Part 13
"Tämä on hyvin kummallista, vai mitä?" huomautti kapteeni.
Filipin mieli oli niin järkytetty, ettei hän voinut vastata.
Matruusitkin näkivät nyt laivan ja muistivat tuon liiankin tunnetun tarinan. Kun uutinen levisi, kiipesi paljon sotilaitakin kannelle, ja kaikkien katseet olivat nyt kiintyneet tuohon yliluonnolliseen alukseen. Kova sadekuuro tavoitti Katariinan pimittäen näköalan melkein kokonaan. Neljännestunnin kuluttua kirkastui ilma jälleen, mutta silloin oli vieras laiva jo hävinnyt näkyvistä.
"Laupias Jumala, se on varmaankin kaatunut ja painunut pohjaan!" huudahti kapteeni. "Ajattelinkin sitä, sillä sellaista purjeiden paljoutta ei mikään laiva kestä. Maailmassa ei ole ainoatakaan alusta, joka voi sietää niin paljon purjeita kuin Vrov Katariina."
Filip ei vastannut mitään näihin huomautuksiin, jotka selvästi näyttivät, että kapteeni oli hullu. Hän tiesi, että laiva oli tuomittu perikatoon ja häntä värisytti ajatellessaan niitä monia, jotka kenties hukkuisivat sen mukana.
"Herra kapteeni", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tämä myrsky tulee luultavasti jatkumaan eikä maailman parhainkaan laiva voi kestää tällaisessa ilmassa. Neuvon teitä kääntymään takaisin Taffel-lahteen voidaksemme korjata kaikki vahingot. Siellä ovat varmasti muutkin laivat."
"Vrov Katariina suoriutuu tästä kyllä", vastasi kapteeni. "Katsokaa, miten mainiosti se purjehtii."
"Kirotun huonosti paremminkin!" huomautti muudan matruusi miehistöstä, joka oli kokoutunut Filipin luo kuunnellakseen hänen neuvoaan. "Jos olisin tiennyt tämän tällaiseksi lahoneeksi vanhaksi rotteloksi, en olisi milloinkaan astunut tämän kannelle. Herra Vanderdecken on oikeassa, meidän pitää palata Taffel-lahteen, ennenkuin meille käy vielä onnettomammasti. Kummituslaiva on varoittanut meitä, sillä se ei näyttäydy milloinkaan aiheettomasti. Kysykää herra Vanderdeckeniltä, kapteeni, hän on merimies."
"Minun on pakko tunnustaa", vastasi Filip, "että tuon laivan näyttäytyminen on aina tuonut onnettomuutta mukanaan."
"Tuonko laivan? Mikä siinä teistä oli niin peloittavaa? Sillä oli liiaksi purjeita ja senvuoksi se vajosi pohjaan."
"Se ei vajoa milloinkaan", huomautti muudan matruusi.
"Ei, ei", huusivat muutkin. "Mutta me vajoamme, ellemme käänny."
"Niin, kapteeni", sanoi vanhin matruuseista, "olemme nyt päättäneet kääntyä takaisin Taffel-lahteen, vaikka ette siihen suostuisikaan. Käännä sen vuoksi peräsintä, pieni ystäväni, niin herra Vanderdecken pitää kyllä huolta purjeista."
"Mitä?" huusi kapteeni. "Aiotteko ruveta kapinoimaan täällä Vrov Katariinassa, joka on laivastomme nopein ja paras alus."
"Tämäkö hidas vanha lahonut purtilo?" huudahti eräs matruusi.
"Mitä kuulenkaan?" huudahti kapteeni. "Herra Vanderdecken, vangitkaa tuo roisto, koska hän koettaa yllyttää muita kapinaan."
"Joutavia, hän on hullu", vastasi matruusi. "Älkää välittäkö hänestä. Tulkaa, herra Vanderdecken, teitä me tottelemme, mutta ruori on käännettävä ylihankaan heti."
Kapteeni raivosi, suostuen kumminkin vihdoin, ja Filip toivoi aluksen päivän tahi parin kuluttua pääsevän onnellisesti lahteen.
Heidän jatkaessaan matkaansa uuteen suuntaan lakkasi tuuli vähitellen puhaltamasta, kunnes se tyyntyi kokonaan. Nyt saivat väsyneet matruusit levähtää samoin kuin sotilaat ja matkustajatkin, joista osa oli ollut suljettuna ruumaan ja osa kastunut aivan läpimäräksi välikannella.
