Part 20

"Filip Vanderdecken, voitte kai käsittää, että olen usein ajatellut kauniin vaimonne kohtaloa, ja kuullessani, että hänet on tuotu tänne, vapisin pelosta hänen vuokseen. Kuinka miellyttävältä hän mahtanee näyttääkään verrattuna tämän maan naisiin! Ja tuo pieni komentaja, eikö hän ole juuri sopiva mies rakastumaan häneen? Kielsin asemamme, koska luulin hänen mieluummin vapauttavan meidät, jos sanon olevamme alempiarvoisia kuin kapteeni ja perämies, -- semminkin kun hän epäilee meidän kiihoittaneen ternatelaisia hyökkäykseen. Silloin kun hän pyysi todistusta kuolemastanne, juolahti heti mieleeni hänen haluavan saada sen siksi, että hän siten voi taivuttaa Aminen vaimokseen. Mutta missä Amine nyt on, siinäpä juuri kysymys onkin. Jos vain saisimme tuon sotilaan käsiimme, saisimme ehkä tietää jotakin."

"Amine on täällä, luottakaa vain siihen", vastasi Filip puiden nyrkkiään.

"Niin minäkin melkein luulen", sanoi Krantz. "Hän on hengissä kaikissa tapauksissa, sitä en ollenkaan epäilekään."

He jatkoivat keskusteluaan, kunnes kuu nousi valaisemaan säteillään kuohuvia aaltoja. He käänsivät kasvonsa merelle päin nojautuen vaitiollen rintavarustukseen. Hetkisen kuluttua lähestyi muudan henkilö heitä häiriten heidän haaveiluaan sanomalla: "Hyvää iltaa, herrat!"

Krantz tunsi heti portugalilaisen sotilaan, jonka oli ollut pakko keskeyttää keskustelunsa heidän kanssaan.

"Hyvää iltaa, ystäväni", hän vastasi. "Olemme kiitollisia Jumalalle, ettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin."

"Se minua kummastuttaakin", vastasi sotilas hiljaa. "Komentajastamme on mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti yksinvaltias."

"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt", vastasi Krantz. "Tämä on todellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä saarella?"

"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt täydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa, tarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo kuolleetkin."

"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?"

"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen sotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään kyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme."

"Kohtalonne on todellakin kova."

"Kovako, herra?" vastasi sotilas kuiskaten. "Paremminkin julma ja petollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin on elämää on toivoakin."

"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni", sanoi Krantz. "Kas tässä, minulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä toinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne."

"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies", lisäsi Filip pistäen myös rahan miehen kouraan.

"Suojelkoot kaikki pyhimykset teitä, herrat!" huudahti sotilas. "Tämä on ensimmäinen minulle osoitettu laupeudentyö näiden vuosien kuluessa, mutta vaimollani ja lapsillani on hyvin pienet mahdollisuudet saada näitä milloinkaan."

"Kerroitte ollessamme vankilassa muutamasta nuoresta eurooppalaisesta naisesta", huomautti Krantz vähän ajan kuluttua.

"Niin, herra, hän oli hyvin kaunis ja komentajamme oli hyvin rakastunut häneen."

"Missä hän nyt on?"

"Hän matkusti Goaan muutaman papin mukana, joka tunsi hänet. Tuo suopea vanhus, jota sanottiin isä Mathiakseksi, antoi minulle synninpäästön täällä ollessaan!"

"Isä Mathiasko?" huudahti Filip, mutta vaikeni Krantzin tyrkkäyksestä.

"Sanoitte komentajan rakastuneen häneen?"

"Niin sanoinkin. Pieni päällikkömme kiintyi häneen silmittömästi ja ellei isä Mathias olisi saapunut, ei hän olisi päästänyt naista ikinä täältä, vaikka hän olikin toisen miehen vaimo."

"Matkustiko hän Goaan?"

