Part 16

Tuo jäätävä kylmyys, joka vapisutti Aminen ruumista silloin kun Schriften puristi hänen kättään, oli niin voimakas, että hän vaivoin jaksoi horjua sohvalle, johon hän vaipui. Levättyään siinä hetkisen painaen kädellään sydäntään sanoi hän huohottaen Filipille, joka oli kumartunut hänen puoleensa: "Tuo mies on varmaankin yliluonnollinen. Olen sitä jo epäillyt ennenkin, mutta nyt olen varma siitä. No, sen parempi, jos voimme tehdä hänet ystäväksemme. Aion ainakin koettaa."

"Mutta luuletko, Amine, että sellaiset, jotka eivät kuulu tähän maailmaan, voivat olla ystävällisiä, kiitollisia ja vihaisia, kuten mekin? Uskotko, että heidät voidaan taivuttaa palvelemaan meitä?"

"Kyllä. Miksi ei heillä voisi olla parempiakin tunteita, koska he kerran voivat olla vihaisiakin? Miksi on olemassa sekä hyviä että pahoja henkiä? He ovat kyllä vapautuneet maallisesta ruumiistaan, mutta heidän sielunsa on varmasti sama. Tunteeton sielu ei olisi enää mikään sielu. Koska sielu toimii jo tässä maailmassa, täytyy sen toimia tulevassakin elämässä. Jos enkelit voivat olla sääliväisiä, täytyy niillä olla samanlaiset tunteetkin kuin meillä. Jos pahat henget voivat vihastua, ei heidän ja meidän välillämme voi olla suurtakaan eroa. Miksi eivät heidän tunteensakin voisi muuttua, kuten meidänkin? Tunteitta ei olisi olemassa mitään taivasta eikä helvettiä. Täällä maailmassa ovat sielumme yhdistyneet lyhyeksi aikaa lihalliseen ruumiiseemme, mutta luullakseni ei siitä vapautunutkaan sielu ole ollenkaan puhtaampi, kirkkaampi eikä täydellisempi kuin sekään. Kysyit, voidaanko ne pakottaa tottelemaan meitä. Kyllä, jos kuolevaisilla vain on hallussaan sellaisia keinoja. Pahatkin henget voidaan pakottaa tekemään sekä hyvää että pahaa. Hyviä ja täydellisiä henkiä ei lannisteta keinoilla, vaan sellaisia, joilla on pahat tarkoitukset. Vain sellaiset ovat kuolevaisten käskettävissä."

"Ajattelet siis vieläkin noita kiellettyjä asioita, Amine? Menetteletkö mielestäsi oikein?"

"Oikeinko? Kun meille kerran on annettu sellainen voima, niin eikö ole oikein käyttää sitä?"

"Kyllä hyvään, mutta ei pahaan."

"Mahtavat kuolevaiset, jotka eivät omista muuta kuin maallista valtaa ja tavaraa, ovat vastuunalaisia tuosta vallastaan. Samoin ovat nekin, jotka ovat saaneet yliluonnollisia voimia, vastuunalaisia siitä, mihin he noita voimiaan käyttävät. Ei suinkaan hän tuolla ylhäällä luo kukkaakaan senvuoksi, että ihmiset sen noukkisivat? Luuletko hänen tarkoittaneen antaessaan ihmisille tuollaisia yliluonnollisia voimia, että heidän pitäisi jättää ne käyttämättä?"

Kun Aminen loistava katse kohdistui Filipiin, voi Filip ainoastaan ajatella, ettei Amine ole muiden kuolevaisten kaltainen. Hän sanoi tyynesti: "Voinko luottaa siihen, että olen naimisissa samanlaisen kuolevaisen olennon kanssa kuin itsekin olen?"

"Kyllä, Filip. Ole vain rauhallinen, sillä olen vain tavallinen ihminen. Mutta suokoon Jumala, etten olisi sellainen, vaan joku henki, jotta voisin leijailla ympärilläsi, varjella sinua kaikissa vaaroissa, pelastaa sinut ja suojella sinua tämän mielettömän etsimisesi aikana. Olen kuitenkin vain tavallinen heikko nainen, jonka sydän sykkii rakkaudesta sinuun, joka sinun vuoksesi on valmis vaikka mihin ja jonka luonteen rakkaus on muuttanut niin, että hänestä on tullut urhoollinen ja rohkea, suoraan sanoen sellainen, että hän on valmis hylkäämään kaikki sellaiset uskonnot, jotka kieltävät häntä kutsumasta taivasta, maata tahi helvettiä avukseen, että hän voisi pitää luonaan hänet, joka on hänelle kaikista rakkain."

