Part 6

"Hyvää huomenta, poikani", sanoi kapteeni. "Myöhästymme, koska ei ylitarkastaja suvaitse tulla laivaan. Vene on ollut maissa odottamassa häntä jo tunnin. Joudumme näin ollen viimeiseksi koko laivastosta. Toivon, että yhtiö sallisi meidän purjehtia ilman noita hienoja herroja, joista meillä ei ole muuta kuin vastusta."

"Mitä hänellä on tekemistä laivassa?" kysyi Filip.

"Heidän pitää pitää silmällä lastia ja huolehtia sen myynnistä, ja elleivät he sekautuisi muuhun, ei siitä olisi mitään sanomista. Mutta he tukkivat nenänsä joka paikkaan eivätkä muusta välitä kuin omasta mukavuudestaan. He ovat kuin kuninkaita laivoissamme emmekä me uskalla kohdella heitä huonosti, koska sellainen voisi olla vahingoksi meille seuraavalla kerralla, kun laivaa laitetaan lähtökuntoon. Yhtiö vaatii, että nuo miehet otetaan vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla. Ammumme aina viisi kunnianlaukausta silloin kun he tulevat laivaan."

"Tunnetteko tämän odottamanne herran jo entuudestaan?"

"Ainoastaan kuulopuheista. Eräs tuttu kapteeni, jonka mukana hän ennen on ollut, sanoi häntä hyvin pelkuriksi ja pöyhkeäksi."

"Kunpa hän nyt vain tulisi", sanoi Filip, "sillä haluaisin jo lopultakin lähteä."

"Teillä on varmaankin kummallinen matkustamishalu, poikani. Olen kuullut, että teillä on kaunis koti ja hyvin miellyttävä vaimo."

"Haluan katsella hieman maailmaa. Opittuani merimiesammatin ostan laivan ja kokoan itselleni omaisuuden."

"Niin, merellä voidaan kyllä ansaita omaisuuksia, mutta voidaan niitä siellä menettääkin", vastasi kapteeni. "Jos voisin vaihtaa tämän aivan kauniiseen taloon ja muutamiin tuhansiin guldeneihin, että voisin pitää sen kunnossa, ette näkisi minua enää tällä paikalla. Olen kiertänyt Hyväntoivonniemen kahdesti, mutta kolmas kerta voi olla onnettomampi."

"Onko se niin vaarallinen paikka?"

"Niin vaarallinen kuin miksi merivirrat, kalliot, hiekkamatalikot, myrskyt ja korkea aallokko voivat sen tehdä, ei sen kummempi. Silloinkin kun laiva on ankkurissa niemen tällä puolen olevassa lahdessa, ei sen miehistö voi olla hetkeäkään levollinen pelosta, että kettinki katkeaa ja laiva ajautuu merelle tahi rannikolle villien saaliiksi, ennenkuin ennätetään tehdä mitään sen pelastamiseksi. Mutta sitten kuin niemi on sivuutettu onnellisesti, läikkyvät aallot iloisesti auringonpaisteessa ja voidaan purjehtia viikkokausia pilvettömän taivaan alla myötätuulessa tarvitsematta koskeakaan kuutteihin."

"Mihin satamiin poikkeamme, herra kapteeni?"

"En voi sitä varmasti sanoa. Persian lahden rannalla olevaan Gambruniin kokoutuu kai koko laivasto ensimmäisen kerran. Siellä eroamme. Toiset purjehtivat suoraan Bantamiin Javan saarelle toisten kulkiessa pitkin rannikkoa ja vaihtaessa itselleen kamferttia, gummia, vahaa, kultaa ja norsunluuta. Jos meidät määrätään sinne, pitää teidän olla hyvin varovainen seurustelussanne alkuasukasten kanssa, herra Vanderdecken. He ovat julmia ja viekkaita, ja heidän käyrät veitsensä ovat teräviä ja myrkytettyjä. Minulla on ollut tuimia otteluja englantilaisten ja portugalilaisten kanssa noissa salmissa."

