Part 19

Olisi hyvin vaikeata tehdä selkoa isä Mathiaksen tunteista Aminea kohtaan, sillä ne olivat hyvin vaihtelevaisia. Joskus muisti hän hyvin Filipin ja Aminen hänelle osoittaman ystävyyden, Filipiä kohtaan tuntemansa kunnioituksen ja Aminen monet hyvät ominaisuudet, mutta joskus taasen ei hän voinut olla ajattelematta tuota häväistystä, jonka uhriksi hän oli joutunut Aminen toimesta. Silloin hän aina punnitsi, oliko Amine todellakin luullut hänen tunkeutuneen makuuhuoneeseen toisista syistä kuin hänen ilmoittamistaan vai oliko Amine vain käyttänyt hänen ajattelemattomuuttaan hyväkseen? Hän olisi kyllä voinut antaa Aminelle anteeksi kaikki, jos hän vain olisi voinut uskoa, että Amine todellakin oli kääntynyt kristinuskoon, mutta hänen täydellinen vakaumuksensa, ettei Amine ollut ainoastaan vääräuskoinen, vaan vieläpä velhokin, painoivat vaa'an kallistumaan Aminen vahingoksi. Isä piti hyvin tarkasti silmällä häntä ja kun Amine puheissaan paljasti jonkun uskonnollisen tunteen, tunsi isä pitävänsä hänestä, mutta kun Amine joskus puhui jotakin sellaista, joka osoitti, ettei hän pannut kristinuskolle suurtakaan arvoa, tunsi isä vastenmielisyyttä ja kostonhimoa.

Vasta sitten kuin he olivat sivuuttaneet Bengalin lahden kiertääkseen Ceylonin eteläkärjen, muuttui ilma, ja kun myrsky yltyi, sytyttivät merimiehet pienessä kannella olevassa temppelissä olevan pyhimyskuvan lampun palamaan. Amine huomasi sen ja hymyili tietämättään halveksivasti isä Mathiaksen katsoessa tarkkaavaisesti häneen.

"Nuo villit, joiden luota vasta poistuin, eivät tee muuta kuin palvelevat epäjumalankuviaan, ja senvuoksi heitä sanotaan pakanoiksi", mumisi Amine, "mutta ovatko nämä kristityt sitten sen parempia?"

"Eiköhän olisi parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi isä Mathias mennen Aminen luo. "Naisten ei sovi olla kannella nyt, vaan alhaalla hyteissään rukoilemassa puolestamme."

"Ei, isä, voin rukoilla paremmin täällä kannella. Pidän tällaisesta luonnonvoimien raivoamisesta ja katsellessani sitä nöyryytän mieleni ihailemaan sitä jumalallista olentoa, joka hallitsee myrskyn, antaa tuulien raivota ja hillitsee sen lopulta."

"Puhutte hyvin, tyttäreni, mutta kaikkivaltiasta ei pidä kunnioittaa ainoastaan hänen töissään, vaan häntä on rukoiltava yksinäisyydessä hartaasti ja uskoen. Oletteko seurannut antamiani määräyksiä? Oletteko sydämessänne kunnioittanut niitä jumalallisia totuuksia, jotka olen paljastanut teille?"

"Olen koettanut parastani, isä", vastasi Amine kääntyen pois ja katsellen aaltoja.

"Oletteko rukoillut pyhää neitsyttä ja pyhimyksiä, noita sellaisten syntisten välimiehiä kuin tekin olette?"

Amine ei vastannut. Hän ei halunnut ärsyttää pappia, mutta ei halunnut valehdellakaan.

"Vastatkaa minulle, tyttäreni", sanoi pappi ankarasti.

"Isä, olen rukoillut vain Jumalaa, kristittyjen ja maailman kaikkeuden herraa."

"Sellainen, joka uskoo kaikkea, ei usko mitään, nuori vaimo. Ajattelinkin juuri sitä. Huomasin äsken halveksivan hymynne. Miksi hymyilitte?"

"Hymyilin vain omille ajatuksilleni, isä."

"Sanokaa mieluummin: Noiden toisten lujalle uskolle." Amine ei vastannut.

