Part 4

Hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olalleen. Hän säpsähti ja tarttui pistooliinsa, mutta huomasikin silloin Aminen edessään.

"Tuo oli siis tarkoitettu minulle", sanoi Amine hymyillen, toistaen Filipin sanat edelliseltä illalta.

"Teillekö, Amine? Kyllä, suojellakseni teitä vieläkin kerran, jos se vain osoittautuu tarpeelliseksi."

"Olen siitä aivan varma. Olette ollut äärettömän ystävällinen, kun olette valvonut vielä koko yönkin sellaisten ponnistusten jälkeen. Nyt on kumminkin jo valoisa päivä. Tulkaa nyt sisälle levähtämään."

"Kiitoksia, mutta minua ei nukuta enää ollenkaan. Täällä on paljon tekemistä. Meidän pitää ilmoittaa pormestarille tapahtuma ja ruumiit saavat olla paikoillaan, kunnes asia on tutkittu. Lähteekö isänne sinne, Amine, vai pitääkö minun mennä?"

"Isälleni sopii se paremmin, koska hän asuu talossa. Jääkää te vain tänne ja ellette haluakaan nukkua, pitää teidän kuitenkin nauttia joitakin virvokkeita. Menen ilmoittamaan päätöksemme isälleni. Hän on jo syönyt aamiaisensa."

Amine haki hänet pihalle ja hän oli heti valmis lähtemään likimmäisen kylän pormestarin luo.

Sittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään juomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei Filip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon itaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä, koska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.

Filip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut ryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja katsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.

"Amine", sanoi Filip vihdoinkin, "vahtiessani yöllä oli minulla tarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?"

"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista, mikä voi loukata neidon korvia."

"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi enää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon."

"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista asunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni, mutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole korkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi."

"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan talteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine, taloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti toisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi. Aion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan."

"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia guldeneja."

"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä velvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan kuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun poissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään huolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös vartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa niitä mukaanikaan."

"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja."

"Miksi kokoaa isänne rahaa, Amine? Hän ei voi kuitenkaan ottaa niitä mukaansa kuollessaan. Hän kokoaa niitä varmaankin teille ja silloinhan ovat minunkin rahani varmassa tallessa."

"Antakaa ne minun taakseni, niin silloin ne kyllä säilyvät. Mutta miksi pitää teidän matkustaa pois ja panna elämänne vaaralle alttiiksi, kun olette niin rikas?"

"Älkää kyselkö sitä minulta, Amine. Se on minun pojanvelvollisuuteni. Enempää en nyt missään tapauksessa voi ilmaista."

"Koska se on velvollisuutenne, en halua sitä kyselläkään. En tahtonut sitä tietääkään naisellisesta uteliaisuudesta, vaan parempi tunne pakotti minut tekemään tuon kysymyksen, vannon sen teille."

"Millainen tunne, Amine?"

"Tuskin tiedän sitä itsekään, ehkä jonkunlainen hyvien tunteiden yhtymä, nimittäin kiitollisuuden, kunnioituksen, luottamuksen ja suopeuden. Eivätkö ne jo riitä?"

"Kyllä, Amine. Näin lyhyen tuttavuuden jälkeen voidaan sellaista pitää jo suurena voittona. Mutta minä tunnen vielä muutakin teitä kohtaan. Jos kumminkin tunteenne minua kohtaan ovat sellaiset kuin sanotte, niin tehkää minulle jo tänään sellainen palvelus, että taivutatte isänne muuttamaan tästä talosta heti minun kotiini."

"Missä aiotte sitten itse asua?"

"Ellei isänne suostu ottamaan minua täysihoitolaiseksi tuoksi lyhyeksi ajaksi, haen asunnon jostakin muualta. Mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, suostun maksamaan hänelle kunnollisesti siitä -- tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään taloon noiksi muutamiksi päiviksi."

