Part 21
Hän sytytti tulen lattialla olevaan pataan, kirjoitti musteella muutamia kirjaimia paperikaistaleelle ja alkoi sitten juosta padan ympäri mumisten sanoja, joita hänen nuori apulaisensa ei ymmärtänyt. Pysähdyttyään heitti hän suitsutusaineita ja korianderin siemeniä pataan, josta alkoi kohota voimakasta hyvältä tuoksuavaa savua, ja käski Pedron istuutua pienelle jakkaralle ottaen pojan oikean käden omaansa. Piirrettyään pojan käteen nelikulmion ja sen kummallekin puolelle muutamia kirjaimia kaasi hän kämmenelle hieman mustetta niin, että siihen muodostui musta puolen kruunun suuruinen kuvastin.
"Nyt on kaikki kunnossa", sanoi Amine. "Katso nyt, mitä näet musteessa.",
"Omat kasvoni."
Amine heitti enemmän suitsutusaineita pataan, kunnes huone oli aivan täynnä savua, ja alkoi laulaa:
"Turshoon, Turshoon, tule alas! Kaikki noiden nimien palvelijat, tulkaa tänne! Vetäkää huntu syrjään ja antakaa oikeita vastauksia."
Kirjoittamansa suikaleet oli hän leikellyt palasiksi saksilla. Hän otti nyt tuollaisen palasen heittäen sen pataan päästämättä pojan kättä irti.
"Sano minulle, Pedro, mitä nyt näet."
"Näen erään miehen kulkevan ohi", vastasi Pedro peloissaan.
"Älä pelkää, Pedro, näet vielä enemmänkin. Onko hän mennyt jo kokonaan ohi?"
"On."
Amine mumisi muutamia käsittämättömiä sanoja ja heitti viimeisetkin paperikappaleet pataan. "Sano nyt, Pedro: 'Filip Vanderdecken, tule esille!'"
"Filip Vanderdecken, tule esille!" toisti poika vapisten.
"Kerro minulle nyt, mitä näet, mutta puhu totta", sanoi Amine levotonna.
"Näen erään miehen makaavan valkoisella hiekalla. En pidä tästä leikistä ollenkaan."
"Älä pelkää, Pedro, saat namusia aivan heti. Näetkö, miten mies on puettu?"
"Hänellä on yllään lyhyt jakku ja valkoiset housut. Hän katselee ympärilleen ja ottaa poveltaan jotakin, jota hän suutelee."
"Ah, hän elää siis! Kiitän sinua, Jumala! Näetkö vielä muutakin, poikaseni?"
"Hän nousee seisoalleen ja... En pidä tästä leikistä. Minua peloittaa."
"Älä viitsi olla peloissasi."
"Mutta minä olen. En uskalla enää", sanoi Pedro polvistuen. "Ole nyt niin kiltti ja anna minun mennä."
Pedro oli kääntänyt kätensä ja kaatanut musteen maahan. Lumous oli nyt haihtunut, eikä Amine voinut saada tietää enempää. Hän koetti tyynnyttää poikaa lahjoilla, vaati häneltä vielä kerran vaitiololupauksen ja päätti vasta sitten jatkaa tiedustelujaan, kun poika tyyntyy ja on valmis jatkamaan leikkiä.
"Mutta Filip elää! Rakas äiti, kiitän sinua!"
Eräänä iltapäivänä, kun leski oli ulkona, tuli Pedro huoneeseen ja kysyi Aminelta: "Emmekö rupea jälleen leikkimään tuota leikkiä?"
Amine, joka paloi halusta saada tietää enemmän, tuli iloiseksi ja laittoi pian kaikki kuntoon. Huone tuli vielä kerran täyteen hyvänhajuista savua, hän toisti vielä kerran manauksensa, salaperäinen kuvastin oli valmiina Pedron kädessä ja Pedro oli juuri ennättänyt huutaa: "Filip Vanderdecken, tule esille!" kun ovi murrettiin auki ja isä Mathias, leski ja muutamia muita henkilöitä tuli huoneeseen. Amine nousi äkkiä ja Pedro huudahti juosten äitinsä turviin.