"Olette vielä pakana ja vääräuskoinen. Varokaa itseänne, nuori nainen!"

"Miksi minun pitäisi varoa itseäni, hyvä isä? Näissä maissahan asuu miljoonia ihmisiä, jotka ovat suurempia pakanoita kuin minä. Kuinka monta heistä olette kääntäneet uskoonne? Kuinka paljon vaaroja, vaivoja ja vaikeuksia olette kestäneetkään levittäessänne tuota uskontoanne ja miksi ovat tuloksenne kumminkin niin pienet. Sanonko teille sen, isä? Senvuoksi, että ihmisillä on täälläkin jo oma uskontonsa, jota he ovat tunnustaneet lapsuudestaan asti, kuten kaikki muutkin heidän lähimmäisensä. Minäkin olen samassa asemassa. Olen kasvatettu toisen uskonnon mukaan ja luuletteko minun niin vain voivan hylätä sen ja luopua mielipiteistä, jotka olen imenyt itseeni äidin maidossa? Olen ajatellut tarkasti kaikkia puheitanne ja tunnen niissä olevan paljon totta ja kaunista ja tunnustan kirkkonne opin hyvin jumalalliseksi, mutta ette sittenkään ole tyytyväinen. Vaaditte sokeata uskoa ja tottelemista, ja kun en niihin suostu, olen mielestänne arvoton oppilas. Pääsemme pian satamaan. Opettakaa minua siellä ja koettakaa kumota mielipiteeni, jos vain luulette kykenevänne siihen. Olen valmis ajattelemaan oppianne ja uskomaan siihen, jos vain saan sellaisen vakaumuksen, että se on oikeaa. Olkaa kärsivällinen, hyvä isä, niin sellainen aika voi vielä koittaa, jolloin ehkä tunnen mitä nyt en voi tuntea. En voi esimerkiksi uskoa, että tuo maalattu puupalanen tuolla on sellainen esine, jota meidän pitää palvoa ja rukoilla."

Lukuunottamatta tuota viimeistä ivallista huomautusta oli hänen puheessaan kuitenkin niin paljon totta, ettei isä Mathiaskaan voinut olla tunnustamatta sitä. Koska Amine oli katolilaisen vaimo, oli isä Mathias tottunut suhtautumaan häneen kuin uskostaan luopuneeseen kristittyyn eikä kuin toisen opin mukaan kasvatettuun. Hän muisti nyt, ettei Aminea vielä oltukaan kirjoitettu seurakunnan jäseneksi, sillä isä Seysenistä ei hänen mielenlaatunsa ollut ollut siihen sopiva. Isä oli siirtänyt hänen kastamisensa tuonnemmaksi saadakseen ensin varmuuden hänen uskonsa vahvuudesta.

"Puhutte rohkeasti, mutta puhutte tunteittenne mukaan, lapseni", vastasi isä Mathias hetkisen kuluttua. "Puhumme näistä asioista tultuamme Goaan ja Jumalan avulla selvenee teille siellä uusi oppinne."

"Olkoon sitten niin", sanoi Amine.

Mutta mitähän pappi olisi sanonutkaan, jos hän olisi tiennyt, että Aminen ajatukset askartelivat muutamassa unessa, jonka hän oli nähnyt ollessaan villien luona. Hänen äitinsä oli ilmoittanut siinä hänelle kaikki nuo hänen unhottamansa salaperäiset temput, joiden tehoa hän halusi koettaa saavuttuaan Goaan.

Myrsky kiihtyi kiihtymistään, laiva heilui kovasti ja alkoi vuotaa. Portugalilaiset matruusit olivat kovasti peloissaan kutsuen pyhimyksiään avukseen. Isä Mathias ja muut matkustajat luulivat olevansa hukassa, sillä laivaa ei voitu tyhjentää pumpuilla; heidän kasvonsa kalpenivat ja he rukoilivat vapisten pelosta laineiden vyöryessä kannelle. Isä antoi kaikille synninpäästön. Toiset itkivät kuin lapset, toiset repivät tukkaansa, muutamat vannoivat ja kiroilivat noita samoja pyhimyksiä, joita he vielä eilen olivat rukoilleet. Mutta Amine ei välittänyt mistään, ja kuullessaan nuo kiroukset hymyili hän halveksivasti.