"Mitäpä vastaansanomista minulla olisi? Tämä asuntomme ei ole tavallinen ja te tarjoatte meille suojaa. Tekisimme hirmuisen väärin ja olisimme äärettömän kiittämättömiä, jos karkoittaisimme teidät omasta kodistanne."

"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään vuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena itselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän olevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa teille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani. Tässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?"

Filip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei voinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi samalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien silmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana, jolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan lukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.

"Voitte luottaa minuun, Amine", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin kerran.

"Toivon sitä -- uskon sen -- niin, olen aivan varma siitä", vastasi Amine.

Filip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa hän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni myös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.

"Muistaakseni", aloitti Amine vihdoinkin, "kuulin isäni sanovan äitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman sekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone, jota ei ole avattu pitkiin aikoihin."

"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti."

"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään mitään niiden olemassaolosta?"

"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan."

"Hänellä oli varmaankin sitten hyvin pätevät syyt tuon huoneen lukossapitämiseen."

"Niin olikin."

"Millaiset, nuo syyt olivat, Filip?" kysyi Amine vienolla ja hiljaisella äänellä.

"En voi ilmaista niitä, saatte tyytyä siihen kun sanon, että hän pelkäsi muudatta näkyä."

"Millaista näkyä?"

"Hän kertoi isäni näyttäytyneen hänelle siellä."

"Uskotteko sen, Filip?"

"En epäile ollenkaan, Amine, mutta en voi vastata enää useampiin kysymyksiin. Nyt on huoneen ovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä, että hän näyttäytyy jälleen."

"En sitä pelkääkään", vastasi Amine vakavasti, "mutta eikö päätöksenne lähteä merelle johdu jotenkin tuosta seikasta?"

"Voin empimättä tunnustaa teille, että se aiheutuu juuri siitä, mutta nyt pyydän teitä, ettette kyselisi minulta enempää. Olen pahoillani, mutta velvollisuuteni kieltää minua puhumasta muuta."

"Olitte niin innokas saamaan takaisin tuon pyhäinjäännöksen, Filip", sanoi Amine hetkisen kuluttua, "että luulen senkin varmasti yhtyvän jollakin tavoin tuohon salaisuuteen, vai mitä?"

"Vastaan nyt viimeisen kerran kysymykseenne, Amine. Niin, se kuuluu siihen hyvin läheisesti, mutta älkää kyselkö minulta nyt enempää."

"Olette niin muissa ajatuksissa, Filip, ettette ymmärrä minun osoittavan vain teille kohteliaisuutta tiedustellessani asioitanne."

"Kyllä minä ymmärrän ja olenkin teille hyvin kiitollinen siitä. Suokaa minulle anteeksi ja muistakaa, ettei salaisuus ole omani, minusta ainakin tuntuu siltä. Jumala tietää minun toivovan, etten olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, sillä se on särkenyt kaikki elämäni toiveet."

Kun Filip katsoi ylös, huomasi hän Aminen katseen kohdistuneen häneen.

"Haluaisitte mielellänne lukea ajatukseni, Amine, ja tutustua salaisuuteeni, vai mitä?"

"Ajatuksenne tahtoisin kyllä tietää, mutta en salaisuuttanne, vaikka olenkin pahoillani, että se painaa mieltänne niin raskaasti. Se on varmaankin hirmuinen, koska se voi lannistaa niin rohkeankin luonnon kuin teidän."

"Mistä olette saanut rohkeutenne?" kysyi Filip puhuakseen jostakin muusta.

"Olosuhteet tekevät ihmisistä joko rohkeita tahi pelkureita. Sellaiset, jotka ovat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin, eivät pelkää niitä."

"Missä olette ollut alttiina sellaisille, Amine?"

"En täällä, vaan maassa, jossa synnyin."

"Ettekö halua kertoa minulle elämänne tarinaa, Amine? Voin hyvin säilyttää salaisuuden, jos vain käskette."