"Ei, Amine, ei! Älä sano hylkääväsi uskontoasi. Eikö tämä", hän vetäisi kalleuden poveltaan, "ja siihen liittyvä tehtävä todista uskontoamme oikeaksi?"

"Olen ajatellut sitä perin pohjin, Filip. Ensin se melkein peloitti minut uskomaan, mutta omat pappinne avasivat sitten silmäni näkemään erehdykseni. He eivät tahtoneet vastata sinullekaan, vaan jättivät sinut oman onnesi nojaan, sillä viesti, pyhä raamattu ja sinulle näytetyt kummalliset merkit eivät sopineet heidän uskontoonsa ja senvuoksi he epäröivät. Kun he kerran tekivät niin, voinko minäkään menetellä muuten? Tuo kalleutesi voi kyllä olla niin salaperäinen ja voimakas kuin sanot, mutta sen vaikutukset voivat olla väärät ja pahat. Sille suotu voima on voinut joutua vääriin käsiin. Se voi kyllä olla sama, mutta sitä käytetään nyt ehkä erilaiseen tarkoitukseen kuin alussa on aiottu."

"Tässä kalleudessa asuvaa voimaa eivät voi käyttää muut kuin ne, jotka ovat ristillä kuolleen vapahtajan ystäviä."

"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon pienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja tarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen emmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu toisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja periaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä taikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti sinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät aikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan."

"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit olla varma autuudestasi, Amine."

"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko kukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa niin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama tarkoitus -- iankaikkinen autuus."

"Niin juuri, Amine", vastasi Filip kävellessään edestakaisin kajuutassa, "mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi."

"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?"

"Rakkaus ja sääliväisyys."

"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole ikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet suurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?"

"Ei."

Amine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia minuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.

Utrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen matkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan jälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt kaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein keskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan niin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan pelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä. Schriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja hän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin kohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän aina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä eikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa nauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan, olivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin tällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen kanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän Gambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen istuessa kajuutan katolla. "Hyvä rouva", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin."

"Minulle on sanottu niin", vastasi Amine.

"Tahdotteko totella miehen neuvoa, joka suo teille paljasta hyvää? Palatkaa tuossa laivassa kotiinne ja pysykää siellä, kunnes miehenne vielä kerran tulee luoksenne."

"Miksi annatte minulle sellaisen neuvon?"

"Senvuoksi, että henkilöä, jolle en tahdo mitään pahaa, uhkaa luullakseni suuri vaara, ehkäpä julma kuolemakin."

"Minuako?" kysyi Amine katsoen Schrifteniin, jonka läpitunkevaa katsetta hän ei pelännyt.

"Niin. Toiset voivat nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin toiset."

"Eivät ainakaan tavalliset kuolevaiset", vastasi Amine. "Kyllä. Mutta huolimatta siitä aavistan kuitenkin jotakin, jonka mielelläni haluaisin torjua. Älkää uhmatko kohtaloanne enää."

"Voiko kukaan väistää sitä? Jos tottelisin neuvoanne, seuraisin vain kohtaloni käskyä, mutta ellen noudata sitä, muodostuu kohtaloni kuitenkin samanlaiseksi?"

"Paetkaa kaikissa tapauksissa uhkaavaa vaaraa."

"En pelkää, mutta olen teille hyvin kiitollinen. Sanokaa nyt minulle, Schriften, eikö kohtalonne ole jollakin tavoin yhtynyt mieheni kummalliseen velvollisuuteen? Aavistan olevani oikeassa."

"Miksi niin luulette, rouva?"

"Monesta syystä. Kaksi kertaa olette tuonut hänelle sanan, kahdesti olette joutunut haaksirikkoon, pelastunut kummallisella tavalla ja taasen näyttäytynyt. On aivan selvää, että tiedätte hänen tehtävänsä."

"Mutta eihän se todista mitään."