"Lapseni", sanoi isä Mathias koettaen hillitä vapisevaa ääntään, ettei hän näyttäisi liikutetulta tuon nuoren naisen silmissä, joka näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä luonnonvoimien raivotessa, "älkää suhtautuko välinpitämättömästi tähän vaaran hetkeen. Sallikaa, että otan teidät kirkkomme yhteyteen, ennenkuin teidät kutsutaan pois; antakaa minun julistaa teille synnit anteeksi, että tulisitte autuaaksi tulevassa maailmassa."

"Hyvä isä, Amine ei anna peloittaa itseään uskomaan", vastasi hän, "eikä hän usko sitäkään, että voitte antaa hänelle synnit anteeksi sen perusteella, että hän nyt sanoo jotakin, jota hän sitten jälkeenpäin ehkä katuu. Tuolla korkeudessa on vain yksi Jumala, jonka armahtavaisuuteen luotan, jonka rakkautta toivon ja jonka edessä taivun. Tapahtukoon hänen tahtonsa."

"Luopukaa epäuskostanne, tyttäreni."

"Isä", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin, jotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, "nuo miehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden. Millainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin miehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat vaikeroiden kannella?"

"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja pelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?"

"Minä ainakin", vastasi Amine. "Minulla ei ole enää puolisoa, luulen ainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta minulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon hukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää jäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian laita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo enää muuta kuin saada seurata häntä."

"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen, pitää teidänkin uskoa."

"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo", vastasi Amine katsoen halveksivasti matkustajiin.

"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän", sanoi isä Mathias. "Hyvät ihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään."

"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa", sanoi Amine, "sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta."

"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni", vastasi isä Mathias polvistuen.

"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä ei olekaan sen kummempi olento kuin minä", sanoi Amine kiiveten portaita ylimmäiselle kannelle.

"Olemme hukassa, rouva!" huudahti kapteeni väännellen käsiään. "Emme", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni köydestä. "Nyt me ainakin pelastumme."

"Mitä sanotte, rouva?" kysyi kapteeni katsellen ihaillen Aminen rauhallisia kasvoja.

"Minulle sanoo joku, ettemme joudu perikatoon, jos vain panette kaikki voimanne liikkeelle, kapteeni. Minulla on sydämessäni sellainen tunne", lisäsi hän painaen kädellään rintaansa. Hän tunsi olevansa varma, ettei laiva joudu haaksirikkoon, sillä hän huomasi myrskyn voiman jo vähän heikkenevän, vaikka matruusit eivät peloissaan olleet sitä huomanneetkaan.

Aminen kylmäverisyys, hänen kauneutensa ja ehkä harvinaisuus, että niin nuori nainen voi olla niin tyyni ja luottavainen silloin kun toiset ovat jo kokonaan toivottomia, vaikuttivat rohkaisevasti kapteeniin ja miehistöön. Luullen häntä katolilaiseksi otaksuivat he hänen vakuutuksensa perustuvan johonkin korkeampaan voimaan, sillä herkkäuskoisuus ja taikausko liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa. He katsoivat Amineen ihaillen ja kunnioittaen, rohkaisivat jälleen luontonsa ja alkoivat työskennellä. Pumput pantiin jälleen käyntiin, myrsky lakkasi yöllä raivoamasta ja laiva pelastui, kuten Amine oli ennustanutkin.

Miehistö ja matkustajat suhtautuivat häneen melkein kuin pyhimykseen puhuen hänestä isä Mathiakselle, joka joutui pahempaan kuin pulaan. Aminen osoittama rohkeus oli ollut suurenmoinen, isänkin vapistessa ei hänessä ollut näkynyt pelon merkkiäkään. Isä ei puhunut mitään, vaan mietti itsekseen, eikä hänen harkintansa tulos ollut ollenkaan suotuisa Aminelle. Mistä oli Amine saanut tuon kylmäverisyytensä ja tuon profeetallisen kykynsä? Ei ainakaan kristittyjen Jumalalta, sillä Aminehan oli pakana. Keneltä sitten? Isä Mathias muisteli Aminen Terneusessa olevaa makuuhuonetta ja pudisti päätään.

