Part 2

"Mitä sinä nyt teet?" kysyi pappi. "Etkö pelkää häiritseväsi äitisi lepoa? Aiotko ruveta varastamaan, ennenkuin hän on kuollutkaan?"

"En pelkää ollenkaan häiritseväni äitini lepoa, hyvä isä", sanoi Filip, "sillä nyt hän on päässyt autuaitten asuntoihin. En varastakaan, sillä koko hänen omaisuutensa on nyt minun. En hae kultaa, vaan erästä vanhaa avainta, joka on piilossa tuossa salalaatikossa jota en osaa avata."

"Sanoit, poikani, että äitisi on kuollut saamatta lohdutusta pyhältä kirkoltamme. Miksi et lähettänyt sanaa minulle?"

"Hän kuoli niin äkkiä pari tuntia sitten syliini, etten ennättänyt. Olen pahoillani, ettette ollut täällä, mutta en ole ollenkaan huolissani hänen sielustaan."

Pappi raotti vuodeverhoa, pirskoitti ruumiille vihkivettä ja sittenkuin hän oli hiljaa rukoillut hetkisen, kääntyi hän Filipin puoleen.

"Äidin kuoleman pitäisi oikeastaan panna sinut itkemään, Filip, mutta kuitenkin huomaan, että ennenkuin hänen ruumiinsa on kylmennytkään, rupeat etsimään tuollaista mitätöntä kapinetta."

"Minulla ei ole nyt aikaa itkemiseen eikä valittamiseen, isä, sillä minulla on muutakin ajateltavaa ja paljon tekemistä. Tiedättehän, että rakastin äitiäni äärettömästi."

"Mutta mitä avainta sitten oikeastaan haetkaan, Filip?"

"Haen tuon huoneen avainta, joka on ollut suljettuna niin monta vuotta. On aivan välttämätöntä, isä, että tutkin sen."

"Olen kuullut puhuttavan tuosta lukitusta huoneesta ja tiedän myöskin, ettei äitisi halunnut milloinkaan sanoa, miksi sitä ei ikinä avata. Kysyin sitä häneltä kerran, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä minulle. Pysyin kuitenkin vaatimuksessani, mutta silloin hän rupesi antamaan minulle niin sekavia vastauksia, että luovuin yrityksestäni. Äitisi mieltä painoi varmasti joku raskas salaisuus, jota hän ei kumminkaan ilmaissut minulle milloinkaan. Sano minulle, uskoiko hän sinulle tuon salaisuuden ennen kuolemaansa."

"Kyllä, pyhä isä."

"Etkö tuntisi huojennusta, jos uskoisit sen minullekin? Voisin ehkä neuvoa sinua, poikani."

"Isä, toivon, että voisin uskoa sen teille ja pyytää apuanne. Tiedän, ettette halua saada sitä tietää uteliaisuudesta, mutta en ole vielä tutkinut, onko asia niinkuin äitini sen minulle kertoi vai onko se vain hänen kuvittelujaan. Jos se kuitenkin olisi totta, haluan mielelläni jakaa taakan kanssanne, vaikka ette siitä minua varmasti kiitäkään. En voi ilmaista sitä kumminkaan vielä. Minun pitää täyttää velvollisuuteni ja mennä yksin tuohon kirottuun huoneeseen."

"Etkö pelkää?"

"En pelkää mitään. Minun täytyy täyttää kauhea velvollisuuteni, vaikka tunnenkin, että tämän asian tarkempi tutkiminen tekee minustakin hullun, kuten äidistänikin."

"No, en minäkään halua olla tunkeilevainen, Filip. Voi kuitenkin koittaa sellainenkin aika, jolloin voin olla sinulle hyödyksi. Hyvästi, poikani. Toivon kuitenkin, että nyt ainakin luovut tuosta sopimattomasta työstä. Lähetän tänne muutamia naapurivaimoja, että he tekisivät kuolleelle äidillesi, jonka sielu on nyt toivoakseni Jumalan luona, viimeisen palveluksen."

Pappi huomasi Filipin ajatusten olevan muualla. Hän näytti vaipuneen jonkunlaiseen henkiseen tylsyyteen, ja pudistaen päätään meni pappi tiehensä.

