Part 7

"Meidän pitää laskea veneet vesille ja koettaa hinata laiva kauemmaksi maasta", sanoi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle. "Pelkään, ettemme saa suuriakaan aikaan, mutta ovathan veneet kuitenkin valmiina miehistölle, ennenkuin laiva törmää kallioihin. Laittakaa vetoköydet valmiiksi ja laskekaa veneet vesille sillä aikaa kuin menen ilmoittamaan ylitarkastajalle."

Herra Van Stroom istui tuolissaan virkansa suomassa koko arvokkaisuudessaan ja koska oli sunnuntai, oli hänellä päässään paras peruukkinsa. Hän luki parhaillaan vielä kerran läpi yhtiölle kirjoittamaansa kirjettä karhusta, kun herra Kloots tuli sisään ja ilmoitti hänelle lyhyesti laivan joutuneen sellaiseen vaaraan, että se todennäköisesti puolen tunnin kuluttua on jo palasina. Kuultuaan tämän levottomuutta herättävän sanoman nousi herra Van Stroom niin äkkiä tuolistaan, että hän kiireissään ja pelossaan kaatoi kynttilän, joka sammui.

"Vaaraanko, herra Kloots? Mutta miten se voi olla mahdollista, sillä merihän on aivan tyyni ja tuuli on lakannut puhaltamasta? Hattuni... missä hattuni ja keppini ovat? Lähden kannelle. Tuokaa tänne valoa pian. Herra Kloots, käskekää tuoda tänne kynttilä, sillä en näe mitään pimeässä. Miksi ette vastaa? Herra siunatkoon, hän on poistunut ja jättänyt minut tänne yksikseni!"

Mutta kapteeni olikin vain mennyt hakemaan kynttilää ja toi sen nyt kajuuttaan. Herra Van Stroom pani hatun päähänsä ja lähti kannelle. Veneet olivat jo vesillä ja laivan keula oli käännetty pois maista. Oli jo aivan pimeä eikä voitu nähdä muuta kuin tyrskyjen valkoiset harjat niiden syöksyessä hirmuisella jyrinällä kallioita vasten.

"Herra Kloots, haluan heti lähteä laivasta", sanoi tarkastaja. "Antakaa minulle suurin vene, sillä tarvitsen sen itselleni ja papereilleni."

"Pelkään sen olevan mahdotonta, herra Van Stroom", vastasi kapteeni. "Veneihimme sopii juuri koko miehistömme, ja jokainen matruusi rakastaa henkeään yhtä paljon kuin tekin."

"Mutta, herra, minähän olen yhtiön ylitarkastaja. Minä käsken teitä... vaadin veneen... kieltäytykää, jos uskallatte."

"Uskallan kyllä", vastasi kapteeni ottaen piipun suustaan.

"Hyvä, hyvä," huudahti herra Van Stroom menettäen nyt kaiken malttinsa. "Näemme sitten, herra, miten käy, kun saavumme... Herra meitä varjelkoon, olemme hukassa! Jumalani, Jumalani!" ja tietämättä miksi, hyökkäsi hän kajuuttaan, mutta kompastui kiireissään Johannekseen, joka sattui hänen tielleen, ja pudotti kaatuessaan hattunsa ja peruukkinsa.

"Jumala minua armahtakoon, missä minä nyt olenkaan? Tulkaa tänne auttamaan mahtavan yhtiön ylitarkastajaa!"

"Irroittakaa vetoköydet ja palatkaa laivaan!" huusi kapteeni. "Emme saa hukata minuuttiakaan enää. Kiiruhtakaa nyt, Filip. Laskekaa kompassi, keksit ja vesi veneihin heti, sillä meidän pitää poistua aluksesta muutamien minuuttien kuluttua."

Tyrskyjen pauhu oli niin kova, että komennussanat vaivoin kuultiin. Sillä aikaa makasi ylitarkastaja kannella potkien, sätkytellen ja huutaen apua.

"Tuntuu kuin maalta päin alkaisi tuulla heikosti", huusi Filip kohottaen kätensä.

"Niin alkaakin, mutta pelkään sen tulevan liian myöhään. Laskekaa tavarat veneihin miehet, ja koettakaa olla kylmäverisiä. Voimme mahdollisesti pelastaa vielä laivamme, jos tuuli kovenee."