"Matkusti eräässä tänne poikenneessa laivassa. Hän oli varmaankin hyvin iloinen päästessään täältä pois, sillä pieni komentajamme ahdisti häntä päivät päästään, vaikka hän selvästi surikin miestään. Tiedättekö, herrat, elääkö hänen miehensä vielä?"

"Emme, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään."

"Jos hän elää, toivon hänen vuokseen, ettei hän tulisi tänne, sillä jos komentaja saa hänet käsiinsä, käy hänelle huonosti. Hän on sellainen mies, ettei hän välitä mistään. Hän on urhoollinenkin, sitä ei voida kieltää, mutta saadakseen tuon naisen, raivaisi hän kaikki esteet empimättä tieltään välittämättä seurauksista -- ja aviomies on hyvin vakava este, herra. Mutta", jatkoi sotilas hetkisen kuluttua, "on parempi, ettei huomata minun viipyvän täällä liian pitkää aikaa. Kutsukaa minut luoksenne, jos haluatte jotakin, ja muistakaa, että nimeni on Pedro. Hyvää yötä ja tuhansia kiitoksia." Sanottuaan sen sotilas poistui.

"Olemme kaikissa tapauksissa hankkineet itsellemme ystävän", sanoi Krantz, "eivätkä saamamme tiedot ole niinkään arvottomia."

"Päinvastoin", vastasi Filip. "Amine on siis matkustanut Goaan isä Mathiaksen kanssa. Tiedän hänen olevan pelastetun ja hyvässä turvassa. Hän on erinomainen mies, tuo isä Mathias. Nyt voin olla aivan rauhallinen."

"Mutta muistakaa olevanne vihollisenne vallassa. Meidän pitää päästä pois täältä niin pian kuin suinkin ja huomenna allekirjoitamme paperin. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä pääsemme luullakseni Goaan, ennenkuin se ehtii sinne, ja vaikka emme olisikaan siellä, ei se kumminkaan taivuta Aminea menemään naimisiin tuon kääpiön kanssa."

"Olen siitä aivan varma, mutta sehän voi silti surettaa häntä kovasti."

"Ei ainakaan enemmän kuin tämä hänen nykyinen tietämättömyytensä. Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, että vaivaamme aivojamme näiden entisten asioiden pohtimisella, sillä meillä ei ole muuta neuvoa. Kirjoitan alle, Cornelius Richter, joka oli kolmantena perämiehenämme, ja te Jacob Vantreat, muistakaa se."

"Hyvä", vastasi Filip kääntyen pois kuin haluten jäädä yksikseen omine ajatuksineen. Krantz huomasi sen, paneutui pitkäkseen suojaiseen paikkaan ja nukkui heti.

XXXI.

Väsyneenä edellisen päivän vaivoista oli Filip heittäytynyt Krantzin viereen ja nukkunut. Varhain seuraavana aamuna hän heräsi komentajan ääneen ja hänen sapelinsa kalinaan. Krantzkin nousi ja kun komentaja vihdoinkin huomasi heidät, käski hän tiukasti heitä seuraamaan mukanaan asuntoonsa. Heidän tultuaan sinne kysyi hän heiltä, olivatko he valmiit allekirjoittamaan tuon pyydetyn paperin vai halusivatko he palata vankilaan. Krantz vastasi heidän ajatelleen asiaa perinpohjin ja koska he olivat varmoja kapteenin kuolemasta, suostuisivat he mielellään allekirjoittamaan todistuksen. Kuultuaan tämän vastauksen muuttui komentaja heti hyvin armolliseksi ja sittenkuin hän oli saanut haluamansa kirjoitusneuvot, kirjoitti hän itse todistuksen ja Filip ja Krantz kirjoittivat nimensä sen alle. Heti kun se oli tehty ja pieni mies oli saanut paperin käteensä, tuli hän niin iloiseksi, että hän pyysi entisiä vankejaan aamiaiselle luokseen.