XXIX.

Meidän pitää vielä kerran palata Filipiin ja Krantziin, jotka keskustelivat kauan Schriftenin odottamattomasta ylösnousemisesta. He eivät päässeet kuitenkaan muuhun tulokseen, kuin että Schrifteniä oli tarkasti vartioitava ja koetettava päästä hänestä erilleen niin pian kuin suinkin. Krantz oli kysynyt häneltä, miten hän oli pelastunut, ja hän oli vastannut ivalliseen tapaansa kelluneensa muutamalla lautasta irtautuneella lankulla, kunnes veneen miehistö oli pelastanut hänet. Koska tuossa ei ollut mitään mahdotonta, lopetti Krantz kyselynsä siihen. Seuraavana aamuna tuulen tyynnyttyä työnnettiin vene jälleen vesille ja matka suunnattiin Ternatea kohti.

Matkaan meni neljä päivää, sillä he nousivat joka ilta maihin vetäen veneensä hiekalle. Filip tunsi olevansa paljon iloisempi tietäessään Aminen pelastuneen ja jälleennäkemisen toivo olisi tehnyt hänet hyvinkin onnelliseksi, ellei hänen olisi ollut pakko seurustella Schriftenin kanssa.

Tavassa, jolla Schriften suhtautui Filipin yrityksiin päästä hänestä vapaaksi, oli jotakin hyvin kummallista. Filipiä ärsyttivät Schriftenin alituisesti toistuvat nenäkkäät huomautukset, kuin ei Schriftenillä olisi ollut pienintäkään syytä olla vihainen tahi kostonhimoinen hänelle.

Heti heidän saavuttuaan Ternaten tärkeimpään satamaan vietiin heidät muutamaan suureen palmunlehdistä ja ruovoista rakennettuun majaan. Heitä varoitettiin poistumasta sieltä ennenkuin heidän tulonsa ilmoitettiin kuninkaalle. Näiden saarelaisten kohteliaisuus ja hyvä kasvatus olivat alituisesti Filipin ja Krantzin keskustelujen aiheina. Heidän uskontonsa ja pukunsa olivat puoleksi muhamettilaisia, puolesi malaijilaisia.

Vieraita kohdeltiin hyvin huomaavaisesti, he saivat uudet puhtaat vaatteet ja hyvää ruokaa. Kuninkaan saavuttua kertoi Filip hänelle kaikki pyytäen kuningasta viemään heidät Tidoriin, jossa Amine oli vankina. Mietittyään hetkisen ehdotti kuningas, koska hän vihasi Tidorin asukkaita, että he rupeaisivat hänen sotajoukkonsa johtajiksi ja hyökkäisivät Tidorin linnoitusta vastaan. He voisivat siten vapauttaa Filipin vaimon ja auttaa Filipiä kostamaan. Filip ja Krantz suostuivat lopulta ehdotukseen ja matkavalmistukset alkoivat. Kymmenen päivää myöhemmin lähti laivasto Tidoria vastaan vieden mukanaan neljä tykkiä ja seitsemäntuhatta miestä.

Se saapui Tidoriin pari päivää myöhemmin. Filip vei miehensä maihin aloittaen hyökkäyksen, mutta hänelle selveni pian, etteivät he voi valloittaa linnoitusta omistamillaan neljällä tykillä. Neuvoteltuaan muiden päälliköiden kanssa ehdotti Krantz, että he odottaisivat pimeää ja hyökkäisivät sitten linnoitukseen seuraavalla tavalla: heti kun iltatuuli alkaisi puhaltaa pitkin rantaa, pitäisi miesten koota kuivia palmun lehtiä, sitoa ne suuriksi kimpuiksi, latoa ne tuulen puolelle paaluaitauksen viereen ja sytyttää ne sitten tuleen. Siten voisivat he saada ulkovarustukset käsiinsä poltettuaan aitauksen, ja sen jälkeen voisivat he tarkemmin päättää seuraavista toimenpiteistä. Neuvo oli liian hyvä hylättäväksi. Kaikkien miesten, joilla ei ollut pyssyjä, käskettiin nyt sitoa noita kimppuja, ja ennen yön tuloa oli suuri määrä kuivia puita varastossa ja he olivat valmiit hyökkäykseen.