He olivat nyt niin lähellä tyrskyjä, että he tunsivat, miten mainingit, joissa laiva oli avutonna, joskus särkyivät, mutta tuuli kiihtyi ja Ter Schelling pysyi paikoillaan. Kaikki muut paitsi kapteeni, perämiehet ja ylitarkastaja olivat jo laskeutuneet veneihin.

"Nyt se halkoo jo aaltoja", sanoi Filip.

"Luulen, että me sittenkin voimme pelastaa sen", sanoi kapteeni. "Ohjatkaa vain siihen suuntaan, Hillebrant", jatkoi hän kääntyen ensimmäisen perämiehen puoleen. "Etäännymme tyrskyistä jo ja jos tuulta riittää vielä kymmeneksi minuutiksi, olemme pelastetut."

Ja tuulta riitti. Ter Schelling pääsi pois rannan läheisyydestä, mutta sitten tyyntyi jälleen ja laiva ajautui taasen tyrskyjä kohti. Vihdoin alkoi tuulla hieman kovemmin ja laiva kynti komeasti aaltoja. Miesten käskettiin kiivetä laivaan veneistä, herra Van Stroom kannettiin kajuuttaan hattuineen ja peruukkeineen, ja noin neljänkymmenen minuutin kuluttua oli Ter Schelling pelastunut vaarasta.

"Nyt pitää meidän nostaa veneet laivaan", sanoi kapteeni. "Kiittäkäämme sitten kaikki Jumalaa pelastuksestamme ennen nukkumaanmenoamme."

Sinä yönä pääsi Ter Schelling kahdenkymmenen penikulman päähän maista suunnaten sitten matkansa pohjoista kohti. Aamulla tyyntyi tuuli kuitenkin jälleen melkein kokonaan.

Herra Kloots oli ollut noin tunnin kannella keskustellen Hillebrantin kanssa edellisen yön vaaroista ja herra Van Stroomin itsekkäisyydestä ja raukkamaisuudesta, kun peräkajuutasta kuului kovaa kolinaa.

"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Säikähtiköhän mies parka eilen niin, että on menettänyt järkensä? Hänhän särkee koko kajuutan."

Samalla hyökkäsi tarkastajan palvelija kajuutasta.

"Herra Kloots, kiiruhtakaa auttamaan isäntääni, sillä muuten syö karhu hänet suuhunsa", huusi hän.

"Karhuko?" huudahti kapteeni. "Mutta sehän on niin kesy kuin koira. Menen katsomaan, miten tämän asian laita oikeastaan on."

Mutta ennenkuin kapteeni ennättikään kajuuttaan, hyökkäsi pelästynyt tarkastaja sieltä kannelle paitasillaan.

"Jumalani, Jumalani, murhataanko minut ja joudunko elävänä syötäväksi?" huusi hän kiiruhtaen keulaan päin ja koettaen kiivetä etumastoon.

Kapteeni katsoi kummissaan herra Van Stroomin käyttäytymistä ja kun hän huomasi tämän koettavan kiivetä mastoon, meni hän kajuuttaan ja huomasikin Johanneksen olevan siellä pahanteossa.

Kajuutan laudoitus oli murrettu rikki, peruukkilaatikot olivat hajallaan lattialla peruukkeineen ja rikkinäisiä hunajaruukkuja oli kaikissa nurkissa. Johannes nuoleskeli nähtävästi suurella nautinnolla permannolle valunutta makeaa ainetta.

Asia oli nimittäin niin, että silloin kun laiva oli ollut ankkurissa Taffel-lahdessa, oli herra Van Stroom, joka piti hunajasta hyvin paljon, ostanut sitä melkoisen määrän hottentoteilta. Tarkastajan huolellinen palvelija oli pannut hunajan ruukkuihin ja sijoittanut ne kajuuttaan pariin suureen laatikkoon herransa käytettäväksi. Palvelija, jonka mielestä edellisenä iltana käytetty peruukki oli joutunut epäjärjestykseen tarkastajan kompastuessa karhuun, oli aamulla avannut toisen laatikoista ottaakseen sieltä uuden. Johannes oli silloin sattunut olemaan läheisyydessä ja vainunnut hunajan. Kaikki karhut pitävät hunajasta eikä Johanneskaan voinut vastustaa kiusausta. Seuraten hajua tassutteli se kajuuttaan ja aikoi juuri kiivetä herra Van Stroomin kojuun, kun palvelija löi oven kiinni sen kuonon edessä. Mutta Johannes särki laudoituksen ja valmisti itselleen siten sisäänpääsyn sinne. Tarkastaja pelästyi hirveästi, hän luuli karhun aikovan hyökätä hänen kimppuunsa ja hyppäsi senvuoksi lattialle ja pääsi pakoon keulakannelle, kuten jo olemme kertoneet, jättäen Johanneksen yksinvaltiaaksi taistelutantereelle nauttimaan suurenmoisesta saaliistaan. Kapteeni ymmärsi heti koko asian. Mennen karhun luo puhutteli ja potki hän sitä, mutta Johannes ei halunnut luopua hunajasta ja murisi vihaisesti häiritsijälle.

