Part 14

Noin tunnin kuluttua siitä kun Filip oli palannut laivaansa vietiin vanki maihin autiolle rannalle kahden päivän eväs mukanaan. Hänelle ei annettu minkäänlaisia varavaatteita eikä tuluksiakaan. Kun veneen keula törmäsi rantaan, käskettiin hänen nousta maalle. Vene työnnettiin heti takaisin vesille eikä miesten sallittu sanoa hänelle jäähyväisiäkään.

Illan pimettyä pyysi Filip erästä matruusia, johon hän voi luottaa, viemään muutamaan veneeseen pari pyssyä, ampumatarpeita, muutamia huopapeitteitä, paljon muita tarpeellisia kapineita ja ruokavaroja yhdelle henkilölle pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Mies souti tavarat rannalle, missä päällikkö odotti niitä. Hän pääsi takaisin laivaan amiraalin saamatta mitään tietoa tästä yöllisestä retkestä. Koska tuuli hetkisen kuluttua kiihtyi, lähti laivastokin liikkeelle poistuen kauemmaksi maista ja seuraavana päivänä erosi kolme pienintä laivaa siitä ollen jo auringon laskiessa niin kaukana suuremmista, ettei niitä voitu enää nähdäkään.

Amiraali oli kutsunut Filipin luokseen antaakseen hänelle määräyksensä, jotka olivat hyvin ankarat ja selvästi suunnitellut sellaisiksi senvuoksi, että amiraali saisi jonkun tekosyyn, jonka nojalla hän voisi erottaa Filipin päällikkyydestä. Muiden muassa sai hän sellaisen käskyn, että koska hänen laivansa ei ole niin syväkulkuinen, pitää hänen purjehtia öisin amiraalilaivan edellä siltä varalta, että hän voisi varoittaa sitä, jos he joutuisivat liian lähelle maata purjehtiessaan salmessa. Toisena yönä laivaston hajautumisen jälkeen kutsuttiin Filip kannelle heidän lähestyessään Tulimaata. Vahdissa oleva upseeri ilmoitti hänelle, että amiraalilaiva oli heidän edellään sen sijaan että sen olisi pitänyt olla takana. Filip kyseli, milloin se oli sivuuttanut heidät, mutta ei kukaan osannut vastata siihen. Hän meni keulaan ja näki todellakin amiraalilaivan purjehtivan heidän edellään. "Minkähän vuoksi amiraali oli tehnyt tämän?" ajatteli Filip. "Onko hän purjehtinut edellemme voidakseen syyttää minua? Ei, minulla on varmaankin yhtä suuri vaikutusvalta kuin hänelläkin, niin ehkä suurempikin, koska olen yhtiön suurimpia osakkaita."

He olivat nyt hänen luulonsa mukaan hyvin lähellä maata, mutta yö oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä sitä.

"Olemme melkein kiinni rannassa, herra kapteeni", huomautti luutnantti van der Hagen, joka sattui olemaan vahdissa.

"Niin minustakin näyttää, mutta amiraalilaiva on vielä likempänä maata ja se ui kuitenkin syvemmässä kuin me", vastasi Filip. "Luulen näkeväni kallioita suoraan edessämme."

"Olette nähtävästi oikeassa", vastasi Filip. "En ymmärrä tätä ollenkaan. Olkaa valmiit kääntämään ja ladatkaa joku tykki. Ehkä he sittenkin luulevat meidän olevan edellään."

Hän ennätti tuskin antaa tämän käskyn, kun laiva törmäsi kovasti kallioita vasten tarttuen kiinni. Hänen mieleensä muistui jälleen amiraali. Oliko hänenkin laivansa karilla? Hän juoksi katsomaan, mutta amiraalilaiva purjehti vielä eteenpäin noin puolen penikulman päässä heidän edellään. Filip näki sen lyhdyt selvästi. "Laukaiskaa tykki!" huusi hän hämmästyneenä. Tykki laukaistiin ja laukaukseen vastattiin heti heidän takaansa. Filip katsoi kauhistuneena sinnepäin ja huomasi amiraalilaivan lyhyen matkan päässä taempana ja nähtävästi yhtä lujasti karilla kuin hekin.