Aamiaisen kuluessa lupasi hän päästää heidät pois saarelta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän pyysi heitä päivällisellekin, koska Krantz osasi olla hänelle hyvin mieliksi. Kun he myöhemmin polttelivat sikarejaan, uskalsi Krantz, huomattuaan komentajan olevan puhetuulella, kysyä häneltä, miksi hän niin välttämättä oli halunnut saada todistuksen kapteenin kuolemasta. Komentaja vastasi Filipin suureksi hämmästykseksi, että Amine oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin, jos hän vain voi näyttää sellaisen todistuksen.

"Mahdotonta!" huudahti Filip hypäten seisoalleen.

"Mahdotontako, herra? Mutta miksi?" kysyi komentaja hämmästyneenä sivellen viiksiään vihaisesti.

"Minäkin olen melkein taipuvainen yhtymään toverini mielipiteeseen", sanoi Krantz huomattuaan Filipin ajattelemattomuuden seuraukset, "ja olisittepa tekin vain, herra komentaja, nähnyt, miten äärettömästi tuo nainen piti miehestään, olisitte tekin ollut aivan samaa mieltä kanssamme, mutta naiset ovat nyt kerran naisia eivätkä he milloinkaan ole voineet vastustaa sotilaita. Voimme ehkä senvuoksi antaa hänelle anteeksi. Maljanne, toivotan teille onnea!"

"Aion juuri sanoa samaa", lisäsi Filip huomattuaan Krantzin tarkoituksen. "En voi muuta kuin antaa hänelle anteeksi, komentaja, semminkin kun vertaan teitä hänen mieheensä."

Leppyen tästä imartelusta vastasi komentaja: "Niin, sanotaankinhan, että meillä sotilailla on onnea naisten joukossa. Hyvät herrat, juokaamme hänen onnekseen. Eläköön kaunis Amine Vanderdecken!"

"Niin, eläköön hän!" huudahti Krantzkin kohottaen lasinsa.

"Kauniin Amine Vanderdeckenin malja!" toisti Filipkin. "Mutta, herra komentaja, ettekö pelkää hänen oloaan Goassa, jossa on niin paljon kaikenlaisia vaaroja naisille?"

"En ollenkaan, sillä olen varma, että hän rakastaa minua; niin, jos puhun totta, hän jumaloi minua vallan."

"Valehtelette!" huudahti Filip.

"Kuinka, herra, puhutteko minulle?" huusi komentaja tarttuen pöydällä olevaan miekkaansa.

"En", vastasi Filip koettaen tyyntyä. "Muistelen vain miten usein kuulin hänen vannovan, ettei hän milloinkaan katsahdakaan muihin miehiin kuin omaan Filipiinsä."

"Siinäkö kaikki?" huudahti komentaja. "Rakas ystäväni, ette tunne naisia ollenkaan."

"Ei hän niistä erikoisesti väittäkään", vastasi Krantz kumartuen komentajaan päin ja kuiskaten hiljaa: "Hän on aina tuollainen, kun tulee puhe naisista. Naimisissa ollessaan tuli hän julmasti petetyksi ja senvuoksi vihaa hän nyt koko sukua."

"Meidän pitää siinä tapauksessa antaa hänelle anteeksi", vastasi pieni upseeri. "Vaihtakaamme puheenaihetta."

Kun he jälleen tulivat omaan huoneeseensa, pyysi Krantz Filipiä hillitsemään tunteensa, ettei heitä suljettaisi uudestaan vankilaan.

"Voiko olla mahdollista, että hän on ollut niin petollinen?" huudahti Filip surullisesti. "Voisin melkein uskoa sen todeksi, kun ajattelen, miten innokkaasti komentaja halusi tuota paperia."

Krantz rauhoitti nyt Filipiä sillä, että Amine tietysti oli suostunut komentajan ehdotukseen päästäkseen pois, ja Filip rauhoittuikin. Myöhemmin uskotteli hän komentajalle, että Filip on hyvin hienoa hollantilaista sukua, ja vannoi, että hänellä on mahtavia omaisia Portugalissakin. Tämän keskustelun jälkeen huomattiin portugalilaisen komentajan suuresti muuttuvan, sillä hän kunnioitti äärettömästi aateluutta. Hän toivoi nähtävästi saavuttavansa joitakin etuja vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.

Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen, kun he kaikki kolme istuivat pöydässä, tuli korpraali huoneeseen, tervehti komentajaa ja ilmoitti hänelle, että muudan hollantilainen matruusi oli tullut linnoitukseen. Hän sanoi halunneensa vain kysyä, pitääkö hänen tuoda mies komentajan puheille. Kuultuaan tämän ilmoituksen kalpenivat Filip ja Krantz. He tunsivat jonkun onnettomuuden olevan tulossa, mutta ei kumpainenkaan sanonut mitään. Komentaja käski korpraalin tuoda matruusin sisään ja parin minuutin kuluttua ilmestyi huoneeseen heidän katkerin vihollisensa Schriften. Huomattuaan Filipin ja Krantzin istuvan pöydässä huudahti hän heti: "Ah, kapteeni Filip Vanderdecken ja hyvä ystäväni, herra Krantz, Utrechtin ensimmäinen perämies, miten iloinen olenkaan tapaamisestamme!"

"Kapteeni Filip Vanderdeckenkö?" huudahti komentaja hypäten seisoalleen. "Peijakas, onko minua sittenkin vedetty nenästä?" Hän keskeytti hengittäen kiivaasti, mutta hänen otsasuonensa paisuivat kuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan. Hän voi kuitenkin jatkaa tyynemmin hetkisen kuluttua: "Hyvä herra, kiitän teitä, mutta nyt on minun vuoroni. Korpraali, tuokaa heti sotilaita tänne!"

Filip ja Krantz huomasivat, ettei kieltäminen auttaisi mitään. Filip pani käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta Krantz huomautti: "Ajateltuanne hieman asiaa, herra, huomaatte vihanne aiheettomaksi."

"Aiheettomaksiko?" toisti komentaja nauraen ivallisesti. "Olette pettänyt minua, mutta nyt olette joutuneet vangiksi omaan verkkoonne. Minulla on allekirjoittamanne paperi hallussani enkä aio jättää sitä käyttämättä. Olette kuollut, kapteeni, minulla on teidän itsenne antama todistus siitä ja vaimonne uskoo varmasti mielellään ilmoituksen."

"Hän on pettänyt teidät, komentaja, vapautuakseen vallastanne, siinä kaikki", vastasi Filip. "Hän ei huolisi noin mitättömästä ja laihasta kääpiöstä, vaikka hän olisikin vapaa kuin tuuli."

"Jatkakaa vain, kohta on minun vuoroni. Korpraali, sulkekaa nämä miehet vankilaan ja asettakaa vahti ovelle. Viekää heidät pois. Jalosukuinen herra, ehkä voivat Hollannissa ja Espanjassa olevat vaikutusvaltaiset ystävänne vapauttaa teidät sieltä."

Sotamiehet veivät Filipin ja Krantzin mukanaan kummastellen suuresti kohtelun muutosta. Schriften seurasi heitä ja heidän kulkiessaan portaita vallien yli vankilaan riistäytyi Krantz raivoissaan irti vartijoittensa käsistä ja potkaisi Schrifteniä niin voimakkaasti, että tämä pyörähti ympäri monta kertaa jääden lopulta suulleen makaamaan.

"Olipa se kunnollinen potku, hi, hi", sanoi Schriften päästyään jälleen jaloilleen ja katsoen hymyillen Krantziin.

Sotamiesten joukossa oli muudan, joka ymmärtäväisesti nyökäytti heille heidän laskeutuessaan vankilaan. Pedro ei ollut unhottanut hyväntekijöitään ja vangitut tiesivät nyt saaneensa hänestä sellaisen liittolaisen, joka koettaisi kaikkensa auttaakseen heitä. Hänen ystävyytensä lohdutti heitä ja oli kuin auringon säde, joka antoi heille toivoa ja rohkeutta heidän kuunnellessaan raskaan avaimen kiertymistä lukossa, kun heidät vielä kerran suljettiin kolkkoon vankilaan.