"Kyllä se todistaa ainakin sen, että tiedätte jotakin, josta hän ei ole luullut muilla olevan aavistustakaan."

"Tiedättehän tekin sen ja pyhät miehet ovat keskustelleet siitä", sanoi Schriften ivallisesti.

"Kuinka voitte tietää senkin?"

"Hi, hi", vastasi Schriften, "tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, rouva."

"Ette voi kieltää, että jollakin salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla olette yhteydessä mieheni tehtävän kanssa. Sanokaa minulle, onko tuo tehtävä pyhä ja todellinen."

"Jos hän uskoo, muuttuu se sellaiseksi."

"Mutta miksi olette sitten hänen vihollisensa?"

"En ole hänen vihollisensa, kaunis rouva."

"Ettekö ole hänen vihollisensa? Miksi koetitte sitten kerran ryöstää häneltä tuon salaperäisen kalleuden, jonka avulla hänen on täytettävä velvollisuutensa?"

"Tahdoin tehdä tyhjäksi hänen jatkuvat ponnistuksensa syistä, joita en saa ilmaista. Todistaako se minut hänen vihollisekseen? Eikö olisi parempi pysyä maissa, jossa hänellä on teidät ja hyvä toimeentulonsa, kuin mielettömässä hakemisessaan purjehtia kaikki maailman meret ristiin rastiin? Tuotta kalleudetta ei hän voi täyttää tehtäväänsä. Sen ryöstämistä häneltä voitaisiin senvuoksi sanoa ystävän palvelukseksi."

Amine ei vastannut, sillä hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

"Hyvä rouva", jatkoi Schriften hetkisen kuluttua, "tarkoitan parastanne. Puolisostanne en välitä, vaikka en toivokaan hänen turmiotaan. Kuunnelkaa minua nyt. Jos haluatte, että elämänne edelleenkin on tyyntä ja rauhallista, jos haluatte elää kauan tässä maailmassa vapaaehtoisesti valitsemanne miehen kanssa, jolle olette uhrannut ensimmäisen lämpimän rakkautenne, jos tahdotte, että hän kuolee vuoteessaan saavutettuaan korkean iän, jos haluatte sulkea hänen silmänsä lapsienne nähden, jotka vuodattavat kaipauksen kyyneliä, mutta jotka sitten hymyllään lohduttavat äitiä, niin kaiken tuon tiedän ja voin luvata teille tulevaisuudessa, jos varastatte tuon kalleuden ja annatte sen minulle. Mutta jos haluatte, että hän saa kärsiä enemmän kuin kukaan ihminen ennen häntä, jos tahdotte, että hänen pitää elää elämänsä epäillen, levottomuudessa ja surren, kunnes hän löytää hautansa aalloista, älkää silloin ryöstäkö sitä häneltä. Jos haluatte lyhentää omaa ikäänne ja pitentää jäljellä olevia päiviänne tuskilla ja kärsimyksillä, jos tahdotte erota hänestä ja kuolla julmasti, antakaa hänen siinä tapauksessa pitää se. Voin katsoa tulevaisuuteen ja sellaiseksi tulee kohtalonne muodostumaan. Ajatelkaa tarkasti asiaa, hyvä rouva. Minun on nyt pakko poistua luotanne, mutta huomenna tulen kuulemaan vastauksenne."

