Part 5

"Olenko sittenkin saanut teistä väärän käsityksen, poikani?" jatkoi pappi, vakavasti.

"Ette, hyvä isä, mutta pyydän teitä poistumaan nyt. Tulkaa takaisin huomenna, niin kaikki on silloin selvillä. Mutta ennen sitä pitää minun keskustella Aminen kanssa."

Pappi poistui ja nuoret olivat jälleen kahden. Väri tuli ja meni Aminen poskissa ja hänen sydämensä sykki kovasti, sillä hän tunsi koko elämänsä onnen olevan kysymyksessä.

"Pappi on oikeassa", sanoi Filip istuutuen hänen viereensä. "Tätä ei saa jatkua enää pitempää aikaa. Antaisin paljonkin, jos aina voisin olla luonasi, mutta kova kohtaloni ei sitä salli. Tiedät minun rakastavan maatakin, jolla kävelet, mutta en sittenkään voi pyytää sinua vaimokseni enkä osalliseksi onnettomuuteeni."

"Aion sanoa sinulle ajatukseni suoraan, Filip", sanoi Amine. "Sanot rakastavasi minua. En tiedä, miten miehet rakastavat, mutta tiedän kuitenkin omat tunteeni. Olisit hyvin itsekäs ja töykeä, jos hylkäisit minut nyt, sillä silloin kuolisin. Sanot, että sinun on pakko matkustaa tuon onnettoman salaisuutesi vuoksi. Ehkä sinun pitääkin, mutta enkö voi tulla kanssasi?"

"Kuolemaanko, Amine?"

"Niin, sillä kuolemahan vapauttaa ihmisen kaikista vaivoista. En pelkää kuolemaa, vaan sitä, että menetän sinut. Eikö sitten elämäsi olekaan hänen kädessään, joka on luonut kaiken? Mistä tiedät niin varmasti, että sinun pitää kuolla? Jos sinut, kuten sanot, on määrätty tuollaisen mainehikkaan työn suorittajaksi, ei sinun tarvitse olla suurestikaan peloissasi, että kuolet, ennenkuin olet tehnyt tuon työn. Toivoisin, että tuntisin salaisuutesi, Filip, sillä naisen neuvokkuus voisi ehkä olla sinulle suureksi hyödyksi. Mutta vaikka se ei voisikaan auttaa sinua, niin eikö se soisi sinulle lohtua ja rauhaa, että jakaisit sekä ilon että surun hänen kanssaan, jota sanot rakastavasi niin suuresti?"

"Amine, kalleimpani, syvä rakkautenihan minut juuri paneekin epäröimään. Kuinka iloinen olisinkaan, jos meidät nyt yhdistettäisiin. En tiedä oikein, mitä minun pitää sanoa tahi tehdä. Jos olisit vaimoni, en voisi salata sinulta mitään, mutta en voi mennä naimisiinkaan kanssasi, ennenkuin tiedät salaisuuteni. No niin, panen onneni alttiiksi ja ilmoitan sen sinulle nyt. Saat itse sitten päättää, mitä teet. Mutta muistakin, että taivas on kuullut valani, jota rikkomaan et saa pyytää minua. Jos sinä kuultuasi kertomukseni haluat mennä naimisiin kanssani, suostun siihen. Tahdon olla onnellinen vähän aikaa, Amine, mutta sinä --"

"Kerro minulle heti tuo salaisuus, Filip!" huudahti Amine kärsimättömästi.

Filip kertoi nyt tarkasti kaiken sen, minkä lukija jo tietää. Amine kuunteli häntä vaitiollen ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan. Filip lopetti toistamalla hänelle vannomansa valan. "Nyt tiedät kaikki", lisäsi hän surullisesti.

