Part 17

"Ei, vaan antaa sinulle enemmän rohkeutta. Anna kohtalomme muodostua niin raskaaksi ja kovaksi kuin suinkin."

"Voit olla varma, Amine, ettei meidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."

"Ehkä ei. Mutta olisi hyvä, jos voisit tulla kannelle, Filip. Miehistö on peloissaan ja huomaa pian poissaolosi."

"Olet oikeassa", vastasi Filip. Hän nousi, syleili vaimoaan ja poistui kajuutasta.

"Se oli siis kuitenkin totta", ajatteli Amine. "Meidän pitää nyt valmistautua onnettomuuteen ja kuolemaan, sillä meitä on varoitettu. Toivoisin saavani tietää vähän enemmän. Ah, äiti, kuule rukoukseni, ja ilmoita minulle unessa nuo unhottamani salaperäiset temput! Silloin tietäisin enemmän. Mutta minähän olen luvannut Filipille, että ellei meitä eroteta -- ah, tuo ajatus on kuolemaakin katkerampi ja minulla on niin surullisia aavistuksia... rohkeuteni horjuu ajatellessanikin sitä."

Tultuaan kannelle huomasi Filip miesten olevan hyvin peloissaan. Krantzkin oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut unhottanut kummituslaivaa, joka oli näyttäytynyt Magalhaesinkin salmessa houkutellen laivat perikatoon.

"Emme pääse enää milloinkaan satamaan", sanoi hän Filipille.

"Puhukaa hiljempää, sillä miehet voivat kuulla."

"Mitä sen on väliä, sillä he ajattelevat samoin."

"Mutta he ovat väärässä", vastasi Filip kääntyen matruusien puoleen.

"Kuulkaahan, pojat, on hyvin luultavaa, että meille tapahtuu joku onnettomuus, koska tuo laiva näyttäytyi meille. Olen nähnyt sen monta kertaa ennenkin ja jonkun ajan kuluttua on aina sattunut jonkunlainen vahinko. Olen kuitenkin hengissä ja terveenä, mikä todistaa, että voimme pelastua nytkin, kuten minä usein ennenkin. Meidän pitää tehdä parhaamme ja luottaa Jumalaan. Myrsky lakkaa vähitellen ja muutamien tuntien kuluttua on meillä jälleen kaunis ilma. Krantz, antakaa jokaiselle miehelle ryyppy, sillä he ovat työskennelleet kovasti ja ovat väsyneitä."

Jo ajatuskin, että heille annetaan viinaa, näytti rohkaisevan miehiä. He kiiruhtivat tottelemaan käskyä ja määrä, jonka kukin sai, riitti rohkaisemaan pelkurimmankin. Seuraavana aamuna oli ilma kaunis ja Utrecht jatkoi taasen seikkailuitta matkaansa.

Monta päivää kestävät vienot ja suotuisat tuulet haihduttivat vihdoin pelon, jonka tuo yliluonnollinen näky oli aiheuttanut. Laiva oli jo purjehtinut Malakan salmen kautta Polyneesian saaristoon. Filip oli saanut käskyn poiketa Botonin pienelle saarelle hakemaan tuoreita ruokavaroja ja saamaan uusia määräyksiä. Hollantilaiset omistivat siihen aikaan tuon saaren. Oltuaan siellä pari päivää jatkoivat he matkaansa aikoen purjehtia Celebeksen ja Galagon välisestä salmesta. Ilma pysyi vieläkin kauniina ja tuuli suotuisana, mutta he purjehtivat kuitenkin hyvin varovaisesti karien ja merivirtojen vuoksi tähystäen tarkasti merirosvolaivoja, jotka olivat satoja vuosia mellastaneet noilla vesillä. Ne eivät sentään häirinneet heitä ja muutamien päivien kuluttua saapuivat he vihdoinkin Uuden Guinean pohjoispuolella olevaan saaristoon.

He ankkuroivat, purjeet pantiin kiinni yöksi, sataa vihmoi ja yö oli sumuinen.

Oli puoliyö, kun Filip nukkuessaan vuoteessaan heräsi kovaan tärähdykseen. Hän pukeutui nopeasti rientäen kannelle. Hän tapasi Krantzin, joka oli herännyt samasta syystä ja kiiruhtanut ylös alusvaatteisillaan. Hetkisen kuluttua seurasi toinen tärähdys ja laiva kallistui kovasti. Filip ymmärsi silloin sen joutuneen karille.