XXXII.

"Nyt ovat siis kaikki yrityksemme menneet myttyyn", sanoi Filip alakuloisesti. "Voimmeko mitenkään enää pelastua tuo pienen tyrannin kynsistä?"

"Kyllä jossakin sopivassa tilaisuudessa", vastasi Krantz. "Myönnän, että mahdollisuudet näyttävät nyt tällä haavaa melko huonoilta, mutta toivokaamme parasta. Minulla on muudan suunnitelma, joka ehkä voi onnistua sittenkuin tuon pienen miehen viha on haihtunut."

"Millainen sitten?"

"Vaikka hän rakastaakin vaimoanne äärettömästi, rakastaa hän kuitenkin enemmän kilisevää kultaa. Koska tiedämme, mihin koko aarre on piilotettu, luulen hänen vapauttavan meidät, jos luovutamme sen hänelle."

"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Filip. "Kirottu olkoon tuo Schriften-roisto! Kuten sanoitte, ei hän varmaankaan ole peräisin tästä maailmasta. Hän on vainonnut minua koko elämäni ajan eikä hän näytä toimivan omasta aloitteestaan."

Tyynnyttyään hieman käski komentaja tuoda Schriftenin jälleen luokseen kuulustellakseen häntä tarkemmin, mutta häntä ei löydetty mistään, vaikka kaikki paikat pengottiin nurin. Portilla oleva vahti vannoi, ettei Schriften ollut mennyt sen kautta, jolloin toimitettiin uusi etsiminen, mutta turhaan.

"Onko hän mahdollisesti joutunut muiden vankien joukkoon?" ajatteli komentaja. "Minusta tuntuu se mahdottomalta, mutta voinhan kuitenkin katsoa."

Hän laskeutui portaita vankilaan, katsoi sinne ja aikoi juuri perääntyä, kun Krantz sanoi haluavansa puhutella häntä. Komentaja suostui kuuntelemaan ja Krantz ilmoitti tietävänsä tärkeän salaisuuden, jonka hän suostuu kertomaan, jos heidät vapautetaan ja huoneet annetaan heille takaisin.

Komentaja ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta suostui vihdoin Krantzin pyyntöön. Filip meni huoneeseensa, mutta Krantz seurasi komentajaa tämän työhuoneeseen. Komentaja oli niin ymmällä, että hän oli hyvin naurettavan näköinen; hän ei ollut selvillä, puhutteliko hän laivan ensimmäistä perämiestä vai jotakin muuta, oliko hän loukannut aatelismiestä vai oliko tavallinen matruusi vetänyt häntä nenästä. Hän istuutui sohvaansa ja Krantz kertoi hänelle seuraavaa:

"Olemme salanneet teiltä osan totuudesta, herra komentaja. Tullessamme tänne emme ilmaisseet teille oikeaa asemaamme, koska emme tienneet, millaiseksi kohtalomme muodostuu. Myöhemmin kerroin teille ystäväni arvon ja aseman. Nyt aion ilmoittaa peittelemättä, miten hänen laivansa joutui haaksirikkoon." Hän kertoi nyt komentajalle pitkän jutun sanoen laivan joutuneen perikatoon senvuoksi, että laivassa oli ollut suuri rahasumma, joka oli määrätty vietäväksi Goaan muutamalle kirkolle. Tuo rahasumma oli kuulunut eräälle Amsterdamista kotoisin olevalle koronkiskurille, jonka haamu oli vahtinut sitä alituisesti. Hänen poikansa oli lahjoittanut testamentissaan nuo rahat kirkolle. Katolilainen piispa oli sitten määrännyt nuo varat Goan kirkoille, ja ne oli senvuoksi viety Filipin laivaan luovutettavaksi ensimmäiselle portugalilaiselle viranomaiselle siellä. Hän uskotteli vielä komentajalle, että Schriften oli tuo hänen mainitsemansa haamu, ilmoittaen lopuksi, että Filip oli haaksirikon jälkeen piilottanut aarteen tuohon pieneen saareen, jonne he olivat pelastuneet.