"Miten kummallinen kertomus, Filip", vastasi Amine. "Anna minun katsoa tuota pyhäinjäännöstä. Voiko tässä pienessä kapineessa olla niin paljon voimaa -- olin vähällä sanoa -- onnettomuutta? En ole vielä niin vahva uudessa uskossani kuin sinä ja isä Seysen. En voi oikein uskoa tähän. Mutta jos nyt otaksumme sen todeksi, tahtoisit sinä ilman valaakin täyttää velvollisuutesi. Älä ajattele minusta niin huonoa, että pyydän sinua luopumaan sellaisesta, mikä on oikein. Ei, Filip, lähde sinä vain hakemaan isääsi, ja jos voit ja hän on apusi tarpeessa, niin pelasta hänet. Älä kuitenkaan luule, että voit suoriutua sellaisesta tehtävästä heti. Jos sinut on vihitty siihen, pelastut kaikista vaaroista, kunnes olet toimittanut sen. Saat palata kotiin monta kertaa ja silloin tahdon voimistuttaa ja rohkaista sinua rakkaudellani. Ja jos Jumala kutsuu sinut pois, kätken rakkaan muistosi sydämeeni. Olet antanut ratkaisun minulle, rakas Filip. Olen omasi ikuisesti."

Amine levitti käsivartensa ja Filip painoi hänet rintaansa vasten. Samana iltana pyysi hän herra Pootsilta hänen kättään ja Poots antoi heti suostumuksensa, kun Filip avasi rahakirstun ja näytti hänelle guldeninsa.

Isä Seysen tuli seuraavana aamuna ja sai tuon luvatun vastauksen. Kolme päivää myöhemmin soivat Terneusen kirkon pienet kellot iloisesti ilmoittaen Amine Pootsin ja Filip Vanderdeckenin avioliitosta.

VII.

Myöhään syksyllä heräsi Filip rakkausunestaan (sillä onko maallisen elämän ilo muuta kuin unta?), kun viesti saapui kapteenilta, jonka mukaan hän oli luvannut lähteä. Kummallista kyllä ei Filip naimisiinmenonsa jälkeen ollut juuri ollenkaan ajatellutkaan tulevaa kohtaloaan, minkävuoksi päivät, viikot ja kuukaudet olivatkin kuluneet nopeasti häiritsemättömässä onnessa. Poots oli kyllä pari kertaa kysynyt, milloin Filip matkustaa, mutta Amine, joka ei voinut nähdä pilveäkään rakastamansa miehen otsalla, oli vastannut isälleen niin jyrkästi, että isä oli vaiennut. Hän tiesi liiankin hyvin isän alhaiset vaikutteet. Vanhuksella oli tapana kuluttaa aikaansa kävelemällä edestakaisin vierashuoneessa ja katselemalla kaappeja, joissa hopeakannut nyt loistivat alkuperäisessä kirkkaudessaan.

Eräänä lokakuun aamuna koputettiin ulko-oveen ja Amine meni aukaisemaan.

"Haluaisin mielelläni puhutella Filip Vanderdeckenia", sanoi vieras kuiskaten.

Mies, joka näin puhutteli Aminea, oli laiha hollantilainen merimies, jonka mäyrännahkalakki oli vedetty syvälle silmille. Hänen piirteensä olivat terävät ja vastenmieliset, kasvot hyvin kalpeat, huulet verettömät ja hiukset punertavat. Hänellä oli hieman partaakin, mutta muuten oli melkein mahdotonta sanoa, kuinka vanha hän oli. Hän voi yhtä hyvin olla sairaalloinen nuorukainen kuin laiha, mutta voimakas vanhus.