"Hän on oikeassa", ajatteli Filip jäätyään yksikseen ja sijoitti kaapin paikoilleen. "Pari tuntia sinne tahi tänne ei vaikuta suuresti asiaan. Päätäni huimaa ja minä haluan nukkua hieman."

Hän meni viereiseen huoneeseen, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui heti.

Hänen nukkuessaan olivat naapurit tulleet ja valmistaneet hautajaiset. He olivat varoneet herättämästä häntä, koska heidän mielestään oli pyhä velvollisuus, ettei ketään pahoillaan olevaa saa herättää suruun. Herra Poots, joka oli myöskin kuullut lesken kuolemasta ja tahtoi ansaita vieläkin guldenin, tuli myös. Hän meni ensin siihen huoneeseen, jossa ruumis oli, ja sitten Filipin luo, jota hän pudisti olkapäästä.

Filip heräsi ja nousi istualleen.

"No, herra Vanderdecken, nyt se on siis ohi", aloitti tuo tunteeton pieni lääkäri. "Tiesin, että niin tulee käymään. Muistakaa nyt, että olette minulle velkaa guldenin lisää. Te lupasitte maksaa minulle rehellisesti ja runsaasti. Kun lääkekin lasketaan, nousee saamiseni kolmeen ja puoleen guldeniin, ellette anna minulle pulloa takaisin."

Filip oli ollut herätessään hieman hämmentynyt, mutta tuli tämän puheen aikana aivan entiselleen.

"Saatte varmasti kolme ja puoli guldenianne ja pullon myös, herra Poots", vastasi hän nousten seisoalleen.

"Niin, tiedän kyllä, että aikomuksenne on maksaa minulle niin pian kuin suinkin, mutta, herra Filip, siihenhän voi mennä aikaa, ennenkuin saatte talon myydyksi, sillä voihan sattua, ettette löydäkään sille ostajaa. En ole ollut milloinkaan ankara sellaisia kohtaan, jotka eivät voi maksaa, ja nyt ilmoitan teillekin ehtoni. Äitinne kaulassa riippuu jokin sellainen, joka ei ole mistään arvosta kenellekään muulle kuin hyvälle katolilaiselle. Auttaakseni teidät pulasta suostun ottamaan sen maksuksi vaivoistani, ja sitten ovat välimme selvät."

Filip kuunteli tyynesti häntä. Hän tiesi kyllä, että vanha saituri tarkoitti tuota pyhäinjäännöstä, jonka nimessä hänen isänsä oli vannonut tuon onnettoman valansa, mutta hän tunsi samalla, ettei hän voi luopua siitä miljoonastakaan guldenista.

"Menkää matkoihinne", hän sanoi lyhyesti. "Poistukaa heti talostani. Rahanne tulette kyllä saamaan."

Herra Poots tiesi hyvin, että pyhäinjäännöksen kultainen neliskulmainen kehys oli paljon enemmän arvoinen kuin hänen saamisensa tekikään, ja hän tiesi senkin, että pyhäinjäännöksestä oli aikoinaan maksettu korkea hinta, ja koska sellaista noihin aikoihin pidettiin hyvin arvokkaana, oli hän varma, että hän saisi siitä melkoisen rahasumman. Kun hän oli kulkenut kuolleen huoneen läpi, oli hän joutunut kiusaukseen, ja voimatta vastustaa sitä, oli hän ottanut sen ruumiin kaulasta ja piilottanut poveensa.

"Tarjoukseni on teille edullinen, herra Filip", hän sanoi senvuoksi. "Teidän pitäisi suostua siihen, sillä mitäpä hyötyä teillä on tuollaisesta kapineesta."

"Ei ollenkaan!" huudahti Filip suuttuneena.

"Luovuttakaa se kumminkin haltuuni, kunnes saan maksun pyyntönihän on aivan kohtuullinen. En halua menettää noita rahojani. Sittenkuin tuotte minulle nuo kolme ja puoli guldenia ja pullon, saatte kalleutenne takaisin."

Filip suuttui nyt aivan silmittömäksi. Hän tarttui herra Pootsia kaulukseen ja heitti hänet pihalle.

"Menkää matkoihinne heti", hän huusi, "tahi?--"

Filipillä ei ollut tilaisuutta sanoa enempää, sillä lääkäri kiiruhti pois sellaista kyytiä, että hän kaatui portaille ja nilkutti sitten sillan yli. Hän toivoi melkein, ettei hän olisi ottanutkaan pyhäinjäännöstä, mutta kiitos sen nopean tavan, jolla hänet oli pantu menemään, ei hän voinutkaan panna sitä paikoilleen, vaikka olisi halunnutkin.

