Part 22
Kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen saapuivat he saarelle nousten maihin. Komentajan veneessä olleet sotilaat saivat nyt tilaisuuden keskustella toveriensa kanssa ja Filip ja Krantz juttelivat myös hetkisen keskenään. Pedro oli ilmoittanut Krantzille, että sotilaat olivat päättäneet tappaa komentajan, purjehtia siten Bataviaan ja koettaa päästä sieltä jossakin laivassa Eurooppaan.
Filip ei olisi halunnut suostua komentajan murhaan, mutta Pedro vannoi, ettei hän muuta ansaitse julmuutensa vuoksi.
Heti kun he olivat nousseet hiekkarannalle, käski kärsimätön pieni upseeri tuoda lapiot maihin, ja hänen hymyillessään omalle petolliselle suunnitelmalleen liittoutuivat muut häntä vastaan.
Miehet alkoivat kaivaa osoitetusta paikasta ja muutamien minuuttien kuluttua saatiin aarre jo päivänvaloon. Pussit ladottiin päällekkäin ja irtaallaan olevat rahat koottiin kasoihin. Kaivettuaan kaikki rahat esille heittivät sotilaat lapiot pois ja katsoivat tarkoittavasti toisiinsa.
Komentaja kääntyi huutaakseen pusseja hakemaan lähetetyille miehille, että he kiiruhtaisivat, kun kolme tahi neljä puukkoa tunkeutui samalla kertaa hänen selkäänsä. Hän kaatui ennättäen tuskin avata suutaan neuvotellakseen murhaajiensa kanssa, kun veitset jälleen työntyivät hänen rintaansa, jolloin hän kuoli silmänräpäyksessä. Filip ja Krantz eivät sekaantuneet leikkiin.
"Hän on nyt saanut ansaitun palkkansa", huomautti Krantz.
"Aivan niin!" huusivat sotilaat. "Tuomio oli oikeudenmukainen."
"Teidän pitää saada osanne aarteesta", sanoi Pedro. "Eikö niin toverit?"
"Tietysti!"
"Ei kolikkoakaan, urhoolliset ystäväni", vastasi Filip. "Ottakaa vain kaikki rahat ja tulkaa onnellisiksi. Pyydämme vain, että autatte meitä jatkamaan matkaamme haluamaamme suuntaan. Mutta ennenkuin jaatte rahat, haudatkaa tuon onnettoman miehen ruumis."
Sotilaat tottelivat. He tarttuivat jälleen lapioihinsa, kaivoivat äkkiä matalan haudan, sijoittivat komentajan ruumiin siihen ja peittivät sen hiekalla.
XXXVIII.
Tehtyään sen ja heitettyään lapiot syrjään rupesivat sotilaat heti riitelemään. Näytti aivan siltä kuin nämä rahat aina aiheuttaisivat murhia ja verenvuodatusta. Filip ja Krantz päättivät lähteä heti jatkamaan matkaansa toisella veneellä antaen sotilaiden sopia riitansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Filip pyysi heiltä veneeseensä hieman enemmän ruokavaroja ja vettä, jota oli otettu mukaan suuri varasto, koska hän luuli heidän matkansa kestävän monta päivää. Sotilaat, jotka eivät ajatelleet muuta kuin vasta saatuja rikkauksiaan, suostuivat siihen empimättä, ja sittenkuin Filip ja Krantz olivat koonneet niin paljon kookospähkinöitä kuin he ennättivät, nostivat he purjeen ja työnsivät kanootin vesille. Päästyään muutamien satojen jalkojen päähän rannasta näkivät he sotilaiden hyökkäävän toistensa kimppuun.
"Tuo entinen verilöyly näyttää toistuvan jälleen", huomautti Krantz kanootin etääntyessä nopeasti rannasta.
"Sitä ei voida epäilläkään", vastasi Filip. "Katsokaa, miten puukot välähtelevät."
"Jos saisin antaa tuolle saarelle nimen, nimittäisin sen 'Kirouksen saareksi'", sanoi Krantz jatkaen sitten: "Älkäämme kumminkaan välittäkö enää heistä, vaan keskustelkaamme, mihin suuntaan meidän on lähdettävä."
"Ellemme kohtaa laivaa, voimme aivan vaaratta purjehtia Pulo Penangiin. Siellä voimme odottaa, kunnes joku laiva ottaa meidät mukaansa."