"Laupias Jumala!" huudahti hän. "Mitä tämä on?" Hän näki vieläkin tuon toisen laivan lyhdyt sen etääntyessä yhä kauemmaksi heistä. Päivä alkoi nyt sarastaa ja oli jo niin valoisaa, että he voivat erottaa rannan. Kari, jolle Dordrecht oli törmännyt, oli noin sadan viidenkymmenen jalan päässä maasta. Matruusit kokoutuivat keulaan katsomaan tuota omituista näkyä, joka vihdoin häipyi olemattomiin.

"Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, ei se voi olla mikään muu kuin Lentävä Hollantilainen!" huudahti eräs matruusi. Tuskin oli hän sanonut nuo sanat, kun laiva katosi. Filip oli varma, että asia oli niin. Hänen isänsä onnettomuuttatuottava laiva oli siis houkutellut heidät melkein varmaan perikatoon. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, eikä hän halunnut antautua heti amiraalin vihankaan esineeksi. Senvuoksi kutsui hän luokseen vahdissa olevan upseerin käskien hänen soutaa amiraalilaivaan selittämään tapahtumaa.

Heti veneen lähdettyä kiinnitti Filip huomionsa oman laivansa tilaan. Oli jo kirkas päivä ja hän näki kallioiden ympäröivän sitä joka puolelta ja huomasi niiden kahden karin, joiden väliin laiva oli tarttunut, jatkuvan noin puolen penikulman verran maasta merelle päin. Amiraalilaiva näytti olevan vielä pahemmassa asemassa, koska se oli enemmän alttiina tuulelle ja aalloille, jos ilma sattuisi pahenemaan.

Tuskinpa voidaan löytää maailmasta kolkompaa ja autiompaa seutua kuin tämä laivojen nykyinen olinpaikka oli. Rannalla ei näkynyt muuta kuin paljaita kallioita ruohonkorrenkaan pistämättä esille niiden välistä. Kauempaakin näkyvä maa oli yhtä synkän näköistä. Korkeammat kukkulat olivat jo lumen peitossa, vaikka talveen olikin vielä aikaa. Katsellessaan rantaa näki Filip, etteivät he olleet päässeet neljää penikulmaakaan paikasta, jonne päällikkö oli viety.

Hän käänsi jälleen katseensa amiraalilaivaan, mutta perääntyi säikähtyneenä nähdessään näyn, joka kauheudessaan voitti kaikki edelliset. Van der Hagenin, upseerin, jonka hän oli lähettänyt amiraalin luokse, ruumis riippui ison raa'an nokasta. "Hyvä Jumala, voiko tuollainen olla mahdollista?" huudahti hän suruissaan polkien kantta vihoissaan.

Vene oli jo paluumatkalla ja Filip odotti sen tuloa kärsimättömästi. Matruusit kiiruhtivat kannelle kertoen hengästyneinä amiraalin tuominneen luutnantin heti hirtettäväksi kuultuaan hänen selostuksensa ja saatuaan tietää hänen olleen silloin vahdissa. Amiraali oli käskenyt Filipin heti saapua luokseen, ja miehet ilmoittivat nähneensä toista silmukkaa laitettavan kuntoon raa'an toiseen päähän.

"Mutta ei teille, kapteeni!" huusivat he. "Se ei saa milloinkaan tapahtua ettekä te saa lähteä hänen puheilleen. Tahdomme puolustaa teitä viimeiseen hengenvetoomme asti."

Filip meni huolestuneena kajuuttaansa ajattelemaan mitä hänen pitäisi tehdä. Hän toivoi melkein olevansa tuon nuoren hirtetyn upseerin sijassa, mutta muistaessaan Aminen palasi hänen rohkeutensa takaisin.

Amiraali oli varmasti käyttänyt väärin valtaansa hirtättäessään nuoren upseerin, ja Filipin miettiessä, millaisiin toimenpiteihin hänen pitäisi ryhtyä, ilmoitettiin hänelle, että amiraali oli lähettänyt veneen hakemaan häntä. Filip meni kannelle upseeria vastaan ja upseeri ilmoitti hänelle amiraalin käskyn vaatien Filipiä luovuttamaan miekkansa, koska amiraali oli määrännyt hänet vangittavaksi.

"Ei, ei!" huusivat miehet. "Hän ei saa lähteä sinne. Haluamme puolustaa kapteeniamme niin tarmokkaasti kuin suinkin!"