Keskustelu Pootsin kanssa kohdisti tietysti Filipin ajatukset kalleuteen ja hän meni äitinsä huoneeseen ottaakseen sen haltuunsa. Hän veti verhot syrjään, sillä ruumis oli jo puettu, ja ojensi kätensä irroittaakseen tuon mustan nauhan, jota ei kuitenkaan enää ollutkaan.

"Poissa!" huudahti Filip. "Vaimot eivät varmastikaan ole sitä ottaneet. Tuo Poots-roisto on vienyt sen mukaansa. Mutta vaikka hän olisi niellytkin sen ja minun pitäisi paloitella hänet jäsen jäseneltä, hankin sen kyllä takaisin."

Hän riensi portaita alas, hyökkäsi ulos talosta ja juoksi haudan yli. Kun hän kiiruhti takitta ja hatutta lääkärin erillään olevaa asuntoa kohti, pudistivat naapurit katsellessaan hänen vauhtiaan ihmetellen päätään. Poots oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja oli vasta ehtinyt matkan puoliväliin, kun hän katsoessaan taakseen huomasi kauhukseen Filipin ajavan häntä takaa. Hän aikoi ensin pysähtyä ja antaa Filipille pyhäinjäännöksen takaisin, mutta hän luopui aikeestaan peläten Filipin kiivautta. Sen sijaan hän paransi vauhtiaan päästäkseen kotiinsa niin pian kuin suinkin. Mutta kuta nopeammin Pootsin hontelot jalat kuljettivat hänen kurtistunutta ruumistaan eteenpäin, sitä enemmän ponnisti Filipkin saadakseen varkaan kiinni. Kun Poots oli päässyt noin kolmensadan jalan päähän asunnostaan, kuuli hän Filipin askelten lähenevän, ja suunniltaan kauhusta ja huutaen pelosta koetti hän rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin.

Filip ojensi jo kätensä tarttuakseen Pootsiin, kun Poots kaatui suulleen pelosta. Vanderdeckenin vauhti oli kuitenkin niin kova, että hän kompastui ajettavaansa ja pyörähti monta kertaa ympäri. Tämä pelasti lääkärin, sillä ennenkuin Filip voi jatkaa takaa-ajoaan, oli Poots päässyt asuntoonsa ja sulkenut oven.

Filip oli kumminkin päättänyt saada kalleutensa takaisin, ja koettaessaan tyyntyä hengästyksestään tarkasteli hän rakennusta, voisiko hän mitenkään tunkeutua sinne väkisin. Mutta koska lääkäri asui niin yksinään, oli kaikki varovaisuustoimenpiteet rakennuksen suojelemiseksi väkivallalta otettu huomioon. Alakerran ikkunat olivat lujasti kiinni, puhumattakaan ristikoista, joilla ne oli varustettu, ja ylempi kerros oli niin korkealla, ettei kukaan voinut tunkeutua taloon sen kautta.

Herra Pootsilla oli suuri praktiikka, koska hänen taitavuutensa oli yleisesti tunnettu, mutta sekään ei ollut mikään salaisuus, että hän oli sydämetön saituri. Kukaan ei saanut milloinkaan astua hänen kynnyksensä yli, mutta ei kellään ollut haluakaan sellaiseen. Hänen asuntonsa oli aivan erillään muista taloista eikä hän kaivannutkaan muiden seuraa. Häntä ei nähty milloinkaan muualla kuin sairaiden luona ja kuolinvuoteiden ääressä eikä kukaan tiennyt, miten hänen kotinsa oli sisustettu. Ensi alussa hänen asettumisensa jälkeen seudulle oli muudan vanha vaimo avannut oven niille, jotka olivat tulleet hakemaan lääkäriltä apua, mutta hän oli kuollut jo aikoja sitten, ja nykyään avasi Poots itse oven. Ellei hän sattunut olemaan kotona, ei ovea milloinkaan avattu, vaikka siihen olisi koputettu kuinka kovasti tahansa, ja ihmiset luulivatkin vanhusta niin itaraksi, ettei hän halunnut maksaa avusta, ja otaksuivat, että hän senvuoksi asuikin aivan yksinään.