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea suunnata matkaansa sinnepäin, sillä saaret olivat heidän kompassinaan päivisin ja kirkkaat tähdet öisin. He eivät purjehtineet suorinta tietä, sillä heistä oli varmempaa risteillä tyynillä vesillä enemmän pohjoiseen kuin länteen päin. Malaijilaiset merirosvot ajoivat heitä usein takaa, mutta heidän pienen kanoottinsa nopeus pelasti heidät aina. Merirosvot luopuivatkin tavallisesti ajosta huomattuaan kanootin pienuuden ja otaksutun saaliin mitättömyyden.
Kolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin, ja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa matkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa päivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti heidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja alakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: "Aavistan, etten saa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat ehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi. En pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen henki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten niin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni poistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta, ainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt unessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin minulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin synkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei, se tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen tapahtumista.'"
Juomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle katsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa varastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa paikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta. Seuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan virran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan vesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.
He ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi kunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään astiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti vilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.
"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki", sanoi hän pudistaen vyötään.
"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en minäkin olisi altis", vastasi Filip. "Mutta --"
Hän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa. Jokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon ja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi ylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan viidakkoon alastonta Krantzia.
"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!" huudahti Filip heittäytyen toivotonna nurmikolle. "Ah, Krantz, ystäväni ja veljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole laupias, mutta tapahtukoon tahtosi!" ja Filip purskahti itkuun.
Hän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet ja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.
"Niin", Amine, ajatteli Filip, "olit oikeassa sanoessasi, että ihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että muutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan sellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut määrätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin täyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja varjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista."
Hän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu ystävänsä kaikissa vaaroissa.
Seitsemän päivän kuluttua saapui hän Pulo Penangiin ja tapasi siellä laivan, joka oli valmis lähtemään Goaan. Hän pääsi mukaan matkustajana ja kuusi viikkoa myöhemmin ankkuroi laiva Goan satamaan. Hankittuaan itselleen asunnon alkoi hän heti hakea Aminea, mutta ei löytänyt jälkeäkään hänestä.
"Herra", sanoi hänen isäntänsä, "huomenna tapahtuu tuo suuri roviollapolttaminen. Emme voi tehdä mitään ennen sen loppumista, mutta senjälkeen autan teitä kyllä löytämään hänet. Vien teidät huomenna sellaiseen paikkaan, josta voimme esteettömästi katsella juhlakulkuetta."
Filip meni kaupungille, osti uudet vaatteet ja ajelutti partansa. Sitten hän käveli ristiin rastiin katsellen kaikkiin ikkunoihin toivoen saavansa nähdä Aminen jossakin. Saavuttuaan muutamaan kadun nurkkaan luuli hän huomaavansa isä Mathiaksen ja kiiruhti hänen luokseen. Mutta munkki veti päähineen kasvoilleen vastaamatta mitään Filipin kysymykseen.
"Erehdyin siis", ajatteli Filip, "mutta minusta oli munkki niin isä Mathiaksen näköinen. Filip oli sittenkin oikeassa, sillä munkki oli kuin olikin isä Mathias, joka siten oli koettanut pysyä tuntemattomana."
Väsyttyään palasi hän takaisin asuntoonsa. Siellä oli paljon muitakin vieraita, sillä kaikki asukkaat monien penikulmien alalta olivat kokoutuneet Goaan katsomaan roviollapolttamista eivätkä he tällä haavaa puhuneetkaan muusta.
"Kaipa tästä minäkin lähden katsomaan tuota suurta kulkuetta", ajatteli Filip heittäytyessään vuoteelleen. "Se kääntää varmaankin ajatukseni hetkiseksi muualle, sillä Jumala tietää parhaiten, miten surullisiksi ne nyt ovat muuttuneet. Rakkahin Amine, suojelkoot enkelit sinua!"
XXXIX.
Vaikka huomisen päivän piti lopettaakin kaikki Aminen toiveet ja epäilykset, hänen lyhytaikaisen onnensa, hänen tietämättömyytensä ja onnettoman tilansa, nukkui hän kuitenkin, kunnes avaimen kiertyminen lukossa herätti hänet viimeisestä unestaan täällä maailmassa. Salvat siirrettiin syrjään, ovi aukeni ja vartija tuli sisään kynttilä kädessään. Hän ojensi Aminelle uuden mustan valkoraitaisen puvun käskien Aminen pukea sen ylleen. Inkvisitionin julistamissa tuomioissa on ehkä kauheinta se, että vangit huolimatta siitä, tunnustavatko vai eivät, viedään syytekirjelmän luettua takaisin koppeihinsa heidän saamatta ollenkaan tietää tuomiotaan. Sitä ei heille ilmaista vielä mestauspäivän aamunakaan.
