Part 12

"Minusta tuntui kuin olisin ollut erään laivan kapteenina sen purjehtiessa Hyväntoivonniemen ympäri. Meri oli melkein tyyni, sillä tuuli hyvin heikosti. Ollessani laivan perässä laski aurinko, tähdet alkoivat tuikkia ja koska ilma oli lämmin, paneuduin pitkäkseni kannelle ja katselin taivasta. Olin nukkuvinani ja heräsin tunteeseen kuin olisin ollut vajoamaisillani pohjaan. Katsoessani ympärilleni huomasin kaiken kadonneeksi ja minä kelluin suuressa kauniissa simpukassa äärettömällä merellä. Pelkäsin liikkua, sillä silloin olisi heilakka alukseni voinut kaatua ja minä hukkua. Vihdoin huomasin simpukan keulan vajoavan veteen ja heti senjälkeen näin pienen valkoisen käden, joka oli tarttunut simpukan laitaan. Koetin olla liikkumatta ja huutaa, että pieni laivani vaipuu pohjaan, mutta en voinut. Vähitellen kohosi muudan olento aalloista ja nojasi molemmat käsivartensa simpukan laitaan. Edessäni oli hyvin kaunis nainen.

"'Filip Vanderdecken', sanoi hän lempeästi, 'mitä pelkäät? Eikö elämäsi ole vihitty korkeampaan tarkoitukseen?'

"'En tiedä', vastasin, 'tiedän vain sen, että se on vaarassa.'

"'Vaarassako?' vastasi hän. 'Silloin se oli vaarassa, kun uskoit sen noiden hauraiden ihmistöiden varaan, joita aallot niin mielellään särkevät palasiksi, mutta ei nyt ollessasi simpukassa, jota aallot palvelevat. Filip Vanderdecken, olet varmaankin tullut etsimään isääsi?'

"'Niin olenkin', vastasin. 'Eikö taivaan tahto ole sellainen?'

"'Kohtalosi on sellainen ja kohtalo johtaa kaikkia tässä ja tulevassa elämässä. Lähdemmekö etsimään häntä yhdessä? Tämä simpukka on minun. Et tiedä, miten sitä ohjataan. Autanko sinua?'

"'Kantaakohan se meidät molemmat?'

"'Sen saat pian nähdä', vastasi hän nauraen poistuen keulasta ja näyttäytyen heti sivulla, joka ei kohonnut enempää kuin kolme tuumaa vedestä. Kauhistuksekseni istuutui hän laidalle, mutta hänen painonsa ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Heti rupesi simpukka kiitämään eteenpäin kovaa vauhtia hänen tahtonsa kuljettamana.

"'Pelkäätkö, Filip Vanderdecken?'

"'En', vastasin.

"Hän siveli kädellään otsaansa ja työnsi syrjään tukkansa, joka oli osaksi peittänyt hänen kasvonsa, sanoen minulle: 'Katso minuun!' Tottelin kehoitusta ja näin sinut edessäni."

"Minutko?" huudahti Amine hymyillen.

"Niin, Amine, juuri sinut! Lausuin nimesi ja kiersin käsivarteni ympärillesi. Tunsin, että voin jäädä luoksesi ja purjehtia maailman ympäri iankaikkisesti kanssasi."

"Jatka, Filip", sanoi Amine tyynesti.

"Minusta tuntui, että purjehdimme tuhansia ja taasen tuhansia penikulmia sivuuttaen ihania saaria. Joskus olimme maan läheisyydessä ja joskus kaukana merellä.

"'Emme löydä isääsi näin tyyniltä vesiltä', sanoit. 'Meidän pitää hakea muualta.'

"Laineet tulivat vähitellen yhä korkeammiksi, kunnes niiden raivo muuttui aivan hirveäksi. Hirmuiset aallot heittelivät simpukkaamme kuin lastua, mutta me purjehdimme turvallisesti laineilla, jotka olisivat murskanneet suuren laivankin.

"'Pelkäätkö nyt, Filip?' kysyit minulta.

"'En', vastasin. 'Ollessani kanssasi, Amine, en pelkää mitään.'

"'Olemme nyt jälleen Hyväntoivonniemen luona', sanoit, 'ja täältä mahdollisesti voit löytää isäsi. Katsokaamme tarkasti ympärillemme, sillä jos kohtaamme laivan, on se varmasti hänen. Ei mikään muu kuin kummituslaiva voi pysyä pinnalla tällaisessa myrskyssä.'

"Kiidimme vuorenkorkuisten aaltojen yli ja vihdoinkin huomasimme erään laivan, jota hirmumyrsky lennätteli sinne tänne.'

"'Tuolla on isäsi laiva, Filip!' huusit sinä.

"Lähestyimme sitä nopeasti, he huomasivat meidät ja käänsivät laivansa vastatuuleen. Laskimme sen sivulle, meille heitettiin nuoratikkaat ja vaikka ei mikään vene olisi voinut kestää aalloissa, ei simpukallamme ollut mitään hätää. Katsoin ylöspäin ja näin isäsi, Amine, ja kuulin hänen antavan käskyjään. Riuhtaisin kalleuden poveltani näyttäen sitä hänelle. Hän hymyili seisoessaan komentosillalla ja pitäessään kiinni rikistä. Aioin juuri kiivetä laivaan, sillä köysitikkaat oli heitetty minulle, kun kuulin kauhean huudon ja muudan mies hyppäsi laivan laidalta simpukkaamme. Huudahdit, liuvuit pois laidalta ja katosit laineihin, ja samassa silmänräpäyksessä erosi simpukka ajatuksen nopeudella laivasta sijaasi tulleen miehen ohjaamana. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän ruumistani. Käännyin katsomaan uutta toveriani ja näin Schriftenin, tuon silmäpuolen roiston, joka hukkui joutuessamme haaksirikkoon Taffel-lahdessa.

