sanoen opastavansa hänet sinne. Sittenkuin Filip oli juonut kokonaisen ruukullisen maitoa, jota naiset olivat tuoneet hänelle, ja kieltäytynyt vieläkin kerran kourallisesta kovakuoriaisia, otti hän käärönsä ja lähti uuden tuttavansa mukaan.

Iltapäivällä saapuivat he muutamille kukkuloille, joilta Filip voi nähdä koko Taffel-lahden ja sen rannalla olevat hollantilaisten rakentamat talot. Ilokseen huomasi hän laivan satamassa. Kiiruhdettuaan rannalle näki hän kapteenin lähettäneen veneen maihin hakemaan ruokavaroja. Hän puhutteli miehistöä, ilmoitti nimensä, kertoi onnettomasta haaksirikosta ja sanoi haluavansa tulla laivaan.

Veneen päällikkö suostui siihen heti ja ilmoitti Filipille laivan olevan kotimatkalla. Kun Filip kuuli sen, oli hänen sydämensä haljeta riemusta. Hän olisi mennyt laivaan, vaikka se olisi ollut matkalla Intiaan, mutta nyt ilmaantui hänelle tilaisuus nähdä jälleen rakastamansa Amine, ennenkuin hän taasen ottaa pestin täyttääkseen kummallisen tehtävänsä. Hän tunsi saavansa nauttia vielä onnesta ja aavisti, ettei hänen tuleva elämänsä tulisi olemaankaan yhtämittaista kärsimystä kuolemaan asti, vaan vuorottaista riemun ja surun vaihtelua.

Laivan kapteeni otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan suostuen mielellään ottamaan hänet mukaansa, ja kolmen kuukauden kuluttua minkään tärkeämmän tapahtuman häiritsemättä matkaa ankkuroi laiva vihdoinkin Amsterdamin satamaan.

XI.

On luultavasti aivan tarpeetonta huomauttaa, että Filip kiiruhti niin nopeasti kuin suinkin pieneen kotiinsa, jossa oli kaikki, mikä oli hänestä rakkainta tässä maailmassa. Hän päätti nauttia nyt onnestaan muutamia kuukausia, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, että niin mielellään kuin hän halusikin pitää valansa, ei hän voisi poistua kotoaan ennen syksyä, jolloin toinen laivasto lähtisi matkalle, ja nyt oltiin vasta huhtikuun alussa. Niin paljon kuin hän surikin herra Klootsin ja Hillebrantin kuolemaa ja pahoitteli onnettoman miehistön kohtaloa, tunsi hän kuitenkin jonkunlaista huojennusta ajatellessaan, että hän oli ikuisiksi ajoiksi vapautunut tuosta Schriften-roistosta, joka oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin. Hän melkein siunasi tätä toisille niin onnetonta haaksirikkoa, joka oli suonut hänelle tilaisuuden niin pian palata rakkaan Aminensa luo.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Filip vuokrasi veneen Fliessingenistä ja soudatti itsensä Terneuseen. Kun hän lähestyi kotiaan, näki hän vieraskamarin ikkunan olevan auki ja naisen nojautuvan siitä ulos. Hän tiesi, ettei katsoja voinut olla kukaan muu kuin Amine, ja päästyään kapean sillan yli lähestyi hän ikkunaa menemättä ollenkaan ovelle. Amine oli niin vaipunut taivaan katselemiseen ja omiin ajatuksiinsa, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä tuloa. Filip huomasi hänen hajamielisyytensä ja pysähtyi senvuoksi noin viidentoista askeleen päähän hänestä. Kun hän seisoi siinä, käänsi Amine katseensa häneen päin, ja kun synkkä pilvi peitti samalla kuun, muutti heikko valaistus hänen vartalonsa jollakin tavoin yliluonnolliseksi ja aavemaiseksi. Amine tunsi miehensä, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista syytä odottaa häntä niin pian kotiin, luuli hän ilmiötä miehensä haamuksi. Hän perääntyi, siveli tukkansa pois silmiltä molemmin käsin ja katsoi vieläkin kerran miestään hyvin tarkkaavaisesti.

"Minä täällä olen, Amine, älä pelästy!" huusi Filip äkkiä.

"En minä pelästykään", vastasi Amine painaen kädellään sydäntään. "Nyt olen jo aivan rauhallinen. Rakkaan mieheni henki, sillä sellaiseksi luulen sinua, kiitän sinua. Filip, olet tervetullut kuolleenakin luokseni." Hän viittasi surullisesti kädellään kehoittaen Filipiä tulemaan huoneeseen ja peräytyen itse pois ikkunasta.