"Kummallista, hyvin kummallista! Tuohon saareen on siis piilotettu melkoinen rahasumma?"

"Niin on."

"Haamu on luullakseni luopunut aarteestaan, koska hän tuli tänne."

"Tietysti."

"Miksi luulette hänen tehneen niin?"

"Otaksuttavasti senvuoksi, että hän halusi ilmaista aikeensa ja kehoittaa Filipiä hakemaan aarteen pois, mutta kuten muistanette, ei hän voinut toimittaa asiaansa."

"Aivan niin, mutta tehän sanoitte ystäväänne Vanderdeckeniksi."

"Hän käyttää sitä nimeä matkoillaan."

"Aminellakin on sama sukunimi."

"On kyllä. Filip tutustui häneen Hyväntoivonniemellä ja otti hänet mukaansa."

"Amine on siis hänen vaimonsa."

"Siihen kysymykseen en voi vastata. Tiedän vain, että Filip kohtelee häntä kuin vaimoaan."

"Vai niin. Mutta tuo aarre? Sanoitte ainoastaan ystävänne tietävän, minne se on piilotettu."

"Niin."

"Ettekö tahdo sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani äskeisestä tapahtumasta, ja ilmoittaa, että haluaisin mielelläni puhutella häntä huomenna?"

"Kyllä, herra komentaja", vastasi Krantz, nousi, toivotti komentajalle hyvää yötä ja poistui.

"Himoitsin toista, mutta löysinkin toisen", mumisi komentaja itsekseen. "Hän oli varmaankin haamu, mutta rohkea hänen pitää olla, jos hän haluaa estää minut anastamasta rahoja. Voinhan sitäpaitsi kutsua papit avukseni. Kuinkahan se nyt kävisikään päinsä? Jos päästän nuo miehet vapaiksi ehdolla että he ilmoittavat minulle aarteen piilopaikan, ei minun silti ole pakko luopua tuosta nuoresta naisesta. Saan hänet varmasti omakseni, jos lähetän hänelle tämän paperin, mutta minun täytyy ensin vapautua hänen miehestään. Noista molemmista valitsen mieluummin rahat. Mutta enkö voi saada kumpaakin? Anastan kaikissa tapauksissa rahat ensin. Olen paremmin niiden tarpeessa kuin kirkko, mutta nuo molemmat miehet voivat ilmaista minut, jos todellakin saan aarteen haltuuni. Minun pitää senvuoksi tukkia heidän suunsa ikuisiksi ajoiksi, ja silloin saan ehkä kauniin Aminenkin omakseni. Niin, heidän kuolemansa on välttämätön saadakseni molemmat, tarkoitan, sittenkuin olen onnellisesti saanut aarteen haltuuni. Minun pitää nyt suunnitella kaikki perinpohjin."

Hän kulki vielä hetkisen edestakaisin huoneessaan miettien parasta menettelytapaa. Vihdoin hän mumisi tyytyväisenä: "Paitsi heistä pitää minun vapautua kaikista muistakin, jotka auttavat minua aarteen etsimisessä. Silloin -- kuka siellä taasen on? Pedroko?"

"Niin, herra komentaja."

"Oletko jo ollut täällä kauankin?"

"Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä. Olin kuulevinani teidän huutavan."

"Saat poistua, sillä en ole minkään tarpeessa." Pedro meni, mutta hän oli ollut huoneessa niin kauan, että hän oli kuullut komentajan koko yksinpuhelun.

XXXIII.