"Vaiti, miehet!" huudahti Filip sanoen sitten upseerille:

"Ilmoittakaa amiraalille, että koska hän hirtättämällä tuon viattoman nuoren upseerin on tehnyt oikeusmurhan, en katso olevani enää hänen käskyjensä alainen. Aion ilmoittaa sekä oman että hänen rikoksensa yhtiön johtokunnalle, jonka palveluksessa me molemmat olemme, että hän saisi ansaitun rangaistuksensa. En aio lähteä hänen laivaansa antautuakseni hänen valtaansa, että hän saisi murhauttaa minut häpeällisesti, eikä meidän nyt sitäpaitsi sovikaan riidellä. Olemme kaikki haaksirikkoisia, meillä on niukalti ruokavaroja emmekä tiedä, milloin pääsemme täältä lähtemään. Jos hän suostuu hillitsemään vihansa, haluan auttaa häntä niin tarmokkaasti kuin suinkin, muuten en. Olette nyt kuullut vastaukseni, herra, ja voitte palata laivaanne."

Upseeri meni käymäsillalle, mutta huomasikin kaikkien miestensä poistuneen veneestä. He olivat nousseet laivaan kyselläkseen tarkemmin Dordrechtin matruuseilta, oliko heidän kuulemissaan huhuissa ollenkaan perää, ja ennenkuin heidät kutsuttiin takaisin veneeseen olivat he saaneetkin asianomaiset tiedot. He olivat nyt aivan samaa mieltä kuin Dordrechtinkin matruusit, että kummituslaivan näyttäytyminen, joka oli aiheuttanut tämän heidän nykyisen onnettomuutensa, oli rangaistus amiraalille hänen julmasta käyttäytymisestään päällikköraukkaa kohtaan.

Upseerin ilmoitettua amiraalille Filipin vastauksen joutui amiraali aivan suunniltaan. Hän käski, että laivan perässä olevat tykit, joilla Dordrechtia voitiin ampua, ladattaisiin voimakkailla panoksilla ja laukaistaisiin Dordrechtia kohti, mutta Krantz kiinnitti hänen huomionsa siihen, etteivät he laivan ollessa nykyisessä asemassaan voineet ampua sitä. Koska hän vastusti siten määräystä, vangitutti amiraali hänet heti ja olisi pannut toimeen mielettömän määräyksensä, elleivät Leijonan matruusit, jotka eivät halunneet ampua tovereitaan eivätkä itsekään antautua ammuttaviksi, olisi kieltäytyneet tottelemasta häntä. Miehistön viha amiraalia kohtaan kasvoi, ja auringon laskiessa poistui hän raivoissaan kannelta kajuuttaansa.

Sillä aikaa oli Filip miehistöineen ollut ahkerasti työssä. He olivat laskeneet peräankkurin ja vääntäneet kettingin kireälle, tukkineet reiän ja pumppasivat laivaansa tyhjäksi, kun vene tuli laivan viereen ja Krantz ilmestyi kannelle.

"Kapteeni Vanderdecken, olen tullut tänne ruvetakseni palvelukseenne, jos huolitte minusta, mutta ellette voi käyttää minua, suojelkaa minua kumminkin, sillä minut hirtetään varmasti huomenna, jos palaan takaisin amiraalilaivaan. Mukanani olevat miehet ovat tulleet tänne samassa aikomuksessa ja rukoilen nyt teitä suostumaan heidän pyyntöönsä."

Vaikka Filip mielessään toivoikin, ettei tällaista olisi tapahtunut, ei hän nykyisissä olosuhteissa voinut kieltäytyäkään ottamasta vastaan Krantzia. Filip piti häntä suuressa arvossa ja pelastaakseen hänen henkensä, joka varmasti oli vaarassa, olisi hän tehnyt vielä enemmänkin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Hän kehoitti kumminkin veneen miehistöä palaamaan, mutta Krantzin kerrottua, että miehiä odotti melkein varma kuolema, koska he olivat auttaneet hänet pakoon, salli Filip heidän jäädä laivaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti.

Yö oli myrskyinen, mutta kun tuuli puhalsi maalta päin, eivät laineet olleet korkeita. Dordrechtin miehistön onnistui Filipin ja Krantzin johdolla keventää laivaa yön kuluessa niin paljon, että he seuraavana aamuna voivat hinata sen karilta. He totesivat samalla, etteivät sen pohjassa olevat vauriot olleetkaan kovin pahat.