"Olette sen jo minulle todistanutkin aivan vasten tahtoani", vastasi Amine hymyillen, "mutta teillä on oikeus tietää jotakin hänestä, jonka hengen olette pelastanut. Kun isäni poikasena matkusti muutamassa kauppalaivassa, ottivat maurit hänet vangiksi ja myivät hänet omassa maassaan orjaksi eräälle lääkärille. Kun isäntä huomasi, että orjalla oli terävä järki, otti hän pojan apulaisekseen ja juuri tuon miehen johdolla oppikin sitten isäni kaiken taitonsa. Hän oli muutamien vuosien kuluttua aivan yhtä taitava kuin hänen opettajansakin. Mutta tehän tiedätte isäni itaruuden, jota ei voida salata, hän halusi rikastua ja kääntyi muhamedin uskoon, jolloin hän pääsi vapaaksi ja voi ruveta harjoittamaan ammattiaan omaan laskuunsa. Hän otti vaimokseen arabialaisen naisen, muutaman orjantyttären, jonka hän oli parantanut, ja asettui asumaan siihen maahan. Minä synnyin, isäni kokosi rikkauksia ja tuli hyvin kuuluisaksi, mutta kun erään päällikön poika kuoli hänen hoidossaan, ruvettiin häntä syyttämään. Hänet julistettiin lainsuojattomaksi, mutta hän onnistui pakenemaan menettäen kuitenkin koko omaisuutensa. Äitini ja minä seurasimme häntä. Hän pakeni beduiinien turviin ja oli sitten heidän luonaan muutamia vuosia. Siellä totuin nopeihin marsseihin, hurjiin hyökkäyksiin, tappioihin ja pakoon, ja usein näin murhiakin. Mutta kun beduiinit eivät maksaneet isälleni tarpeeksi ja kun hän kuuli päällikön kuolleen, palasi hän Kairoon ja rupesi jälleen harjoittamaan ammattiaan. Hän kokosi taasen paljon rahaa, mutta saikin sitten ajoissa kuulla, että uusi päällikkö himoitsee niitä. Hän otti osan omaisuudestaan mukaansa ja pakeni muutamassa pienessä laivassa Espanjaan. Hän ei ole kumminkaan saanut pitää rahojaan milloinkaan pitkää aikaa, sillä hänet on aina ryövätty. Nyt on hän taasen näiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olemme asuneet täällä, koonnut jotakin. Emme olleet kuin vuoden Middleburgissa ja sitten muutimme tänne. Sellainen on elämäni tarina, Filip."

"Kuuluuko isänne vieläkin muhamedin uskokuntaan?"

"En tiedä. Hän ei luullakseni kuulu mihinkään, sillä hän ei ole opettanut minua milloinkaan. Hänen kultansa on hänen jumalansa."

"Entä teidän?"

"Sanon jumalakseni häntä, joka on luonut tämän kauniin maailman -- luonnon jumalaa -- nimittäkäämme häntä nyt miten vain. Minulla on sellainen tunne, Filip, mutta haluaisin tietää hieman enemmänkin. On olemassa niin paljon erilaisia uskontoja, jotka kaikki luullakseni kuitenkin vievät taivaaseen. Tehän olette kristitty, Filip; onkohan se ainoa oikea uskonto, jokainen sanoo omaa uskoaan oikeaksi, uskokoonpa hän sitten mitä tahansa."

"Kristinusko on ainoa oikea, Amine. Kunpa vain uskaltaisin paljastaa kaikki pätevät todistukseni, niin --"

"-- en enää epäilisi. Niinkö? Mutta eikö teidän velvollisuutenne ole ilmaista noita todistuksia? Oletteko juhlallisesti vannonut, ettette milloinkaan puhu niistä?"

"En, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, etten saa tehdä sitä. Nyt kuulen ääniä. Isänne on varmaankin palannut viranomaisten kanssa ja minun täytyy mennä heitä vastaan."

Filip meni alakertaan, mutta Amine jäi paikoilleen ja katsoi hänen jälkeensä.