"Mutta mehän olemme nyt solmineet rauhan kaikkien kanssa."

"Niin olemmekin, poikani, mutta sitten kuin olemme sivuuttaneet niemen, emme voi luottaa tuollaisiin asiakirjoihin, jotka on allekirjoitettu kotona. Englantilaiset ahdistavat meitä kovasti, mihin ikinä vain menemmekään. Meidän täytyy pitää heidät aisoissa ja laivastomme onkin luullakseni näin hyvin varustettu senvuoksi, että pelätään vihollisuuksia."

"Kuinka kauan luulette matkamme kestävän?"

"Se riippuu asianhaaroista. Pari vuottakin ehkä, mutta voimme suorittaa sen lyhyemmässäkin ajassa, ellei meitä viivytellä satamissa ja käytetä sotatarkoituksiin."

"Kaksi vuotta", ajatteli Filip. "Kaksi vuotta poissa Aminen luota."

"Ah, poikani, pari vuotta ei ole hyvinkään pitkä aika", sanoi kapteeni Kloots huomatessaan Filipin otsan synkistyvän. "Olin kerran poissa viisi vuotta ja minulle kävi onnettomasti, sillä tullessani kotiin ei minulla ollut mitään, ei laivaakaan. Minut lähetettiin Bengaalin lahden itärannikolla sijaitsevaan Chittagongiin ja laivani oli kolme kuukautta ankkurissa satamassa. Maan päälliköt eivät sallineet minun lähteä, he eivät suostuneet vaihtamaan tavaroitani eivätkä sallineet minun purjehtia muille markkinoille. Olin vienyt ampumavarani maihin, joten en voinut ryhtyä vastarintaankaan. Madot nakersivat laivani pohjan reikiä täyteen ja se vajosi ankkuripaikalleen. He tiesivät sen tapahtuvan ja siten saivat he lastini sellaiseen hintaan kuin he itse halusivat. Muudan toinen laiva toi meidät sitten kotiin. Jos minua olisi silloin kohdeltu rehellisemmin, ei minun olisi pakko lähteä nyt mukaan. Tuloni ovat nyt pienet, sillä yhtiö on kieltänyt kaiken kaupan omaan laskuun. Mutta tuolla hän nyt vihdoinkin tulee! He ovat vetäneet lipun tankoon ja lähteneet matkalle. Herra Hillebrant, katsokaa, että miehet ovat valmiit laukaisemaan tykkinsä ylitarkastajan kunniaksi."

"Mitähän tässä minä rupeaisin tekemään?" kysyi Filip. "Voinko olla jollakin tavoin hyödyksi?"

"Ette paljonkaan, ellemme saa myrskyä, jolloin kaikki käsivarret ovat tarpeen. Teidän pitää ensin katsella ja oppia, mutta ettei aikanne tulisi pitkäksi, saatte kopioida kauniisti yhtiölle jätettävän päiväkirjan ja auttaa minua monella muullakin tavalla heti kun olette tointunut merikivusta, josta useimmat ensi matkan miehet saavat kärsiä. Lääkkeeksi suosittelen kovasti vyötäreillenne sidottua huivia, joka painaa vatsan sisään, ja ryyppyjä, joita saatte kallistaa pullostani milloin vain haluatte. Mutta nyt pitää meidän ottaa vastaan mahtavan yhtiömme virkamies. Herra Hillebrant, käskekää miesten laukaista tykit."

Se tehtiin ja kun savu haihtui, souti vene pitkä lippu viiltäen vettä laivan viereen. Filip katseli uteliaasti ylitarkastajaa, joka jäi veneeseen, kunnes joukko laatikoita, joissa olivat yhtiön nimikirjaimet ja muut merkit, oli nostettu kannelle. Sitten vasta suvaitsi tarkastaja kiivetä laivaan.