"En siis erehtynyt Terneusessakaan!" huudahti isä Mathias katsoen Amineen vihaisesti. "Kirottu noita, olette nyt paljastettu!"
Amine katsoi halveksivasti häneen ja vastasi tyynesti: "En tunnusta uskoanne, tiedätte kai sen? Kuunteleminen näyttää kuuluvan uskontonne määräyksiin. Olen omassa huoneessani. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minun pitää pyytää teitä poistumaan luotani. Teen sen nytkin ja rukoilen samalla muitakin lähtemään."
"Ottakaa ensin kaikki nämä loihtimisvälineet talteen", sanoi isä Mathias seuralaisilleen. Pata ja Aminen käyttämät muutkin esineet koottiin, minkä jälkeen tuo hurjapäinen pappi ja muut poistuivat huoneesta jättäen Aminen yksikseen.
Hän aavisti olevansa hukassa, sillä hän tiesi katolilaisten luulevan noituutta mitä kauheimmaksi synniksi, ja hänet oli tavattu sitä harjoittamasta. "No niin", ajatteli hän, "kohtaloni on nyt kerran sellainen ja minä voin uhmata kaikista pahimpaakin."
Aminen yllättäminen oli käynyt seuraavasti: Pieni Pedro oli unhottanut lupauksensa ja kertonut äidilleen Aminen kanssa leikkimästään leikistä. Äiti taasen oli peloissaan uskoutunut isä Mathiakselle, ja isä oli päättänyt yllättää Aminen.
Puoli tuntia myöhemmin tuli pari mustiin viittoihin pukeutunutta miestä Aminen huoneeseen pyytäen Aminea mukaansa. Amine ei vastustellut, he kulkivat torin poikki, suuren rakennuksen portti aukeni ja miehet käskivät Aminen mennä siitä sisälle taloon. Muutamia minuutteja myöhemmin suljettiin Amine inkvisitionin vankilaan.
XXXV.
Ennenkuin jatkamme kertomustamme tahdomme hieman selittää lukijoillemme inkvisitionin luonnetta, juhlamenoja ja muita toimia, jotka ovat samanlaisia kaikkialla, niin Goassa kuin muuallakin.
Santa Casa eli Goan inkvisitioni on muutaman suuren torin, Terra di Sabaion, varrella. Se on mahtava kivirakennus, jonka julkisivussa on kolme porttia. Niistä on keskimmäinen suurempi kuin muut ja siitä mennään oikeussaliin. Molemmat sivuovet johtavat tilaviin ja kauniihin yksityisasuntoihin, jotka on laitettu kuntoon tuomareille ja muille inkvisitionin virkamiehille.
Noiden asuntojen takana ovat inkvisitionin vankikopit. Ne ovat kahden pitkän käytävän molemmilla puolilla, ne on varustettu kaksinkertaisilla ovilla ja kunkin sellaisen lattiapinta-ala on noin kymmenen neliöjalkaa. Tuollaisia koppeja on siellä melkein parisataa. Toiset niistä ovat siinä suhteessa toisia paremmat, että niihin pääsee valoa ja raitista ilmaa, kun taasen toiset ovat aivan pimeitä. Vahdit kulkevat alituisesti käytävissä, joihin kuuluu pieninkin risahdus kopeista. Vangit saavat hyvää ruokaa ja lääkkeitä, jos he ovat niiden tarpeessa, mutta papit eivät saa antaa heille uskonnon lohdutusta ja jos he kuolevat, haudataan heidät juhlallisuuksitta.
