Part 18

"Ah, miten kammottavaa tällainen yksinäisyys onkaan! Kuolema soisi suunnatonta huojennusta, mutta minähän en saakaan kuolla, sillä minunhan pitää elää Filipin vuoksi." Hän söi muutamia korpun palasia ja joi hieman vettä. Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen. "Ellen saa apua pian, olen lopussa. Nuo roistot, jotka pelastaakseen oman elämänsä uhrasivat turvattoman naisen erottaen hänet miehestään, eivät luullakseni pääse rangaistuksetta. He olisivat kyllä voineet pelastaa minutkin, jos he vain olisivat tunteneet hiemankaan sääliä, mutta sellaista tunnetta he eivät varmaan tiedä olevan olemassakaan. Ja he ovat kristityitä! He tunnustavat uskontoa, johon nuo vanhat papit ja Filip koettivat käännyttää minutkin. Olen kuullut heidän puhuvan rakkaudesta, armeliaisuudesta ja sääliväisyydestä, mutta en ole milloinkaan nähnyt heidän toteuttavan noita mielipiteitään käytännössä. Jos pelastun, luovun tuosta uskosta kokonaan. Sinä, äitini henki, senkövuoksi, että olen kuunnellut noita miehiä ja koettaakseni voittaa mieheni rakkauden tahtonut unhottaa opetuksesi ja uskonnon, jota esi-isämme ovat vuosituhansia tunnustaneet ja joka näyttäytyy teoissa ja profeetan käskyjen tottelemisessa, olet minua kurittanut? Ilmaise taitosi minulle unessani."

Yö pimeni ja taivaalle kohosi synkkiä pilviä; salamat risteilivät ja valaisivat silloin tällöin lautankin. Vihdoin näytti koko taivas syttyvän tuleen ja ukkonen jyrisi lähempänä hyvin kovasti ja kauempana kumeasti. Tuuli kiihtyi ja aallot heittelivät lauttaa sinne tänne vyöryen silloin tällöin sen ylikin.

"Tästä minä pidän, sillä tämä on paljon siedettävämpää kuin tyven ja polttava kuumuus. Tämä virkistää minua", sanoi hän seuraten katseillaan salamoimista, kunnes hänen silmänsä pimenivät. "Niin, tämä on niinkuin sen pitääkin olla. Salama, muserra minut, jos sinua haluttaa, laineet, huuhtokaa minut pois ja upottakaa minut suolaiseen hautaanne, virratkoon elementtien raivo ylitseni, en välitä siitä, vaan nauran sille ja uhmaan kaikkea! Ette voi muuta kuin tappaa minut, kuten tämä kädessäni oleva pieni tikarikin. Vapiskoot rikkaat, loistavissa olosuhteissa elävät ihmiset, kaikki onnelliset, joilla on lapsia ja muutakin rakastettavaa, mutta en minä, jolla ei ole mitään. Aion heittäytyä pitkäkseni paareilleni odottamaan kohtalon päätöstä." Hän meni jälleen vuoteelleen, jonka Filip oli laittanut hänelle lautan keskelle, heittäytyi sille ja sulki silmänsä.

Ukkosta seurasi kova sade, jota kesti päivänkoittoon asti. Tuuli puhalsi sittenkin melko kovasti, mutta taivas kirkastui ja aurinko ilmestyi näkyviin. Amine makasi paikoillaan väristen märissä vaatteissaan. Hän oli niin heikko, että auringon kuumuus vaikutti liian voimakkaasti häneen ja hän alkoi hourailla. Hän nousi istualleen ja katsellessaan ympärilleen näki hän kaikkialla viheriöitä niittyjä ja tuulessa huojuvia kookospalmuja ja Filipinkin kaukaa, kun hän kiiruhti Aminensa luokse. Hän levitti käsivartensa ja koetti nousta rientääkseen Filipiä vastaan, mutta jäsenet kieltäytyivät tottelemasta, hän huusi miehelleen kutsuen häntä luokseen ja vaipui sitten väsyneenä takaisin vuoteelleen.

XXV.