Hän oli pieni laiha mies, jonka kasvot olivat kuihtuneet. Hänen päässään oli kullalla koristettu kolmikulmainen hattu ja sen alta riippuivat tuuhean peruukin kiharat hartioille. Hänellä oli punainen samettitakki, jonka reunukset olivat hyvin leveät, ja valkoisiin silkkiliiveihin, jotka ulottuivat melkein polviin asti, oli kirjailtu värikkäitä kukkia. Housut olivat mustaa satiinia ja valkoiset sukat olivat silkkiä. Kun tähän vielä lisätään polvien kohdalla ja kengissä olevat kultasoljet, pitsikalvosimet ja hopeahelainen keppi, voi lukija jo ymmärtää, millainen herra Jacob Janz Van Stroom, tämän kunnioitettavan yhtiön Ter Schellingiin lähettämä ylitarkastaja oli.

Hän katseli ympärilleen laivan kapteenin, perämiesten ja matruusien seisoessa kunnioittavan matkan päässä avopäin. Vaikka hän olikin hyvin hullunkurisen näköinen, ei ketään naurattanut, sillä herra Van Stroom oli yhtiön ylitarkastaja ja hyvin mahtava mies.

Pyydettyään, että hänet ohjattaisiin kajuuttaan, sillä hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan halua viipyä kannella, seurasi hän kapteenia sinne. Nyt vedettiin ankkuri lopullisesti ylös, purjeet pingoitettiin ja ankkuria alettiin juuri kiinnittää paikoilleen, kun ylitarkastajan kajuutasta rupesi kuulumaan kovaa soittoa.

"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Herra Vanderdecken, menkää katsomaan."

Filip lähestyi kajuuttaa kellon soidessa ja kun hän avasi oven, näki hän ylitarkastajan olevan pöydällä ja kiskovan sen kohdalla olevaa kellonnuoraa suunniltaan pelosta. Hänen peruukkinsa oli pudonnut ja paljaine päälakineen näytti hän hyvin naurettavalta.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Filip.

"Mikäkö minua vaivaa!" karjaisi herra Van Stroom. "Kutsukaa miehet tänne pyssyineen. Kiiruhtakaa, herra! Onko tarkoitus, että minut tapetaan, revitään palasiksi ja niellään? Herran nimessä, herra, älkää töllistelkö siinä, vaan tehkää jotakin. Nyt se kiipeää tänne pöydälle. Herra meitä hyvästi siunatkoon!" huusi hän vapisten pelosta.

Filip, joka oli koko ajan katsonut vain herra Van Stroomia, silmäsi nyt osoitettuun suuntaan ja huomasi suureksi hämmästyksekseen pienen karhun, joka leikki ylitarkastajan peruukilla. Se piti sitä käpäläänsä välissä, pudisteli sitä ja painoi joskus turpansa siihen. Hän säpsähti nähdessään sen, mutta ajateltuaan hetkisen ymmärsi hän, että se on nähtävästi kesy, sillä muuten se ei olisi saanut kuljeskella irti laivassa.

Häntä ei kuitenkaan ollenkaan haluttanut lähestyä sitä, koska hän ei tuntenut sen luonnetta, mutta lopulta tuli kapteeni kajuuttaan ja pelasti hänet pulasta.

"Mitä haluatte, herra?" kysyi hän. "Ah, Johannesko täällä onkin!" jatkoi hän mennen karhun luo, jolta hän riisti peruukin potkaistuaan sitä ensin. "Ulos kajuutasta, Johannes, heti paikalla!" huusi hän potkien karhua niin kauan, että se lähti pakoon ovesta. "Herra Van Stroom, olen hyvin pahoillani. Tässä on peruukkinne. Sulkekaa ovi, herra Vanderdecken, ettei se pääse takaisin, sillä se pitää minusta paljon."