Parin tunnin kuluttua vietiin hänet muutamaan suureen huoneeseen, jonne muutkin onnettomuustoverit oli koottu.
Tässä kookkaassa huoneessa oli noin parisataa naista, jotka nojautuivat seiniin kuin tukeakseen itseään. Kaikilla oli yllään samanlaiset valkoraitaiset vaatteet ja kaikki näyttivät olevan suunniltaan pelosta. Hetkisen kuluttua pistettiin jokaisen vangin käteen pitkä vahakynttilä ja sitten käskettiin muutamien vetää raitaisen pukunsa ylle sanbenito ja toisten samario. Kaikki, jotka saivat tällaiset tulikielekkeillä koristellut puvut, luulivat olevansa auttamattomasti hukassa, ja oli hirmuista katsella vankien kauhua, kun noita pukuja yksitellen jaettiin. He vapisivat pelosta ja olivat aivan märkiä hiestä.
Mutta tähän huoneeseen kootut vangit eivät kuuluneet kuolemaantuomittuihin. Niiden, joille annettiin sanbenitot, piti vain olla mukana juhlakulkueessa ja saada lievä rangaistus. Samarioihin puetut olivat kyllä tuomittuja, mutta heidän tunnustuksensa oli pelastanut heidät kuluttavasta tulesta. Heidän puvussaan olevat liekit olivat ylösalaisin merkiksi, ettei heitä polteta, mutta nuo onnettomat eivät tienneet siitä mitään, vaan odottivat vapisten hirmuista kuolemaansa.
Toiseen vieressäolevaan samanlaiseen huoneeseen oli naisvangit koottu. Oli kumminkin olemassa vielä kolmaskin pienempi huone, joka oli varattu roviolla poltettaville. Aminekin vietiin sinne ja hän näki siellä seitsemän muuta samanlaisiin vaatteihin puettua vankia. Niiden joukossa oli vain pari eurooppalaista ja muut olivat neekeriorjia. Kullakin oli pappi mukanaan ja he kuuntelivat hartaina heidän kehoituksiaan. Eräs munkki lähestyi Amineakin, mutta Amine viittasi kädellään, että hän menisi tiehensä. Vartijain päällikkö toi nyt heillekin puvut. Ne olivat samarioja, jotka siten erosivat muista sellaisista, että liekit niissä oli maalattu oikeinpäin. Heille annettiin vielä sokerikeon muotoiset liekeillä koristellut päähineet ja pitkät vahakynttilät käteen.
Sittenkuin Amine ja muut tuomitut olivat saaneet nämä kauheat puvut, saivat he odottaa monta tuntia, ennenkuin kulkue lähti liikkeelle, sillä vartijat olivat herättäneet heidät noin kello kahden aikaan aamulla.
Aurinko paistoi kirkkaasti pyhän inkvisitionin jäsenten suureksi iloksi, sillä he olivat odottaneetkin kaunista ilmaa täksi päiväksi, jolloin he aikoivat ylläpitää kirkon kunniaa ja näyttää, kuinka perusteellisesti he noudattivat vapahtajan lempeätä oppia rakkaudesta, armeliaisuudesta ja anteeksiannosta. Laupias Jumala, pyhän inkvisitionin jäsenet eivät olleet ainoat, jotka iloitsivat siitä, vaan tuhannet muutkin, jotka olivat tulleet maan kaikilta kulmilta katsomaan tätä kauheata toimitusta. Toiset olivat todellakin saapuneet uskonvimmoissaan, mutta toiset vain ajattelemattomuudesta ja komeilemisen halusta. Ne kadut ja torit, joiden kautta juhlakulkueen piti edetä, täyttyivät jo varhain aamulla kirjavapukuisista ihmisistä. Kaikki parvekkeet ja ikkunat olivat täynnä juhlapukuisia herroja ja naisia, jotka odottivat kärsimättömästi vankiraukkojen tuloa.
Auringon noustessa alettiin soittaa tuomiokirkon suurta kelloa ja kaikki vangit vietiin suureen saliin järjestettäväksi juhlakulkueeseen. Suuren sisäänkäytävän vieressä olevalla valtaistuimella istui suurinkvisiittori ja hänen ympärillään Goan aatelisista mahtavimmat. Inkvisiittorin vieressä seisoi hänen sihteerinsä, ja sitä mukaa kuin vangit kulkivat valtaistuimen ohi ja heidän nimensä huudettiin, huusi sihteeri jonkun aatelismiehen nimen, jolloin huudettu heti meni vangin viereen. Näitä henkilöitä sanottiin kummeiksi, ja heidän tehtäväänsä kuului vastata heidän haltuunsa uskotusta vangista juhlallisuuksien loppuun asti. Tämä toimi oli aatelisten mielestä hyvin kunniakas.