Nyt pitää meidän taasen palata takaisin Filipin luo seurataksemme hänen omituisia kohtaloitaan. Muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän oli heittänyt luotsin mereen, pääsivät he vihdoinkin ikävöimälleen rannalle. Tuuli oli kyllä melko kova, mutta tyrskyt olivat mitättömät ja maihinnousu tapahtuikin senvuoksi vaikeuksitta. Ranta oli loivaa hietikkoa, jossa oli paljon kaikenvärisiä simpukoita. Siellä täällä oli vaalenneita luita, jäännöksiä joistakin eläimistä, jotka olivat ajautuneet rannalle mätänemään. Saarella kasvoi paljon kookospalmuja, jotka heiluivat tuulessa ja tarjosivat virkistävää varjoa. Matruusit eivät siitä kuitenkaan paljonkaan välittäneet ja Filip ajatteli vain kadonnutta vaimoaan. Krantz auttoi hänet maihin ja talutti hänet varjoisaan paikkaan. Hän nousi kumminkin melkein heti ja riensi rannalle katsomaan sitä lautan osaa, jolla Amine oli ja joka nyt oli jo hyvin kaukana. Krantz seurasi häntä, ollen varma, ettei Filip enää tyynnyttyään tapa itseään.

"Hän on riistetty minulta ikuisiksi ajoiksi!" huudahti Filip kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Älkää sanoko niin, Filip. Sama kaitselmus, joka on pelastanut meidätkin, auttaa varmasti häntäkin. On melkein mahdotonta, että hän joutuu perikatoon tällaisessa saaristossa, josta suurin osa on asuttua. Alkuasukkaat kohtelevat naisia aina hyvin."

"Kunpa vain voisin uskoa samaa", vastasi Filip.

"Ajateltuanne tarkemmin asiaa on teidän melkein pakko tunnustaa, että oli oikeastaan suotavaakin hänen erottamisensa, ei kyllä teistä, vaan noista julkeista tovereistamme, joiden yhdistettyä voimaa emme olisi voineet vastustaa. Luuletteko, että nuo miehet, jos meidän on pakko oleskella tällä saarella kauankin, olisivat antaneet teidän pitää vaimonne yksinänne? Ei, he eivät olisi välittäneet mistään ja Amine on mielestäni pelastunut ihmeellisellä tavalla häpeästä ja huonosta kohtelusta, niin, melkeinpä kuolemasta."

"Sellaista he eivät nyt sentään ikinä olisi uskaltaneet tehdä! Mutta nyt, Krantz, pitää meidän rakentaa lautta ja seurata häntä, sillä emme saa jäädä tänne toimettomiksi. Aion hakea hänet käsiini, vaikka minun pitäisi penkoa koko maailma."

"Tapahtukoon sitten niinkuin haluatte, Filip, ja minä haluan jakaa kohtalonne kanssanne", vastasi Krantz iloiten siitä, että oli olemassa ainakin jotakin, joka voi kiinnittää ystävän mieltä. "Mutta palatkaamme nyt lautalle hakemaan joitakin virvokkeita, joiden tarpeessa me molemmat niin suuresti olemme. Neuvotelkaamme vasta sitten, mikä suunnitelmistamme on paras."

Syötyään pystyttivät he pienen teltan rannalle, ja kun ilta tuli, paneutuivat he väsyneinä levolle miesten vahtiessa rahojaan, etteivät toverit niitä varastaisi. Filip nukkui raskaasti uneksien Aminesta. Hän oli näkevinään, miten Schriften-roisto jälleen kiipesi lautalle ja istuutui Aminen viereen. Kuunneltuaan hetkisen hänen pirullista nauruaan hyppäsi Amine mereen päästäkseen eroon luotsista ja hetkisen kuluttua oli Filip näkevinään hänen kävelevän vahingoittumattomana rannalla, sillä vesi, joka ei tavallisesti säästä ketään, oli säästänyt hänet. Filip koetti päästä hänen luokseen, mutta joku tuntematon voima teki hänen yrityksensä tyhjiksi. Amine viittasi kädellään ja sanoi: "Näemme toisemme vielä, Filip. Niin, vielä kerran saamme puhutella toisiamme tässä maailmassa."