Amiraalilaiva oli vielä karilla, jolta sitä nähtävästi ei koetettukaan irroittaa. Filip ei päässyt oikein selville, miten hänen pitäisi menetellä. Hän ei voinut jättää Leijonan miehistöä oman onnensa nojaankaan eikä kieltäytyä ottamasta vastaan amiraaliakaan, jos tämä halusi tulla hänen laivaansa. Vihdoin teki hän sellaisen päätöksen, että hän ottaa amiraalin vain matkustajaksi ja pitää itse komennon. Hän ankkuroi laivansa hieman kauemmaksi karista ja käski miehistön täyttää vesisäiliöt läheisimmästä purosta.

Hän odotti, pääseekö toinenkin laiva irtaantumaan karilta, sillä hän ymmärsi, että vastakkaisessa tapauksessa laivojen oli pakko jollakin tavoin ruveta auttamaan toisiaan. Heti kun vesisäiliöt oli saatu täyteen, lähetti hän veneen maihin etsimään päällikköä, sillä hän oli päättänyt ottaa tämän laivaansa siinä tapauksessa että hänet löydettäisiin, mutta miehet palasivat takaisin onnistumatta tarkoituksessaan, vaikka he olivat kiivenneet kallioidenkin yli hakiessaan häntä.

Seuraavana aamuna näkivät he ruokatarpeita vietävän amiraalilaivasta maihin. Rannalle pystytettiin telttakin, sillä Leijona oli nähtävästi joutunut aivan hylyksi.

Filip päätti odottaa heitä, sillä oli ilmeistä, että jolleivät he päätä tulla hänen luokseen joutuvat he kaikki perikatoon autiolla talvisella rannalla.

Oli selvää, ettei järjestyksestä ollut enää puhettakaan Leijonan miehistön joukossa. Päivisin näyttivät he kiipeilevän kallioilla, mutta iltaisin, sittenkuin he olivat sytyttäneet suuren nuotionsa, he juhlivat ja juopottelivat.

Noin viikon kuluttua tuli vene Dordrechtin sivulle ja sen päällikkönä oli sama upseeri, joka kerran ennen oli lähetetty vangitsemaan Filipiä. Kun upseeri tuli kannelle, otti hän hatun päästään.

"Tunnustatte siis minut päälliköksenne?" sanoi Filip.

"Kyllä, herra. Ennen olitte te toinen komentaja, mutta nyt olette ensimmäinen, sillä amiraali on kuollut."

"Kuollutko?" huudahti Filip. "Mutta miten?"

"Hänet löydettiin kuolleena rannalta muutaman korkean kallion juurelta päällikön ruumis sylissään. Hän on luultavasti kävellessään tavannut päällikön, riitautunut hänen kanssaan ja he ovat sitten tapellessaan syöksyneet jyrkänteeltä alas."

Upseeri ilmoitti senkin, että Leijonan miehistöstäkin oli kuollut monta matruusia.

"Päällikköraukan ilmoitus toteutui siis kuitenkin", huomautti Filip Krantzille. "Monta muuta ja vieläpä amiraali itsekin on kuollut samaan aikaan kuin hänkin... rauha heidän sielulleen. Lähtekäämme nyt niin pian kuin suinkin tästä kauheasta paikasta."

Hän käski upseerin koota väkensä ja jäljellä olevat ruokatarpeet, ja ennenkuin ilta oli käsissä, olivat kaikki laivassa. Amiraalin ja päällikön ruumiit haudattiin vierekkäin ja seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja purjehdittiin myötätuulessa pois koko salmesta.

XIX.

Näytti siltä kuin heidän onnettomuutensa olisivat loppuneet noiden molempien johtajien surullisen kuoleman jälkeen. Dordrechtilta ei mennyt kuin muutamia päiviä Magalhaesin salmen loppuosan kulkemiseen. Taivas oli sininen ja meri melkein tyyni, kun he vihdoinkin ohjasivat laivansa Tyynelle merelle. Miehistönkin terveys ja mielenlaatu paranivat ja koska laivassa nyt oli tarpeeksi väkeä, täyttivät kaikki iloisesti tehtävänsä.