Vihdoin päästiin lähtemään. Kulkueen edellä kannettiin dominikaanien lippua, johon oli kirjailtu kultakirjaimin: _"Justitia et Misericordia"_ [oikeus ja sääliväisyys]. Sen jäljessä kulkivat munkit ja sitten vasta tuomitut, joita oli kaikkiaan noin kolmesataa. Jokaisella oli kummi rinnallaan ja pitkä sytytetty vahakynttilä kädessään. Pienimmät rikolliset kulkivat edellä, kaikki olivat avopäin ja paljain jaloin. Näiden, joilla oli ainoastaan valkoraitaiset vaatteet, jälkeen tulivat sanbeniittoihin puetut ja sitten ne, joiden samarioissa liekit olivat nurinpäin. Tällainen oli kulkueen ensimmäinen osasto. Sen jäljessä kannettiin suurta ristiä, johon puusta leikattu vapahtajan kuva oli naulattu. Ristiä kannettiin niin, että vapahtajan kasvot katsoivat eteenpäin. Sillä tahdottiin ilmaista, ettei niiden, jotka kulkivat ristin edellä ja joihin vapahtaja katsoi, tarvitse kuolla kuten niiden, joille vapahtaja käänsi selkänsä. Aivan ristin takana kulkivat nuo seitsemän kuolemaan tuomittua naista, ja Amine, ollen suurin rikollinen, sai kulkea viimeisenä. Aminen jäljessä kannettiin pitkiin tankoihin kiinnisidottuja kuvapatsaita, joiden ylle oli puettu samanlaiset vaatteet kuin kuolemaantuomituillakin oli. Jokaisen kuvan takana kannettiin ruumisarkkua, jossa oli enemmän tahi vähemmän mätänemistilassa oleva ruumis. Kuvat esittivät sellaisia, jotka olivat kuolleet vankilassa kidutukseen ja jotka kuoleman jälkeen oli tuomittu poltettaviksi. Vihdoin tulivat inkvisitionin jäsenet, heidän ystävänsä, munkit, papit ja sadoittain mustiin pukuihin pukeutuneita parannuksentekijöitä, jotka kantaessaan vahakynttilöitään eivät näyttäneet kasvojaan.
Kului melkein pari tuntia, ennenkuin kulkue kierrettyään melkein kaikki kaupungin pääkadut saapui tuomiokirkon edustalle. Avojaloin kulkevat vangit voivat tuskin enää kävellä, sillä terävät kivet olivat haavoittaneet heidän jalkansa niin, että tuomiokirkon portaat aivan vereytyivät.
Kirkon pääalttarille oli levitetty musta vaate ja tuhannet kynttilät valaisivat sitä. Sen toiselle puolelle oli pystytetty valtaistuin suurinkvisiittorille ja toiselle Goan varakuninkaalle ja hänen seurueelleen. Kirkon keskellä olevat penkit oli varattu vangeille ja heidän kummeilleen. Muut kulkueen osanottajat hajautuivat sivulaivoihin katselijoiden joukkoon. Kun vangit saapuivat kirkkoon, vietiin heidät paikoilleen, jolloin vähemmän syylliset saivat istuutua lähemmäksi alttaria ja kuolemaan tuomitut heidän taakseen.
Amine horjui paikoilleen vertavuotavin jaloin. Hän ikävöi hetkeä, joka erottaisi hänet kristitystä maailmasta. Hän ei ajatellut kärsimyksiään, vaan muisteli ainoastaan Filipiä ollen iloinen, että Filip oli turvassa näiltä julmilta ihmisiltä, ja toivoen, että hän saa tavata Filipin vielä iankaikkisuudessa.
Pitkäaikainen vankeus ja alituinen jännitys ja tuska olivat heikontaneet häntä paljon, hän oli väsynyt ja tuskien kiduttama eikä hän enää ollut mikään loistava kaunotar, mutta hänen laihtuneissa kasvoissaan oli sittenkin jotakin liikuttavaa ja puoleensavetävää. Koska kaikkien katseet olivat kiintyneet häneen, käveli hän silmät maahan luotuina, ja useat surkuttelivat, että niin nuori ja kaunis nainen saa kärsiä niin julman kuoleman. Istuttuaan paikoillaan muutamia minuutteja pyörtyi hän mielenliikutuksesta ja väsymyksestä.