Ternatelaiset riisuivat valkoiset pukunsa jättämättä ylleen muuta kuin vyönsä ja siniset alusvaatteensa. Varustettuaan itsensä aseilla hiipivät he varovaisesti paaluaitauksen viereen vieden sinne risukimppuja ja uudistaen matkansa, kunnes niitä oli ladottu sinne tarpeeksi. Sitten ne sytytettiin monesta kohti yht'aikaa. Liekit kohosivat ilmaan, linnoituksen tykit paukkuivat ja paljon miehiä kaatui. Mutta puolustajat olivat vähällä tukehtua savuun, ja heidän oli senvuoksi pakko poistua valleilta. Paaluaitaukset paloivat kirkkaasti ja korkealle kohoavat liekit alkoivat jo sytyttää linnoituksen rakennuksiakin. Puolustus loppui siihen, ternatelaiset repivät maahan palavat aitaukset tunkeutuen siten ulkovarustuksiin ja tappaen armotta kaikki, jotka eivät olleet paenneet linnoituksen turviin.

Varasto, joka oli rakennettu kivestä, ja kaikki muutkin rakennukset olivat ilmitulessa ja liekit valaisivat saaren monien penikulmien laajuudelta. Savu haihtui ja linnoituksen puolustajat voitiin nyt selvästi nähdä kirkkaassa valaistuksessa. "Kunpa meillä vain olisi tikapuita!" huudahti Filip. "Linnoitus olisi silloin meidän, sillä valleilla ei ole ristin sieluakaan."

"Ei, siitä ei tule mitään, sillä ette voi ikinä valloittaa tuota linnoitusta, Filip Vanderdecken!" huusi Schriften, joka Filipin tietämättä oli tullut mukaan.

Tuskin hän ennätti huutaa nuo sanat, kun tapahtui hirmuinen räjähdys ja ilma täyttyi suurilla kivillä, jotka lensivät kaikille suunnille tappaen ja haavoittaen satoja. Varasto oli lentänyt ilmaan, sillä sen kellareissa, joihin tuli jo oli levinnyt, oli ollut suuria ruutivarastoja.

"Tuollainen oli sen suunnitelman loppu, Filip Vanderdecken, hi, hi!" huusi Schriften. "Ette saa milloinkaan tuota linnoitusta haltuunne."

Tämän odottamattoman onnettomuuden aikaansaama ihmishenkien menetys ja sekamelska säikähdyttivät ternatelaiset suunniltaan ja he pakenivat kaikki rannalle veneihinsä.

Ne työnnettiin vesille ja purjeet nostettiin, mutta jonkun ajan kuluttua puhkesi myrsky ja muutamien veneiden, niiden joukossa senkin, jossa Filip ja Krantz olivat, oli jälleen pakko kääntyä maihin. Siellä onnistui Filip ja Krantz pakenemaan ternatelaisten luota, jotka jatkoivat matkaansa seuraavana päivänä. Jonkun ajan kuluttua muutamat portugalilaiset sotilaat löysivät heidät ja veivät heidät linnoituksen komentajan puheille. Filip kertoi hänelle heidän olevan hollantilaisia haaksirikkoutuneita, jotka Ternaten kuningas oli pakottanut ottamaan osaa retkeen. He olivat kumminkin paenneet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, koska he eivät olleet halunneet lähteä sinne takaisin. Kuultuaan hänen selityksensä jyskytti pieni komentaja miekallaan kovasti vallin kivitykseen, suoristautui ja käski viedä heidät vankilaan myöhemmin kuulusteltaviksi.

XXX.

Vankila, johon Filip ja Krantz vietiin, oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Se sijaitsi linnoituksen kellarikerroksessa eikä sinne päässyt valoa eikä ilmaa muualta kuin hyvin pienestä merelle päin johtavasta aukosta. Siellä oli sitäpaitsi hyvin kuuma eikä siellä tietysti ollut ollenkaan tuollaisia pieniä mukavuuksia, jotka tekevät nykyaikaiset talot ja hotellit niin kodikkaiksi. Se oli suoraan sanoen huone, jossa ei ollut muuta kuin seinät ja lattia.