Parissa viikossa ehtivät he sivuuttaa melko pitkälti Etelä-Amerikan rannikkoa, mutta vaikka he olivat nähneet paljon espanjalaisia rannikolla, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet ainoatakaan espanjalaista laivaa. Koska Filip tiesi, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin, jos he kohtaisivat heitä paremmin asestetun laivan, oli hän harjoittanut matruusinsa hoitamaan tykkejä. Hän päätti poiketa S:a Marian saarelle saadakseen tuoreita elintarpeita, mutta illalla ennen heidän pääsyään sinne oli Krantz nojautuessaan laivanlaitaan huomaavinaan valoa, joka kumminkin heti katosi. Hänelle selveni pian, että siellä oli laiva, joka oli kääntynyt vastatuuleen noin puolen penikulman päässä heistä. Kiiruhtaessaan hakemaan kiikaria ilmoitti hän huomionsa Filipille. Kun Filip tuli kannelle, oli jo saatu selville, että laiva oli hyvin syvässä kulkeva kolmimastoinen parkki. Lyhyen neuvottelun jälkeen komennettiin miehistö kannelle ja ruvettiin toimimaan hyvin hiljaa. Takimmaiset veneet laskettiin vesille ja muutamien minuuttien kuluttua sen jälkeen kuin miehet olivat laskeutuneet niihin, oli heillä laiva hallussaan. He olivat kiivenneet sen kannelle ja sulkeneet luukut, ennenkuin kannella olijat olivat ennättäneet hälyyttää muita. Krantz vei sinne heti enemmän miehiä ja kuljetti laivan Dordrechtin viereen odottamaan päivän valkenemista. Silloin avattiin luukut ja vangit vietiin Dordrechtiin. Laivassa oli kuusikymmentä miestä, vaikka se olikin niin pieni alus.

Kun heiltä kysyttiin laivan kotipaikkaa, erosi joukosta pari miestä, joiden vaatteet ja käytös ilmaisivat heidät herrasmiehiksi. He ilmoittivat laivan olevan kotoisin S:a Mariasta ja matkalla Limaan jauholastissa. Miehistöä oli laivassa ollut, kapteeni ja perämiehet lukuunotettuina, viisikolmatta henkeä. Kaikki muut olivat matkustajia, jotka olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen päästäkseen Limaan. He selittivät olevansa itsekin matkustajia ja pyysivät, että laiva lasteineen heti vapautettaisiin, koska nuo kansat eivät nyt ole sodassa keskenään.

"Eivät kyllä Euroopassa, myönnän sen", vastasi Filip, "mutta asestettujen laivojenne yhä uudistuvat hyökkäykset näillä vesillä pakottavat minut kostamaan ja senvuoksi otan nyt laivanne ja sen lastin saaliikseni. Koska en kumminkaan halua aiheuttaa ikävyyksiä yksityisille kansalaisille, vien matkustajat ja miehistön S:a Mariaan, jonne aion poiketa saadakseni tuoreita ruokavaroja. Toivon saavanikin niitä nyt lunnaiksi teistä tarvitsematta käyttää väkivaltaa."

Vangit tarjoutuivat lunastamaan itsensä ja lastin vapaaksi takavarikosta, mutta Filip halusi saada mieluummin ruokavaroja. Lasti muutettiin Dordrechtiin ja laivat purjehtivat saarelle.

Päivällisaikaan ankkuroivat he satamaan ja muutamat matkustajat menivät maihin järjestääkseen muiden vapaaksilunastamisen. Iltapäivällä saapui laivan viereen kolme suurta venettä täynnä elävää karjaa ja kasviksia. Samalla tuotiin rahatkin, jotka oli vaadittu laivan lunnaiksi. Kaikki muut vangit saivat nyt lähteä Dordrechtista, paitsi muudan espanjalainen luotsi, jota Filip ei suostunut vapauttamaan, ennenkuin oli päästy pois espanjalaisten aluevesiltä. Erään matkustajan omistama neekeriorjakin sai omasta pyynnöstään jäädä laivaan omistajan vastalauseista huolimatta.

Espanjalainen laiva katosi yön kuluessa jäljettömiin, ja Filipin neuvotellessa Krantzin kanssa, mihin suuntaan heidän nyt olisi parasta lähteä, lähestyi neekeri Filipiä sanoen haluavansa ilmoittaa hänelle tärkeän asian.