Hetkisen kuluttua tuli pari inkvisitionin palvelijaa hänen luokseen nostaen hänet paikoilleen, jolloin hän tointui niin paljon, että voi istua suorassa.
Muudan dominikanimunkki kuvaili puheessaan pyhän inkvisitionin laupeutta ja isällistä rakkautta.
Yleinen syyttäjä nousi sitten saarnastuoliin lukien sieltä julki kaikkien rikokset ja tuomiot. Jokainen vanki talutettiin aina vuorollaan saarnastuolin eteen kuulemaan tuomiotaan. Sittenkuin kaikkien niiden tuomiot oli luettu, joiden henki säästettiin, pukeutui suurinkvisiittori papilliseen pukuunsa ja vapautti muiden pappien avulla heidät kirkon kirouksesta pärskyttäen heidän vaatteilleen vihkivettä pienellä harjalla.
Amine vietiin viimeiseksi saarnastuolin eteen, sillä hän oli viimeinen tuomittava.
"Amine Vanderdecken!" huusi yleinen syyttäjä. Mutta silloin alkoivat saarnastuolin viereen kokoutuneet ihmiset rähistä, tuuppia toisiaan ja temmeltää kovasti. Viranomaiset kohottivat sauvansa vaatien hiljaisuutta, mutta rähinä ei vain lakannut.
"Sinä Amine Vanderdecken, jota syytetään --"
Nyt alkoi temmellys uudestaan ja joukosta syöksyi muudan nuori mies Aminen luo puristaen hänet syliinsä.
"Filip, Filip!" huudahti Amine vaipuessaan miehensä syliin. Filipin syleillessä vaimoaan putosi tuo pirun kuvilla koristettu lakki Aminen päästä vyöryen lattialle. "Amineni, rakkahin vaimoni, tällä tavoinko meidän pitikin tavata toisemme? Jumalani, hän on viaton! Älkää koskeko häneen, miehet", huusi hän inkvisitionin palvelijoille, jotka koettivat erottaa puolisoita toisistaan. "Takaisin miehet, taikka saatte vastata tästä hengellänne!"
Tämä uhkaus ja rikos kaikkia järjestyssääntöjä vastaan oli enemmän kuin voitiin kärsiä. Kaikki ihmiset kiihtyivät ja vakavia juhlallisuuksia uhkasi ikävä keskeytys. Suurinkvisiittori käski, että Amine oli riistettävä miehensä sylistä. Taistelu oli kova. Filip näytti saaneen kahdenkymmenen miehen voimat, kului monta minuuttia, ennenkuin heidät voitiin erottaa toisistaan ja sittenkin taisteli Filip epätoivon vimmalla.
Amine koetti vielä heittäytyä miehensä syliin, mutta turhaan. Filip onnistui vihdoin ponnistettuaan voimansa äärimmilleen vapautua, mutta päästyään irti vaipui hän melkein voimatonna lattialle. Joku verisuoni oli haljennut mielenliikutuksesta ja tavattomasta ponnistuksesta eikä hän voinut enää liikuttaa sormeaankaan.
"Jumalani, he ovat tappaneet hänet! Pedot, murhaajat! Antakaa minun syleillä häntä kerran vielä!" huusi Amine suunniltaan toivottomuudesta.
Muudan pappi, isä Mathias, tunkeutui nyt joukosta lähemmäksi hyvin surullisen näköisenä. Hän pyysi muutamia miehiä kantamaan Filipin pois ja Amine näki, miten veri virtasi Filipin suusta, miesten laahatessa häntä kirkosta pois.
Aminen tuomio luettiin nyt julki, mutta hän ei kuunnellutkaan sitä, sillä hänen järkensä oli mennyt sekaisin. Hänet vietiin takaisin paikoilleen, mutta nyt oli kaikki hänen rohkeutensa poissa, koko juhlallisuuksien loppuajan kaikuivat kirkossa hänen hurjat nyyhkytyksensä.