Kummallisinta kuitenkin tuossa miehessä oli hänen silmänsä, joita hänellä oli vain yksi. Oikea silmä oli nimittäin kiinni ja silmämuna nähtävästi poissa, mutta hänen vasen silmänsä oli verrattuna kasvoihin ja päähän tavattoman suuri. Se oli pullistunut ulos kuopastaan, oli kirkas, kostea ja hyvin vastenmielisen näköinen, koska sen luomissa ei ollut ollenkaan ripsejä. Aminen edessä ei ollut ihminen, jolla oli silmä, vaan silmä, johon oli liittynyt ihminen. Se oli niin tärkeä piirre miehessä, ettei kukaan häntä katsellessaan kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Hän oli pieni, mutta hyvin muodostunut, ja hänen käsiensä koosta ja väristä voitiin nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen merimies. Hänen kasvojensa piirteet olivat terävät, mutta hyvin säännölliset ja vaikka hänen käytöksensä olikin mieliestelevää, oli siinä jonkinlaista mahdikkuutta. Hänen olennossaan oli sitäpaitsi jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa.

Pyytäessään vierasta sisään tunsi Amine selkäänsä karmivan, vaikka hän ei voinutkaan selittää syytä siihen.

Filip kummastui suuresti nähdessään vieraan, joka heti huoneeseen tultuaan istuutui sohvaan Filipin viereen Aminen entiselle paikalle sanomatta sanaakaan. Kaikki mennyt muistui nyt hänen mieleensä ja hän tunsi, että hänet nyt kutsuttiin lyhyestä onnestaan vaaroihin ja kärsimyksiin. Häntä hämmästytti erittäinkin se, että hän tunsi äkkinäistä vilua, joka vapisutti hänen koko ruumistaan pienen miehen istuessa hänen viereensä. Veri pakeni hänen poskistaan eikä hän voinut sanoa sanaakaan pariin minuuttiin. Silmäpuoli vieras silmäili ympärilleen ja käänsi vihdoin katseensa Amineen. Vihdoin hän rikkoi hiljaisuuden jonkinlaisella hihittämisellä ja sanoi:

"Filip Vanderdecken, hi, hi, ette suinkaan tunne minua?"

"En", vastasi Filip melko vihaisesti.

Pienellä miehellä oli hyvin kummallinen ääni. Se oli jonkunlaista vaimennettua huutoa, joka kaikui korvissa vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta.

"Nimeni on Schriften ja olen muudan Ter Schellingin luotseista", jatkoi hän. "Olen nyt tullut, hi, hi", hän katsahti terävästi Amineen, "riistämään teidät irti rakkaudesta ja", hän kiinnitti nyt katseensa kaappeihin, "muistakin mukavuuksista." Hän nousi ja polki lattiaa. "Vien teidät nyt pois lujalta maakamaralta, hi, hi, ehkä märkään hautaan. Miten hauskaa!" lisäsi hän nauraen ja katsoen erikoinen ilme kasvoillaan ainoalla silmällään Filipiin.

Filip aikoi ensi työkseen heittää ulos vastenmielisen vieraansa, mutta Amine ymmärtäen hänen ajatuksensa pani käsivartensa ristiin rinnalleen, asettui pienen miehen eteen, katsoi häneen halveksivasti ja sanoi:

"Meidän kaikkien pitää kestää kohtalomme, hyvä mies, ja kuolema korjaa satonsa, elimmepä sitten maalla tahi merellä. Mutta Filip Vanderdecken ei tule milloinkaan niin kalpeaksi kuin te, vaikka hänellä olisikin kuolema silmiensä edessä."

"Niinkö", vastasi Schriften hämmästyen nähtävästi nuoren ja kauniin naisen kylmästä päättäväisyydestä. Hän käänsi sitten katseensa uuninreunustalla olevaan hopeiseen neitsyt Marian kuvaan ja jatkoi: "Huomaan, että olette katolilainen, hi, hi."

"Niin olenkin", vastasi Filip, "mutta mitä se teihin kuuluu? Milloin laiva lähtee?"

"Viikon kuluttua, hi, hi... Todellakin lyhyt aika matkavalmistuksiin ja jäähyväisten sanomiseen, vai mitä?"

"Siinä on enemmänkin kun tarpeeksi", vastasi Filip nousten sohvalta. "Ilmoittakaa kapteenillenne, että tulen määrättyyn aikaan. Tule, Amine, emme saa hukata enää ollenkaan aikaa."