Oli ihana aamu, kun portugalilainen laiva, jossa Amine oli, purjehti Goan lahteen ja satamaan. Goa oli siihen aikaan loistonsa kukkuloilla. Se sijaitsi kauniilla paikalla, oli komeasti rakennettu, sinne oli koottu äärettömiä rikkauksia, varakuningas asui siellä ja se oli julistettu Idän pääkaupungiksi. Kun laiva lähestyi jokea, jonka molemmat haarat ympäröivät saarta, jolle Goa on rakennettu, olivat kaikki matkustajat kannella ja portugalilainen kapteeni, joka oli käynyt kaupungissa ennenkin monta kertaa, teki selkoa Aminelle sen huomattavimmista rakennuksista. Sivuutettuaan linnoituksen pääsi alus jokeen, jonka rannat olivat täynnä ylimysten huviloita. Ne olivat kauniita pomeranssilehtojen keskellä olevia rakennuksia, lehtojen, joiden suloinen tuoksu täytti ilman.

"Tuolla, rouva, on varakuninkaan kesäasunto", sanoi kapteeni viitaten erääseen suureen rakennukseen.

Laiva purjehti nyt eteenpäin, kunnes se saapui melkein kaupungin kohdalle. Aminen huomio kiintyi nyt kirkkoihin ja muiden korkeiden rakennusten torneihin, sillä hän oli nähnyt vain harvoja suurkaupunkeja ennen, kuten lukija ehkä muistaakin.

"Tuolta näkyy jesuiittain kirkko ja heidän koulunsa", sanoi kapteeni viitaten muutamaan komeaan rakennukseen. "Tuossa kirkossa säilytetään kuuluisan pyhimyksen Fransiskuksen luurankoa. Hän uhrasi henkensä levittäessään evankeliumia näihin pakanamaihin."

"Olen kuullut isä Mathiaksen kertovan hänestä", vastasi Amine. "Mutta mikä rakennus tuolta näkyy?"

"Augustinilaisluostari ja sen vieressä on dominikaneilla samanlainen."

"Suurenmoista kerrassaan!" huomautti Amine.

"Tuolla rannalla näette varakuninkaan palatsin, tuo tuolla oikealla on paljasjalkaisten karmeliittien luostari, tuolta siintää pyhän Katarinan korkea kirkontorni ja tuo kaunis ja siro rakennuskin on kirkko. Näettekö tuolta varakuninkaan palatsin takaa erään kupoolin?"

"Kyllä."

"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila."

Vaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi hän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen värisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.

Muutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle. Kapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka jäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin luvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut hänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka isä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet eräältä leskeltä.

Rakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra di Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat ilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne hänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla olevaa kirkkoa sanotaan.

"Se on Taivaaseenastumisenkirkko", vastasi rouva. "Siellä soitetaan hyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne kuuntelemaan."

"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?"

"Se on pyhän inkvisitionin vankila", vastasi leski ristien silmänsä.

Aminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. "Onko tuo poika lapsenne?" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa huoneeseen.

"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!"

Poika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi hän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti aikeessaan.

XXXIV.

Amine oli juuri palannut kotiin iltapäiväkävelyltään. Hän oli ostellut kaikenlaista pientä basaarista ja kantanut ostoksensa kotiin viittansa alla. "Olen siis vihdoinkin kotona, Jumalalle kiitos, eikä minua täällä kukaan vakoile", huudahti hän istuutuen sohvalle. "Filip, missä oletkaan?" jatkoi hän. "Nyt minulla on hallussani sellainen keino, että saan sen pian tietää."

Lesken poika pieni Pedro tuli nyt huoneeseen, juoksi Aminen luokse ja suuteli häntä. "Sano minulle, Pedro, missä äitisi on?" kysyi Amine.

"Hän on mennyt vieraisille ystäviensä luokse ja me olemme aivan kahden koko talossa. Saanko olla luonasi?"

"Kyllä, poikaseni. Sano minulle nyt, voitko säilyttää salaisuuden."

"Kyllä, kerro se vain minulle."

"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavaa, mutta aion tehdä jotakin. Olen keksinyt erään leikin ja sinä saat katsella jotakin kädessäsi."

"Ah, näytä se minulle heti!"

"Jos vain lupaat, ettet kerro siitä kenellekään."

"Vannon pyhän neitsyen nimessä, että vaikenen."

"No, siinä tapauksessa näytän sen sinulle."