"Hyvä Jumala, hän luulee minua kuolleeksi!" ajatteli Filip ja tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi tehdä, hyppäsi hän ikkunasta huoneeseen ja näki Aminen istuvan sohvassa. Hän aikoi rikkoa hiljaisuuden, mutta Amine, joka oli katsellut hänen tuloaan siinä varmassa luulossa, että hänellä oli yliluonnollinen näky edessään, huudahti:

"Niinkö pian? Tapahtukoon Jumalan tahto, vaikka tämä tuntuukin niin raskaalta kantaa. Filip, rakas Filip, tunnen saavani pian seurata sinua."

Filip tuli nyt yhä levottomammaksi.

"Amine, kultaseni, kuule minua!" huudahti hän. "Olen tullut niin odottamatta, mutta tule tänne syliini, niin saat huomata, ettei Filipisi ole kuollut."

"Etkö sinä olekaan kuollut!" huudahti Amine nousten.

"En, Amine, olen vielä miehesi ja rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin", vastasi Filip ottaen Aminen syliinsä ja puristaen hänet rintaansa vasten.

Amine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka onneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan vieressä ja tukiessa häntä.

"Ah, Jumalani, kiitän sinua!" sanoi Amine vihdoinkin. "Luulin ilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä sinut sittenkin", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.

"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?" kysyi Filip jonkun ajan kuluttua.

"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt iankaikkisesti."

Filip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn, miksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. "Entä isäsi, Amine?"

"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna."

"Niin", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan rakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, "niin, Jumala on armollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että tämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka laiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten vaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan armahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut korvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin", ajatteli hän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät kohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.

Ennen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.

"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi", vastasi Amine. "Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi, sillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa auki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän ei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua ennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla, että luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja vielä enemmän sitä, että tulet takaisin."

"Onko hänen terveytensä hyvä?"

"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin palaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän on aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän olisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous tuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen -- sellaisen ajatteleminenkin tuntuu hirveältä -- mutta luulen kuitenkin, että ukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi meidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua yhdestä antamastasi suukkosesta."

"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista poissaollessani?"

"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja, joita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti, mutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta älä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan ihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä haluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen."

Amine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti hetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan pöydässä tyttärensä kanssa.

"Laupias Jumala, näenkö oikein!" huudahti ukko. "Herra Vanderdecken, oletteko palannut kotiinne?"

"Kyllä", vastasi Filip. "Tulin eilenillalla."

"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?"

"Halusimme yllättää sinut", vastasi Amine?

"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen, herra Filip? Joko huomenna?" kysyi herra Poots.

"En moneen kuukauteen, toivoakseni", sanoi Filip.

"Ettekö moneen kuukauteen? Miten olette saanut lomaa niin pitkäksi ajaksi? Sanokaa minulle kuitenkin, oletteko tuonut paljon rahaa mukananne?"

"En kolikkoakaan. Jouduimme haaksirikkoon ja olin vähällä menettää henkeni."

"Mutta aiotte kai taasen matkustaa?"

"Kyllä sitten kuin tulen sille päälle."

"Hyvä. Me hoidamme kyllä taloanne ja rahojanne."

"Luullakseni vapautan teidät siitä vaivasta", sanoi Filip kiusatakseen ukkoa. "Aion nimittäin ottaa rahani mukaani."

"Aiotteko todellakin ottaa ne mukaanne? Mutta miksi?" kysyi Poots levotonna.

"Ostaakseni tavaroita matkan varrelta ja ansaitakseni siten enemmän rahaa."

"Mutta tehän voitte joutua haaksirikkoon toisenkin kerran, silloin ovat rahanne mennyttä kalua. Ei, matkustakaa te vain itse herra Filip, mutta jättäkää rahanne tänne."

"Se ei sovi ollenkaan suunnitelmiini ja ensi kerran matkustaessaan otan varmasti kaikki rahani mukaani."

Keskustelun kuluessa juolahti Filipin mieleen, että jos hän vain saa herra Pootsin uskomaan ottaneensa kaikki rahansa mukaansa on Aminellakin sitten rauhallisemmat olot. Hän päätti senvuoksi matkalle lähtiessään uskotella ukolle, että hän vie omaisuutensa muassaan.

Herra Poots vaipui synkkiin ajatuksiin ja poistui parin minuutin kuluttua vierashuoneesta omaan kamariinsa. Nyt kertoi Filip vaimolleen, miksi hän oli petkuttanut ukkoa.