Niin luuli Filipkin ja hän miettikin senvuoksi, miten hän saisi aarteensa takaisin ja voisi samalla sammuttaa kostonjanonsa.

Ovi oli kuitenkin niin vahva, ettei hän voinut särkeä sitä, ja hän päättikin tyytyä, jos hän vain saa kalleutensa takaisin.

"Herra Poots", huusi hän, "jos vain annatte anastamanne kapineen takaisin, en tee teille mitään pahaa! Mutta ellette suostu pyyntööni, saatte maksaa hengellänne rikoksenne."

Poots kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta kun hän päästyään turvaan oli tukahduttanut pelkonsa, ei hän voinut suostua luopumaan aarteesta. Hän toivoi Filipin lopulta kyllästyvän odottamiseen ja otaksui voivansa sitten järjestää asian maksamalla muutamia guldeneja, jotka köyhästä Filipistä tuntuisivat varmaankin jo suurelta omaisuudelta. Hän oli varma, että hän sitten joskus myöhemmin voi myydä pyhäinjäännöksen korkeasta hinnasta.

Kun Filip huomasi, ettei hänelle vastattu, soimasi hän lääkäriä aluksi kovasti ja päätti sitten sytyttää talon palamaan. Seinän vieressä oli halkoja ja sittenkuin hän oli hakenut heiniä muutamasta läheisyydessä olevasta suovasta, sulloi hän ne oven viereen yhteen kasaan ja latoi halot sille ja sytytti sitten nuotion tuleen. Ovi syttyi pian palamaan ja liekit alkoivat jo nuoleskella rakennuksen muitakin puuosia.

"Nyt saat tuntea kostoni voiman, sinä varas ja ruumiinryöstäjä!" huusi Filip. "Jos jäätte rakennukseen, kuolette liekkeihin, mutta jos poistutte sieltä, tapan teidät."

Filip oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun muudan yläkerran ikkuna, joka oli kauimpana ovesta, aukeni.

"Ahaa, nyt te tulette vihdoinkin pyytämään armoa", huusi hän, mutta vaikeni äkkiä, sillä tuon pienen saiturin asemesta näki hän edessään mitä miellyttävimmän seitsentoistavuotiaan tytön kuin ilmestyksen. Hänen letitetty musta tukkansa oli kierretty sievästi pään ympärille, hänen silmänsä olivat tummat ja lempeät, valkoinen otsa oli korkea, poskissa olivat pienet hymykuopat, nenä oli kauniisti muodostunut ja suora ja huulet punaiset ja täyteläiset. Viehättävämpiä kasvoja voi tuskin olla olemassakaan, sillä ne muistuttivat noista pyhimyksistä, joita kuuluisimmat maalarimme ovat joskus onnistuneet kuvaamaan. Vaikka liekit kohosivatkin ikkunaa kohti ja savu pimensi ilman, pakotti hänen rauhallinen olentonsa katselijaa ajattelemaan jotakin roviolla poltettavaa naismarttyyria.

"Mitä haluattekaan, raivostunut nuorukainen?" kysyi hän tyynesti. "Miksi tahdotte tappaa kaikki tämän talon asukkaat?"

Filip seisoi hetkisen paikoillaan vastaamatta, mutta sitten hän käsitti äkkiä, millaisen rakastettavan olennon hän kostonhimossaan oli uhraamaisillaan. Hän unhotti kaiken muun, paitsi vaaran, joka uhkasi tyttöä, ja heitteli heti palavat halot tielle, jossa ne pian sammuivat, ja nakkeli oveen suuria multakokkareita sammuttaakseen liekit, jotka eivät olleetkaan vielä paljon vahingoittaneet paksuja tammilautoja. Nuori tyttö katseli hänen hommiaan vaitiollen.

"Nyt on vaara torjuttu, nuori neiti", sanoi Filip. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olin vähällä uhrata niin nuoren elämän. Aioin vain kostaa herra Pootsille."

"Mitä on herra Poots tehnyt teille, kun halusitte kostaa niin hirveästi?" kysyi nuori tyttö tyynesti.

"Mitäkö hän on tehnyt? Hän on ryöstänyt kuolleen äitini anastamalla häneltä kallisarvoisen pyhäinjäännöksen."