"Emme kyllä", vastasi Amine, "mutta velvollisuutemme on osoittaa ensin vieraanvaraisuutta. Herra, saanko tarjota teille joitakin virvokkeita matkanne jälkeen?"

"Tästä päivästä kahdeksan päivän kuluttua", sanoi Schriften Filipille vastaamatta Aminen kysymykseen. Filip nyökäytti päätään ja pieni mies pyörähti kantapäällään, poistui huoneesta ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Amine vaipui takaisin sohvalle. Hän oli kyllä rohkea, mutta tämä ilmoitus, että hänen lyhytaikainen onnensa nyt oli lopussa, oli tullut liian äkkiä. Silmäpuolen lähetin olennossa ja puheessa ilmenevä vahingonilo, jolla hän tahtoi kuin näyttää tietävänsä enemmän kuin muut, hämmensi häntä ja Filipiä ja teki heidät levottomiksi. Amine ei itkenyt, vaikka hän kätkikin kasvonsa käsiinsä Filipin kävellessä horjuen huoneessa sinne tänne. Hänen mieleensä muistui nyt jälleen hetki, jolloin hän löysi kirjeen ompeluksen alta.

He olivat nyt molemmat heränneet nykyisestä onnenunestaan ja heitä värisytti heitä odottava hirveä tulevaisuus. Filip sai kuitenkin takaisin luonnollisen tyyneytensä muutamien minuuttien kuluttua. Hän istuutui puristaen Aminen syliinsä. He eivät puhuneet mitään, sillä he tiesivät liiankin hyvin toistensa ajatukset, vaan koettivat rohkaista luontonsa karaistaakseen sydämensä kestämään pian tapahtuvaa eroa.

Amine rikkoi vihdoinkin hiljaisuuden ja sanoi:

"Lähetti ei ollut varmaankaan kotoisin tästä maailmasta, Filip. Eikö sinusta tuntunut, että hänestä uhoi kuin kuoleman kylmyyttä, kun hän istui vieressäsi? Minä ainakin tunsin sellaista hänen tullessaan sisään."

Filip, joka oli ajatellut samoin kuin Aminekin, mutta ei ollut halunnut säikähdyttää häntä, sanoi hämillään:

"Ei, Amine, kuvittelet vain, koska hän tuli niin äkkiä ja odottamatta ja käyttäytyi niin kummallisesti. Koska hän on raajarikko ja senvuoksi ehkä kadehtii muita ihmisiä, on hänestä tullut pahansuopa ja vahingoniloinen. Häneltä on kielletty kaikki aviollinen onni kokonaan, sillä ei kukaan nainen voi hymyillä tuollaiselle ihmiselle. Hänen sappensa rupesi kiehumaan, kun hän näki niin paljon kauneutta toisen sylissä, ja hän tunsi vahingoniloa saadessaan tuoda perille viestin, jonka hän tiesi tekevän lopun häneltä itseltään kielletyistä nautinnoista. Saat olla aivan varma, rakkaani, ettei se ollut mitään muuta."

"Ja vaikka otaksumiseni olisikin oikea, ei se vaikuta ollenkaan asiaan", vastasi Amine. "Mikään ei voi tehdä asemaasi toivottomammaksi kuin se jo entuudestaan on. Mutta, Filip, nyt kun olen vaimosi, pelkään enemmän kuin puolisoksesi ruvetessani. En ymmärtänyt silloin täydellisesti tämän eron aiheuttamaa katkeruutta. Älä sentään pelkää", jatkoi hän laskien kätensä sydämelleen, "sillä olen valmistunut kaikkeen ja olen ylpeä siitä, että mieheni on valittu niin mainehikkaan työn tekijäksi. Et suinkaan ole erehtynyt kutsumuksestasi, Filip?"