Heti kun ovi oli saatu kiinni herra Stroomin ja hänen pelkonsa aiheuttajan välillä, liukui pieni mies paikoiltaan pöydän vieressä olevaan korkeaselustaiseen tuoliin, järjesti peruukkinsa sekaisin menneet kiharat, sijoitti sen jälleen päähänsä, suoristi pitsikalvosimiaan ja sanoi:

"Herra Kloots, mikä on tarkoitus tällä kunnioituksen puutteella yhtiön ylitarkastajaa kohtaan?"

"Hyvänen aika, eihän tässä ole tapahtunut mitään sellaista! Kuten näitte, oli se vain pieni karhu, joka on hyvin kiltti vieraillekin. Kun se oli kolmen kuukauden vanha, ostin sen omakseni. Tästä saamme syyttää vain muistamattomuuttamme. Perämies Hillebrant sulki sen tänne kajuuttaan, ettei se olisi tiellä työn kestäessä, mutta sitten hän unhottikin sen kokonaan. Olen hyvin pahoillani, herra Van Stroom, mutta sitä ei päästetä enää tänne, ellette halua leikkiä sen kanssa?"

"Leikkiäkö sen kanssa? Minäkö, yhtiön ylitarkastaja, ryhtyisin nyt leikkimään karhun kanssa? Herra Kloots, teidän pitää heti heittää elukka mereen."

"Pidän siitä niin paljon, etten suostu täyttämään käskyänne, herra Van Stroom. Lupaan, ettei se enää milloinkaan vaivaa teitä."

"Siinä tapauksessa, kapteeni Kloots, saatte vastata asiasta yhtiölle, sillä aion ilmoittaa tästä johtokunnalle. Sopimuksenne yhtiön kanssa julistetaan mitättömäksi eikä rahtiosuuttanne makseta."

Kloots oli, kuten useimmat hollantilaiset, hyvin itsepäinen ja ylitarkastajan mahtava käytös ärsytti häntä. "Sopimuksessani ei ole sanaakaan siitä, etten saa ottaa eläimiä laivaan", väitti hän.

"Seuraan yhtiön sääntöjä", sanoi Van Stroom nojautuen taaksepäin tuolissaan tärkeän näköisenä. "Niiden mukaan pitää teidän ottaa laivaanne vieraita ja harvinaisia eläimiä, kuten leijonia, tiikereitä, norsuja ja muita itämaisia eläimiä, silloin kun maaherrat ja yhtiön asiamiehet lähettävät sellaisia lahjaksi hallitsijoille, mutta ei missään tapauksessa sallita yhtiön laivojen päälliköiden ottaa mukaansa eläimiä omaksi huvikseen, olkootpa ne sitten millaisia tahansa, koska ne kieltämättä on tuotu laivaan yksityisessä keinottelutarkoituksessa."

"Karhuani en myy mistään hinnasta, herra Van Stroom."

"Teidän pitää heti lähettää se pois laivasta, herra kapteeni. Vaadin sitä ja ellette tottele, saatte itse vastata seurauksista."

"Siinä tapauksessa lasken ankkurin jälleen, herra Van Stroom, ja lähetän sanan pääkonttoriin saadakseni asian ratkaistuksi. Jos johtokunta vaatii, että eläin on vietävä maihin, alistun päätökseen, mutta muistakaakin silloin, herra Van Stroom, että menetämme laivaston suojeluksen ja saamme purjehtia yksinämme. Laskenko ankkurin, herra ylitarkastaja?"

Tämä huomautus voitti Herra Stroomin itsepäisyyden. Häntä ei haluttanut ollenkaan purjehtia erillään, ja pelko, että niin voisi käydä, oli voimakkaampi kuin karhun aiheuttama säikähdys.

"Herra Kloots, en tahdo olla liian ankara. Jos karhu pannaan liekaan, niin ettei se pääse lähestymään minua, suostun siihen, että se jätetään laivaan."