"Onko hän ryöstänyt ruumiilta? Sellaista ei hän varmastikaan ole tehnyt. Teette hänelle vääryyttä, nuori herra."

"En ollenkaan, sillä tiedän olevani oikeassa. Suokaa minulle anteeksi, mutta haluan saada tuon kalleuteni takaisin tavalla millä hyvänsä. Ette tiedä ollenkaan, miten tärkeätä se on."

"Odottakaa hieman, nuori herra", vastasi tyttö, "tulen heti takaisin."

Filip seisoi paikoillaan muutamia minuutteja ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei voinut ymmärtää, miten niin kaunis olento oli joutunut herra Pootsin taloon. Kuka hän mahtoi ollakaan? Hän heräsi unelmistaan, kun niiden esine nojautui ulos ikkunasta tuo ikävöity aarre kädessään.

"Tässä on kalleutenne", hän sanoi. "Olen pahoillani, että isäni on voinut tehdä itsensä syypääksi tällaiseen, joka täydellisesti oikeuttaa vihanne. Tuossa sen nyt saatte", hän lopetti pudottaen kotelon Filipille, "ja nyt pitää teidän poistua."

"Isännekö?" toisti Filip muistamatta ottaa koteloa ylös. "Voiko hän olla isänne?"

Tyttö aikoi peräytyä vastaamatta, mutta Filip jatkoi:

"Odottakaa hetkinen, että saan pyytää teiltä anteeksi ajattelemattomuuttani. Vannon tämän pyhän kalleuden nimessä", jatkoi hän ottaen kotelon maasta ja suudellen sitä, "etten olisi milloinkaan ryhtynytkään sellaiseen tekoon, jos vain olisin tiennyt talossa asuvan viattomiakin ihmisiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Mutta vaara ei ole kumminkaan vielä kokonaan ohi. Ovipielet hehkuvat vielä ja ellei niitä sammuteta, palaa koko talo. Isänne vuoksi ei teidän enää tarvitse olla peloissanne, nuori neiti. Vaikka hän olisi tehnyt minulle vääryyttä tuhat kertaa enemmän, en halua teidän vuoksenne vahingoittaa hiustakaan hänen päässään. Hän tuntee minut kyllä ja tietää minun pysyvän sanassani. Sallikaa minun nyt ennen poistumistani hyvittää tekemäni vahinko."

"Ei, ei, älä luota häneen!" huusi herra Poots muutamasta ikkunasta.

"Luulen kumminkin, että voimme luottaa häneen", vastasi tytär, "ja me olemme hänen apunsa tarpeessa, sillä mitä voimmekaan me -- heikko nuori tyttö ja vielä heikompi isä -- tehdä tällaisessa tapauksessa? Aukaise ovi ja salli meidän tehdä kaikkemme rakennuksen suojelemiseksi. Hän aukaisee kyllä oven", sanoi hän kääntyen Filipiin päin, "ja kiitoksia, että haluatte auttaa meitä, herra, sillä luotan lupaukseenne."

"Minua ei ole vielä milloinkaan syytetty siitä, että olisin syönyt sanani", vastasi Filip. "Hänen pitää kumminkin avata ovi nopeasti, sillä tuli alkaa jo syttyä uudelleen."

Herra Poots aukaisi oven vapisevin sormin ja kiiruhti sitten nopeasti takaisin yläkertaan. Filipin oli pakko kantaa monta korvollista vettä, ennenkuin tuli oli saatu sammumaan, ja hänen ollessaan siinä toimessa ei kumpikaan näyttäytynyt, ei isä eikä tytär.

Kun kaikki oli jälleen kunnossa, lukitsi Filip oven ja katsoi ikkunaan, johon tuo kaunis tyttö nyt ilmestyi. Filip kumarsi syvään hänelle ja vakuutti vaaran nyt olevan kokonaan ohi.

"Paljon kiitoksia, herra", vastasi tyttö. "Käytöksenne oli kyllä alussa hieman ajattelematonta, mutta nyt olette osoittanut voivanne olla huolellinenkin."

"Tahdotteko sanoa isällenne, että vihani häntä kohtaan on haihtunut, ja ilmoittaa, että parin päivän kuluttua tulen maksamaan hänen saatavansa."

Ikkuna sulkeutui nyt, ja katsottuaan siihen hetkisen lähti Filip kotiinsa tietysti aivan eri mielellä kuin hän oli ollut tullessaan.