Suurinkvisiittori ja hänen apulaisensa tuomitsevat syytetyn. Inkvisitionin ystävät auttavat taasen heitä vakoillen ihmisiä ja syyttäen sellaisia, jotka joko puheissaan tahi teoissaan häpäisevät pyhää kirkkoa. Ei kukaan uskalla vastustaa inkvisitionin käskyjä; jos sellaista joskus tapahtuu, nousee koko kansa tukemaan noita määräyksiä. Tuohon vankilaan joutuneiden ei sallita seurustella toistensa kanssa eikä heidän anneta puhuakaan. Sellaiset, jotka valittavat tahi rukoilevat ääneen heitä ympäröivässä kauheassa pimeydessä, saavat selkäänsä, kunnes he oppivat olemaan hiljaa. Ainoastaan kidutettujen valitushuudot kaikuvat käytävissä säikäyttäen kaikkia muita, joita odottaa sama kohtalo.
Inkvisitionista luullaan, että se tuomitsee oikeudenmukaisesti, ja tarvitaan seitsemän todistajaa, ennenkuin joku voidaan julistaa syylliseksi, mutta kun ei todistajia milloinkaan kuulustella yhdessä syytetyn kanssa ja kun syytettyjä usein kidutetaan, ei tarvittavien todistusten hankkiminen tuota syyttäjälle suurtakaan vaivaa. Usea on menettänyt henkensä senvuoksi, että joku todistaja on vannonut väärin pelastaakseen henkensä. Inkvisitionin käsittelemät päärikokset ovat: noituus, vääräoppisuus ja Jumalan pilkkaaminen.
Tulos riippuu suuresti siitä, paljonko syytetty omistaa, koska koko hänen omaisuutensa joutuu inkvisitionille, kun hänet tuomitaan. Heille annetaan kultaisia lupauksia vapaudesta, jos he tunnustavat heti, mutta jos he vastustavat, uhataan heitä kidutuksella. Pahinta on kuitenkin, että heidän on pakko aina syyttää toisia, jotka ovat muka osallisia heidän rikoksiinsa, eikä noita lupauksia vapaudesta juuri milloinkaan täytetä.
Goassa on noituudesta syytettyjen lukumäärä tavallisesti paljon suurempi kuin muualla, mikä johtuu siitä, että hindujen juhlamenoissa on niin paljon mitä ajattelemattominta taikauskoa. Hindut ja muista maista kotoisin olevat orjat kääntyvät usein kristinuskoon tehdäkseen isännilleen mieliksi, mutta jos heidät vain ennätetään kastaa, tuomitaan heidät armotta poltettaviksi, jos heidät myöhemmin voidaan todistaa syyllisiksi johonkin rikokseen. Mutta ellei heitä ole kastettu, pääsevät he asiasta joko selkäsaunalla tai vankeudella tahi lähetetään heidät kaleereille. Ainoastaan siitä syystä kieltäytyvät useat kääntymästä kristinuskoon.
Olemme nyt kertoneet sen verran kuin lukijan tarvitsee tietää edeltäpäin. Loput hän kyllä käsittää kertomuksen kulusta.
XXXVI.
Sittenkuin Amine oli viettänyt muutamia tunteja kopissaan, tuli sinne pari vartijaa. Puhumatta hänelle sanaakaan aukaisivat he hänen silkinhienon tukkansa leikaten sen poikki juurta myöten. Halveksivasti hymyillen ja vastustelematta salli Amine sen tapahtua. Toimitettuaan tehtävänsä miehet poistuivat.
Seuraavana päivänä tulivat vartijat uudestaan, käskivät hänen riisua kengät jaloistaan ja seurata heitä. Amine katsoi heihin ja he katsoivat häneen. "Ellette seuraa meitä vastustelematta, on meidän pakko...", sanoi toinen säälien Aminen kauneutta ja nuoruutta. Amine totteli kehoitusta ja meni heidän mukanaan tuomiosaliin, jossa olivat ainoastaan suurinkvisiittori ja sihteeri.
Katsottuaan häneen muutamia minuutteja alkoi sihteeri kuulustella häntä kysyen häneltä monta kertaa, oliko hänellä paljonkin rahaa.