Ylimmäisellä kannella oli ääretön tungos. Äidit paistattivat päivää lapset sylissään, riki oli täynnä märkiä vaatteita, joita oli ripustettu sinne kuivamaan ja matruusit työskentelivät ankarasti korjatessaan myrskyn tekemiä vaurioita. Heidän laskujensa mukaan eivät he olleet kuin viidenkymmenen penikulman päässä Taffel-lahdesta ja he odottivat joka hetki näkevänsä maata etelässä. Kaikki olivat jälleen iloisia ja lukuunottamatta Filipiä luulivat kaikki vaaran olevan jo ohi.
Toinen perämies, Kranz, oli reipas ja vikkelä merimies. Filip piti hänestä paljon, sillä hän tiesi voivansa luottaa häneen ehdottomasti. Saman päivän iltapäivällä kävelivät he kahden kannella.
"Mitä ajattelette, Vanderdecken, tuosta kummallisesta laivasta, jonka sattumalta näimme?" kysyi hän.
"Olen melkein varma, että meille sattuu joku onnettomuus ennen satamaan pääsyämme, vaikka kaikki nyt näyttääkin niin tyyneltä ja rauhalliselta ja vaikka matkamme määrä onkin niin lähellä", vastasi Filip.
"Olette taikauskoinen", sanoi Krantz. "Minä puolestani en ole niin herkkäuskoinen ja ellei mitään tuollaista edellyttämäänne tapahdu, ei kukaan saa minua uskomaan tuossa laivassa olevan mitään yliluonnollista."
"En minäkään itke, vaikka tulos näyttäisikin minun olevan väärässä", vastasi Filip. "Mutta minulla on aavistukseni emmekä ole satamassa vielä."
"Emme olekaan, mutta emme ole enää kaukanakaan, ja kaikki merkit viittaavat siihen, ettei tämä kaunis ilma vielä lopu."
"Ei kukaan voi sanoa, miltä suunnalta vaara voi uhata. Saamme pelätä muutakin kuin myrskyä."
"Niin kyllä", myönsi Krantz, "mutta älkäämme kumminkaan olko levottomia. Huolimatta kaikista puheistanne ennustan, että me korkeintaan parin päivän kuluttua ankkuroimme turvallisesti Taffel-lahteen."
Tähän loppui keskustelu ja Filip oli iloinen jäädessään yksikseen. Hän nojautui laivan laitaan ja katseli lainehtivaa merta.
"Laupias Jumala", huudahti hän, "ole armollinen ja suojele tätä laivaa! Älä anna minun kuunnella naisten valitusta ja lapsi raukkojen itkua äläkä uhraa niin monta ihmistä isäni rikoksen vuoksi! Jumalan tiet ovat todellakin tutkimattomat", ajatteli hän.
Aurinko laski, ennenkuin Filip poistui kannelta mennäkseen nukkumaan. Uskottuaan itsensä ja kaikki muutkin kaikkivaltiaan huomaan vaipui hän vihdoinkin uneen, mutta ennen puolta yötä heräsi hän siihen, että joku pudisteli häntä olkapäästä. Hän huomasi Krantzin, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, seisovan vieressään.
"Jumalan nimessä, Vanderdecken, ennustitte oikein! Nouskaa äkkiä. Tuli on irti laivassa."
"Tuliko?" huudahti Filip totellen käskyä. "Missä?"
"Suuressa ruumassa."
"Tulen heti, Krantz. Älkää avatko luukkuja ja laittakaa pumput valmiiksi."
Vähemmässä kuin minuutissa oli Filip kannella tavaten siellä kapteenin, jolle toinen perämies oli myös ilmoittanut vaarasta. Krantz selitti lyhyesti koko asian. Hän oli huomannut, että suuresta ruumasta tunkeutui voimakasta palaneen hajua, ja avattuaan luukut muiden avulla oli hän nähnyt ruuman olevan täynnä savua. Hän oli silloin sulkenut ne jälleen ja ilmoittanut Filipille ja kapteenille asian.
"Kiitoksia mielenmaltistanne", sanoi Filip. "Voimme nyt tyynesti harkita, millaisiin toimenpiteisiin meidän pitää ryhtyä. Jos sotilaat, naisraukat ja lapset tietäisivät, millaisessa vaarassa he ovat, olisivat he meille suureksi vastukseksi."