Hän kertoi laivan olevan espanjalaisen hallituksen oman ja kuuluvan sen nopeakulkuisimpaan laivastoon. Useimmat matkustajista olivat olleet espanjalaisia upseereita ja lastina oli ollut kultaa ja hopeaa Limaan vietäväksi. Laivan oli sitäpaitsi käsketty ottaa selville, oliko hollantilaisia aluksia läheisyydessä ja viedä sana Limaan, jos se tapaisi jonkun. Neekeri neuvoi, etteivät he luottaisi luotsiin.

Neuvoteltuaan Krantzin kanssa ilmoitti Filip miehistölle neekerin antamat tiedot, ja kun nuo espanjalaisesta laivasta tuodut tynnyrit avattiin, huomattiin niiden sisältävän noin puoli miljoonaa espanjalaista kultadubloonia. Miehistön ilo oli tietysti rajaton. He sanoivat olevansa valmiit taistelemaan viimeiseen mieheen kaikkia vihollisia vastaan, ja senvuoksi jaettiinkin kulta heille.

Filip purjehti vielä kuusi viikkoa rannikolla ja oli jo päättänyt lähteä Bataviaan, kun huomattiin muudan laiva, joka rannan suojassa koetti päästä Limaan. Dordrecht lähti heti ajamaan sitä takaa, mutta vesi mataloitui yhä enemmän ja heidän oli pakko kysyä luotsilta, uskaltaisivatko he mennä likemmäksi. Luotsi vastasi myöntävästi selittäen veden olevan matalinta juuri sillä paikalla, jossa he nyt olivat, mutta syvenevän taasen lähempänä rantaa. Luodattiin, mutta nuora katkesi jo ensimmäisellä heitolla, haettiin uusi nuora ja Dordrecht jatkoi matkaansa pullistunein purjein. Hetkisen kuluttua ilmoitti neekeri Filipille, että luotsi oli leikannut veitsellään syvän uurteen luotinuoraan saadakseen sen katkeamaan.

Ruori käännettiin heti ylihankaan, mutta laiva raapaisi kuitenkin karia tarttumatta kiinni.

"Roisto!" huudahti Filip. "Vioitit luotinuoran! Neekeri näki sen ja hän on pelastanut meidät."

Espanjalainen hyppäsi alas tykiltä, jolla hän oli istunut, ja ennenkuin ennätettiin estää, työnsi hän puukkonsa neekerin rintaan.

Neekeri kaatui kuolleena kannelle. Miehistö, joka oli suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle senvuoksi, että se hänen ilmoituksensa perusteella oli löytänyt rahat, vangitsi luotsin ottaen aseen häneltä pois.

"Antakaa heidän menetellä hänen kanssaan, miten he vain haluavat", sanoi Krantz Filipille.

"No olkoon menneeksi", vastasi Filip. "Älkää siinä turhaan siekailko."

Matruusit neuvottelivat hetkisen, sitoivat sitten luotsin neekeriin ja heittivät heidät laidan yli mereen. Kuului kova molskahdus, kun he katosivat laivan vanaveteen.

Filip päätti nyt suunnata laivan Bataviaa kohti. Hän oli vain parin päivän matkan päässä Limasta ja hänellä oli täysi syy otaksua, että sieltä oli lähetetty laivoja häntä takaa-ajamaan. Koska tuuli oli suotuisa, etääntyi hän nopeasti rannasta ja purjehti kolmessa päivässä melkoisen matkan. Neljäntenä päivänä, aamuhämärässä, näyttäytyi ylihangan puolella kaksi laivaa, jotka suuntasivat kulkunsa Dordrechtiin päin. Ne olivat molemmat suuria asestettuja aluksia ja kun ne kääntyessään vastatuuleen noin penikulman päässä nostivat Espanjan lipun mastoihinsa, ymmärrettiin Dordrechtissa niiden olevan vihollisia. Toinen laiva oli paljon suurempi fregatti kuin Dordrecht ja toinen kahdellakolmatta tykillä varustettu korvetti.