"En, Amine. En ole erehtynyt kutsumuksestani, en rohkeudestani enkä valitsemastani vaimosta", vastasi Filip surullisesti puristaen Aminen syliinsä. "Taivaan tahto on sellainen."

"No tapahtukoon se sitten", sanoi Amine ja nousi. "Nyt ovat ensimmäiset tuskat ohi, Filip, ja tunnenkin jo olevani rohkeampi. Aminesi tietää velvollisuutensa. On kuitenkin hirveää ajatella, ettei ole enää jäljellä muuta kuin viikko."

"Toivon, että se lyhenisi päiväksi, vaikka sekin tuntuisi jo liian pitkältä", vastasi Filip. "Tuo silmäpuoli paholainen tuli liian aikaisin."

"Älä puhu niin, Filip, sillä olen kiitollinen hänelle tästä viikosta, jonka kuluessa saan totuttautua olemaan vailla onneani. Jos tahtoisin vaivata sinua kyynelillä, rukouksilla ja moitteilla, riittäisi kyllä päiväkin, mutta Aminesi tuntee velvollisuutensa paremmin. Voit lähteä kuin ritarit muinoin vaaralliseen seikkailuun, ehkä kuolemaankin, mutta Amine haluaa näyttää rakkautensa sinulle varustamalla sinut aseilla, ja hän voi katsella lähtöäsi täynnä toivoa, että joskus ainakin palaat. Viikko on pitkä aika, Filip, kun se käytetään oikein. Keskustelemme, Filip, ja minä kätken kaikki sanasi rakkaaseen muistooni, sillä poissaollessasi voin ravita niillä lempeäni yksinäisyydessäni. Ei, Filip, kiitän Jumalaa, että meillä on vielä viikko jäljellä."

"Niin teen minäkin, Amine, ja kun oikein ajattelemme, tiesimme tämän jo ennakolta."

"Mutta rakkauteni oli niin voimakas, että unhotin kaiken muun."

"Sen täytyy kuitenkin elää paljaista muistoista poissaollessani."

Amine huokaisi. Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt Pootsin tullessa huoneeseen. Huomattuaan Aminen muuten niin loistavissa kasvoissa tapahtuneen muutoksen huudahti hän:

"Pyhä profeetta, mitä nyt on tapahtunut?"

"Vain se, minkä kaikki tiesimme jo ennakolta", vastasi Filip. "Matkustan nyt, sillä laiva lähtee viikon kuluttua."

Ukon kasvojen ilme muuttui kummallisen iloiseksi, mutta hän koetti salata tunteitaan Aminen ja hänen miehensä läsnäollessa.

"Olipa se todellakin huono uutinen!"

Kumpikaan ei vastannut, vaan poistuivat huoneesta.

Sivuuttakaamme nyt tämä viikko, joka käytettiin kaikenlaisiin matkavalmistuksiin. Emme voi kertoakaan, kuinka hyvin Amine salasi tunteensa ja kuinka hirveästi häntä kiusasi ajatus, että hänen pitää erota rakkaasta miehestään. Emme osaa kuvailla niitäkään vastakkaisia tunteita, jotka raivosivat Filipin rinnassa. Viikko oli pitkä heille molemmille, vaikka heistä tuntuikin, että aika lensi siivillä. Molemmat tunsivat melkein helpotusta, kun lähtöpäivä vihdoinkin koitti, sillä nyt he voivat paljastaa nuo tunteensa, joita he niin kauan toistensa vuoksi olivat salanneet.

"Filip", sanoi Amine heidän istuessaan vierekkäin ja syleillessään toisiaan, "rauhoitun vasta sitten kuin olet lähtenyt, sillä en unhota, että tämä ilmoitettiin minulle ennen naimisiinmenoani. Lupaa näyttäytyä minulle, jos kuolet. Istun tuossa sohvassa enkä ollenkaan pelkää haamuasi. Ilmoita minulle vain jotenkin, että olet kuollut. Silloin tiedän, ettei minulla ole maailmassa enää mitään, jonka vuoksi minun kannattaisi elää, ja ainoa toivoni tulee sitten vain olemaan, että pian saan muuttaa luoksesi autuaitten asuntoihin, Filip. Lupaa minulle se, Filip."