Kaikki muu oli nyt ohi, paitsi surunäytelmän viimeinen ja traagillisin osa. Kummit veivät armahdetut vangit takaisin inkvisitionin vankilaan ja tuomitut vietiin joen rannalle poltettaviksi. Tämä toimitus oli suunniteltu toimeenpantavaksi tullihuoneen vieressä sijaitsevalla torilla. Sinne oli pystytetty kolmetoista paalua, kahdeksan eläville ja viisi kuolleille. Odottaessaan uhrejaan pyövelit joko istuivat tahi seisoivat paalujen vieressä. Amine ei voinut kävellä ja kummit taluttivat häntä ensin, mutta kantoivat hänet sitten hänelle määrätyn paalun juurelle. Kun he asettivat hänet seisomaan rovion viereen, näytti hänen rohkeutensa jälleen palaavan. Hän meni reippaasti lähemmäksi, kiipesi roviolle ja nojautui paaluun.
Pyövelit alkoivat nyt toimia. Amine sidottiin paaluun ketjuilla ja risukimput ladottiin hänen ympärilleen. Kaikkien muidenkin tuomittujen kanssa oli menetelty samoin ja jokaisen uhrin vieressä oli kaksi rippi-isää. Amine viittasi halveksivasti kädellään niille, jotka koettivat lähestyä häntä, mutta isä Mathias tunkeutui joukon läpi hänen luokseen huohottaen ponnistuksesta.
"Amine Vanderdecken, onneton nainen, jos olisitte totellut neuvoani, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut. Nyt se on myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä sielunne pelastamiseksi. Luopukaa itsepäisyydestänne ja uhmastanne ja rukoilkaa pyhää vapahtajaamme armahtamaan teitä ja ottamaan sielunne taivaaseen. Ennätätte tehdä sen vielä, Amine", jatkoi ukko itkien, "rukoilen ja pyydän teitä. Älkää antako tämän jäädä painamaan mieltäni."
"Onneton nainen, sanotte", vastasi Amine. "Sanokaa mieluummin: onneton pappi, sillä minun kärsimykseni loppuvat pian, kun sitävastoin teidän kärsimyksenne tulevat jatkumaan. Onneton oli se päivä, jolloin mieheni pelasti teidät kuolemasta ja vielä onnettomampi oli sääliväisyys, joka taivutti hänet tarjoamaan teille asunnon luonaan. Tuttavuutenne on tuottanut meille onnettomuutta alusta loppuun saakka. Jätän teidät omantuntonne tuomittavaksi, jos teillä sellaista onkaan, enkä tahdo vaihtaa tätä julmaa kuolemaa niihin tuskiin, jotka tulevat katkeroittamaan tulevan elämänne. Poistukaa luotani! Minä kuolen isäini uskossa ja halveksin uskontoanne, joka sallii tällaisia julmuuksia."
"Amine!" huudahti pappi polvistuen tuskissaan ja ristien kätensä.
"Antakaa minun olla rauhassa, isä."
"Ei ole enää jäljellä kuin minuutti. Jumalan laupeuden nimessä --"
"Käsken teitä vielä kerran poistumaan, sillä tuo minuutti kuuluu minulle."
Ukko poistui itkien katkerasti. Kuten Amine oli sanonutkin, vaivasivat häntä hirmuiset omantunnontuskat.
Pyövelien komentaja kysyi nyt rippi-isiltä, kuolevatko tuomitut oikeassa uskossa. Jos rippi-isät vastasivat myöntävästi, pistettiin silmukka tuomittujen kaulaan ja heidät kuristettiin ennen polttamista. Kaikki muut tuomitut olivat jo kuolleet siten ja pyöveli kysyi nyt isä Mathiakselta, voiko Amine vaatia niin suurta armoa osakseen. Vanhus ei vastannut mitään, vaan pudisti, ainoastaan päätään.
Pyöveli poistui. Epäröityään hetkisen seurasi isä häntä ja sanoi tarttuen hänen hihaansa: "Älkää kiduttako häntä kauan."
Suurinkvisiittori antoi merkin ja kaikki roviot sytytettiin samalla kertaa. Täyttääkseen papin pyynnön oli pyöveli peittänyt Aminea ympäröivät risukimput kosteilla oljilla, joista kohosi paksua tukahduttavaa savua, ennenkuin risut syttyivät palamaan.
"Äiti, äiti, tulen luoksesi!" olivat Aminen viimeiset sanat.
Tuli levisi pian ja liekit kohosivat korkealle sen paalun yläpuolelle, johon Amine oli sidottu. Vähitellen alkoivat ne pienetä ja sittenkuin roviosta ei ollut jäljellä muuta kuin hehkuvia hiiliä, riippui ketjusta vain muutamia palaneita luunikamia. Muuta ei ollut jäljellä tuosta kerran niin kauniista ja verrattomasta Amine Vanderdeckenistä.
XXXX.