He eivät voineet tehdä mitään ennen aamun koittoa ja senvuoksi odottivatkin he kärsimättömästi päivän valkenemista. Auringon noustessa haihtui sumukin, ja he huomasivat laivan ajautuneen hiekkamatalikolle, jonka korkein kohta pisti vähän vedenpinnan yläpuolelle ja jota virta huuhtoi kovasti kaikilta suunnilta. Noin kolmen penikulman päässä oli ryhmä pieniä saaria, joilla kasvoi kookospalmuja, mutta ei merkkiäkään siitä, että ne olisivat olleet asuttuja, näkynyt.

Filip kutsui miehistön, jonka rohkeus näytti olevan kokonaan mennyttä, luokseen puhuakseen sille järkeä.

"Miksi olette niin alakuloisia, pojat", kysyi hän.

"Olemme tuomitut perikatoon, kapteeni. Tiesimme niin tulevan käymään."

"Sanoin teille, että laiva mahdollisesti tuhoutuu, mutta kuka on sanonut, että miehistöä odottaa sama kohtalo? Emme tiedä varmasti sitäkään, tuhoutuuko laiva, vaikka myönnänkin, että sen tila näyttää kyllä hyvin toivottomalta. Meitä ei oikeastaan uhkaa minkäänlainen vaara. Ilma on kaunis ja meillä on tarpeeksi aikaa. Voimme rakentaa lautan ja laskea veneet vesille. Tässä saaristossa ei tuule milloinkaan kovasti ja maakinhan on melko lähellä. Katsotaan ensin, voimmeko pelastaa aluksen, mutta ellemme, pitää meidän ruveta pitämään huolta itsestämme."

Miehistö tyyntyi Filipin puheesta ruveten mielellään työskentelemään. Tehtiin kaikki, mitä vain voitiin laivan pelastamiseksi, mutta voimakas virta painoi alusta niin kovasti, ettei ankkuri pitänyt ollenkaan, ja kun myöhemmin aamulla vesi pumpuissa alkoi muuttua hyvin hiekkaiseksi, ymmärsivät he jonkun lankun irtautuneen laivan pohjasta ja työn niin ollen olevan turhaa. Filipin kehoituksesta rupesivat miehet nyt rakentamaan lauttaa, jolle kaikki ne mahtuisivat, jotka eivät sopisi veneihin.

Muistaen entiset onnettomuudet rakennutti Filip lautan hyvin huolellisesti. Koska vesi ja elintarpeet olivat melkein lopussa, ei lautalle voitaisi ottaa paljonkaan niitä ja senvuoksi tehtiinkin se kaksiosaiseksi, niin että se helposti voitiin jakaa kahtia. Veneille tulisi siis paljon pienempi paino hinattavaksi, koska ne voisivat vapautua toisesta puolikkaasta, jos se olisi välttämätöntä.

He saivatkin sen ajoissa valmiiksi varustaen sen vedellä, ruokatarpeilla, pyssyillä ja ampumatarpeilla. Kun kaikki oli kunnossa, tulivat matruusit perään muistuttamaan Filipiä laivassa olevista suurista rahavaroista. He sanoivat haluavansa ottaa ne mukaansa, sillä olisihan mieletöntä jättää niitä alukseen. He esittivät vaatimuksensa niin jyrkästi, ettei Filip voinut muuta kuin suostua, ja sillä aikaa kuin hän koetti pitää huolta Aminen mukavuudesta, särkivät miehet rahatynnyreitä ja riitelivät kovasti koettaessaan ottaa mukaansa niin paljon kuin suinkin niiden sisällöstä. Saatuaan tarpeeksi laskeutuivat he joko lautalle tahi veneihin, jokainen määrätylle paikalleen, ja sitten kuin Aminekin oli turvassa, irroitettiin lautta ja veneet rupesivat hinaamaan sitä.