III.

Herra Pootsin kaunis tytär oli tehnyt syvän vaikutuksen Filipiin, jonka mieli oli jo ennestäänkin hyvin järkytetty. Tultuaan kotiinsa paneutui hän pitkäkseen vuoteelleen ja rupesi muistelemaan äskeistä tapahtumaa. Hän ajatteli tuon kauniin tytön kasvojen ilmettä, muisteli hänen silmiään ja hänen hopeanheleää ääntään. Mutta tytön kaunis kuva haihtui kumminkin pian hänen mielestään, kun hän ajatteli äitiään, joka oli ruumiina toisessa huoneessa, ja mietti salaisuutta, joka oli piilotettu tuohon alakerran huoneeseen.

Hautajaisten oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja Filip päätti odottaa, kunnes tuo surullinen juhlallisuus olisi ohi. Sekä henkisten että ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä vaipui hän uneen ja heräsi vasta sitten kuin pappi seuraavana aamuna huusi häntä. Kaikki oli ohi jo tunnin kuluttua, ihmiset hajautuivat ja Filip meni kotiinsa, lukitsi oven, ettei häntä häirittäisi, ja oli onnellinen saadessaan olla yksinään.

Hän meni siihen huoneeseen, jossa kaappi oli, ja pian hän sitten saikin sen takaseinän irti. Salalaatikko paljastui ja siinä oli suuri hieman ruostunut avain, jonka alla oli hänen äitinsä täyteen kirjoittama kellastunut paperi. Siinä oli:

"Kaksi yötä on nyt kulunut tuosta kauheasta tapahtumasta, joka pakotti minut sulkemaan tuon alakerran huoneen ja jonka vuoksi päätäni vieläkin huimaa pelosta. Vaikka en koko elämäni aikana ilmaisisikaan tapahtumaa, tarvitaan tätä avainta ainakin silloin kun huone kuolemani jälkeen avataan. Kun riensin sieltä pois, kiiruhdin lapseni luo, ja seuraavana aamuna menin alas, suljin oven ja toin avaimen huoneeseeni. Se saa nyt olla lukossa kuolemaani asti. Ei minkäänlainen hätä eivätkä puutteet voi pakottaa minua enää avaaman sitä, vaikka kaapin alla olevassa rauta-arkussa onkin tarpeeksi rahaa kaikkiin tarpeisiini. Nuo rahat saavat olla siellä lastani varten, joka, jos en voi ilmaista hänelle tätä hirveätä salaisuutta, saa siitä ymmärtää sen niin kauheaksi, että hänen on parasta olla se tietämättä. Kun lukitsin huoneen, olivat kaappien ja laatikkojen avaimet pöydällä tahi ompelukorissani. Pöydällä on muistaakseni muudan kirjekin ja se on suljettu sinetillä. Sitä ei saa avata kukaan muu kuin poikani, eikä hänkään, ellei hän tiedä salaisuutta. Muussa tapauksessa saa pappi polttaa sen, sillä siihen liittyy kirous. Ja vaikka poikani tietäisikin kaikki, pitää hänen ajatella ensin tarkasti, ennenkuin hän murtaa sinetin, sillä olisi paljon parempi ettei hän milloinkaan saisi tietää enempää."

"Saisi tietää enempää", toisti Filip tuijottaessaan paperiin. "Haluan kumminkin saada selville koko asian, ja suo minulle senvuoksi anteeksi, rakas äiti, etten rupea tuhlaamaan aikaa turhiin mietiskelyihin."

Hän suuteli äitinsä nimikirjoitusta, kääri paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän otti avaimen ja laskeutui portaita alakertaan.

Oli päivällisaika, aurinko paistoi ja kaikkialla luonnossa vallitsi ilo ja riemu. Valehtelisimme, jos sanoisimme, ettei Filip pelännyt pistäessään avainta reikään ja vääntäessään ovea auki. Hänen sydämensä sykki kovasti eikä hän heti voinut mennäkään huoneeseen. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut tunkeutumaisillaan jonkun hengen asuntoon, jonka hän otaksui voivan näyttäytyä hänelle. Hän vain voi hämärästi erottaa siellä olevat esineet, koska ikkunanluukut olivat kiinni. Hän haki senvuoksi keittiöstä kynttilän, rohkaisi mielensä ja meni sitten huoneeseen. Kun kirjeen piti olla pöydällä hänen avaamansa oven takana, ei hän tietystikään huomannut sitä heti. Hän avasi ikkunat ja työnsi luukut syrjään, niin että päivänvalo pääsi huoneeseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ryhtyi siihen, sillä hän muisti, miten yliluonnollisesti ne viime kerralla olivat auenneet. Filip jäi seisomaan paikoilleen ja kummallista kyllä liitivät hänen ajatuksensa nyt takaisin herra Pootsin kauniiseen tyttäreen, jonka muisto antoi hänelle uusia voimia.