Filip haluten saada jotakin tietää Aminesta teki heitä saattelevalle sotilaalle muutamia kysymyksiä portugalinkielellä.

"Pyydän anteeksi, hyvä mies --"

"Minä myös", vastasi sotilas, poistui ja lukitsi oven.

Filip nojautui alakuloisena seinään, mutta Krantz ollen virkeämpi käveli edestakaisin lattialla, vaikka hän ei kääntymättä voinut ottaakaan kuin muutamia askelia kumpaankin suuntaan.

"Tiedättekö, mitä ajattelen?" kysyi Krantz hetkisen kuluttua. "Saamme kiittää onneamme, että meillä on vielä kaikki rahamme jäljellä. Elleivät he tarkasta meitä, voimme lahjomalla vartijat päästä ehkä pakenemaan."

"Minä taasen mietin", vastasi Filip, "että olen mieluummin täällä kuin tuon Schriften-roiston seurassa, sillä hänen näkemisensä vaikuttaa minuun kuin myrkky."

"Minä puolestani en voinut ihailla päällikönkään ulkomuotoa. Huomenna kuulustellaan meitä luultavasti tarkemmin."

Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt, sillä avain kiertyi lukossa ja muudan sotilas toi heille ruukullisen vettä ja maljallisen keitettyä riisiä. Mies oli toinen kuin tuo äskeinen saattaja ja senvuoksi uskalsi Filip puhutella häntä.

"Teillä on ollut kai paljon työtä näiden parin viime päivän kuluessa, vai mitä?"

"Kyllä, herra."

"Alkuasukkaat pakottivat meidät mukaansa, mutta me pelastuimme lopulta."

"Kuulin teidän sanovan niin komentajalle."

"He menettivät melkein tuhannen miestä", sanoi Krantz. "Pyhä Fransiskus, miten olenkaan iloinen!"

"Kyllä he nyt varovat, etteivät hyökkää portugalilaisten kimppuun aivan pian", jatkoi Krantz.

"Niin minäkin luulen", vastasi sotilas.

"Menetittekö te paljon miehiä?" uskalsi Filip kysyä huomattuaan miehen puheliaaksi.

"Emme täyttä kymmentäkään. Varastorakennuksessa oli kyllä noin sata alkuasukasta sekä muutamia naisia ja lapsia, jotka joutuivat perikatoon, mutta sehän ei merkitse mitään."

"Teillä on täällä muudan nuori eurooppalainen nainenkin luullakseni", kysyi Filip huolestuneena, "eräs haaksirikkoutunut? Kuoliko hänkin onnettomuudessa?"

"Nuori nainenko? Pyhä Fransiskus, nyt muistan hänet! Asia on katsokaas niin, että --"

"Pedro!" kuultiin nyt jonkun huutavan ylhäältä. Mies keskeytti puheensa, pani sormen varoittavasti huulilleen ja poistui.

"Jumalani, opeta minua olemaan kärsivällinen!" huudahti Filip.

"Tämä koettelemus on hyvin vaikea."

"Hän tulee tänne jälleen huomenaamulla varhain", huomautti Krantz.

"Niin kai, mutta miten pitkiksi tietämättömyys venyttääkin nämä välissä olevat tunnit!"

"Minun tulee teitä sääli", sanoi Krantz, "mutta mitä voimmekaan tehdä? Tuntien täytyy kulua, vaikka tietämättömyys venyttäisi ne vuosienkin pituisiksi. Kuulen kuitenkin askelia."

Ovi aukeni ja ensimmäinen sotilas näyttäytyi. "Seuratkaa minua, sillä komentaja haluaa puhutella teitä."

Filip ja Krantz tottelivat iloisesti käskyä. He kiipesivät kapeita portaita erääseen pieneen huoneeseen, jossa komentaja odotti heitä. Hän istui huolettomasti pienellä sohvalla, hänen pitkä miekkansa oli pöydällä hänen vieressään ja kaksi nuorta alkuasukasnaista löyhytteli viuhkoillaan häntä.

"Mistä olette saanut nuo pukunne?" kysyi komentaja vangeilta heti.