"Miksi he haluavat saada sen tietää?" ajatteli Amine. "Elleivät he tahdo muuta, saavat he ottaa ne mielellään. Mitähän he aikovat tehdä minulle? No niin, sen saan kyllä tietää parin päivän kuluttua." Hän erehtyi kumminkin suuresti. Olisi ehkä voinut kulua vuosiakin asian kehittymättä sen pitemmälle, ellei neljän kuukauden kuluttua hänen vangitsemisestaan olisi pantu toimeen suurta roviollapolttoa. He olivat vielä muutamien uhrien tarpeessa, että juhlallisuudesta tulisi oikein vaikuttava, ja senvuoksi kului kuukausi sietämättömässä tuskassa ja jännityksessä, ennenkuin Amine jälleen vietiin tuomarien eteen.
Häneltä kysyttiin jälleen, haluaako hän tunnustaa.
"Olenhan sanonut teille kerta kaikkiaan, ettei minulla ole mitään tunnustettavaa. Menetelkää kanssani miten ikinä vain haluatte, mutta tehkää se pian", vastasi hän kiivaasti.
"Kidutus taivuttaa teidät kyllä tunnustamaan."
"Voittehan koettaa sitäkin, julma mies", sanoi hän tyynesti, "ja jos voitte pakottaa minut puhumaan, saatte sanoa minua kurjaksi raukaksi. Olen vain nainen, mutta uhmaan teitä sittenkin."
Hänen tuomarinsa olivat kuulleet harvoin tuollaisia sanoja ja katselleet sellaisesta päättäväisyydestä leimuavia kasvoja. Kidutusta ei käytetty kuitenkaan milloinkaan, ennenkuin syytös luettiin julki ja siihen vastattiin.
"Sittenpähän nähdään", sanoi tuomari. "Viekää pois hänet!"
Amine vietiin takaisin koppiinsa. Isä Mathias oli kuukauden kuluessa neuvotellut usein suurinkvisiittorin kanssa. Vaikka hän vihoissaan olikin syyttänyt Aminea ja hankkinut tarvittavat todistajat, oli hän kumminkin peloissaan ja levoton. Hänen pitkäaikainen olonsa Aminen luona, Aminen jatkuva hyväntahtoisuus häntä kohtaan aina tuohon onnettomaan yöhön asti, jolloin hän oli vakoillut Aminea, hänen tietonsa, ettei Amine ollut vielä kääntynytkään, Aminen reippaus ja rohkeus, niin, hänen nuoruutensa ja kauneutensa, kaikki nuo seikat puhuivat ehdottomasti hänen edukseen. Isän ainoa päämäärä oli nyt saada Amine tunnustamaan menetelleensä väärin, kääntää hänet kristinuskoon ja pelastaa hänet. Tässä tarkoituksessa oli hän pyytänyt ja saanut pyhältä säädyltä luvan käydä katsomassa Aminea vankilassa. Kolme päivää toisen kuulustelun jälkeen tuli isä Mathias hänen luokseen koppiin. "Lapseni, lapseni!" huudahti hän suruissaan.
"No mutta, isä, miten julkenette tulla luokseni? Tehän itse toimititte minut tänne. Poistukaa heti täältä!"
"Syytöksenne on kyllä tosi, mutta nyt haluan pelastaa teidät täältä, jos vain annatte minulle luvan."
"Seuraan teitä hyvin mielelläni, isä."
"Ei, ei, meidän pitää keskustella ensin hieman. Ihmiset eivät pääse tästä vankilasta vapaiksi niinkään helposti."
"Sanokaa sitten minulle sanottavanne ja neuvokaa minua."
"Niin aion tehdäkin."
"Odottakaahan sentään hieman. Vastatkaa minulle ensin sielunne autuuden nimessä, oletteko kuullut mitään Filipistä?"
"Olen kyllä. Hän voi hyvin."
"Missä hän on?"
"Hän tulee pian tänne."
"Jumalalle olkoon kiitos! Saanko puhutella häntä?"
"Se on kokonaan teidän omassa vallassanne."
"Minunko? Ilmoittakaa minulle, mitä minun pitää tehdä."