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Krantz noustuaan herätti Filipin. He söivät muutamia kookospähkinöitä aamiaisekseen. Filip ei puhunut sanaakaan, vaan muisteli untaan, joka oli lohduttanut häntä hieman. "Tapaamme siis vielä", ajatteli hän. "Niin, ainakin kerran vielä saamme nähdä toisemme. Kiitän sinua, Jumala!"

Miehet tulivat rahanhimossaan vähitellen hyvin riitaisiksi ja kun he viikon kuluttua oppivat valmistamaan pähkinöistä juovuttavaa juomaa, muuttui elämä melkein sietämättömäksi. He pelasivat rahoistaan, joivat ja tappelivat ja käyttäytyivät kuin mielettömät. Filip ja Krantz rakensivat nyt kaikessa hiljaisuudessa lautan varustaen sen kookospähkinöillä, ja olivat valmiit lähtemään saarelta heti kun sellainen tappelu alkaisi miesten kesken, että se loppuisi onnettomasti. Vihdoin heidän odotuksensa toteutuikin, sillä miehet olivat kerran niin päissään, että raivostuttuaan tappoivat toisensa viimeiseen mieheen. Filip ja Krantz katselivat lautaltaan taistelua ja nousivat maihin haudaten kuolleet. Kaivettuaan kuopan muutaman palmun juurelle piilottivat he rahat siihen merkiten paikan. He erottivat kuitenkin aarteesta viisisataa kultarahaa vieden ne lautalle ja ommellen ne vaatteihinsa jonkun mahdollisen tulevan tarpeen varalta.

Seuraavana aamuna nostivat he purjeen poistuen saarelta. Onko meidän pakko ilmoittaa, mihin suuntaan he purjehtivat? Tietysti sinnepäin, missä he viimeisen kerran olivat nähneet lautan ja Aminen.

XXVI.

Lautta näytti täyttävän tarkoituksensa ja vaikka se ei kyntänytkään laineita nopeasti, totteli se kuitenkin peräsintä, niin että sitä voitiin hoitaa. Filip ja Krantz painoivat tarkkaan mieleensä kaikki huomattavimmat merkit löytääkseen saaren tarpeen vaatiessa. Virran avulla kulkivat he hyvää vauhtia etelään päin tarkastaakseen sillä suunnalla olevan suuren saaren. Heidän matkansa tarkoitus oli, paitsi Aminen etsimistä, suunnan tutkiminenkin, missä päin Ternate sijaitsi, sillä he tiesivät tuon saaren kuninkaan käyvän sotaa portugalilaisia vastaan. Portugalilaiset olivat perustaneet siirtolan ja rakentaneet linnoituksen Tidoriin, joka ei ollut kaukana tuosta edellämainitusta saaresta. Sieltä toivoivat he pääsevänsä Bantamiin jossakin kiinalaisessa aluksessa.

iltapäivällä lähestyivät he tuota suurta saarta saapuen pian rantaan. Filip katseli kaikille suunnille toivoen näkevänsä joitakin merkkejä Aminen lautasta, mutta ei huomannut ainoatakaan sellaista eikä asukkaitakaan.

He purjehtivat muutamaan pieneen tyyneen lahteen, ettei virta yöllä kuljettaisi heitä pois maan näkyvistä, ja jäivät sinne aamuun asti, jolloin he taasen nostivat purjeen jatkaen matkaansa. Krantz ohjasi lauttaa pitkällä salolla, jota he käyttivät peräsimenä, kun hän huomasi Filipin, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut sanaakaan, ottavan kalleutensa poveltaan ja tarkkaavaisesti katselevan sitä.

"Onko siinä Aminen kuva, Filip?" kysyi hän.

"Ah, ei, tässä on vain kohtaloni", vastasi Filip ajattelematta mitä hän sanoi.

"Kohtalonneko? Mitä tarkoitatte?"

"Sanoinko kohtaloni? Tiesin tuskin, mitä puhuin", sanoi Filip kätkien jälleen kalleuden poveensa.

"Uskon mieluummin, että sanoitte enemmän kuin aioittekaan", vastasi Krantz. "Olen usein huomannut teidän pitävän tuota esinettä kädessänne enkä ole unohtanut sitäkään, miten innokkaasti Schriften koetti saada sen haltuunsa huolimatta seurauksista. Siihen liittyy varmaankin jotakin hyvin salaperäistä? Jos olen oikeassa, pitäisi teidän tuntea minut jo niin hyvin, että voisitte uskoa minulle salaisuuden."