"Pidän sen erillään teistä niin hyvin kuin voin, mutta jos se pannaan liekaan, ulvoo se päivät ja yöt, niin ettette saa ollenkaan nukkua, herra Van Stroom", vastasi Kloots.

Huomattuaan, että kapteeni oli päättäväinen eikä välittänyt uhkauksista, menetteli ylitarkastaja, kuten joku muukin sellaiseen avuttomaan tilaan joutunut henkilö olisi menetellyt. Hän vannoi mielessään kostavansa ja sanoi alistuvaisesti: "No niin, eläin saa jäädä laivaan sellaisilla ehdoilla."

Herra Kloots ja Filip poistuivat nyt kajuutasta. Kapteeni ei ollut ollenkaan hyvällä tuulella mumistessaan mennessään: "Kun yhtiö lähettää apinoitansa laivoihin, miksi en minä silloin saisi ottaa mukaani karhua?" Ihastuen tähän päähänpistoonsa tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.

IX.

Meidän pitää nyt antaa Intiaan purjehtivan laivaston jatkaa matkaansa tuulien ja ilmojen vaihdellessa. Muutamat laivat olivat jo eronneet joukosta, mutta kohtauspaikaksi oli määrätty Taffel-lahti, josta taasen oli päätetty lähteä yhdessä jatkamaan matkaa.

Filip Vanderdecken voi jo jonkun ajan kuluttua olla hyödyksi. Hän oli käynyt innokkaasti käsiksi työhönsä, koska se esti häntä alituisesti ajattelemasta laivaantulonsa syytä ja hankki hänelle unta, jota hän ei muussa tapauksessa olisi saanutkaan.

Hänestä tuli pian kapteenin suosikki ja ensimmäinen perämies Hillebrantkin oli häneen hyvin tyytyväinen. Toinen perämies Struys oli harvapuheinen nuorukainen, jonka kanssa hän joutui hyvin vähän tekemisiin ja ylitarkastaja, herra Jacob Janz Van Stroom, uskalsi vain harvoin poistua kajuutastaan. Karhua, Johannesta, ei oltu suljettu mihinkään koppiin ja senvuoksi sulkeutui herra Van Stroom hyttiinsä. Kului tuskin päivääkään, ettei hän lukenut läpi erästä kirjettä, jonka hän aikoi lähettää yhtiölle kertoen siinä tarkasti karhun aiheuttaman erimielisyyden. Joka kerta teki hän siihen pieniä muutoksia, joiden hän luuli antavan valitukselle enemmän pontta ja vähentävän kapteenin etuja.

Onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä ylitarkastaja suunnitteli kajuutassaan, poltteli kapteeni piippuaan, kallisti ryyppynsä suuhunsa ja leikki Johanneksen kanssa. Karhu oli kiintynyt Filipiinkin ja oli hyvin mielellään hänen luonaan, kun hän oli vahdissa.

Laivassa oli vielä eräs henkilö, jota emme saa unhottaa, nimittäin silmäpuoli luotsi, Schriften, jolla näytti olevan jotakin kaunaa urhoamme ja hänen lemmikkiään karhua kohtaan. Koska Filip kuului päällystöön, ei Schriften uskaltanut avoimesti loukata häntä, vaikka hän jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ärsyttikin häntä ja solvasi häntä matruusien kuullen. Karhulle sitävastoin näytti hän selvemmin vihansa. Hän voi harvoin mennä sen sivu potkaisematta sitä ja kiroamatta raa'asti. Vaikka ei kukaan laivassa näyttänytkään pitävän hänestä, pelkäsivät kaikki kuitenkin häntä ja hänen vaikutusvaltansa matruuseihin tuntui aivan selittämättömältä.