"Teidän pitää tunnustaa syntinne ja rikoksenne."
"Millaiset syntini ja rikokseni?"
"Ettekö ole manannut henkiä avuksenne?"
Amine ei vastannut.
"Vastatkaa minulle, tunnustatteko vai ettekö?"
"En voi tunnustaa tehneeni mitään luvatonta."
"Kieltämisenne ei hyödytä teitä ollenkaan. Minä ja useat muut satuimme näkemään tekonne. Tiedättekö, millainen rangaistus teitä odottaa, ellette tunnusta ja rupea kirkkomme jäseneksi?"
"Miksi minua pakotetaan väkivallalla kääntymään uskoonne? Rankaisetteko kaikkia, jotka eivät usko niinkuin te?"
"Emme. Ellette olisi jo suostunut kastettavaksi ei teitä tahdottaisi siihen pakottaakaan, mutta kun teidät kerran on kastettu, on teidän pakko ruveta kirkkomme jäseneksi, sillä muuten luullaan teitä harhaoppiseksi."
"Silloin en tiennyt mitään kasteen merkityksestä."
"Ehkä, mutta te suostuitte siihen kuitenkin."
"Niin teinkin. Mutta millaisen rangaistuksen saan, ellen nyt suostu?"
"Teidät poltetaan roviolla eikä mikään voi teitä pelastaa. Kuulkaahan nyt, Amine Vanderdecken, kun teidät ensi kerran viedään kuulusteltavaksi, pitää teidän tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi ja rukoilla, että teidät otetaan kirkon jäseneksi. Silloin pelastutte ja --"
"Mitä?"
"Saatte palata Filipinne luokse."
"Filipinkö? Kiusaatte minua todellakin kovasti. Mutta, isä, jos tunnustan tehneeni väärin silloin, kun tiedän tehneeni oikein, niin..."
"Ettekö siis tunnekaan olevanne syyllinen?"
"En. Kutsuin vain äitini avukseni ja hän neuvoi minua unessa. Auttaisiko äiti lastaan tekemään mitään luvatonta?"
"Nuo neuvot antoi teille varmasti joku pahahenki eikä äitinne."
"Erehdytte. Nyt vaaditte minua jälleen sanomaan sellaista, jota en usko."
"Uskoko? Älkää olko niin itsepäinen, Amine."
"En minä ole itsepäinen, isä. Olettehan tarjonnut minulle jotakin hyvin arvokasta, olette luvannut minun jälleen lähteä mieheni luokse. Mutta voinko alentua valehtelemaan? En, vaikka elämäni ja vapauteni olisivatkin kysymyksessä, en Filipinkään tähden!"
"Amine, jos tunnustatte rikoksenne, ennenkuin teitä syytetään, voitatte paljon, mutta syytöksen jälkeen ei se hyödytä teitä ollenkaan."
"En tunnusta ennen enkä jälkeenkään, hyvä isä. Tehtyä ei saada enää tekemättömäksi, mutta se ei ole mikään rikos minun eikä meikäläisten silmissä. Teikäläisistä voi se ehkä näyttää sellaiselta, mutta minähän en kuulukaan joukkoonne."
"Muistakaa myös, että miehennekin voi joutua vaaraan, koska hän on mennyt naimisiin velhon kanssa. Älkää unhottako sitä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."
"Olen hyvin murheellinen", vastasi Amine. "Poistukaa nyt luotani, isä, niin teette minulle palveluksen."
Isä Mathias poistui kopista ollen hyvin tyytyväinen Aminen viimeisiin sanoihin. Mahdollisuus, että Filipkin joutuu vaaraan, tuntui vaikuttavan Amineen.
Amine heittäytyi kopin nurkassa olevalle vuoteelleen kätkien kasvonsa käsiinsä.