"Onko mahdollista", sanoi hän sivellen kädellään otsaansa, "että se voi syntyä näin äkkiä? Niin se kumminkin on. Tunnen, että mieluummin ja'an surun, jonka hän salaa minulta, vaarat, jotka uhkaavat häntä, niin, itse kuolemankin hänen kuin rauhallisen elämän ja onnen jonkun toisen kanssa. Ja kummallista olisikin, ellen joutuisi sitä tekemäänkin. Illalla muuttaa isäni hänen taloonsa. Rupean heti laittamaan tavaroita kuntoon."

Viranomaiset kirjoittivat muistiin Filipin ja herra Pootsin selitykset, ruumiit tarkastettiin ja huomattiin, että ainakin pari heistä oli hyvin tunnettuja maankiertäjiä. Sitten vietiin raadot pois ja Filip ja herra Poots saivat mennä jälleen Aminen luo. Amine kertoi nyt isälleen Filipin suunnitelman ja Poots suostui siihen, pääasiallisesti senvuoksi, ettei hänen tarvinnut maksaa vuokraa. He tilasivat vaunut ja samana iltapäivänä vietiin huonekalut, lääkkeet ja suurin osa muustakin irtaimesta uuteen asuntoon. Vasta sitten kuin oli pimeä, nostettiin lääkärin raskas rahakirstu vaunuihin ja Filip istuutui sen viereen suojelemaan sitä. Amine käveli sivulla isänsä kanssa. Oli jo myöhä ilta, kun kaikki saatiin sellaiseen järjestykseen, että voitiin mennä nukkumaan.

VI.

"Tämä huone on siis ollut suljettuna niin kauan", sanoi Amine itsekseen, kun hän seuraavana aamuna paljon ennen Filipin heräämistä meni sinne. Hän katsoi tarkkaavaisesti huonekaluja, ja linnunhäkit vetivät heti hänen huomionsa puoleensa. "Pienet linturaukat!" hän sanoi. "Täällä näyttäytyi siis hänen isänsä hänen äidilleen. Ei -- mutta Filiphän sanoo omaavansa todistuksia, että asia on niin. Ja miksi ei isä olisi voinut näyttäytyä? Jos Filip olisi kuollut, iloitsisin saadessani puhutella hänen henkeään, sillä olisihan sekin edes jotakin. Mutta mitä nyt sanonkaan, minähän ilmaisen salaisuuteni! Pöytä on kaadettu ja näyttää aivan siltä kuin se olisi tapahtunut pelosta. Ompelukorin sisällys on lentänyt sinne tänne, tietysti naisellisesta säikähdyksestä. Sen on kyllä rottakin voinut saada aikaan, mutta ajatuksessa, ettei kukaan ihminen ole käynyt täällä vuosikausiin, on kuitenkin jotakin juhlallista. En ihmettele ollenkaan Filipin tunnetta, että joku hirmuinen salaisuus on yhteydessä tämän huoneen kanssa. Mutta se ei saa kuitenkaan enää jatkua. Tahdon ottaa huoneen heti käytäntöön."

Amine, joka oli jo vuosikausia hoitanut isänsä taloutta toimittaen kaikki emännän tehtävät, alkoi heti puhdistaa huonekaluja. Hän pyyhki pois hämähäkin seitit ja vuosien kuluessa kerääntyneen paksun tomukerroksen, kantoi häkit pois, siirsi sohvan ja pöydän nurkasta huoneen keskelle, ja kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, näytti huone melko siistiltä ja kodikkaalta auringon paistaessa sisään avonaisesta ikkunasta.

Hän ymmärsi täydellisesti, että ne esineet, jotka olivat tehneet niin voimakkaan vaikutuksen Filipiin, oli vietävä pois. Päätettyään lujasti voittaa hänet omakseen oli tietysti luonnollista, että hän tahtoi tehdä kaikkensa rauhoittaakseen Filipiä. Filip oli jättänyt avaimet lattialle, ja Amine avasi nyt kaapit, puhdisti ovien ruudut ja kirkasti hopeakannuja, kun hänen isänsä tuli huoneeseen.