Heitä oli yhteensä kuusiyhdeksättä henkeä: kaksineljättä veneissä ja muut lautalla. Filip ja Krantz olivat sopineet, että toinen heistä sijoittuu johonkin veneeseen ja toinen lautalle, mutta silloin kun lautta irroitettiin laivasta, olivat he molemmat siellä. He olivat nimittäin tahtoneet neuvotella, mihin suuntaan heidän olisi parasta lähteä sittenkuin he olivat saaneet selville virran suunnan. Se näytti rupeavan kuljettamaan heitä Uutta Guineaa kohti, jonka asukkaita sanottiin pelkureiksi, mutta viekkaiksi. Voimatta vielä päättää, nousisivatko he maihin tuolle saarelle, suostuivat he lopulta odottamaan, mitä aika toisi mukanaan. Veneet hinasivat lauttaa länteen päin virran painaessa sitä melkoista vauhtia etelää kohti.

"Eiköhän sentään ole parasta, että menen johonkin veneeseen", huomautti Krantz. "Ajatelkaa, jos ne yöllä eroavat lautasta pelastuakseen itse."

"Kiinnitin siihen huomioni jo lähtiessäni", vastasi Filip, "enkä senvuoksi antanutkaan viedä niihin vettä enkä ruokatarpeita. Luullakseni pysyttelevät he mielelläänkin mukanamme."

"Aivan niin, olin unhottanut sen."

Yö kului rauhallisesti ja aamun koittaessa huomasivat he sivuuttaneensa nuo edellä mainitut pienet saaret, joten niille pääsystä ei ollut enää puhettakaan. Lännestä näkyi kumminkin kookospalmujen latvoja ja senvuoksi päätettiin hinata lauttaa sinnepäin. Aamiaisen jälkeen, kun miehet olivat jälleen ruvenneet soutamaan, huomattiin eräs miehitetty alus, joka muutamasta saaresta lähti ajamaan heitä takaa. Oli aivan varmaa, että siinä oli merirosvoja, mutta Filip ja Krantz luulivat helposti voivansa torjua heidän hyökkäyksensä. Veneissä ja lautalla oleville matruuseille jaettiin aseita, ja etteivät miehet väsyisi, käskettiin heidän lakata soutamasta ja odottaa vihollisen tuloa.

Heti kun merirosvot pääsivät ampumamatkalle, lakkasivat hekin soutamasta ja alkoivat paukutella pienellä tykillä. Raehaulit, jolla tykki aina uudestaan ladattiin, haavoittivat useita Filipin miehiä, vaikka hän oli käskenytkin heidän paneutua pitkäkseen veneiden pohjalle ja lautalle. Merirosvot tulivat lähemmäksi ja heidän tulensa muuttui yhä tuhoisammaksi. Utrechtin miehistön voimatta vastata siihen. Vihdoin huomattiin, ettei ollut muuta pelastuksen toivoa, kuin hyökätä merirosvojen kimppuun. Veneihin siirrettiin enemmän miehiä ja Krantz rupesi niiden päälliköksi. Hinausköydet irroitettiin ja veneet soutivat tiehensä. Mutta heti kun ne pääsivät vähän kauemmaksi, kääntyivät ne kuin yhdestä tuumin soutaen aivan toiselle suunnalle. Filip kuuli Krantzin äänen ja näki hänen heiluttavan miekkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Krantz mereen uiden takaisin lautalle. Veneissä olevat miehet olivat päättäneet soutaa tiehensä pelastaakseen anastamansa rahat.

"Luullakseni olemme nyt hukassa", sanoi Filip, "sillä lukumäärämme on niin pienentynyt, ettemme voi vastustaa pitkääkään aikaa, vai mitä luulette, Schriften?"

"Joudumme kyllä perikatoon, mutta emme noiden merirosvojen vuoksi, hi, hi. Niiden taholta ei meitä uhkaa minkäänlainen vaara."

Hänen huomautuksensa oli oikea, sillä merirosvot luulivat nähtävästi miesten ottaneen mukaansa veneihin kaikki arvokkaammat tavarat ja lähtivät senvuoksi heti ajamaan niitä takaa. Seurasi hurja kilpasoutu ja yön tullessa katosivat ensin veneet ja sitten merirosvot eteläiseen suuntaan välimatkan pysyessä aivan samana kuin ajon alussakin.