Sellainen oli asiain tila Ter Schellingissä, kun se kahden muun laivan kanssa odotti tuulta parin päivän matkan päässä Taffel-lahdesta. Ilma oli melko lämmin, koska noissa seuduissa nyt oli kesä, ja päivänsuojassa lepäävä Filip oli niin väsynyt, että hän oli vaipunut uneen. Hän heräsi tuntien jäätävää kylmyyttä koko ruumiissaan, ja kun hän raotti hieman silmiään, huomasi hän Schriftenin vieressään. Luotsi piti hyppysissään ketjua, johon pyhä kalleus oli kiinnitetty. Filip ummisti jälleen silmänsä saadakseen selville miehen aikomukset. Luotsi veti ketjun hiljaa esille, kunnes kalleus tuli näkyviin, ja koetti pujottaa sen varovaisesti Filipin pään yli anastaakseen sen.

"Vai niin!" huudahti Filip vihaisesti temmaten ketjun luotsin kädestä.

Schriften ei joutunut ollenkaan hämilleen, vaikka hänen yrityksensä huomattiinkin. Hän katsoi Filipiin pahansuovasti toisella silmällään ja sanoi ivallisesti:

"Riippuuko hänen kuvansa tuosta ketjusta, hi, hi?"

Vanderdecken nousi, työnsi hänet etemmäksi ja pani kätensä ristiin rinnalleen.

"Neuvon teitä olemaan vähemmän utelias seuraavalla kerralla, herra luotsi, tahi teille voi käydä huonosti."

"Tahi ehkä se onkin onnenlakki", jatkoi luotsi välittämättä ollenkaan Filipin vihasta, "joka pelastaa ehdottomasti hukkumasta?"

"Menkää työhönne heti!" huudahti Filip.

"Tahi koska te olette katolilainen, on se ehkä jonkun pyhimyksen kynsi tahi, nyt sen arvasinkin, palanen pyhästä rististä."

Filip hämmästyi.

"Arvasin siis oikein!" huusi Schriften mennen keulaan matruusien luo.

"Nyt saatte kuulla jotakin uutta, miehet!" sanoi hän. "Meillä on laivassamme palanen pyhästä rististä, joten me nyt voimme uhmata itse piruakin."

Filip seurasi melkein tietämättään luotsia ja pysähtyi skanssin katolle keulaan Schriftenin tehdessä huomautuksensa matruuseille.

"Emme ainoastaan pirua, vaan ehkä Lentävää Hollantilaistakin", vastasi muudan vanha merimies.

"Lentävää Hollantilaista!" ajatteli Filip. "Olisiko sillä --?" Hän astui pari askelta eteenpäin piiloutuen ison maston taakse. Hän toivoi saavansa jonkunlaisia tietoja, jos keskustelua jatkettaisiin, eikä hän pettynytkään.

"Sanotaan, että on vaarallisempi joutua sen kuin pirun lähettyville", huomautti toinen mies.

"Onko kukaan milloinkaan sattunut näkemään sitä?" kysyi kolmas.

"Kyllä se on nähty montakin kertaa ja yhtä varmaa on, että sen tielle joutunut laiva joutuu haaksirikkoon tahi kohtaa sitä joku muu onnettomuus."

"Missä paikoin maailmaa se tavallisesti esiintyy?"

"Paikkaa ei ole niin tarkoin määritelty, mutta se on nähty usein täällä Hyväntoivonniemen ympärillä."

"Haluaisin mielelläni tietää koko tuon jutun", sanoi muudan.

"Voin kertoa teille, mitä olen kuullut. Laiva on kirottu. Miehet olivat merirosvoja ja katkaisivat kapteenilta kaulan, muistaakseni."

"Ei, ei!" huusi Schriften. "Kapteeni, joka oli oikea roisto, on laivassa vielä tänäkin päivänä. Kerrotaan hänen hylänneen kauniin vaimonsa, jota hän suuresti rakasti. Meillä on nyt laivassamme muudan, joka on tehnyt samoin."

"Mistä se on saatu tietää, luotsi?"