"Lupaan sinulle sen sellaisella edellytyksellä, että Jumala sen sallii. Mutta, Amine --" hänen huulensa vapisivat, "en voi viipyä täällä enää pitempää aikaa."

Amine katsoi mieheensä tummilla silmillään. Hän ei voinut puhua ja hänen kasvonsa vääntyivät, luonto ei voinut enää vastustaa tätä tunteitten tulvaa ja hän vaipui pyörtyneenä miehensä syliin. Kun Filip aikoi suudella häntä viimeisen kerran, huomasi hän sen.

"Nyt hän ei tunne mitään", sanoi hän laskien hänet sohvalle, "mutta hän herää kyllä tarpeeksi pian suruunsa."

Hän huusi nyt herra Pootsin huoneeseen Aminen avuksi, tarttui hattuunsa, suuteli viimeisen kerran tulisesti vaimonsa otsaa ja kiiruhti pois. Hän katosi näkyvistä paljon ennen Aminen tointumista.

VIII.

Ennenkuin seuraamme Filip Vanderdeckenia tuolle uhkarohkealle matkalle, on tarpeellista, että palautamme lukijan muistiin ne olosuhteet, jotka olivat pakottaneet yritteliäitä hollantilaisia purjehtimaan noihin itäisiin maanosiin, jotka viime aikoina olivat osoittautuneet sellaisiksi pohjattomiksi rikkaudenlähteiksi.

Kun Kaarlo Suuri hallittuaan melkein koko Eurooppaa meni luostariin, jakoi hän valtakuntansa. Ferdinand sai Itävallan ja Filip Espanjan ja Alankomaat. Hollantilaiset olivat suurimmaksi osaksi vääräuskoisia ja senvuoksi Filip lähetti Alban herttuan todistamaan heille, että on parempi antaa polttaa itseään hieman tässä maailmassa kuin kärsiä sellaisia tuskia iankaikkisesti tulevassa elämässä. Tämä aiheutti sodan, joka kesti noin kahdeksan vuotta, ja loppui siten, että Alankomaat julistettiin riippumattomiksi. -- Mutta nyt pitää meidän palata hieman takaisin.

Vasco da Gaman löydettyä tien Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri pitivät portugalilaiset yksinoikeutenaan nauttia sen suomia etuja. He puolustivat noita oikeuksiaan tarmokkaasti eikä ainoakaan yksityinen kauppalaiva uskaltanut ajatellakaan vastarintaa, mutta vuonna 1577 lähetettiin amiraali Draken komentama englantilainen laivasto sinne ja toukokuussa vuonna 1580 palasi tämä rohkea merimies takaisin Englantiin tehtyään onnellisen matkan Intiaan. Hän toi suuria rikkauksia tullessaan tehtyään hyvin edullisia sopimuksia Molukkien kuninkaan kanssa. Cavendish ja useat muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja englantilais-itäintialainen yhtiö perustettiin ja hallitus vahvisti sen säännöt jonkun ajan kuluttua.

Hollantilaisten ollessa Espanjan alamaisia hakivat he Lissabonista Idän tavaroita ja levittivät niitä sitten kaikkialle Eurooppaan, mutta tultuaan riippumattomiksi alkoivat he itse varustaa retkikuntia Intiaan. Heillä oli onni mukanaan ja vuonna 1602 perusti hallitus samanlaisen yhtiön kuin englantilaisetkin.