Schriften meni jättäen Aminen omiin ajatuksiinsa. Hän muisteli kauan keskustelua ja luotsin ennustuksia tuntien samalla aivan selvästi, ettei tuo mies ollut tästä maailmasta, vaan että hän jollakin tavoin oli hyvin läheisesti yhtynyt Filipin kohtaloon. "Minulle hän tahtoo hyvää eikä hän halua vahingoittaa miestänikään, vaikka hän tahtookin tehdä tyhjäksi hänen hakemisensa. Mutta miksi? Sitä hän ei tahtonut sanoa. Miten vaikeaan kiusaukseen hän minut saattoikaan! Kuinka helppoa olisikaan ottaa kalleus Filipiltä silloin kun hän nukkuu käsivarrellani, mutta kuinka alhaista! Entä puutteeton ja rauhallinen elämä, korkea ikä, rakastavaiset lapset... kuinka suloisia tarjouksia ne ovatkaan hellälle ja rakastavalle vaimolle! Ja muussa tapauksessa vaivoja ja tuskia ja lopuksi märkä hauta. Ja minulle? Jotakin vieläkin pahempaa, josta en kumminkaan välitä. Mutta eikö kuolema erillään Filipistä sitten olisikaan mitään kauheaa? Kyllä, sillä paljas sellainen ajatuskin jo hirvittää minua. Uskon häntä. Hän on ennustanut tulevaisuuteni valehtelematta ollenkaan. Voisinkohan taivuttaa Filipin? En, sillä tunnen hänet siksi hyvin. Hän on vannonut eikä hän riko valaansa. Mutta jos kalleus varastetaan häneltä hänen tietämättään, ei hän voi syyttää itseään. Ketä hän illoin moittisi? Voisinko pettää häntä? Ei, ei, ei mitenkään! Tulkoon mitä tahansa, se on kohtalomme ja minä olen valmis. Toivon, ettei Schriften olisi puhunut mitään. Ah, me tahdomme niin mielellämme tietää tulevaisuutemme, mutta haluaisimme sitten perääntyä toivoen, ettemme olisi olleetkaan niin uteliaita."

"Miksi olet niin miettiväisen näköinen, Amine?" kysyi Filip tultuaan hetkisen kuluttua kajuutan katolle!

Amine ei vastannut heti. "Kerronko hänelle kaikki?" ajatteli hän. "Niin, muita mahdollisuuksia ei minulla ole ja senvuoksi teenkin sen." Hän kertoi sitten koko äskeisen keskustelun. Filip ei vastannut, vaan istuutui hänen viereensä tarttuen hänen käteensä. Amine nojasi päänsä puolisonsa olkapäähän. "Millainen on sinun mielipiteesi asiasta, Amine?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"En voi varastaa kalleuttasi, Filip, mutta ehkä haluat antaa sen minulle?"

"Entä isäni, Amine, miten isäraukalleni silloin käy? Hänen hirveä rangaistuksensa kestäisi silloin iankaikkisesti. Hän sai Jumalalta luvan pyytää poikaansa avukseen, että tuo kauhea rangaistus voitaisiin peruuttaa. Eikö tuon miehen puhekin jo todista sinulle, ettei tehtäväni ole mitään kuvittelua? Mutta miksi hän tahtoo estää sen tapahtumasta?" lisäsi Filip ajattelevasti.

"En voi sanoa sitä sinulle, Filip, mutta minäkin haluaisin menetellä samoin. Tunnen, että hän ennusti oikein."

"Ehkä, mutta hän ei ole sittenkään puhunut kyllin selvästi, vaan ennustanut ainoastaan samaa, johon olen ollut jo aikoja sitten valmis ja johon olen vannonut alistuvani. Olen kärsinyt paljon, mutta olen valmis kärsimään vielä enemmänkin. Elämäni on kauan aikaa ollut jonkunlaista pyhiinvaellusmatkaa ja koska minut on määrätty siihen, toivon saavani ansaitun palkkani iankaikkisuudessa. Sinua ei kumminkaan sido mikään vala, Amine, etkä ole antanut mitään lupaustakaan. Hän neuvoi sinua matkustamaan kotiin puhuen julmasta kuolemasta. Seuraa hänen neuvoaan välttääksesi sen."

"Minua ei kyllä sido mikään vala, mutta kuule minua, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, sitoudun nyt --"

"Voi, Amine, älä!"

"Filip, et voi kieltää minua tekemästä sitä, sillä jos onnistutkin siinä nyt, vannon valani silloin kun olet jossakin muualla. Julma kuolema olisi minulle hyvä työ, sillä silloinhan en näkisi sinun kärsivän. Ei, riistettäköön minulta autuuteni ja syöstäköön minut iankaikkiseen kadotukseen, jos eroan sinusta, ennenkuin meidän on pakko. Olen vaimosi. Onneni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni ja kaikki muukin on yhdistetty sinuun. Muodostukoon kohtalomme niin kovaksi kuin suinkin, en pelkää. Sydämeni ei ole sellainen, että se kauhistuu vaaroja ja kärsimyksiä. Siihen nähden, Filip, et ainakaan erehtynyt valitessasi minut vaimoksesi."