"Tiedän, Krantz, että olette vilpitön ja korvaamaton ystävä, sillä olemme jakaneet niin monta vaaraa keskenämme, että jo senkin perusteella olemme kuin veljiä. Luullakseni voisin luottaa teihin, mutta minusta tuntuu, etten saa luottaa keneenkään. Tähän kalleuteen liittyy todellakin eräs salaisuus, jota eivät tähän asti tiedä muut kuin vaimoni ja pari pyhää miestä."

"Jos kerran olette uskonut sen pyhyydelle, voitte uskoa sen ystävyydellekin, sillä ei ole olemassakaan mitään sen pyhempää."

"Mutta minä aavistan, että salaisuuteni tunteminen tuo onnettomuutta teille. Miksi minulla on sellaiset aavistukset, en tiedä, mutta minulla on ne kumminkin, Krantz, eikä minulla ole varaa menettää teitä, ystäväni."

"Kuulostaa aivan siltä kuin ette haluaisikaan käyttää hyväksenne ystävyyttäni", vastasi Krantz. "Olen jo ennenkin pannut henkeni alttiiksi teidän kanssanne enkä ole mies enkä mikään, jos koetan karttaa ystävyyden tuomia velvollisuuksia. Voidaanko milloinkaan olettaa mahdottomampaa kuin että minulle uskottu salaisuus toisi onnettomuutta mukanaan? En ole ollenkaan utelias, mutta olemme jo niin kauan olleet tekemisissä toistemme kanssa ja olemme nyt aivan erillään muusta maailmasta, että minusta tuntuu kuin voisitte keventää mieltänne uskomalla luotettavalle ystävällänne nuo huolenne, jotka niin kauan ovat painaneet mieltänne. Ystävän neuvoja ei pidä halveksia, Filip. Jos siis pidätte ystävyyttäni jossakin arvossa, niin antakaa minun ottaa osaa suruunne."

Kun otamme huomioon olosuhteet, joissa he nyt elivät, ja Filipin toivottomuuden, emme saa ihmetelläkään, että Filip halusi uskoa Krantzille salaisuutensa. Hän aloitti kertomuksensa minkäänlaisitta ehdoitta, sillä hän käsitti, että jollei Krantz haluaisi kunnioittaa salaisuutta sen itsensä vuoksi tahi ystävyydestä häneen, ei hän sitoutuisi antamaan minkäänlaista lupaustakaan, ja kun lautta päivän kuluessa sivuutti saaren lahtia ja niemekkeitä, jutteli hän Krantzille tarinan, jonka lukija jo tuntee. "Nyt tiedätte kaikki", sanoi Filip lopetettuaan huokaisten syvään. "Mitä ajattelette siitä? Uskotteko kummallisen kertomukseni, vai luuletteko sitä sairaalloisten aivojen synnyttämäksi mielikuvitelmaksi?"

"En, Filip, sillä osan siitä voin jo minäkin vannoa todeksi. Muistakaa, kuinka usein olen nähnyt tuon kummituslaivan -- ja jos nyt isänne rangaistuksekseen saa kierrellä meriä, niin miksi ei teitä olisi voitu valita hänen rangaistuksensa peruuttajaksi? Uskon empimättä jokaisen kertomanne sanan ja kun nyt olette antanut minulle luottamuksenne, voin ymmärtää paljon sellaista, joka käytöksessänne ennen on tuntunut minusta aivan käsittämättömältä. Useimmat ihmiset surkuttelisivat teitä, mutta minä kadehdin osaanne."

"Kadehditteko minua?" huudahti Filip.