"Mutta miten on tuli voinut päästä irti suuressa ruumassa?" kysyi kapteeni.
"Muistan nyt, että meillä on siellä monta pullollista rikkihappoa", vastasi Filip. "Ne ovat varmaankin kaatuneet myrskyssä ja särkyneet. Neuvoisin, että luukkujen annettaisiin olla paikoillaan. Tuli voi silloin tukehtua ja sammua."
"Aivan niin", sanoi Krantz. "Kanteen on kuitenkin hakattava sellainen reikä, että voimme ruiskuttaa lastiin niin paljon vettä kuin suinkin."
Kaikki miehet komennettiin kannelle. He tulivatkin nopeasti ihmetellen odottamatonta kutsua.
"Kuulkaahan nyt, pojat, olen pahoillani, mutta meillä on syytä luulla, että tuli on päässyt irti suuressa ruumassa."
"Minä tunnenkin savun hajua!" huudahti muudan.
"Niin mekin", huusivat muutkin peloissaan. Filip kehoitti nyt heitä olemaan levollisia ja tekemään velvollisuutensa, ja matruusit tottelivatkin häntä nurisematta. Kaikki ruuti heitettiin mereen ja ruumaan ruiskutettiin vettä, mutta lopulta ei vaaraa sentään voitu salata matkustajilta. Filipille tuli kyyneleet silmiin nähdessään äitien peloissaan puristavan pienokaisiaan rintaansa vasten. Kaikkialla vallitsi kuitenkin kuri ja järjestys.
Veneet laskettiin vesille ja miehitettiin luotettavilla matruuseilla. Rakennettiin nopeasti lauttakin, niille, jotka eivät sopineet veneihin.
XVII.
Noin neljän aikaan aamulla oli kaikki valmista ja naiset ja lapset vietiin turvaan lautalle.
Sitten kuin heidät oli saatu turvallisesti sinne, tuli sotilaitten vuoro. Filip oli pitänyt niin tarkasti huolta kaikesta, ettei kukaan ollut saanut juoda itseään juovuksiin, mutta tulen yltyessä syntyi kuitenkin hieman tungosta, sillä jokainen tahtoi ensimmäiseksi päästä veneihin. Monta hukkui heidän sokean itsekkäisyytensä vuoksi ja noista kahdeksastakymmenestä sotilaasta ei pelastunut kuin muutamia.
Matruusien soutamat veneet hinasivat lauttaa. Kapteeni ja Filip lähtivät viimeiseksi laivasta, ja kun he aamun koittaessa rupesivat soutamaan maata kohti, oli Vrov Katariina kokonaan liekkien vallassa.
Onnettomuudeksi he eivät olleet saaneet purjeita veneihin ja koska kaikki olivat uuvuksissa ja väsyneitä, edistyi matka hitaasti. Mutta se oli vieläkin onnettomampaa, ettei heillä ollut vettä eikä ruokavarojakaan mukanaan, ja nälkä ja jano rupesivatkin pian vaivaamaan heitä kaikkia. Meri rupesi lainehtimaan kovemmin ja tuon raskaan lautan hinaaminen oli hyvin vaikeata. He lähestyivät hitaasti maata, kun sattui uusi kauhea onnettomuus. Lautta halkesi nimittäin kahteen osaan. Oli hirveä katsella ihmisraukkojen kauhua heidän tullessaan erotetuiksi muista. Heitä hukkui paljon, vaikka matruusit tekivätkin voitavansa pelastaakseen mereen joutuneita.
Auringon laskiessa saapuivat he lopultakin rantaan. Veneet vedettiin maalle ja väsyneet miehet heittäytyivät heti kuumalle hiekalle vaipuen uneen. He nukkuivat monta tuntia uneksien vedestä herätäkseen sitten surulliseen todellisuuteen, polttavan janon aiheuttamiin tuskiin. Filipin neuvosta hajautuivat he etsien jotakin, jolla voisivat sammuttaa janonsa. Kulkiessaan näkivät he kummuilla pieniä pensaita, joiden lehdet olivat mehukkaita, melkein samanlaisia kuin kasvihuoneissamme kasvavien jääkukkien, ja joiden pinnalla oli sitäpaitsi suuria kastehelmiä. He polvistuivat ryömien pensaalta pensaalle ja imien suuhunsa tuon runsaan kasteen, joka heti soikin heille hetkiseksi huojennusta. He koettivat syödäkin pensaiden lehtiä, joiden hieman hapan maku olikin hyvin virkistävää. Filipin neuvosta koottiin niitä melkoinen määrä veneihin, jotka työnnettiin vesille jälleen.