"Laupias taivas!" huudahti herra Poots. "Ovatko ne kaikki hopeaa? Silloin on kai sekin totta, että hän omistaa monta tuhatta guldenia, mutta missä ne ovat?"

"Älkää välittäkö siitä, isä. Omat rahanne ovat nyt turvassa, ja siitä saatte kiittää Filip Vanderdeckeniä."

"Aivan niin, mutta nyt hän rupeaa asumaan luonamme ja hän syö paljon. Hänen pitää maksaa runsaasti, koska hänellä on niin paljon rahaa."

Amine hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut mitään.

"Olen utelias tietämään, missä hän säilyttää rahojaan", sanoi Poots. "Muistaakseni sanoi hän lähtevänsä merelle ensimmäisessä sopivassa laivassa. Kuka pitää huolta hänen rahoistaan hänen poissaollessaan?"

"Minä, isä", vastasi Amine.

"Ah, vai niin? No sen me kyllä varomme, etteivät ne häviä. Laivahan voi joutua haaksirikkoon."

"Sinulla ei ole mitään tekemistä siinä asiassa, isä. Varjele sinä vain omaa kultaasi."

Hän pani hopea-astiat takaisin kaappeihin, lukitsi ovet ja otti avaimet mukaansa mennessään valmistamaan aamiaista. Vanhus jäi huoneeseen ja katsoa tuijotti noihin lasiovien takana oleviin kallisarvoisiin esineihin. Hänen silmänsä olivat kuin naulattuina niihin, ja hän mumisi alituisesti: "Kaikki tuo on siis hopeaa."

Kun Filip tuli alakertaan, hämmästyi hän ja tunsi olevansa kiitollinen huoneessa tapahtuneesta muutoksesta. Hän käsitti heti, kuka sen oli saanut aikaan. Amine toi nyt aamiaisen sisään ja vaikka he eivät puhuneetkaan, sanoivat heidän silmänsä sitä enemmän. Istuutuessaan pöytään näyttikin Filip paljon iloisemmalta ja rauhallisemmalta.

"Herra Poots", sanoi hän lopetettuaan, "aion antaa taloni haltuunne ja toivon teidän viihtyvän täällä. Puhun tyttärenne kanssa kaikista tarpeellisista korjauksista ennen lähtöäni."

"Aiotte siis poistua luotamme, herra Filip, lähteäksenne merelle. Vieraiden maiden katseleminen mahtaneekin tuntua paljon mukavammalta kuin oleskeleminen täällä kotona. Milloin aiotte matkustaa?"

"Lähden Amsterdamiin tänä iltana sopimaan matkastani, mutta luullakseni tulen vielä takaisin ennen laivaanmenoani."

"Vai tulette te vielä takaisinkin. Niin, teidänhän täytyy pitää huolta rahoistanne ja muustakin omaisuudestanne. Laskekaa rahanne ja uskokaa ne sitten meidän haltuumme. Missä niitä säilytetään, herra Vanderdecken?"

"Ilmoitan sen kyllä tyttärellenne ennen lähtöäni. Viimeistään kolmen viikon kuluttua voitte odottaa minua takaisin."

"Isä", sanoi Amine, "lupasit mennä katsomaan pormestarin lapsia. Sinun pitää lähteä nyt."

"Menenkin heti, mutta haluan ensin kuulla herra Filipin toivomukset. Hänellä on varmaankin paljon sanottavaa minulle ennen lähtöään."

Filip ei voinut olla hymyilemättä muistellessaan, mitä oli tapahtunut silloin kun hän oli ensimmäisen kerran kutsunut herra Pootsin kotiinsa, vaikka nuo muistot herättivät surullisiakin tunteita.

Amine ymmärtäen Filipin mielen toi nyt isänsä hatun, ja herra Poots, joka ei milloinkaan vastustanut tytärtään, lähti, vaikkakin vastahakoisesti.