Filip nosti vaitiollen hänen kätensä huulilleen ja keskustelu katkesi. Toisena iltana tuli Schriften jälleen Aminen luo. "No, hyvä rouva?" hän sanoi.

"Schriften, se on mahdotonta, mutta kiitän teitä kuitenkin."

"Mutta vaikka hänen nyt pitäisikin toimittaa tehtävänsä, niin miksi haluatte seurata häntä?"

"Olen hänen vaimonsa, hänen omansa iankaikkisesti sekä täällä että tulevassa elämässä. Ette voi moittia minua."

"En", vastasi Schriften, "en moiti, vaan ihailen teitä. Olen kuitenkin pahoillani. Mutta kun oikein ajatellaan, mitä onkaan kuolema? Ei mitään, hi, hi", ja Schriften kiiruhti pois jättäen Aminen yksikseen.

XXII.

Utrecht purjehti Gambrunista Ceyloniin jatkaen sitten matkaansa itäiselle merelle. Schriften oli jäänyt laivaan, mutta viimeisen keskustelunsa jälkeen Aminen kanssa oli hän pysytellyt erillään näyttäen karttavan sekä häntä että Filipiä. Hän ei koettanut yllyttää miehistöä päällikköä vastaan, kuten ennen, eikä hänen kuultu enää pistelevän eikä moittivankaan. Hänen ennustuksensa oli tehnyt aviopuolisoihin syvän vaikutuksen, he olivat molemmat hyvin miettiväisiä ja alakuloisia, koettaen salata sitä toisiltaan. Kun he syleilivät toisiaan, aavistivat he sen nautinnoksi, josta heidän pian pitäisi luopua, mutta terästivät samalla sydämensä kärsivällisyydellä valmistautuen ottamaan vastaan pahimmankin. Krantz ihmetteli tuota muutosta, mutta ei tietystikään voinut ymmärtää sen syytä.

Laiva ei ollut enää kaukana Andamanien saarilta, kun Krantz eräänä aamuna tuli herättämään Filipiä katsottuaan ensin ilmapuntaria.

"Pian saamme luullakseni taifuunin niskaamme", sanoi hän, "sillä ilmapuntari on laskenut ja taivas näyttää hyvin uhkaavalta."

"Silloin pitää meidän vähentää purjeita ja valmistautua muutenkin kestämään sen raivoa. Laskekaa heti brammiraa'at ja pankaa kaikki pienet purjeet kiinni. Tulen kannelle niin pian kuin suinkin."

Hän puki vaatteet ylleen kiiruhtaen sitten paikoilleen. Meri oli rauhallinen, mutta tuulen ulvominen ennusti alkavaa myrskyä. Vedestä kohosi valkoista sumua, joka tiheni hyvin nopeasti. Miehistö kutsuttiin kannelle, kaikki raskaammat esineet vietiin ruumaan ja tykit köytettiin kovasti. Ensimmäinen tuulenpuuska kallisti laivaa kovasti. Se kohosi kohdalleen noin minuutin kuluttua, mutta sitten tuli toinen puuska ja vähän ajan kuluttua kolmas ja niin loppumattomiin. Uudet vihurit olivat aina kovempia kuin entiset. Meri oli pian aivan valkoinen vaahdosta myrskyn kiitäessä vihaisesti sen yli. Laineet vyöryivät kannelle ja laiva kallistui aivan kyljelleen jäädenkin siihen asentoon. Neljännestunnin kuluttua oli se puuska ohi ja laiva suoristautui, mutta meri oli alkanut lainehtia kovasti eikä tuulenkaan voima heikennyt. Tunnin kuluttua hyökkäsi uusi vihuri laivan kimppuun paljon vihaisemmasti ja kovemmasti kuin äsken. Vaahto pärskyi miesten kasvoihin, satoi kuin saavista kaataen, alus painui kyljelleen nousematta kohdalleen ennenkuin myrsky oli sivuuttanut sen.

"Nyt se on luullakseni ohi", huomautti Krantz. "Taivas alkaa hieman selvitä ylihangan puolella."

"Niin, pahin on nähtävästi kestetty", vastasi Filip.

"Ei, pahin on vielä jäljellä", sanoi joku hiljaa Filipin läheisyydessä. Filip huomasi Schriftenin.