Huone oli noin kahdentoista jalan levyinen ja pituinen. Siinä oli vain yksi ikkuna ja vastapäätä ovea oli kamiini, jonka kummallakin puolella oli korkea jostakin tummasta puulajista valmistettu kaappi. Lattia ei ollut ollenkaan likainen, mutta koko katto oli hämähäkin verkkojen peitossa. Sen keskeltä riippui heijastuspullo, hyvin tavallinen koristus siihen aikaan, mutta hämähäkin seitit olivat himmentäneet sen pinnan. Kehyksissä olevia tauluja riippui seinillä ja uunin reunalla oli hopeinen neitsyt Marian kuva kuluneella samasta metallista taotulla levyllä. Sen molemmilla puolilla oli muutamia kiinalaisia porsliininukkeja ja kaappien lasioven takaa näkyi hopeapikareita, joiden kiilto oli tuskin himmennyt. Ikkunaa vastapäätä olevalla seinälläkin oli kehyksissä olevia tauluja ja pari lintuhäkkiä, joiden asukkaat olivat jo aikoja sitten kuolleet. Pohjalla olevista keltaisista höyhenistä voitiin päättää, että linnut olivat olleet kanarialintuja, jotka siihen aikaan olivat hyvin harvinaisia ja kalliita. Filip ei pitänyt ollenkaan kiirettä tarkastaessaan huonetta, ja näytti aivan siltä kuin hän olisi pelännyt hakea sitä, jota varten hän oli sinne tullut. Muutamalla tuolilla oli pellavariepu, ja hän ymmärsi sen kuuluneen hänelle, kun hän oli ollut lapsi. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa sohvaan, jossa hänen äitinsä oli istunut silloin kun isä oli tehnyt tuon kauhean vierailunsa.

Neulomakori oli pöydällä ja siinä olivat nuo avaimetkin, mutta kirjettä ei näkynyt missään. Hän katseli tarkasti ympärilleen, nosteli sohvatyynyjä ja neulomakoria ja tutki lattiankin, mutta kirje pysyi kun pysyikin poissa, ja Filipillä oli sellainen tunne kuin raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.

"Äiti raukkani onkin siis nukahtanut", ajatteli hän, "ja uneksinut koko tuon hirmuisen tapauksen. Luulinkin niin, mutta tuolla unella oli kuitenkin sellainen vaikutus häneen, että hän tuli mielenvikaiseksi. Äitiraukka, kuinka saitkaan kärsiä, mutta nyt olet saanut palkkasi Jumalan luona!"

Filip, joka oli rauhoittunut, aukaisi nyt kaapin alla olevan rauta-arkun ja löysi sieltä pienistä keltaisista pusseista paljon rahaa, hänen arvionsa mukaan ainakin noin tuhannen guldenia. Pistettyään muutamia guldeneja taskuunsa lukitsi hän kaapin. "Äitiraukka", hän ajatteli, "täällä sinä elit köyhyydessä, vaikka tuollainen aarre oli kätesi ulottuvilla." Sitten hän tarkasti kaappien muutkin osastot, jotka olivat täynnä kiinalaisia porsliiniastioita, hopeakannuja ja pikareita.

Nämä odottamattomat rikkaudet olivat tietysti rohkaisseet Filipin mieltä melkoisesti, mutta enimmin iloitsi hän kuitenkin siitä, ettei tuo äidin näky merkinnytkään mitään. Hän istuutui sohvaan ja alkoi rakennella ilmalinnoja, joiden kaikkien esineenä oli herra Pootsin kaunis tytär ja jotka aina päättyivät iloon ja riemuun. Hän istui siinä asennossa pari tuntia, ennenkuin hän jälleen muisti äitinsä tuskallisen kuoleman.