"Aiotteko todellakin matkustaa niin pian?" kysyi Amine Filipiltä palattuaan huoneeseen.

"Kyllä, Amine, mutta toivon voivani käväistä kotonani ennen lopullista lähtöäni. Ilmoitan teille kuitenkin määräykseni nyt siltä varalta, ettei se kävisikään päinsä. Saanko avaimet?"

Filip aukaisi kaapin alimmaisen osaston ja rahakirstun.

"Tuossa, Amine, ovat rahani. Meidän ei tarvitse laskea niitä, kuten isänne ehdotti. Huomaatte muutenkin minun olleen oikeassa sanoessani omistavani tuhansittain guldeneja. Nyt ne eivät ole minulle miksikään hyödyksi, mutta jos joskus palaan, ostan niillä laivan. Tuleva kohtaloni on minulle aivan tuntematon."

"Mutta ellette palaakaan, mitä sitten?" kysyi Amine vakavasti.

"Siinä tapauksessa saatte ne omaksenne samoin kuin talonkin irtaimistoineen."

"Teillähän on sukulaisia, vai kuinka?"

"Vain rikas eno. Hän auttoi meitä hyvin vähän ollessamme köyhiä eikä hänellä ole lapsiakaan. En ole velkaa hänelle penniäkään eikä hän ole minkään tarpeessa. Maailmassa ei ole muita kuin te, joka on herättänyt minussa myötätuntoa. Toivon, että suhtautuisitte minuun kuin veljeen. Tulen aina pitämään teistä kuin rakkaasta sisaresta."

Amine ei vastannut. Filip otti muutamia guldeneja matkarahoiksi samasta pussista, joka oli ennenkin ollut auki, sulki sitten kaapin ja antoi avaimet Aminelle. Hän aikoi juuri sanoa tytölle jotakin, kun oveen koputettiin ja isä Seysen astui huoneeseen.

"Jumala olkoon kanssanne, poikani, ja teidänkin, lapseni, jota en ole ennen nähnytkään. Otaksun, että olette herra Pootsin tytär."

Amine taivutti päätään vastaukseksi.

"Huomaan, että olette nyt ottanut huoneen käytäntöön, Filip. Olen sitäpaitsi kuullut kaikki eiliset tapahtumatkin. Haluan puhella hetkisen kanssanne, Filip, ja pyydän senvuoksi tätä nuorta neitiä poistumaan niin kauaksi."

Amine meni ja pappi istuutui sohvaan pyytäen Filipiä istuutumaan viereensä. Hän tiedusteli Filipiltä salaisuutta, mutta Filip ei kertonut hänelle sen enempää kuin Aminellekaan. Filip sanoi hänelle aikovansa lähteä merelle ilmoittaen samalla lahjoittaneensa siltä varalta, ettei hän enää palaisikaan, omaisuutensa Aminelle ja tämän isälle. Varojensa suuruutta hän ei kuitenkaan määritellyt. Pappi kysyi sitten häneltä, onko Poots vääräuskoinen, kuten huhut kertovat, jolloin Filip kertoi hänelle sen vähän, minkä hän tiesi, pyytäen samalla, että pappi opettaisi Aminea, joka jo kauan aikaa oli halunnut saada tietoja niistä asioista. Isä Seysen oli siihen hyvin halukas, koska hän selvästi huomasi, millaiset Filipin tunteet Aminea kohtaan olivat. Herra Pootsin tulo keskeytti heidän keskustelunsa, joka oli kestänytkin melkein pari tuntia. Kun lääkäri näki papin, poistui hän heti huoneesta. Filip huusi silloin Aminen sisään ja pyydettyään Aminelta sellaista palvelusta, että Amine ottaisi papin vastaan niin usein kuin suinkin, siunasi tuo kunnon vanhus heidät molemmat.

"Annoitteko hänelle rahaa, Filip?" kysyi Poots isä Seysenin mentyä.

"En", vastasi Filip. "Olen pahoillani, etten tullut sitä ajatelleeksi."