"Ylihangan puolella koettaa muudan laiva päästä myrskyä pakoon!" huudahti Krantz.

Katsoessaan sinnepäin huomasi Filip kirkasta taivaanrantaa vasten muutaman laivan, joka tuli Utrechtia kohti täysin purjein.

"Kylläpä se on suuri!" huusi hän. "Tuokaa kiikarini tänne." Mutta ennenkuin hän ennätti saada kiikarinsa, katosi laiva sumuun.

"Jälleen sumua", huomautti Filip työntäen kiikarin kiinni. "Meidän pitää olla varuillamme, ettei se purjehdi ylitsemme."

"He ovat varmasti huomanneet meidät, kapteeni", sanoi Krantz.

Muutamien minuuttien kuluttua raivosi myrsky jälleen ja tuli melkein säkkipimeä. Näytti aivan siltä kuin myrsky olisi ajanut edellään paksua sumua, sillä ei voitu nähdä muuta kuin meren valkoista vaahtoa. Purjeet alkoivat repeillä paukkuen niin, että ääni vaimensi myrskynkin ulvonnan. Vihurin tyynnyttyä haihtui sumukin vähitellen.

"Laiva ylihangan puolella aivan vieressämme!" huudahti muudan matruusi.

Krantz ja Filip riensivät keulakannelle ja näkivät tuon äskeisen suuren laivan tulevan Utrechtia kohti noin puolen penikulman päässä.

"Peräsin tiukasti ylihankaan! He eivät ole huomanneet meitä ja purjehtivat suoraan ylitsemme!" huudahti Filip. "Peräsin ylihankaan, kuuletteko!"

Käskyä toteltiin, ja matruusit huomattuaan uhkaavan vaaran kiipesivät tykeille nähdäkseen, muuttaako vieras laiva suuntaansa. Mutta ei -- se tuli suoraan heitä kohti, ja he huomasivat kauhukseen, ettei Utrecht totellutkaan peräsintä kyllin nopeasti, koska sen purjeet olivat menneet riekaleiksi.

"Laiva, ohoi!" huusi Filip huutotorvellaan, mutta myrsky esti äänen kuulumasta.

"Laiva, ohoi!" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin oli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi sen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä Utrechtista.

"Laiva, ohoi!" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä olisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut enää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen oman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet ylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan taklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin tullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.

"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen", sanoi Filip, mutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa. Matruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun, joka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät saaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä, sillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva näytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui äänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia eikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti isonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi vahingoittamatta sitä ollenkaan. "Amine", huudahti Filip, "nyt saat katsella isäni kummituslaivaa!"

Tämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän kuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät kannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset rukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja pelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa sen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia merimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan saamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään ja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin näköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo, samanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli varma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.

"Katso nyt, Filip, isääsi", sanoi hän.

"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!" huudahti Filip vaipuen pyörtyneenä kannelle.

Laiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken näytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen säpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine katsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle yliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa kadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin tilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka kykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi hänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.

* * * * *

"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet", sanoi Filip maattuaan hetkisen kajuutan sohvalla tointuakseen. "Kuulitko, Amine? Voitko enää epäillä?"

"En, Filip", vastasi Amine surullisesti, "mutta rohkaise luontosi äläkä joudu toivottomaksi."

"Itseni vuoksi en kaipaa rohkeutta, vaan sinun, Amine. Tiedät tuon näyn aina ennustavan jotakin onnettomuutta."

"Tulkoon se vain", sanoi Amine tyynesti. "Olen ollut jo aikoja sitten valmis sellaiseen, kuten sinäkin."

"Niin, olen valmis omasta puolestani, mutta en sinun."

"Olethan usein ennenkin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut. Minullekinhan voi käydä samoin."

"Entä kärsimykset ja puutteet?"

"Rohkeimmat kärsivät vähimmän. Olen kyllä vain nainen, heikko ja hento, mutta toivoakseni on minussa kumminkin jotakin sellaistakin, jonka vuoksi sinun ei tarvitse hävetä Amineasi. Ei, Filip, et kuule minun huutavan etkä valittavan, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Ellen voi olla sinulle hyödyksi, en tahdo olla sinulla rasitukseksikaan."

"Läsnäolosi onnettomuuden sattuessa heikontaa minua."