Taffel-lahti ei ollut hyvinkään kaukana ja pelastuksen toivo ja tieto, että siellä saadaan janokin sammutetuksi, antoivat heille uusia voimia.
Ensimmäiseksi työkseen, kun ne vihdoinkin pääsivät maihin, heittäytyivät he pitkäkseen muutaman läheisyydessä olevan puron rannalle virvoittaen kuivia kurkkujaan niin kauan, etteivät he enää jaksaneet juoda enempää.
Uudisasukkaat olivat sillä aikaa valmistaneet heille aterian ja vasta sitten kuin pahin nälkä oli tyydytetty, tiedustelivat he heidän surullista kohtaloansa.
Se oli pian kerrottu. Laivassa olleista kolmestasadasta ihmisestä oli pelastunut kolmekymmentäkuusi.
"Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennenkin", sanoi muudan uudisasukas Filipille. "Ettekö ole ainoa, joka pelastuitte Ter Schellingin haaksirikosta?"
"En, vaikka niin luulinkin", vastasi Filip. "Tapasin sitten myöhemmin laivan luotsin, muutaman silmäpuolen Schriften-nimisen pienen miehen, joka luultavasti saapui tänne minun jälkeeni. Olette tietysti nähneet hänet?"
"Emme. Sen laivan miehistöstä ei ole käynyt täällä keitään muita kuin te."
Tämä askarrutti hieman Filipin ajatuksia. Kuten lukija muistaa, oli hän aina uskonutkin, että Schriftenissä on jotakin yliluonnollista, ja tämä hänen luulonsa osoittautui nyt oikeaksi.
Haaksirikkoutuneet viipyivät tuossa pienessä uudisasutuksessa kaksi kuukautta, lähtien kotiin muutamassa Vilhelmiina-nimisessä prikissä, jonka kapteeni ei voinut kieltäytyä ottamasta heitä mukaansa. Filip, matruusit ja Krantz nousivat laivaan, mutta kapteeni Barenz halusi mieluummin jäädä uudisasukkaaksi. Hänellä ei ollut nyt mitään vakituista kotia eikä hän halunnut lähteä enää merellekään, kun hänen kaunis laivansa oli tuhoutunut. Hän antoi Filipille rahaa, että Filip hankkisi hänelle sellaisia tavaroita, joita hän uudessa ammatissaan tulisi tarvitsemaan, ja Filip lupasi toimittaa hänen asiansa heti kotiin tultuaan.
Vilhelmiina saapui nopeasti St. Helenaan, täytti siellä juomavesisäiliönsä ja jatkoi matkaansa, mutta joutuikin niin äkkinäisen myrskyn käsiin, että eksyi suunnastaan. Muutamien päivien kuluttua tapasivat he erään hollantilaisen laivaston, jossa oli viisi laivaa. Kun amiraali sai kuulla osan miehistöstä kuuluvan Vrov Katariinaan, pyysi hän heitä laivoihinsa, koska hänen omat miehensä sairastivat keripukkia eivätkä senvuoksi kyenneet työhön.
Filip oli hyvin toivoton, ettei hän päässytkään kotiin Aminen luo, mutta sitä ei nyt voitu auttaa. Hän kirjoitti kirjeen selittäen siinä kaikki ja antoi sen Vilhelmiinan kapteenille kotiin vietäväksi. Hän lähetti samalla selostuksen yhtiön johtokunnalle Vrov Katariinan haaksirikostakin. Tehtyään sen lähti hän amiraalin laivaan raskain sydämin.
Amiraalin laivan, Leijonan, ensimmäinen kapteeni oli kuollut, toinen kapteeni lepäsi riippumatossaan eikä amiraalilla ollut muita apulaisia kuin muutamia perämiehiä, joista toiset olivat enemmän kuolleita kuin eläviä. Toisen päällikön laiva oli vielä surkeammassa tilassa, päällikkö itse oli kuollut ja ensimmäinen kapteeni hoiti vielä itse virkaansa, mutta hänellä oli vain yksi upseeri, joka voi tulla kannelle.