"Kadehdin ja ottaisin mielelläni tehtävänne toimittaakseni, jos se vain olisi mahdollista. Ettekö tunne itseänne ylpeäksi, kun teidät on valittu niin kunniakkaaseen yritykseen? Sen sijaan että me muut saamme purjehtia maailman ympäri ja nähdä kaikenlaisia vaivoja kootaksemme varoja, jotka me sitten ehkä menetämme yhdessä päivässä ja joita emme missään tapauksessa voi ottaa mukaamme, olette te valittu niin suureen ja kunniakkaaseen tehtävään -- sanoisin mielelläni oikeaan enkelin toimeen -- että saatte pelastaa isänne sielun, joka kärsii kovasti inhimillisten heikkouksiensa vuoksi, mutta jota ei sentään ole tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Teillä on todellakin edessänne sellainen päämäärä, joka on merimiehen elämän ja vaivojen arvoinen. Vaikka kuolemanne sen päättäisikin, niin mitä sen on väliä? Meidänhän pitää kaikkien kuolla, mutta kuinka harvat, niin, tuskinpa kukaan muu kuin te, ovat saaneet tilaisuuden pelastaa sen sielun, jota pelastaja saa kiittää olemassaolostaan? Niin, Filip, minä kadehdin teitä."

"Ajattelette ja puhutte kuin Amine. Hänenkin mielensä on hehkuva ja seikkailunhaluinen eikä hän toivo mitään niin hartaasti kuin saada seurustella henkien kanssa."

"Hän on aivan oikeassa", vastasi Krantz. "Minunkin elämässäni on sattunut tapahtumia, jotka ovat vakuuttaneet minulle sen ei ainoastaan olevan mahdollista, vaan myöskin luvallista. Kertomuksenne on vain vahvistanut entistä uskoani."

"Todellako, Krantz?"

"Kyllä, mutta siitä myöhemmin. Yö alkaa jo pimetä ja meidän pitää jälleen viedä pieni aluksemme varmaan turvapaikkaan. Tuolla onkin luullakseni siihen tarkoitukseen sopiva lahti."

Aamuyöstä alkoi tuulla kovasti rantaan päin ja laineet muuttuivat niin korkeiksi, että pieni lautta alkoi olla vaarassa. Matkan jatkaminen oli niin ollen mahdotonta eivätkä he voineet muuta kuin vetää lauttansa korkeammalle, etteivät aallot voineet hakata sitä rikki rantaa vasten. Filip ajatteli Aminea ja huudahti äkkiä katsellessaan vaahtopäisiä laineita: "Meri, jos olet hukuttanut Amineni, niin luovuta hänen ruumiinsa minulle! Mutta mitä tuolla on?" jatkoi hän viitaten taivaanrannalla olevaan pilkkuun.

"Sieltä siintää jonkun pienen aluksen purje", vastasi Krantz. "Minusta näyttää, että alus aikoo hakea suojaa tästä samasta lahdesta kuin mekin."

"Olette oikeassa, se on kuin onkin jonkun pienen aluksen purje. Katsokaa, miten mainingit sitä keinuttavat! Mutta venehän on aivan täynnä väkeä."

Alus lähestyi hyvin nopeasti rantaa. Purje laskettiin alas ja se ohjattiin tyrskyjen halki maihin.

"Vastustus ei hyödytä ollenkaan, jos he ovat vihollisiamme", huomautti Filip. "Saamme pian tietää kohtalomme."

Kanootin miehistö ei ollut huomaavinaankaan heitä, ennenkuin alus oli vedetty maalle varmaan turvaan. Kun se oli tehty, lähestyi kolme miestä Filipiä ja hänen toveriaan keihäilleen nähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa. Muudan miehistä puhutteli heitä portugalin kielellä kysyen, keitä he ovat.

"Olemme hollantilaisia", vastasi Filip.

"Kuulutteko tuon äsken haaksirikkoutuneen laivan miehistöön?"

"Kyllä."

"Teillä ei ole mitään pelättävää. Olette portugalilaisten vihollisia, kuten mekin. Olemme kotoisin Ternaten saarelta ja kuninkaamme käy sotaa noita portugalilaisia vastaan. Mutta missä toverinne ovat?"

"He ovat kaikki kuolleet", vastasi Filip. "Sanokaa minulle, oletteko tavanneet erään naisen, joka oli yksinään lauttamme toisella puoliskolla, tai oletteko kuulleet hänestä mitään?"

"Kuulimme muutaman naisen pelastuneen eteläiselle rannikolle ja tiedämme Tidorin asukkaiden vieneen hänet portugalilaiseen siirtolaan, koska he olivat luulleet häntä portugalilaiseksi."