"Oletpa sinä huolellinen, Filip, ja minä kiitänkin sinua siitä, vaikka toivonkin, ettet olisi maininnut mitään koko asiasta. Et tunne isääni. Nyt pitää minun vartioida häntä kuin vihollista."

"Mitähän tuollainen heikko ukko-rahjus meille voi? Ei suoraan sanoen mitään", vastasi Filip hymyillen. Mutta Amine ei ajatellut niin ja oli alituisesti varuillaan.

Kevät ja kesä kuluivat nopeasti, sillä he olivat hyvin onnellisia. He keskustelivat usein Filipin viimeisen matkan vaiheista -- tuosta yliluonnollisesta Filipin isän laivan näyttäytymisestä ja onnettomasta haaksirikosta.

Amine tunsi, että hänen miehensä saisi kestää vielä paljon vaaroja ja vaikeuksia, mutta hän ei koettanut milloinkaan taivuttaa häntä luopumaan yrityksestään. Hänkin katsoi tulevaisuuteen toivoen ja luottamuksella hyvin tietäen, että Filip joskus joutuu kohtalonsa uhriksi, ja luottaen siihen, että tuo hetki on vielä kaukana.

Kesän lopulla matkusti Filip jälleen Amsterdamiin pestautuakseen johonkin sellaiseen laivaan, joka lähtee matkalle syksyllä.

Ter Schellingin haaksirikon vaiheet tiedettiin tarkasti, sillä Filip oli kotiin palatessaan selittänyt kaikki siihen kuuluvat seikat, lukuunottamatta kummituslaivan ilmestymistä, ja kertomus oli jätetty yhtiön johtokunnalle. Ei ainoastaan hänen selvän ja valaisevan selostuksensa vuoksi, vaan hänen kärsimystensä ja kummallisen pelastumisensa tähden oli yhtiö luvannut hänelle toisen perämiehen paikan toisessa laivassaan siinä tapauksessa että Filipiä vieläkin haluttaisi lähteä purjehtimaan Intiaan.

Mentyään yhtiön konttoriin sai hän pestin Bataviaan, muutamaan neljänsadan tonnin vetoiseen kauniiseen alukseen. Kun matkan tarkoitus oli siten saavutettu, kiiruhti hän takaisin kotiinsa ja ilmoitti herra Pootsin läsnäollessa Aminelle Amsterdamissa saavuttamansa tulokset.

"Vai aiotte te merelle jälleen", huomautti herra Poots.

"Kyllä, mutta en vielä pariin kuukauteen, toivoakseni", vastasi Filip.

"Vai vasta sitten!" mumisi vanhus itsekseen.

Kuinka totta onkaan, että me mieluummin taivumme todelliseen onnettomuuteen kuin olemme alituisesti jännityksessä. Oli olemassa muudan seikka, joka tuotti Aminelle paljon huolta, nimittäin hänen Isänsä luonne ja käyttäytyminen. Amine tunsi isänsä siksi hyvin, että hän huomasi tämän jo vihaavan salaisesti Filipiä. Ajatus, että Filip ottaa rahansa mukaansa, oli melkein tehnyt tuosta kitsaasta ukosta mielipuolen. Amine oli vakoillut häntä ja nähnyt hänen kävelevän tuntikausia edestakaisin mumisten itsekseen ja välittämättä enää ollenkaan toimestaan.

Parin päivän kuluttua Amsterdamista tulonsa jälkeen valitti Filip pahoinvointia, hän oli nimittäin vilustunut matkallaan.

"Ettekö olekaan terve?" huudahti ukko nousten äkkiä tuolistaan? "Antakaa minun koettaa valtimoanne. Kas, se lyökin hyvin nopeasti. Amine, mies raukkasi on hyvin sairas. Hänen pitää mennä vuoteeseen ja minä annan hänelle jotakin, joka kyllä parantaa hänet. En ota siitä maksua, Filip, en missään tapauksessa."

"En minä nyt sentään niin sairas ole, herra Poots", vastasi Filip.

"Lukuunottamatta kovaa päänkipua olen aivan terve."

"Teillä on kuumettakin, Filip. Menkää senvuoksi vuoteeseenne ja nauttikaa teille lähettämäni lääke, niin olette huomenna terve."

Filip meni huoneeseensa Aminen kanssa ja herra Poots rupesi valmistamaan lääkettä. Heti kun Filip oli päässyt sänkyyn, meni Amine jälleen alakertaan ja kohtasi siellä isänsä, joka antoi hänelle jauheen käskien Aminen antaa sen miehelleen. Herra Poots poistui senjälkeen tuvasta.