Amiraali kutsui Filipin kajuuttaansa ja kuultuaan hänen kertomuksensa Vrov Katariinan tuhoutumisesta, nimitti hän Filipin Dordrechtin kapteeniksi määräten entisen kapteenin vara-amiraaliksi. Krantz sai määräyksen jäädä amiraalilaivan toiseksi kapteeniksi, sillä Filipin kertomuksesta oli amiraali ymmärtänyt, että he ovat taitavia ja rohkeita miehiä.
XVIII.
Amiraali Rymelandtin komentaman laivaston oli määrä purjehtia Itä-Intiaan ja suunnata kulkunsa Magalhaesin salmen kautta Tyynelle merelle.
Laivastoon kuuluivat seuraavat laivat: Leijona, neljäviidettä tykkiä ja mastossa amiraalin lippu; Dortrecht, kuusineljättä tykkiä ja mastossa vara-amiraalin lippu; Zuidersee, kaksikymmentä tykkiä, Yong Frau, kaksitoista tykkiä, ja muudan Schevelling-niminen tykkivene, jossa oli neljä tykkiä. Koska Dordrechtissa oli vieläkin paljon keripukkipotilaita, meni Filipin uusi päällikkö ehdottamaan amiraalille, että laivasto poikkeaisi Etelä-Amerikkaan saadakseen sieltä tuoretta lihaa terveille ja sairaille, mutta amiraali hylkäsi hänen ehdotuksensa hyvin jyrkästi.
"Mitä me nyt teemme, kapteeni Vanderdecken", kysyi päällikkö. "Te tunnette jo täydellisesti tilamme, kymmenen päivän kuluttua on meillä korkeintaan kaksikymmentä miestä jäljellä, sillä heitä kuolee kuin kärpäsiä. Haluaisin mielelläni erota tulevana yönä koko laivastosta. Kotiin tultuamme voin kyllä selittää asian tyydyttävästi johtokunnalle."
"Älkäämme hätäilkö. Ehkä hän jonakin päivänä suostuu välttämättömyyden pakosta noudattamaan neuvoanne."
Viikon kuluttua tästä keskustelusta alkoi tilanne olla jokaisessa laivassa aivan toivoton, sillä niin hirmuisesti raivosi tauti miehistössä. Päällikkö meni silloin toisen kerran amiraalilaivaan uudistaen ehdotuksensa.
Amiraali Rymelandt ei ollut ainoastaan ankara mies, vaan hän oli itsepäinen ja kostonhimoinenkin. Koska hän kerran ennen oli hylännyt päällikön ehdotuksen, ei hän suostunut siihen nytkään ja päällikön oli pakko palata tyhjin toimin takaisin laivaansa. Laivasto oli nyt noin kolmen päivänmatkan päässä rannikosta suunnaten kulkunsa Magalhaesin salmea kohti. Kun Filip seuraavana yönä meni hyttiinsä nukkumaan, nousi päällikkö kannelle käskien muuttaa laivan suunnan muutamia asteita lännemmäksi. Yö oli niin pimeä, ettei muista laivoista ollenkaan huomattu Dordrechtin eroamista. Kun Filip aamulla tuli kannelle, huomasi hän laivaston muiden alusten hävinneen näkyvistä.
Parin päivän kuluttua lähestyivät he rannikkoa ja näkivät suuren kaupungin, jonka satamaan oli kokoutunut paljon espanjalaisia. He ankkuroivat joen suuhun vetäen Englannin lipun mastoon. Hetkisen kuluttua saapui muudan vene laivan sivulle ja siinä olijat kysyivät, keitä he olivat ja mitä he halusivat Päällikkö vastasi laivan olevan englantilaisen, sillä hän tiesi espanjalaisten vihaavan hollantilaisia niin suuresti, että jos he vain saisivat tietää heidän olevan hollantilaisia, ei hän saisi minkäänlaisia elintarpeita muuten kuin väkisin. Hän kertoi tavanneensa muutaman espanjalaisen laivan, joka oli joutunut melkein hylyksi senvuoksi, että sen koko miehistö sairasti keripukkia. Hän sanoi ottaneensa miehistön laivaansa, koska hän ei halunnut olla julma eikä aiheuttaa niin monen lähimmäisen kuolemaa. Miehet makasivat nyt riippumatoissaan kannen alla, ja hän oli poikennut suunnastaan laskeakseen heidät maihin ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan matkan varrella. Hän pyysi, että kasviksia ja tuoreita elintarpeita lähetettäisiin heti laivaan sairaille, joita ei mitenkään voitu siirtää maihin, ennenkuin muutamien päivien kuluttua heidän hieman parannuttuaan. Hän sanoi luottavansa siihen, että maaherra lähettää ruokavaroja hänen omalle miehistölleenkin palkinnoksi siitä, että hän oli auttanut espanjalaisia.