"Ei, ei, parempi oli, ettette antanut hänelle mitään, sillä rahat ovat arvokkaampia kuin hänen vastalahjansa. Hän ei saa tulla tänne enää."

"Miksi ei, isä", kysyi Amine, "jos herra Filip vain tahtoo? Tämähän on hänen talonsa."

"No siinä tapauksessa kyllä, että herra Filip haluaa, mutta hänhän matkustaa pois."

"Entä sitten? Isä Seysen on tervetullut tänne muutenkin. Hänhän voi tulla puhuttelemaan minua."

"Sinuako, lapseni? Jos hän tulee, en anna hänelle penniäkään, ja silloin lopettaa hän pian käyntinsä."

Filip ei saanut enää tilaisuutta keskustella Aminen kanssa eikä hänellä ollut Aminelle mitään sanottavaakaan. Tunnin kuluttua sanoi Filip jäähyväiset hänelle hänen isänsä läsnäollessa. Poots ei halunnut poistua hetkeksikään heidän luotaan, koska hän vieläkin toivoi, että Filip uskoisi hänelle osankaan noista rahoista, jotka hän jättää kotiinsa.

Parin päivän kuluttua saapui Filip Amsterdamiin ja sai kuulla tiedusteltuaan asianomaisista paikoista, ettei Intiaan lähde ainoatakaan laivaa moneen kuukauteen. Hollantilais-itäintialainen yhtiö oli jo kauan ollut olemassa ja kaikki yksityinen kauppa oli loppunut. Yhtiön laivat lähtivät matkalle ainoastaan sellaiseen vuodenaikaan, jolloin luultiin niiden parhaiten pääsevän Hyväntoivonniemen ympäri. Erään niistä laivoista, joiden oli määrä lähteä seuraavalla kerralla, nimi oli "Ter-Schelling", muudan kolmimastoinen, jota parhaillaan ruvettiin laittamaan kuntoon.

Filip meni kapteenin luokse ja ilmoitti tälle haluavansa ruveta merimieheksi. Kapteeni mieltyi Filipiin heti ja kun Filip vielä selityksensä lisäksi, ettei hän halua mitään palkkaa, lupasi maksaa oppirahojakin, pestasi kapteeni hänet toiseksi perämiehekseen luvaten ilmoittaa hänelle ajoissa, milloin laiva on valmis lähtemään. Uskollisena lupaukselleen palasi Filip Aminen luo, jonka kanssa hän siis sai olla vielä kerran yhdessä.

Sivuutamme nyt pari kuukautta, joiden kuluessa herra Poots hoiti virkaansa ja oli niin harvoin kotona, että nuoret ystävämme saivat olla hyvin paljon kahden kesken. Amine vastasi Filipin kuumaan rakkauteen yhtä tulisesti. He aivan jumaloivat toisiaan. Ja kukapa voikaan olla miellyttävämpi kuin rohkea ja lempeä Amine? Kun Filip joskus ajatteli synkkää tulevaisuuttaan, karkoitti Aminen hymy aina hänen surunsa, ja kun Filip katsoi hänen silmiinsä, unhotti hän heti kaikki vaivansa.

Amine ei salannut ollenkaan tunteitaan, vaan paljasti ne epäröimättä. Kun Filip antoi hänelle suukkosen, vastasi hän siihen, ja koska hän oli jaloluontoinen ja luottavainen, tiesi hän onnensa johtuvan vain Filipin rakkaudesta. Eräänä päivänä huomasi isä Seysen, joka oli ahkerasti opettanut Aminea, Filipin kiertävän kätensä tytön vyötäreille.

"Lapseni", sanoi hän, "olen jo jonkun aikaa seurannut käyttäytymistänne tarkkaavaisesti eikä se miellytä minua ollenkaan. Vaikka aikoisittekin mennä naimisiin hänen kanssaan, Filip, kuten luulen, on tuollainen vaarallista. Minun on pakko vihkiä teidät."

Filip suuttui.