"Teitpä kerrassaan konnantyön, Johannes", huomautti kapteeni. "Nyt pitää sinun lähteä laivasta, sillä tarkastajalla on nyt todellakin valittamisen syytä. Hm, jos nyt välttämättä haluat nuolla hunajan vatsaasi, niin tee se sitten." Sanottuaan sen poistui hän ja meni hakemaan tarkastajaa, joka vieläkin seisoi etukannella ja puhui matruuseille avopäin ja paitasillaan.

"Olen hyvin pahoillani tästä, herra Van Stroom", sanoi Kloots, "mutta karhu viedään nyt pois laivasta."

"Aivan niin, herra kapteeni, mutta kerron kumminkin tämän johtokunnalle, sillä virkamiehen elämä ei saa joutua vaaraan kapteenin hullutusten vuoksi. Elukka oli repiä minut aivan palasiksi."

"Sen hyökkäys ei tarkoittanut teitä, vaan hunajaa, johon se on päässytkin käsiksi minun voimatta sille mitään. Sen luontoa emme voi muuttaa. Olkaa niin hyvä ja tulkaa minun kajuuttaani niin kauaksi kuin saamme sen veitikan suljetuksi johonkin. Tämän jälkeen se ei enää saa kulkea vapaana."

Herra Van Stroomistakin tuntui viisaimmalta suostua tähän ehdotukseen. Matruuseilla oli melkoinen työ karhun sitomisessa, ennenkuin se saatiin pois kajuutasta ja suljetuksi vankilaan. Tämä uusi seikkailu muodosti sitten päiviin puheenaiheen, sillä meri oli jälleen rasvatyyni ja laiva kellui liikkumatonna sen peilikirkkaalla pinnalla.

"Miten aurinko onkaan punainen laskiessaan", huomautti Hillebrant kapteenille, joka oli komentosillalla Filipin kanssa. "Ellen erehdy, ei meillä ole puutetta tuulesta huomenna."

"Niin minäkin luulen", vastasi kapteeni. "On hyvin kummallista, ettemme näe ainoatakaan laivastoomme kuuluvaa alusta, sillä nekin kai ovat ajautuneet tälle suunnalle."

"Eivätköhän ne sentään ole pysytelleen kauempana maista."

"Kunpa mekin olisimme menetelleet samoin! Oli nipin napin, että pelastuimme eilen. Täydellinen tyven on yhtä vaarallinen kuin liian kova tuuli."

Nyt kuului miehistön joukosta sekavaa hälinää heidän seisoessaan yhdessä joukossa ja katsoessaan merelle. "Laiva! Ei -- kyllä se sittenkin on laiva!" huudettiin monta kertaa.

"He luulevat näkevänsä laivan tuolla pimeässä", sanoi Schriften tullen komentosillalle. "Hi, hi!"

"Missä?"

"Tuolla pimeässä", vastasi hän viitaten taivaanrannan pimeimpään kohtaan, sillä aurinko oli jo laskenut.