Tämän kertomuksen alkaessa olivat englantilaiset ja hollantilaiset jo purjehtineet enemmän kuin puoli vuosisataa Intian merillä, portugalilaisten menettäessä melkein kaiken vaikutusvaltansa niiden ystävällisten sopimusten vuoksi, joita heidän kilpailijansa olivat tehneet Idän hallitsijoiden kanssa, jotka olivat saaneet kärsiä paljon portugalilaisten itaruudesta ja julmuudesta.

Vaikka hollantilaiset olivatkin suuressa kiitollisuuden velassa englantilaisille heidän avustaan vapaussodan kestäessä, ei heidän kiitollisuutensa näyttänyt kuitenkaan voivan sivuuttaa Hyväntoivonnientä, sillä sen toisella puolen tappelivat englantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset keskenään ja anastivat toistensa laivoja väkevämmän oikeudella. Emämaiden väliintulo oli silloin tällöin tarpeen, mutta edellämainittuun aikaan asti oli tämä väliintulo supistunut noottien vaihtoon, sillä oli selvää, että kaikki olivat väärässä.

Vuosi sen jälkeen kuin Cromwell anasti Englannin kruunun, julisti hän Hollannille sodan osaksi senkinvuoksi, että hollantilaiset olivat tappaneet hänen lähettiläänsä. Blake ja Van Tromp kohtasivat toisensa ja taistelut muodostuivat hyvin verisiksi. Kumpainenkin puolue luuli olevansa voitolla, mutta lopullinen rauha solmittiin vasta vuonna 1654, jolloin hollantilaisten oli pakko luvata tervehtiä jokaista englantilaista laivaa avoimella merellä. He suostuivat siihen mielellään, koska se ei maksanut mitään.

Nyt kun tiedämme asioiden tilan, voimme aloittaa uudestaan.

Heti Amsterdamiin tulonsa jälkeen osti Filip lujat ohuet teräsketjut korvatakseen sillä sen ohuen nauhan, josta pyhäinjäännös oli ennen riippunut. Tehtyään sen kiiruhti hän tavaroineen Ter Shellingiin. Hän ei ollut unhottanut rahasummaa, jonka hän oli luvannut maksaa kapteenille siitä, että häntä laivassa kohdeltaisiin oppilaana eikä matruusina. Laiva oli ankkurissa muiden Intiaan lähtevien laivojen joukossa. Kapteeni, jonka nimi oli Kloots, otti hänet ystävällisesti vastaan, näytti hänelle hytin, jossa hän saisi asua, ja laskeutui sitten ruumaan tarkastamaan tavaroiden sijoittamista jättäen Filipin kannelle omiin ajatuksiinsa.

"Tässä laivassa siis", sanoi Filip katsellen sitä, "pitää minun tehdä ensimmäinen yritykseni, joka ehkä on oleva viimeisenikin. Kuinka vähän aavistavatkaan uudet toverini suunnitelmistani! En matkusta uteliaisuudesta enkä ansaitakseni rahaa, vaan hakeakseni kuollutta. Mutta voinko kohdata sen vaaratta minulle itselleni ja muille, joiden kanssa purjehdin? Voin tuskin uskoa sitä, sillä en suinkaan saata yhtyä häneen muuten kuin kuolemassa. Merimiehet ovat taikauskoisia ja jos he tietäisivät hirveät suunnitelmani, eivät he varmastikaan huolisi minua mukaansa. Taivas yksin voi ratkaista tämän arvoituksen eikä minulla ole muuta neuvoa kuin olla kestävä."

Sitten muistui Amine hänen mieleensä ja hän seisoi kauan paikoillaan vaipuneena ajatuksiinsa.

"Eiköhän olisi jo parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi vihdoin joku lempeästi ja Filip heräsi säpsähtäen unelmistaan.

Puhuja oli Hillebrant, ensimmäinen perämies. Hän oli pienehkö, mutta solakka kolmikymmenvuotias mies. Hänellä oli kauniit kasvot, pellavanvärinen tukka ja siniset silmät, ja vaikka hän ei ollutkaan merimiehen näköinen, ymmärsi hän ammattinsa salaisuudet paremmin kuin moni muu.