"Elävänä poltettavaksi!" huudahti hän hetkisen kuluttua nousten istualleen ja sivellen kädellään otsaansa. "Sellaisiako nuo kristityt sitten ovatkin? Sellaisenko hirveän kuoleman Schriften minulle ennustikin? Se toteutuukin varmasti, sillä kohtaloni on sellainen enkä voi pelastua. Jos tunnustan, tunnustan samalla, että Filip on mennyt naimisiin noidan kanssa ja häntäkin rangaistaan silloin. Se ei saa milloinkaan tapahtua, polttamista on hirveä ajatellakaan, mutta tuskat eivät kestä pitkää aikaa. Isieni jumalat, antakaa minulle voimia kestämään noiden pahojen ihmisten syytökset ja auttakaa minua rakkaan Filipini vuoksi!"
Seuraavana iltana tuli isä Mathias jälleen koppiin. Hän tapasi Aminen tyytyväisenä ja päättäväisenä, mutta Amine kieltäytyi kuuntelemasta hänen neuvojaan ja noudattamasta hänen kehoituksiaan. Papin viimeinen huomautus, että Filipkin voi joutua vaaraan, jos hänet vain todistetaan syylliseksi noituuteen, oli terästänyt hänen luontonsa ja hän oli päättänyt, etteivät kidutukset eikä rovio voi pakottaa häntä tunnustamaan. Pappi poistui alakuloisena kopista. Hän tunsi olevansa onneton ajatellessaan, että Aminen pitää kuolla niin hirveä kuolema, hän syytti itseään hätäilemisestään toivoen lopulta, ettei hän olisi nähnytkään Aminea, jonka vakaumusta ja rohkeutta hän tahtomattaankin ihaili. Hän ajatteli Filipiäkin, joka oli kohdellut häntä niin ystävällisesti, eikä hän ymmärtänyt, miten hän uskaltaisi mennä puhuttelemaan häntä. Mitä hän vastaisikaan, kun Filip kysyy vaimoaan?
Parin viikon kuluttua vietiin Amine tuomarien eteen ja hänelle tehtiin nuo samat kysymykset kuin ennenkin. Kun hän vastasi niihin kieltävästi, luettiin häntä vastaan tehdyt syytökset julki. Isä Mathias oli ilmiantanut hänet siitä, että hän oli harjoittanut noituutta, ja Pedron ja muiden näkijäin todistukset vahvistivat hänen ilmiantonsa. Innoissaan oli isä Mathias vielä lisännyt, että hän Terneusessakin oli huomannut Aminen tekevän samaa, ja kertonut, että Amine kovassa myrskyssä, jolloin kaikki oli näyttänyt perikatoon tuomitulta, oli yksinään pysynyt tyynenä ja rohkeana ja sanonut kapteenille, että he pelastuisivat, mikä ainoastaan voi olla mahdollista pahojen voimien hänelle suoman ennustuslahjan avulla. Aminelta kysyttiin, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen.
"Miten tuollaisia syytöksiä vastaan voidaan puolustautua?" vastasi hän. "Ajatelkaa nyt tuota viimeistäkin. Koska en ollut sellainen raukka kuin kristityt, syytetään minua noituudesta. Tuo vanha houkkio! Mutta minä paljastan hänet. Sanokaa minulle, onko sellainen henkilö kanssarikollinen ja yhtä syyllinen, joka tietää noituutta harjoitettavan, mutta salaa sen sallien sen tapahtua?"
"On", vastasi tuomari odottaen jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.
"Silloin annan ilmi..." Amine aikoi ilmoittaa, että isä Seysen ja isä Mathias tunsivat Filipin tehtävän kieltämättä sitä, mutta huomattuaan, että Filip siten joutuisi pulaan, keskeytti hän puheensa.
"Kenen aioitte antaa ilmi?"
"En ketään", vastasi Amine taivuttaen päänsä.
"Ilmaiskaa hänet, nainen!"
Amine ei vastannut.
"Kiduttaminen avaa kyllä suunne."
"Ei milloinkaan, kiduttakaa minut kuoliaaksi, jos vain haluatte. Kuolen mieluummin siten kuin roviolla."