Kapteeni, Hillebrant ja Filip käänsivät katseensa osoitettuun suuntaan ja luulivatkin huomaavansa jotakin laivan tapaista. Pimeys näytti vähitellen haihtuvan ja heikko vaalea salama valaisi tuon osan taivaanrantaa. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin, ja laiva tuli yhä selvemmin näkyviin, kunnes he voivat erottaa sen rungon, mastot ja raa'at. Nuo kolme miestä hieroivat silmiään, sillä he voivat tuskin uskoa niitä. Tuossa heikossa valaistuksessa, joka kirkasti taivaanrannan noin viidentoista asteen korkeudelta, oli kuin olikin näkyvissä noin kolmen penikulman päässä suuri laiva, mutta vaikka olikin aivan tyyni, näytti se joutuneen kovan myrskyn kynsiin, sillä se keikkui kovasti kohoten korkealle ja kallistuen aivan laidan tasalle kohotakseen sitten jälleen kohdalleen. Sen iso- ja märssypurjeet olivat kiinni ja raa'at rassatut sivutuuleen. Sen vauhti oli mitätön, mutta myrsky painoi sitä siitä huolimatta melko nopeasti Ter Schellingiä kohti, jonne se rupesi näkymään yhä selvemmin. Vihdoin teki se käännöksen, ja ennenkuin se pääsi uudestaan tuuleen, tuli se niin lähelle, että voitiin nähdä sen miehistökin. He näkivät veden kohinan kokassa, kuulivat poosun vihellykset, rungon natinan ja mastojen ritinän, mutta sitten alkoi pimeys taasen lisääntyä eikä laivasta ollut enää muutamien sekuntien kuluttua mitään näkyvissä.

"Herra Jumala!" huudahti kapteeni.

Filip tunsi käden laskeutuvan olalleen ja kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä. Hän kääntyi ja näki Schriftenin vieressään. Mies huusi hänen korvaansa:

_"Filip Vanderdecken, laiva oli Lentävä Hollantilainen!"_

X.

Heikkoa valaistusta seuranneella äkkinäisellä pimeydellä oli sellainen vaikutus, että Ter Schellingin kummastunut miehistö näki nyt kaikki esineet vielä epäselvemmin kuin äsken. Kaikki vaikenivat vähäksi aikaa. Muutamat seisoivat vielä paikoillaan katsellen sinnepäin, jonne näky oli hävinnyt, toisten kääntyessä pois synkkien aavistusten vaivaamina. Hillebrant rikkoi vaitiolon ensimmäiseksi, sillä hän oli huomannut valoa taivaanrannalla ja huudahti tarttuen Filipiä käsivarteen: "Mitä tuo on?"

"Kuuhan sieltä vain pistää esille pilvien raosta", sanoi Filip surullisesti.

"Ei ole!" huomautti kapteeni pyyhkien hikeä otsaltaan. "Olen kyllä kuullut puhuttavan tästä ennenkin, mutta olen aina suhtautunut siihen leikillisesti."

Filip ei vastannut. Näön todellisuus ja sen läheinen suhde häneen tekivät hänestä melkein rikollisen.

Kuu oli kumminkin noussut ja levitti nyt lempeää vaaleata valoaan uinailevalle merelle. Aivan kuin saman vaiston pakottamana käänsi jokainen katseensa sinnepäin, jossa tuo kummallinen laiva oli näyttäytynyt, mutta kaikki oli nyt rauhallista ja tyyntä.

Schriften oli jäänyt komentosillalle. Hän lähestyi vähitellen kapteenia ja sanoi katsoessaan ympärilleen:

"Herra Kloots, koska olen tämän laivan luotsi, on velvollisuuteni ilmoittaa teille, että teidän pitää varustautua kestämään kovaa myrskyä."

"Kovaa myrskyäkö?" toisti kapteeni heräten unelmistaan.

"Niin, herra Kloots. Jokaista laivaa, joka on tavannut tuon äsken näkemämme, on aina pian senjälkeen kohdannut joku onnettomuus. Paljas nimikin Vanderdecken tuo onnettomuutta mukanaan, hi, hi."

Filip olisi mielellään vastannut tähän ivaan, mutta hän ei voinut, sillä hänen kielensä oli kuin kiinni liimaantunut.

"Mitä on nimellä Vanderdecken siinä tekemistä?" kysyi kapteeni.

"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken näimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi."

"Mistä sen tiedätte, luotsi?"

"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt sentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut teitä huonosta ilmasta." Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.

"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani", sanoi Kloots. "En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä luulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?"

"On", vastasi Filip. "Kummastuksenne on aivan luonnollinen."

"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi", sanoi kapteeni. "Nyt on meidät jätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä kuin mitä taivas meille näyttää."

"Se varoittaakin meitä nyt", sanoi Hillebrant. "Katsokaa, miten se on mennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä vielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi jo."

"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista enkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta. Sydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa viinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman."

Filip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua kapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen koota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä kovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa, vaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa hänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi tehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan poosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen kuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän oli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja ja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään pulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin ja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja rohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja mennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.

Hän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan tapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas, kellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset purjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta kaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat himmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli ruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva halkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti kuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan tuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti vähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja tyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt, mutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen vihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.