"Kiitoksia", vastasi Filip. "Unhotin todellakin, missä olen. Hyvää yötä ja paljon kiitoksia."

Ter Schelling oli rikattu fregatiksi ja sen kantavuus oli neljäsataa tonnia. Sen pohja oli melkein lattea ja laidat lähenivät vesirajan yläpuolella niin paljon toisiaan, ettei ylimmäinen kansi ollut puoleksikaan niin leveä kuin ruuma. Koska kaikki laivat olivat asestetut, ei kannella ollut mitään lastia, vaan kummallakin laidalla oli kuusi tykkiä. Niiden portit olivat pienet ja pitkulaiset, ja keula- ja peräkansi olivat paljon korkeammalla muuta laivaa. Keulakannella oli ranapalkkien takana toinen pieni kansi, jota sanottiin kanssin katoksi. Puolikannella oli hytti, joka kohosi paljon veden pintaa korkeammalle. Kokkapuu oli tavattoman korkea ja oli enemmän neljännen maston näköinen, semminkin kun siinä oli pari purjeraakaa. Puolikannen ja lautakäytävien syvennyksiin oli kiinnitetty aseita, jollaisia ei enää käytetä, mutta joita silloin sanottiin hakapyssyiksi ja joilla voitiin ampua kaikkiin suuntiin. Mesaanimaston takana oleva purje oli kiinnitetty purjevarpaan. Tämän kuvauksen jälkeen tarvinnee meidän tuskin lisätä, että laivan omituinen rakenne lisäsi melkoisesti pitkän matkan aiheuttamia vaaroja, vaikka se siten rikattuna voikin purjehtia melkoista vauhtia hyvässä myötätuulessa. Tuollaiset laivat ovat kuitenkin huonoja hankatuulessa purjehtijoita ja jos tuuli sattuu painamaan ne lähelle rantaa, ovat ne melkein aina mennyttä kalua. Ter Schellingin miehistöön kuuluivat kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi luotsia ja viisiviidettä matruusia. Hytin alla oleva kajuutta oli varattu ylitarkastajalle, joka ei ollut tullut vielä laivaan. Suuren kannen kajuutta oli taasen tarkoitettu kapteenille ja perämiehille, jotka muodostivatkin laivan koko päällystön.

Kun Filip heräsi seuraavana aamuna, olivat märssypurjeet jo ylhäällä ja ankkuria nostettiin. Muutamat toiset laivat suuntasivat jo kulkunsa merelle pullistunein purjein. Ilma oli kaunis ja Filip tunsi olevansa hyvin virkeä.

Kapteeni Kloots seisoi hytin katolla ja katseli kaupunkiin päin pienellä kiikarilla. Hänellä oli päässään ketunnahkalakki, jonka alta näkyi punaisen yömyssyn laitaa. Punaisesta plyyssistä valmistetussa liivissä oli kiiltävät metallinapit, alimmainen takki oli viheriä, mutta päällimmäinen pitempi oli tehty karkeammasta sinisestä kankaasta. Housut olivat mustat, sukat vaaleansiniset ja kengissä oli suuret hopeasoljet. Vyötäreillä oli leveä vyö, joka piti kiinni melkein polviin asti ulottuvaa poimutettua purjekangasesiliinaa. Vyöstä riippui vielä hainnahkainen tuppi, jossa oli suuri leveäteräinen veitsi.

Hänen pituutensa oli sopusoinnussa hänen lihavuuteensa. Kasvot olivat soikeat ja pienet verrattuina muuhun ruumiiseen. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa ja hänen suoran nenänsä nipukka oli tulipunainen viinan ja pienessä äkkiväärässä palavan tupakan vaikutuksesta. Vain silloin kun hän jakoi käskyjään tahi sulloi siihen uutta tupakkaa, otti hän sen hampaistaan.