"Siitä, että hän aina haluaa lähettää kirjeitä kotiin jokaisen kohtaamansa laivan mukana. Mutta voi sitä laivaa, joka ottaa ne viedäkseen! Se menee pian pohjaan miehineen kaikkineen."

"En ymmärrä, mistä olette kuullut kaiken tuon", sanoi eräs matruusi. "Oletteko joskus nähnyt laivan?"

"Olen kyllä!" huusi Schriften, mutta hänen huutonsa muuttui äkkiä tuoksi tavalliseksi hihittämiseksi. Hän näytti muistavan jotakin ja lisäsi ivallisesti: "Meidän ei tarvitse pelätä sitä sentään, sillä meillähän on palanen pyhästä rististä laivassamme." Hän vetäytyi sen jälkeen laivan perään päin kuin välttääkseen muita kysymyksiä ja huomasi silloin Filipin ison maston takaa.

"Kas, enhän minä olekaan ainoa utelias tässä laivassa, hi, hi! Sanokaa minulle, otitteko tuon mukaanne siltä varalta; että tapaamme Lentävän Hollantilaisen?"

"En pelkää mitään Lentävää Hollantilaista", vastasi Filip hämillään.

"Ahaa, nythän minä muistankin, että teillä on sama nimi kuin hänelläkin! Häntäkin sanotaan Vanderdeckeniksi."

"Maailmassa on paljon muitakin Vanderdeckenejä kuin minä", vastasi Filip tyynnyttyään. Sanottuaan sen meni hän hyttiinsä.

"Näyttää aivan siltä kuin tuo paha silmäpuoli roisto tietäisi, miksi olen tullut laivaan", ajatteli Filip. "Mutta se ei voi olla mahdollista! Selkääni karmii kuitenkin joka kerta kun hän lähestyy minua, ihmettelenpä, tuntevatko muutkin sellaista, vai onko se paljasta kuvittelua meidän, Aminen ja minun, puoleltamme. En uskalla kysyä sitä keneltäkään, mutta minusta tuntuu hyvin kummalliselta, että hän vihaa minua niin, sillä enhän ole häntä milloinkaan loukannut. Äskeinen kuulemani vahvistaa kaiken, mutta ovatko tässä enää minkäänlaiset vahvistukset tarpeenkaan? Ah, Amine, ellei sinua olisi, ratkaisisin mielelläni tämän arvoituksen, vaikka se sitten maksaisi henkenikin!... Laupias Jumala, suuntaa ajatukseni muualle", mumisi hän, "etten menetä järkeäni!"

Kolmen päivän kuluttua saapui Ter Schelling tovereineen Taffel-lahteen yhtyen muuhun laivastoon, joka oli tullut sinne muutamia päiviä ennen. Hollantilaiset olivat juuri näihin aikoihin perustaneet Hyväntoivonniemelle uudisasutuksen, josta Intiaan purjehtivat laivat varustivat itsensä vedellä ja ostivat nautaeläimiä rannikolla asuvilta hottentoteilta, jotka mielellään vaihtoivat lihavan härän kiiltävään messinkinappiin tahi suureen rautanaulaan. Laivaston vedentarpeen tyydyttäminen vei muutamia päiviä, minkä jälkeen alukset nostivat jälleen ankkurinsa ja jatkoivat matkaansa saatuaan ensin amiraalilta tietää kohtauspaikan siltä varalta, että laivat matkalla sattuisivat joutumaan erilleen toisistaan, ja varustettuaan itsensä kaikin tavoin kohtaamaan odotettua myrskyä.

Kolme päivää purjehtivat he heikossa vastatuulessa pääsemättä juuri ollenkaan eteenpäin, mutta neljäntenä alkoi etelästä puhaltaa kova tuuli, joka kiihtyi äkkiä myrskyksi ja painoi laivaston lahden pohjukkaa kohti. Seitsemäntenä päivänä oli Ter Schelling joutunut yksikseen, mutta ilma oli muuttunut hieman paremmaksi. Purjeet pingoitettiin uudestaan ja laiva suunnattiin itää kohti rantaan päin.