"Kun alkuasukkaat veivät meidät mukanaan saarelta, ottivat he vaatteemme antaen meille nämä sijaan."

"Suostuitteko vapaaehtoisesti palvelemaan heidän laivastossaan heidän hyökätessään tämän linnoituksen kimppuun?"

"He pakottivat meidät siihen", vastasi Krantz. "Emme halunneet suostua heidän ehdotukseensa, mutta siitä huolimatta ottivat he meidät mukaansa luulotellakseen miehistölleen, että eurooppalaiset auttavat heitä."

"Kuinka voin tietää, puhutteko totta?"

"Onhan teillä sanamme ja todistaahan sitäpaitsi pakommekin sen."

"Kuuluitte siis jonkun hollantilaisen aluksen miehistöön. Oletteko upseereita vai tavallisia matruuseja?"

Krantz, joka luuli, että heidät mieluummin vapautettaisiin, jos he salaisivat arvonsa, tyrkkäsi Filipiä huomaamatta kylkeen vastatessaan: "Olemme perämiehiä. Olen kolmas perämies ja toverini on luotsi."

"Entä kapteeninne, missä hän on?"

"En voi sanoa, onko hän enää hengissä."

"Oliko teillä naisiakin laivassanne?"

"Oli kapteenin rouva."

"Missä hän nyt on?"

"Otaksumme hänen hukkuneen lautan toisella puoliskolla, joka ajautui merelle."

"Vai niin!" huudahti komentaja hetkisen kuluttua.

Filip katsoi Krantziin kuin sanoakseen: "Mitä nämä verukkeet hyödyttävät?" mutta Krantz viittasi häntä vaikenemaan.

"Sanoitte, ettette tiedä, onko kapteeninne vielä hengissä?"

"Aivan niin."

"No niin, jos otaksutaan, että vapautan teidät, suostutteko siinä tapauksessa allekirjoittamaan todistuksen, joka vahvistaa hänen kuolemansa todeksi, ja vannomaan sen oikeaksi?"

Filip katsoi ensin komentajaan ja sitten Krantziin.

"En ymmärrä, miksi siitä kieltäytyisimme, ellemme senvuoksi, että voisimme joutua ikävyyksiin, jos tuo todistus lähetettäisiin Hollantiin. Uskallanko kysyä, miksi herra komentaja haluaa saada tuollaisen todistuksen?"

"Se on minun asiani!" huudahti pieni mies jyrisevällä äänellä. "Haluan yksinkertaisesti saada sen ja se saa riittää teille. Valitkaa nyt, haluatteko takaisin vankilaan vai tahdotteko päästä vapaaksi ja matkustaa Eurooppaan ensimmäisessä sopivassa laivassa?"

"Luulen hänen varmasti kuolleen ja senvuoksi otaksuttavasti suostumme", vastasi Krantz venyttäen sanoja kuin hän olisi hyvin tarkasti halunnut punnita ne, "mutta voitte kai sentään antaa meille ajatusaikaa huomiseen asti?"

"Kyllä. Saatte nyt poistua."

"Mutta emme kai takaisin vankilaan, herra komentaja?" vastasi Krantz. "Emme ole vankeja ja jos toivotte meiltä palvelusta, ette varmastikaan halua kohdella meitä huonosti."

"Oman tunnustuksenne mukaan olette taistelleet ase kädessä kristilliseltä hallitsijaa vastaan, mutta voitte nyt sentään olla vapaat tämän yön. Saadaan sitten huomenaamulla nähdä, tahdotteko olla vankeja vai ei."

Filip ja Krantz kiittelivät pientä komentajaa hänen ystävyydestään kiiruhtaen sitten valleille. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. He istuutuivat rintavarustukselle, hengittivät mielihyvällä raitista ilmaa keuhkoihinsa ja iloitsivat vapaudestaan, vaikka heidän vankeutensa olikin ollut niin lyhyt. Heidän läheisyydessään oli kuitenkin niin paljon sotilaita, että he uskalsivat vain kuiskailla toisilleen.

"Mitä hän mahtoi tarkoittaakaan halutessaan tuollaista todistusta meiltä ja miksi vastasitte siten?" kysyi Filip.