"Jumalalle kiitos, hän on pelastunut!" huudahti Filip. "Sanoitteko Tidoriin?"

"Kyllä, mutta olemme sodassa portugalilaisten kanssa, emmekä voi viedä teitä sinne."

"Kyllä me sittenkin tapaamme vielä toisemme!"

"Palaamme nyt Ternateen ja otamme teidät mielellämme mukaamme. Kuninkaamme on ihastunut kaikkiin hollantilaisiin, ja erittäinkin nyt, kun olette noiden portugalilaisten roistojen vihollisia. Unhotin ilmoittaa, että meillä on muudan toverinne jo mukanamme. Hän oli melkein kuollut onkiessamme hänet merestä, mutta hän on jo tointunut."

"Kukahan hän mahtaneekaan olla?" huudahti Krantz. "Hän kuuluu varmasti jonkun toisen laivan miehistöön?"

"Ei", sanoi Filip väristen. "Luulen häntä Schrifteniksi."

"En usko sitä, ennenkuin näen hänet", väitti Krantz.

"Katsokaa nyt sitten", vastasi Filip viitaten Schrifteniin, joka lähestyi heitä.

"Olen iloinen tapaamisestamme, herra Vanderdecken; toivoakseni voitte hyvin, herra Krantz. Olipa onni, että me kaikki pelastuimme, hi, hi!"

"Meri kuuli siis todellakin rukoukseni ja luovutti kuolleensa", ajatteli Filip.

"Mitä ajattelette hänestä?" kysyi Filip Krantzilta Schriftenin poistuttua.

"Hänen kohtalonsa on varmasti liittynyt kohtaloonne ja hänellä on jokin varma tehtävä, kuten teilläkin. Hänellä on osansa tässä kummallisessa salaisuudessa, eikä hän poistu näyttämöltä, ennenkuin hän on näytellyt osansa loppuun. Mutta älkää ajatelko enää häntä, vaan muistakaa, että Amine on pelastunut."

XXVII.

Kun Amine jälleen palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä pienessä majassa palmunlehtivuoteella. Ruma musta lapsi istui hänen vieressään karkoittaen kärpäsiä. Missä hän oli?

Laineet olivat heitelleet lauttaa pari päivää, minkä ajan kuluessa Amine oli vuoroin houraillut ja vuoroin ollut aivan tajutonna. Tuulen ja virran kuljettamana oli lautta vihdoin ajautunut Uuden Guinean itärannikolle. Muutamat alkuasukkaat olivat löytäneet hänet sattumalta tultuaan rannikolle tekemään kauppoja Tidorin asukkaiden kanssa. Ensi työkseen anastivat he hänen vaatteensa, mutta ennenkuin he ennättivät riisua hänet yhtä alastomaksi kuin he itsekin olivat, kiinnitti muudan timanttisormus, jonka hän oli saanut Filipiltä, villien huomion puoleensa. He koettivat anastaa sen Aminelta, mutta muudan vanha nähtävästi hyvin vaikutusvaltainen akka tuli väliin muistuttaen miehiä, että kaikkien portugalilaisten pelastamisesta oli luvattu suuri palkinto. Miehet jättivät silloin Aminen rauhaan ja vaimo vei hänet omaan majaansa hoitaen häntä hyvin huolellisesti.

Eräänä aamuna tuli Amine iloisen näköisenä majasta istuutuen tavalliselle paikalleen palmujen varjoon. "Rakkahin äiti, kiitän sinua!" huudahti hän. "Olet näyttäytynyt minulle ja palauttanut mieleeni kaikki nuo taiat, jotka olin unhottanut. Jos vain voisin keskustella näiden ihmisten kanssa, saisin nyt selville, missä Filipini on."

Parin kuukauden kuluttua tuli viesti, että pelastettu nainen oli vietävä siirtolaan, missä hänen hoitajilleen maksettaisiin palkka. Sanantuojat viittasivat Aminelle, joka oli saanut takaisin entisen kauneutensa, että hän seuraisi heitä. Koska jokainen muutos oli hänelle tervetulleempi kuin jääminen nykyiseen olinpaikkaansa, seurasi hän heitä veneeseen sijoittuen miesten neuvomaan turvalliseen paikkaan.