"Kävi onnettomasti, että jouduimme eroon kaikista tovereistamme", sanoi kapteeni Kloots Filipille heidän ollessaan kahden komentosillalla. "Mutta nyt on kai pian keskipäivä, jolloin auringosta voin nähdä, millä leveysasteella olemme. On vaikeata sanoa, kauasko pohjoiseen myrsky ja merivirrat ovat meidät ajaneet. Poika, hae astemittarini kajuutasta tullessasi ylös."

Astemittari oli siihen aikaan ainoa väline, jolla laivan asema voitiin määrätä. Terävä huomioidentekijä kykeni saamaan sen sillä niin tarkasti selville, että erehdys oli korkeintaan noin kymmenen englannin penikulman suuruinen. Kvadrantit ja sextantit ovat paljon myöhemmän ajan keksintöjä. Kun ajatellaan, miten vähän esi-isämme tiesivät purjehduksesta ja kompassin erehdyksistä, ja kun muistetaan, että laivan asema useinkin määrättiin vain arvaamalla, on todellakin kummallista, että he voivat purjehtia valtameriltä sen suuremmitta onnettomuuksitta.

"Olemme ainakin kolme astetta pohjoiseen päin niemestä", huomautti kapteeni saatuaan selville leveysasteen. "Virta on varmaankin hyvin kova, tuuli tyyntyy hyvin nopeasti ja ellen suuresti erehdy, muuttuu ilmakin pian."

Iltapäivällä lakkasi tuuli kokonaan, mutta korkeat mainingit painoivat laivaa rantaa kohti. Suuria hyljeparvia näyttäytyi vedenpinnalla seuraten laivaa. Koko meri näytti olevan täynnä elämää auringon vaipuessa hitaasti taivaanrannan alle.

"Mitä kumeaa kohinaa tuo on?" huomautti Filip. "On kuin kaukainen ukkonen jyrähtelisi."

"Minäkin kuulen sen selvästi", vastasi kapteeni. "Halloo, siellä mastossa! Onko maa näkyvissä?"

"On", vastasi tähystäjä hetkisen kuluttua. "Mataloita hiekkamatalikkoja on suoraan edessämme. Vesi pärskähtelee korkealle tyrskyjen särkyessä niitä vasten."

"Siinä tapauksessa kuuluu tuo ääni sieltä. Nämä kovat mainingit painavat meitä kovasti maihin päin. Kunpa nyt vain rupeisi tuulemaan!"

Aurinko alkoi jo olla näkymättömissä eikä tuntunut tuulen henkäystäkään. Ter Schelling ajautui nyt niin nopeasti maata kohti, että laivasta voitiin jo nähdä tyrskyt, jotka syöksyivät kallioita vasten hirmuisesti jyristen.

"Tunnetteko rannikon, luotsi?" kysyi kapteeni Schrifteniltä, joka seisoi läheisyydessä.

"Kyllä, mainiosti. Tyrskyt alkavat täällä jo kahdentoista sylen syvyydeltä. Puolen tunnin kuluttua särkyy hyvä laivamme kallioita vasten, ellei rupea tuulemaan", ja tuo pieni mies rupesi nauraa hihittämään kuin sellainen ajatus olisi suuresti huvittanut häntä.

Herra Kloots ei voinut salata levottomuuttaan, hän otti piipun alituisesti suustaan ja pisti sen jälleen takaisin hampaittensa väliin. Matruusit olivat kokoutuneet etu- ja välikannelle ja kuuntelivat kauhistuneina tyrskyjen hirmuista pauhinaa. Aurinko oli nyt laskenut kokonaan ja yön synkkyys lisäsi Ter Schellingin miehistön pelkoa.