Tuomari ja sihteeri neuvottelivat hetkisen. Varmoina siitä, että Amine pysyy päätöksessään, luopuivat he kidutuksesta semminkin, koska he tarvitsivat Aminen tuohon yleiseen roviollapolttamiseen.
"Tahdotteko tunnustaa?" kysyi tuomari.
"En", vastasi Amine tiukasti.
"Viekää hänet pois!"
Iltana ennen roviollapolttamista tuli isä Mathias jälleen Aminen koppiin, mutta hänen kääntämisyrityksensä olivat tuloksettomat.
"Huomenna on kaikki ohi, isä", sanoi Amine. "Poistukaa nyt, sillä haluan olla yksinäni."
XXXVII.
Palatkaamme nyt jälleen Filipiin ja Krantziin. Tultuaan komentajan luota kertoi Krantz Filipille kaikki, tuon kummallisen jutunkin, jonka hän oli keksinyt pettääkseen komentajan.
"Sanoin, etteivät muut kuin te tiedä aarteen piilopaikkaa, toivoen, että teidät lähetetään hakemaan sitä, sillä luultavasti pitää hän minut täällä panttivankina. Älkää olko millännekään, sillä kyllä minä pidän silmäni auki. Koettakaa tavalla tahi toisella päästä pakoon ja matkustakaa sitten Aminen luokse."
"Ei niin, ystäväni", vastasi Filip, "vaan teidän pitää tulla mukaani. Tunnen, etten voi nauttia onnestani, jos vain eroan teistä."
"Joutavia! Tuollainen on vain kuvittelua. Pääsen varmasti pakoon jollakin tavoin."
"En näytä hänelle aarretta, ellette seuraa meitä."
"No, koska ette muuten suostu, niin voittehan tuota koettaa."
Nyt koputettiin oveen hiljaa ja Pedro tuli huoneeseen. Hän katsoi ensin varovaisesti ympärilleen, ennenkuin hän kuiskaten kertoi heille kuulemansa. "Koettakaa järjestää niin, että saan tulla mukaanne", lopetti hän. "Minun on nyt pakko poistua, sillä hän kävelee vielä edestakaisin huoneessaan." Sanottuaan sen hiipi hän pois sulkien oven.
"Tuo pieni petollinen roisto! Mutta kyllä me petämme hänet, jos se suinkin on mahdollista", sanoi Krantz. "Olitte oikeassa, Filip, sanoessanne, että meidän pitää molempien paeta, sillä tarvitsette apuani. Koetan houkutella komentajankin mukaamme. Hyvää yötä, Filip."
Seuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän otti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä kohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän heille suunnitelmansa ja toivomuksensa.
"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen hyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt päättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty luovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte mukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen esille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä tänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne, ottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan. Siten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne, jonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi, että puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui kokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa suhteessa hän oli teihin, arvoisa herra."
"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen", vastasi Filip, "näytän mielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat pyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan, sillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En kuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta. Tottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat kapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?"
"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat tottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään mukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa poissaollessanne."
"Siihen en voi suostua", vastasi Filip, "sillä yksinäni en uskalla ryhtyä yritykseen."
"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta", sanoi Krantz. "Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan hakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä monta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan kiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin päästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja ystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan, mutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara olemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa."
Nämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz ennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.
"No niin, herrat", vastasi hän, "suostun ehdotukseenne ja määrään luutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän tehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt mieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat käyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna."
"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla", huomautti Krantz. "Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan sotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat kapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa."
"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin kaksi kanoottia. Neuvonne on mainio."
Kaikki saatiin siis järjestetyksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja sovittiin, että Pedrokin saa tulla mukaan.
Varhain seuraavana aamuna varustettiin veneet ruokavaroilla ja miehistö, kymmenen sotilasta ja korpraali, sijoittuivat niihin. Komentaja ja Filip menivät toiseen ja Krantz ja Pedro toiseen veneeseen. Saatuaan tietää matkan tarkoituksen alkoivat miehet heti kuiskailla keskenään Krantzin suureksi tyytyväisyydeksi.