Lautta oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Filip ja Krantz etsivät käsiinsä laivasta mukaansa ottamansa työvälineet ja irroittivat muutamia piiruja pystyttääkseen seuraavana aamuna maston.

Aamun koitteessa huomattiin ensimmäiseksi veneet, jotka koettivat päästä takaisin lautan läheisyyteen. Merirosvot olivat niistä vähän matkan päässä, ja lautalta voitiin huomata selvästi, että veneissä olevat miehet olivat hyvin väsyneitä soudettuaan koko yön. Merirosvot tavoittivatkin vihdoin veneet ja tappoivat matruusit melkein viimeiseen mieheen ryöstäen heidän rahansa. Tämä tapahtui noin penikulman päässä lautasta, ja Filip luuli nyt merirosvojen hyökkäävän heidän kimppuunsa. Mutta ne näyttivät tyytyvänkin anastamaansa saaliiseen ja lähtivät soutamaan itään päin noita pieniä saaria kohti, joiden välistä ne olivat ilmestyneet näkyviinkin. Siten saivat nuo, jotka olivat hylänneet toverinsa, ansaitun rangaistuksensa, hylättyjen pelastuessa uhkaavasta vaarasta.

Lautalla oli nyt kaikkiaan viisiviidettä henkeä. Koska vesi oli hyvin vähissä, päätettiin jakaa se siten, että se riittäisi kahdeksitoista päiväksi, minkä ajan kuluessa he viimeistään toivoivat pääsevänsä maihin. Mutta vaikka he saivatkin maston pystyyn ja purjehtivat suotuisalla tuulella melkoista vauhtia, tyyntyi tuuli tavallisesti öiksi kokonaan ja merivirrat kuljettivat lauttaa minne sattui, semminkin kun heillä ei ollut minkäänlaista ankkuria. Kuumuus ja jano vaivasivat heitä myös hirveästi ja tilanne muuttui yhä toivottomammaksi. Amine ja Filip oleskelivat aina lautan toisella puoliskolla, mutta eräänä yönä hän heräsi toiselta puoliskolta kuuluvaan hirmuiseen meteliin. Krantzkin tuntui olevan sillä ja huusi apua. Filip tarttui miekkaansa ja riensi sinne. Matruusit olivat jo saaneet Krantzin kumoon ja köyttivät häntä parhaillaan. Filip tunkeutui hänen luokseen, mutta hänet vangittiin ja miekka riistettiin hänen kädestään.

"Katkaiskaa kiinnitysköydet!" huusivat miehet, jotka olivat tarttuneet häneen, ja muutamien sekuntien kuluttua näki hän suureksi surukseen lautan toisen puoliskon, jolla Amine oli, eroavan toisesta, jolla hän itse seisoi.

"Jumalan nimessä, pelastakaa vaimoni!" huusi Filip koettaen turhaan riistäytyä irti. Aminekin oli rientänyt lautan laidalle ojentaen käsivartensa miestään kohti, mutta turhaan, sillä lautat olivat jo muutamien satojen jalkojen päässä toisistaan. Filip ponnisti vielä viimeisen kerran voimansa äärimmilleen kaatuen sitten tunnotonna lautalle voimatta liikuttaa jäsentäkään.

XXIII.

Hän avasi vasta aamun sarastaessa silmänsä ja näki Krantzin polvillaan vieressään. Hänen ajatuksensa olivat alussa niin sekavat, ettei hän muistanut, millainen hirveä onnettomuus häntä olikaan kohdannut, vaan tunsi ainoastaan jotakin sellaista tapahtuneen. Vihdoin hän sentään muisti yksityiskohdatkin ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Älkää olko niin toivoton", sanoi Krantz. "Pääsemme ehkä maihin tänään ja lähdemme hakemaan häntä niin pian kuin suinkin."

"Tällaisiako julmia kärsimyksiä tuo Schriften roisto siis ennustikin hänelle?" ajatteli Filip. "Niin, julmaa on todellakin laihtua aivan luurangoksi polttavan auringon paahteessa omistamatta tippaakaan vettä, jolla voisi kostuttaa kuivunutta kieltään. On hirveätä ajatellakin, että Amine nyt ajelehtii siellä yksinään tuulten ja laineiden vallassa erotettuna miehestään, jonka sylissä hän olisi voinut niin tyynesti kuolla. Olitte oikeassa, luotsi, sanoessanne, ettei hellälle ja rakastavaiselle vaimolle voida keksiäkään julmempaa kuolemaa. Ah, miten päätäni pyörryttää! Onko Filip Vanderdeckenillä enää mitään, jonka vuoksi hänen kannattaa elää?"