Espanjalaisen maaherran lähettämä upseeri todisti tämän hyvin keksityn jutun todeksi. Häntä kehoitettiin menemään alas katsomaan sairaita ja niin monien taudin runtelemien raukkojen näkeminen -- heiltä olivat hampaat pudonneet pois, ikenet olivat ajettuneet ja kaikkialla ruumiissa oli paiseita ja haavoja -- oli hänelle melkein liikaa. Hän kiiruhti pois alimmaiselta kannelta niin äkkiä kuin suinkin, soudatti itsensä maihin ja ilmoitti maaherralle näkemänsä.
Parin tunnin kuluttua lähetettiin heille suuri veneellinen tuoretta lihaa ja kasviksia, jotka heti jaettiin miehistölle. Ne riittivät kolmeksi päiväksi. Päällikkö lähetti veneen mukana kiitoskirjeen maaherralle selittäen siinä olevansa itsekin niin sairas, ettei hän voi persoonallisesti tulla kiittelemään. Hän liitti kirjeen mukaan luettelon otaksutuista laivassa olevista espanjalaisista kirjoittaen siihen sellaisten upseerien ja henkilöiden nimiä, joiden hän luuli olevan sukua maaherran perheelle. Hollantilaiset tunsivat nimittäin aivan hyvin useimmat espanjalaiset aatelisperheet, ja päällikkö tiesi, että avioliittoja oli usein solmittu vanhan ja uuden maailman aatelisten kesken ennen siirtomaiden itsenäisiksi julistamista.
Päällikkö lopetti kirjeensä toivomuksella, että hän ehkä jo parin päivän kuluttua voi tulla tervehdyskäynnille ja järjestää sairaiden viemisen maihin, sillä hän halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.
Kolmantena päivänä saatiin laivaan jälleen ruokatarpeita, ja heti niiden tulon jälkeen meni päällikkö maihin englantilaisessa univormussa tervehtimään maaherraa uskotellen tälle pitkän jutun siitä, miten paljon nuo hänen pelastamansa miehet olivat kärsineet. He sopivat, että miehet vietäisiin maihin parin päivän kuluttua, jolloin he jo luultavasti olisivat niin paljon parantuneet, että heidät voitaisiin siirtää.
Tuskin on olemassakaan mitään tautia, jolla on niin nopeat ja hirveät vaikutukset ihmisruumiiseen kuin keripukilla, mutta joka taasen on niin helppo parantaa, kun vain on lääkkeitä saatavissa. Kuuden päivän kuluttua olivat laivan kaikki miehet jo niin toipuneet, että he voivat kävellä kannella. Päällikkö odotti nyt maaherran vierailua ja hänet otettiinkin vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla, mutta heti kun maaherra meni kajuuttaan, ilmoitti päällikkö hänelle hyvin kohteliaasti vangitsevansa hänet upseereineen sanoen syyksi sen, että laiva on hollantilainen risteilijä, jonka oma miehistö oli ollut kuolemaisillaan keripukkiin. Kun maaherra huomasi joutuneensa viekkauden uhriksi, ei hän voinut muuta kuin suostua päällikön hänelle asettamiin ehtoihin. Päällikkö vaati häneltä jälleen uuden lähetyksen tuoreita ruokatarpeita ja maaherra antoikin käskyn niiden toimittamisesta laivaan.
Sittenkuin ne ennen auringonlaskua oli tuotu, poistui maaherra ja hänen kunniakseen ammuttiin muutamia tykinlaukauksia.
Laiva suunnattiin nyt Falklandin saaria kohti, jonne laivojen oli määrä kokoutua, jos ne sattuisivat eroamaan toisistaan.
Kun he neljäntoista päivän kuluttua saapuivat sinne, ei amiraalilaiva ollut vielä tullutkaan. Se saapui kumminkin seuraavana päivänä. Amiraalinkin oli ollut pakko poiketa maihin, mutta hän ei ollut niin onnellinen kuin Dordrechtin kapteeni, vaikka hän olikin saanut lihaa ja kasviksia miehistölleen.