He saapuivat seuraavana aamuna määräpaikkaansa ja Amine vietiin portugalilaiseen siirtolaan, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Hän ilmoitti tulkin avulla, kuka hän oli, ja päällikkö, muudan pieni ja laiha portugalilainen, lupasi viedä hänet jonkun ajan kuluttua Goaan, josta hän sitten helposti voi matkustaa muualle. Hänelle annettiin asunnoksi kaunis huone ja palvelijattareksi musta neekerityttö.

Päällikkö rakastui heti Amineen silmittömästi ja Amine olisi nauranut hänelle vasten silmiä, ellei hän olisi pelännyt miestä. Hänen halunsa päästä pois saadakseen tietää jotakin Filipin kohtalosta lisääntyi päivä päivältä ja kun odotusaika oli loppuun kulunut, tähysteli hän alituisesti taivaanrannalle nähdäkseen odotetun laivan. Se ilmestyi vihdoinkin näkyviin, ja kun Amine katsoi sitä tarkkaavaisesti, vaipui päällikkö polvilleen tunnustaen hänelle rakkautensa ja rukoillen, ettei hän matkustaisikaan, vaan tulisi hänen vaimokseen.

Amine vastasi varovaisesti, sillä hän tiesi olevansa hänen vallassaan. Hän sanoi ensin haluavansa saada varman tiedon miehensä kuolemasta ja matkustavansa senvuoksi Goaan. Jos hänen epäluulonsa osoittautuisivat oikeiksi, lupasi hän kirjoittaa sieltä päällikölle.

Kuten myöhemmin tulemme näkemään, aiheutti tämä vastaus suuria kärsimyksiä Filipille. Ollen aivan varma siitä, että hän jollakin tavalla saa tiedon Filipin kuolemasta, tyytyi päällikkö tähän vastaukseen ilmoittaen saapuvansa itsekin Goaan saatuaan päteviä tietoja. Hän lopetti puheensa monilla ystävyyden ja rakkauden vakuutuksilla.

"Millainen houkka!" ajatteli Amine katsellen laivaa, joka nyt läheni ankkuripaikkaa.

Puolen tunnin kuluttua oli laiva satamassa ja matkustajat maissa. Amine huomasi heidän joukossaan muutaman papinkin, ja häntä värisytti jostakin tuntemattomasta syystä. Kun matkustajat tulivat lähemmäksi, näki hän seisovansa vastakkain isä Mathiaksen kanssa.

XXVIII.

Molemmat säpsähtivät ja perääntyivät hämmästyneinä tästä odottamattomasta kohtauksesta. Amine ojensi ensimmäiseksi kätensä sillä tuttujen kasvojen näkemisen aiheuttama ilo pakotti hänet melkein unhottamaan tavan, jolla he olivat eronneet.

Isä Mathias puristi hyvin kylmästi hänen kättään ja sanoi laskien kätensä hänen päälaelleen: "Jumala siunatkoon teitä ja antakoon teille anteeksi, kuten minäkin jo aikoja sitten olen tehnyt." Amine muisti nyt äkkiä kaikki entiset tapahtumat ja punastui.

Oliko isä Mathias antanut hänelle anteeksi? No sen kai hän kyllä myöhemmin huomaa, mutta se oli kutenkin varmaa, että hän kohteli Aminea kuin vanhaa ystävää ainakin. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan haaksirikosta myöntäen, ettei siinä ollut mitään sopimatonta, että hän matkustaa laivassa Goaan.

Laiva jatkoi matkaansa pari päivää myöhemmin ja Amine sanoi hyvästi siirtolalle ja sen rakastuneelle päällikölle. He purjehtivat seikkailuitta saaristosta ja jatkoivat matkaansa suoraan Bengalin lahden poikki kauniin ilman vähääkään muuttumatta.

Poistuttuaan Terneusesta oli isä Mathias matkustanut Lissaboniin, mutta kyllästyttyään toimettomuuteen oli hän uudestaan tarjoutunut lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Saavuttuaan Formosaan oli hän vähän ajan kuluttua saanut käskyn piispalta matkustaa Goaan tärkeässä asiassa. Tämä oli syynä siihen, että hän nyt tapasi Aminen Tidorissa.