Krantz koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin hän vain osasi, mutta turhaan. Hän rupesi silloin puhumaan kostosta ja Filip kohotti heti päätään. Mietittyään muutamia minuutteja nousi hän.

"Niin", sanoi hän, "haluan kostaa noille raukoille ja pettureille. Kuinka moneen voimme luottaa?"

"Noin puoleen heistä, luullakseni. Heidätkin yllätettiin."

Muutamasta lankusta oli valmistettu peräsin ja lautta oli nyt lähempänä maata kuin milloinkaan ennen.

Krantz kertoi Filipille, että sotilaat ja roistomaisimmat matruusit olivat viime yönä tehneet kapinan ja irroittaneet lautan toisen puoliskon toisten pysyessä puolueettomina.

"Ja niin kai ne tulevat käyttäytymään nytkin", jatkoi Krantz. "Toivo, että pian päästään maihin, on heidän mielestään jollakin tavoin sovittanut toverien rikoksen."

"Ehkä", sanoi Filip naurahtaen katkerasti. "Tiedän kumminkin keinon, joka kyllä herättää heidät. Lähettäkää heidät tänne luokseni."

Hän selitti heille, että heidän toverinsa ovat kavaltajia, joihin ei kukaan voi luottaa. "Nuo miehet ovat valmiit vaikka mihin pelastaakseen henkensä ja rahansa", sanoi hän. "Ette ole varmoja hengestänne täällä lautalla ettekä maissakaan ollessanne heidän seurassaan, ette voi nukkuakaan pelosta, että he katkaisevat kaulanne, minkä vuoksi on parasta, että heti vapautatte itsenne heistä. Saatte sitten jakaa heidän rahansa keskenänne."

Voitonhimossaan tekee ihminen melkein vaikka mitä. Voidaanko senvuoksi ihmetellä, että nämä miehet, jotka eivät todellisuudessa olleet ollenkaan sen parempia kuin nuo toiset kavaltajatkaan, suostuivat hänen ehdotukseensa? Sovittiin, että ellei päästäisi maihin, heitettäisiin nuo toiset seuraavana yönä mereen.

Mutta toisen puolueen neuvottelu Filipin kanssa herätti epäluuloja toisessa puolueessa. Hekin neuvottelivat ja tulokseksi tuli, etteivät he hetkeksikään luopuneet aseistaan. He eivät olleet enää kuin parin penikulman päässä maasta, kun tuuli tyyntyi ja virta kuljetti heidät jälleen merelle. Filip oli hyvin suruissaan Aminen menetyksestä, mutta ilostui muistaessaan, että koston hetki oli pian koittava.

Yö oli suloinen, meri oli tyyni kuin kuvastin eikä tuulenhenkäystäkään tuntunut. Purje riippui höllänä mastosta ja taivas oli kirkkaassa tähdessä. Yö oli kuin luotu johtamaan ihmisten ajatukset iäisiin asioihin, mutta tälle hauraalle lautalle oli sattumalta joutunut viidettäkymmentä henkilöä, joiden mieli paloi taisteluinnosta, murhanhimosta ja saaliinhalusta. Molemmat puolueet olivat menevinään levolle, mutta pitivätkin salavihkaa silmällä toistensa liikkeitä luopumatta aseistaan. Filipin piti antaa sovittu merkki pudottamalla purje niin, että se kietoisi osan toisen puolueen miehistöstä laskoksiinsa. Hänen pyynnöstään hoiti Schriften peräsintä ja Krantz pysytteli hänen vieressään.

Jymähtäen putosi raaka purjeineen ja verilöyly alkoi. Jokainen mies hyppäsi heti seisoalleen tarttuen miekkaansa. Ainoastaan Filipin ja Krantzin äänet kuuluivat ja kostonhimossaan raivosi Filip niin, että hän tunsi olevansa tyytyväinen vasta sitten kuin kaikki ne, jotka olivat uhranneet Aminen, oli murhattu. Kuten hän oli otaksunutkin, hautasi purje paljon miehiä alleen ja helpotti siten paljon heidän työtään.