Heti kun amiraalilaiva oli ankkuroinut, ilmoitettiin Dordrechtin päällikölle lipuilla, että hän tulisi sinne. Amiraali syytti häntä määräysten rikkomisesta, koska hän oli luvatta eronnut laivastosta. Päällikkö myönsi sen, mutta puolustautui sillä, että hänen pelastaakseen miehistönsä oli ollut pakko toimia niin. Amiraali raivostui kumminkin, julisti hänet vangituksi ja kutsui kaikkien laivojen korkeimmat upseerit sotaneuvotteluun.
Filip oli hyvin pahoillaan tästä, mutta hän ei voinut tehdä mitään päällikkönsä auttamiseksi. Hän ja muut upseerit tuomitsivat hänet syylliseksi sääntöjen rikkomiseen. Amiraali, jonka valta merellä on melkein rajaton, aikoi sitten myöhemmin ratkaista hänen kohtalonsa. Laivasto suuntasi nyt kulkunsa Magalhaesin salmeen kenenkään aavistamatta, millainen sotaoikeuden tuomio lopulta tulisi olemaan. Amiraali nimitti Filipin Dordrechtin päälliköksi, mikä herätti kateutta muissa kapteeneissa.
Neljäntoista päivän kuluttua lähdettyään Falklandin saarilta saapuivat he salmeen. Alussa oli tuuli niin hyvä, että he pääsivät sen puoliväliin, mutta sitten se muuttui vastaiseksi ja heidän oli pakko taistella sitä ja merivirtojakin vastaan pääsemättä ollenkaan eteenpäin. Laivojen miehistötkin alkoivat sairastua ponnistuksista ja kylmästä. On mahdotonta sanoa, oliko amiraali jo tehnyt päätöksensä edeltäpäin vai ärsyttivätkö häntä hyödyttömät ponnistelut matkan jatkamiseksi, kun hän käski laivaston kääntyä vastatuuleen, kamppailtuaan turhaan kolme viikkoa virtaa ja tuulta vastaan, ja pyysi kaikkien laivojen kapteeneja tulemaan luokseen. Hän ehdotti, että vanki nyt rangaistaisiin viemällä hänet maihin johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia elämän ylläpitämiseksi ja jossa vangin niin ollen oli pakko kuolla nälkään.
Filip ja Krantz vastustivat päätöstä, vaikka he tiesivätkin siten suututtavansa amiraalin, mutta muut kapteenit, jotka kadehtivat heitä ja olivat heille vihoissaan senvuoksi että he muka olivat tehneet tyhjäksi heidän koroituksensa, yhtyivät amiraalin päätökseen. Välittämättä äänten enemmistöstä katsoi Filip velvollisuudekseen ilmaista mielipiteensä.
Amiraali ei kumminkaan välittänyt hänen todistelustaan eikä pätevistä syistään. Päällikkö vapautettiin nyt kahleista ja tuotiin kajuuttaan, jossa hän sai kuulla tuomionsa.
"Olkoon sitten niin, herra amiraali", vastasi päällikkö, "sillä tiedän, että minun olisi aivan turha pyytääkin teitä luopumaan kerran tekemästänne päätöksestä. Minua ei rangaista määräyksien rikkomisesta vaan siitä, että minä tottelemattomuudellani sain teidät käsittämään velvollisuutenne, johon teidän sitten myöhemmin oli pakko mukautua. Viekää minut vain maihin noille mustille paljaille kallioille, mutta muistakaa sanani, te julma ja kostonhimoinen mies, etten minä ole ainoa, jonka luut tulevat valkenemaan täällä. Monet muut saavat saman kohtalon ja tekin, herra amiraali, voitte joutua niiden joukkoon. Ellen suuresti erehdy, haudataan meidät vierekkäin."
Amiraali ei sanonut mitään ja vanki vietiin pois, mutta Filip sai salaa annetuksi Krantzille erään paperin pyytäen häntä antamaan sen päällikölle. Hän oli kirjoittanut siihen: "Älkää poistuko rannalta, ennenkuin laivat ovat purjehtineet tiehensä."
Kun Dordrechtin miehistö kuuli, millaisen rangaistuksen heidän entinen päällikkönsä tulee saamaan, suuttuivat he kovasti. He tiesivät hänen tulevan uhratuksi senvuoksi, että hän oli pelastanut heidät, ja he olivat hyvin vihoissaan amiraalin julmuudesta.