"Tuuli pyörii", huomautti Hillebrant. "Ei voida varmasti sanoa, miltä suunnalta myrsky oikeastaan rupeaa puhaltamaan, sillä se on jo muuttanut suuntaansa viisi kompassin piirua. Filip, asiat eivät mene mielestäni ollenkaan hyvin ja minunkin sydämeni tuntuu raskaalta."

"Niin minunkin", vastasi Filip, "mutta me olemme laupiaan kaitselmuksen hallussa."

"Tiukasti alihankaan! Pankaa kiinni kliivarit, staagi- ja kokkapurjeet! Nopeasti nyt, pojat!" huusi kapteeni, kun laiva tuulen kääntymisen vuoksi kallistui kovasti toiselle laidalleen. Satoi kuin saavista kaataen ja oli niin pimeä, etteivät miehet tahtoneet nähdä toisiaan.

"Meidän pitää panna kiinni märssypurjeetkin, ennenkuin on mahdotonta kiivetä raaoille. Herra Hillebrant, menkää keulaan katsomaan, että se tulee tehdyksi."

Salamat valaisivat nyt taivaan ja ukkonen jyrähteli.

"No nopeasti nyt, miehet, meidän pitää panna kiinni kaikki purjeet!"

Matruusit väänsivät veden vaatteistaan, ja toiset työskentelivät toisten piiloutuessa pimeän turvissa.

Laivan kaikki muut purjeet pantiin nyt kiinni, paitsi etumaista staagipurjetta, ja laiva kiiti hyvää vauhtia etelään päin. Meri oli nyt alkanut aaltoilla kovemmin ja kohisten särkyivät laineiden vaahtopäiset harjat, sade valui virraten alas, yö oli pimeä ja märät ja säikähtyneet matruusit hakivat suojaa mistä vain. Vaikka useat heistä laiminlöivätkin työnsä, ei ainoakaan kuitenkaan uskaltanut mennä nukkumaan sinä yönä. He eivät kokoutuneet yhteen joukkoon, kuten tavallisesti, vaan jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa pysytellen muista erillään. Kummituslaiva kiihoitti heidän mielikuvitustaan ja vaivasi heidän aivojaan.

Yö oli tavattoman pitkä ja hirveä ja he luulivat, ettei aamu rupea milloinkaan sarastamaankaan. Vihdoin muuttui pimeys vähitellen synkäksi ja harmaaksi hämäräksi, joka ennusti päiväntuloa. Miehet tarkastelivat toisiaan, mutta eivät huomanneet minkäänlaista lohdutusta toistensa katseissa. He jäivät istumaan öisille paikoilleen puhumatta sanaakaan.

Aallot olivat nyt korkeita kuin vuoret ja useammasti kuin kerran olivat ne haudata laivan alleen. Kapteeni seisoi kompassin vieressä ja Hillebrant ja Filip olivat ruorissa, kun suunnaton aalto vyöryi laidan yli vastustamattomalla voimalla. Vesi tempasi heidät mukaansa ja heitti heidät melkein tiedottomina laitaa vasten, kompassi ja kompassikaappi murskaantuivat palasiksi, kukaan ei rientänyt ruoriin, laiva teki lehmänkäännöksen, aallot vyöryivät sen yli ja isomasto katkesi.

Kaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt tainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari matruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli käynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja saanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin alas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.

Hän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin sellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja rohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti, mutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva vapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin alus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman matruusin ohjaamana.

Mutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana? Tietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti vannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle, eivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää lähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka voikaan tehdä.

Vaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä, juttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen luotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut kannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän käyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan väkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip jäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta itseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja pian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat olivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan, oliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle. Herätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä masentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei ollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli sekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi väkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan muutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen. Hillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip huomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä synkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin kauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet olivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli puhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut kompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi kuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. "Hän", sanoivat he, "ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan laivaa." -- Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli lakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan laivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että laineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet nauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui tuulen huminaan.

Schriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi. Mitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli sormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin, mutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin päin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui. Kirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat matruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja Ter Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa sitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan portaitten viereen. "Kummallista", ajatteli hän, "että minun, joka kykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata ja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa ja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka tiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin voimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin olisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen tehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän, että olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala tulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä merikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki voivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista, että ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat tästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin alemmaksi."