Toiset kaatuivat paikoilleen, toiset horjahtivat laidalta mereen ja hukkuivat ja loput pistettiin kuoliaaksi heidän potkiessaan purjeen alla. Murhaamista ei kestänyt kuin muutamia minuutteja. Schriften katseli tyynesti koko ajan sivulta nauraen pirullisesti.

Taistelun loputtua nojautui Filip mastoon hengähtääkseen. "Olen nyt kostanut puolestasi, Amine, sen verran kuin olen voinut", ajatteli hän, "mutta eihän noiden kurjien elämää voida verratakaan sinuun." Ja nyt, kun hänen kostonsa oli tyydytetty eikä hän voinut tehdä enempää, kätki hän kasvonsa käsiinsä itkien katkerasti, hänen auttajiensa kootessa kaatuneiden rahoja jakaakseen ne keskenään. Huomattuaan, ettei heidän puoleltaan ollut kaatunutkaan muuta kuin kolme, olivat he hyvin pahoillaan, sillä muussa tapauksessa olisi heidän voitto-osuutensa tullut paljon suuremmaksi.

Lukuunottamatta Filipiä, Krantzia ja Schrifteniä ei lautalla ollut enää kuin kolmetoista miestä. Aamun sarastaessa rupesi jälleen tuulemaan ja kaatuneitten vesiosuus jaettiin henkiin jääneiden kesken. Heidän oli kyllä nälkäkin, mutta vesikin virkisti heitä paljon.

Vaikka Filip ei Aminen katoamisen jälkeen ollut paljon puhunutkaan Schriftenin kanssa, huomasi hän kuitenkin, että luotsin entinen katkeruus oli palannut takaisin täydessä voimassaan. Hänen nauruansa ja ivaansa saatiin nyt kuunnella alituisesti, ja hänen silmänsä katsoi nyt Filipiin yhtä pahansuovasti kuin heidän ensimmäisen kerran tavatessaankin. Oli selvää, että Amine oli lyhyeksi aikaa onnistunut tukahduttamaan hänen vihansa Filipiä kohtaan, ja ilmeistä, että Schriftenin hyväntahtoisuus hänen miestään kohtaan oli hävinnyt samalla kuin hänkin. Filip ei ollut sitä huomaavinaankaan eikä hän välittänyt muustakaan, kun hänen rakas Aminensa kerran oli poissa.

Tuuli koveni nyt jälleen ja he luulivat pääsevänsä maihin jo parin tunnin kuluttua, mutta he erehtyivätkin. Masto katkesi tuulen voimasta ja purje putosi lautalle. Tämä herätti yleistä tyytymättömyyttä ja ennenkuin he ennättivät korjata vahingon, tyyntyi tuuli heidän ollessaan noin penikulman päässä rannasta. Väsyneenä surusta ja mielenliikutuksista nukahti Filip vihdoinkin Krantzin viereen uskoen lautan ohjaamisen Schriftenille. Hän nukkui sikeästi nähden unta Aminesta, jonka hän oli näkevinään levähtämässä jossakin kookospalmulehdossa. Hän oli itse valvovinaan hänen luonaan, ja Amine hymyili suloisesti unissaan sanoen: "Filip", kun hän äkkiä heräsi jostakin tavattomasta liikunnosta. Puoleksi nukuksissa oli hän tuntevinaan, että Schriften koetti varastaa häneltä kalleutta. Luotsi oli pujottanut jo ketjun hänen päänsä yli ja koetti nyt irroittaa sitä osaa siitä, joka oli hänen allaan. Filip ojensi kätensä tarttuakseen roiston käsivarteen ja huomasikin kummastuksekseen tavanneensakin Schriftenin itse teosta. Luotsi oli polvillaan hänen vieressään pitäen ketjua kalleuksineen kädessään. Taistelu oli lyhyt. Filip otti kalleutensa takaisin heittäen Schriftenin alleen. Hän pani aarteensa entiselle paikalleen ja suunniltaan vihasta nousi hän seisoalleen, tarttui Schrifteniin ja heitti hänet mereen.