Tämä voimien epätasaisuus ei huolettanut ollenkaan Dordrechtin miehistöä, matruusit helistelivät vain taskuissaan olevia dublooneja ja vannoivat rientäessään innoissaan tykkien ääreen, etteivät he luovuta niitä mielisuosiolla takaisin omistajille. Vastaukseksi nostettiin nyt Hollannin lippu mastoon, ja espanjalaisia laivoja, jotka taasen olivat alkaneet lähestyä Dordrechtia, tervehdittiin muutamilla hyvin suunnatuilla laukauksilla, jotka näyttivät hieman hämmästyttävän heitä. Ne pysähtyivät noin neljännespenikulman päähän aloittaen taistelun hyvin innokkaasti fregatin purjehtiessa laitatuuleen ja korvetin sijoittuessa Dordrechtin eteen. Puolen tunnin kovan ampumisen jälkeen katkesi fregatin etumasto vieden kaatuessaan kokkapuunkin mukanaan. Tämä onnettomuus lopetti sen tulen. Dordrecht lisäsi heti purjeita hyökäten korvetin kimppuun, jonka se lannisti muutamilla hyvin tähdätyillä yhteislaukauksilla. Käännyttyään purjehti se taasen fregatin luo, jonka tuulen alla olevia tykkejä ei vieläkään voitu käyttää kaatuneen etumaston sotkeutuneen köysistön vuoksi.

Molemmat laivat olivat nyt vierekkäin noin kymmenen jalan päässä toisistaan ja taistelu alkoi uudestaan hyvin epäsuotuisissa olosuhteissa espanjalaiselle. Neljännestunnin kuluttua syttyi laivan sivulla riippuva purje ampumisesta tuleen ja liekit sytyttivät laivankin. Dordrechtista ammuttiin siihen vielä muutamia yhteislaukauksia, joihin se ei voinut tehokkaasti vastata. Koetettuaan turhaan sammuttaa tulta päätti espanjalainen kapteeni saattaa molemmat laivat saman kohtalon alaisiksi. Hän käänsi peräsimen niin, että laiva törmäsi Dordrechtiin, miehet tarttuivat siihen vielä koukkuineen koettaen kiinnittää laivoja toisiinsa. Nyt alkoi hurja käsikähmä, espanjalaiset koettivat iskeä koukkunsa niin, ettei vihollinen pääsisi pakoon, ja hollantilaiset koettivat tehdä tyhjäksi heidän yrityksensä. Molempien laivojen laidat olivat täynnä miehiä, jotka taistelivat epätoivon rohkeudella, ja kaikki kaatuneet putosivat laivojen väliin, sillä etumasto esti niitä pääsemästä lähelle toisiaan.

Filip ja Krantz eivät olleet toimettomia tämän käsikähmän aikana. Rassattuaan peräraa'at toisinpäin ja lisättyään purjeita saivat he laivansa tuulen puolelle vastustajastaan vapautuen siten savusta, joka tuotti heille hyvin paljon haittaa. Koska molemmat laivat kulkivat melko nopeasti, tekivät ne pian käännöksen, jolloin espanjalainen taasen joutui tuulen alle. Tämä soi Filipille silminnähtävän edun ja ratkaisi äkkiä taistelun. Tuli ja savu painuivat nyt takaisin espanjalaiseen laivaan, ja Dordrechtiin levinnyt tuli sammutettiin. Espanjalaiset eivät enää voineet kiinnittää laivoja yhteen, ja he peräytyivätkin lautakäytäviensä suojaan. Äärettömillä ponnistuksilla pääsi Dordrecht vihdoin vapaaksi vastustajastaan, joka oli pian kokonaan liekkien vallassa. Korvetti oli noin puolen penikulman päässä ylihangan puolella ja ampui silloin tällöin jonkun laukauksen. Filip ampui siihen yhteislaukauksen, jolloin se laski lippunsa. Taistelua voitiin nyt sanoa päättyneeksi eikä ollut enää muuta tehtävää kuin pelastaa palavan laivan miehistö. Dordrechtin veneet laskettiin vesille, mutta niistä pysyi vain kaksi pinnalla. Toinen lähetettiin heti viemään korvettiin sellaista määräystä, että se lähettäisi kaikki veneensä auttamaan fregatin miehistöä. Määräystä noudatettiinkin ja suurin osa henkiin jääneistä pelastettiin. Fregatin tykit paukkuivat vielä melkein pari tuntia liekkien kuumentaessa niitä. Kun tuli vihdoin pääsi ruutisäiliöön, lensi tuo ennen niin komea laiva ilmaan rungon vajotessa hitaasti syvyyteen.