"Ihminen tahi paholainen, mikä sitten lienetkään, pelasta itsesi nyt, jos vain voit!" huudahti hän vetäen syvään henkeään.

Taistelu oli herättänyt Krantzin ja muutamia muitakin, mutta liian myöhään, sillä Filip ennätti toteuttaa aikeensa, ennenkuin he ennättivät apuun.

Filip kertoi Krantzille lyhyesti tapahtuman, ja mitä miehiin tulee, eivät he siitä välittäneet. He olivat tyytyväisiä, ettei heidän rahoihinsa oltu koskettu, ja rupesivat jälleen rauhallisesti nukkumaan.

Nähtyään, ettei Schriften sukeltanut esille eikä koettanut nousta lautalle, tunsi Filip olevansa tyytyväinen.

XXIV.

Mikä kynä voisikaan kertoa hellän ja rakastavan Aminen tunteita, kun hän huomasi tulleensa erotetuksi miehestään. Ollen melkein mielipuolena kauhusta katsoa tuijotti hän toista lauttaa välimatkan yhä pitentyessä. Vihdoin piilotti yön pimeys sen hänen katseiltaan ja hän vaipui lautalle toivottomuudessaan.

Vihdoin tointui hän sen verran, että hän jaksoi huudahtaa: "Kuka siellä on?"

Ei kuulunut minkäänlaista vastausta.

"Kuka siellä on?" huusi hän vieläkin kerran kovemmin. "Ah, minähän olenkin yksikseni, sillä Filip on poissa. Äiti, äiti, auta onnetonta lastasi!" Toivottomuudessaan heittäytyi Amine niin lähelle lautan reunaa, että hänen avautunut tukkansa viilsi vettä.

"Missä olenkaan?" huudahti hän vihdoinkin maattuaan siten muutamia tunteja melkein tunnotonna. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi hänen silmänsä. Kun hän käänsi katseensa siniselle merelle, huomasi hän suuren hain, joka odottaessaan saalistaan oli asettunut vahtimaan lautan viereen. Silloin hän perääntyi laidalta ja nousi. Tarkasteltuaan hetkisen tyhjää lauttaa tointui hän heti täydellisesti ymmärtäen toivottoman tilansa. "Voi, Filip, Filip!" huudahti hän. "On siis totta, että olet poistunut ainiaaksi luotani! Luulin ensin nähneeni unta, mutta nyt muistankin kaikki." Hän vaipui jälleen lautalla olevalle vuoteelleen voimatta liikuttaa jäsentäkään pitkään aikaan.

Mutta vihdoin rupesi häntä niin janottamaan, että hänen oli pakko nousta juomaan. "Mutta kannattaako minun enää syödä ja juoda? Miksi koettaisinkaan pysyä hengissä?" Hän katseli ympärilleen taivaanrannalle. "En näe muuta kuin taivaan ja vettä. Tällaisellako kuolemalla minun siis pitääkin kuolla... tällaisenko julman lopun Schriften minulle ennustikin... tällaisenko kiduttavan kuoleman paahtavan auringon paisteessa sisälmyksieni kuivuessa kokoon? Tapahtukoon sitten niin! Emmehän voi kuolla muuta kuin kerran ja mitä onkaan minulle elämä ilman häntä? Mutta ehkä saan tavatakin hänet vielä?" jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Niin, kukapa sen voi tietää? Ole siis tervetullut, oi elämä, koetan pysytellä kiinni sinussa ainoastaan tuon toivon vuoksi, vaikka minulla ei olekaan juuri mitään syötävää. Katsotaanpa, onko se vielä tallessa."

Amine tutki vyönsä ja huomasi tikarin olevan vielä paikoillaan. "No, haluan elää, koska minulla on kuolemanikin hallussani, enkä aiokaan panna henkeäni vaaroille alttiiksi rakkaan mieheni vuoksi." Hän heittäytyi vuoteelleen toivoen voivansa unhottaa kaiken. Hän onnistuikin aikomuksessaan ollen toista päivää jonkunlaisessa horrostilassa.

Kun hän jälleen nousi, tunsi hän olevansa hyvin heikko ja katsellessaan ympärilleen, ei hän nähnyt vieläkään muuta kuin taivaan ja vettä.