"'Ei, ei! Ei vielä!' huusi hän.

"Toivottomuudessani ja raivoissani pukkasin hänet simpukasta mereen, jonne hän katosi.

"'Filip Vanderdecken', sanoi hän uidessaan pois, 'tapaamme vielä toisemme!'

"Inhoten käänsin pois pääni, ja samalla täyttyi vesisimpukkani ja upposi. Taistelin veden alla ja minusta tuntui kuin olisin vajonnut yhä syvemmälle, mutta en tuntenut mitään tuskia. Silloin heräsin."

"No, Amine", sanoi hän hetkisen kuluttua, "mitä ajattelet unestani?"

"Sehän näyttää selvästi, että olen ystäväsi ja Schriften vihollisesi, vai mitä?"

"Myönnän sen mielelläni, mutta hänhän on kuollut."

"Aivan varmastiko?"

"Niin, sillä olisin kai tavannut hänet, jos hän olisi pelastunut."

"Niin kyllä, mutta unessasi on asia hieman toisin. Filip, mielestäni ei untasi voida selittää muuten kuin yhdellä tavalla: sinun pitää edelleenkin pysyä maissa. Papithan ovat neuvoneet samaa. Sinun pitää odottaa kaikissa tapauksissa lisää neuvoja. Unessasi olin luotettava luotsisi, anna minun ohjata sinua täälläkin."

"Olkoon niin, Amine. Vaikka omituinen taitosi sotiikin pyhää oppiamme vastaan, selität kuitenkin unen kirkon palvelijoiden neuvojen mukaan."

"Niin teenkin. Alutta lopettakaamme nyt jo keskustelumme tästä asiasta. Jos sellainen aika vielä koittaa, ei Aminesi tahdo estää sinua täyttämästä velvollisuuttasi. Mutta muista, että olet luvannut täyttää erään toivomukseni pyytäessäni sitä sinulta."

"Niin olenkin, mutta sano minulle, mitä toivot."

"En tällä haavaa mitään. Kaikki toivoni ovat toteutuneet. Olethan sinä luonani, Filip", vastasi Amine kietoen hellästi käsivartensa miehensä kaulaan.

XV.

Noin kolmen kuukauden kuluttua tästä keskustelusta istuivat Amine ja Filip jälleen tuolla turvepenkillä, josta oli tullut heidän mielipaikkansa. Isä Mathiaksesta ja isä Seysenistä oli tullut hyvät ystävät ja nuo molemmat papit olivat melkein yhtä erottamattomat kuin Filip ja Amine. Koska Filip oli päättänyt, ettei hän rupea täyttämään kummallista ja kauheata velvollisuuttaan, ennenkuin hän saa jonkun uuden merkin, elivät nuoret aviopuolisot onnellisina keskenään puhumatta lainkaan tuosta surullisesta asiasta. Filip, joka palatessaan kotiin oli heti pyytänyt uutta tointa yhtiön johtokunnalta vaatien kapteenin paikkaa, ei ollut sen jälkeen tehnyt mitään tuon toivonsa toteuttamiseksi eikä käynyt Amsterdamissakaan.

"Pidän niin tästä paikasta, Filip", sanoi Amine. "Keskustelimme täällä, onko luvallista manata unia esille, ja täällä kerroit minulle unesi, jonka selitin sinulle."

"Aivan niin, Amine, mutta jos tiedustelisit isä Seysenin mielipidettä, tuomitsisi hän tekosi vääräuskoiseksi ja paheksuttavaksi."

"Tuomitkoon hän vain, jos häntä huvittaa. Voin kertoa sen hänelle peittelemättä."

"Parasta on kumminkin, että annat sen olla tekemättä. Älkäämme ilmaisko salaisuutta muille."

"Luuletko, että isä Mathiaskin suuttuisi minulle?"

"Kyllä, aivan varmasti."

"Mutta en minä. Ukko on niin hyväntahtoinen ja vapaamielinen, että oikein ihailen häntä. Haluaisin mielelläni puhua hänen kanssaan tästä asiasta."

Aminen puhuessa huomasi Filip jonkun koskettavan olkapäähänsä ja äkkinäinen väristys vapisutti häntä. Kääntäessään päätään huomasi hän Ter Schellingin luotsin, Schriftenin, vieressään. Schriftenillä oli kirje kädessään. Tämän pahansuovan inhoittavan olennon ilmestyminen säikähdytti Filipiä niin, että hän huudahti: "Laupias taivas, onko se mahdollista?"

Amine oli myös katsonut sinnepäin ja kätki nyt kasvonsa käsiinsä purskahtaen itkuun. Hän ei itkenyt pelosta, vaan vakaumuksesta, että hänen miehensä saa rauhan vasta haudassa.

"Filip Vanderdecken, hi, hi", sanoi Schriften, "tuon teille kirjeen johtokunnalta."

Filip otti kirjeen, mutta ennenkuin hän avasi sen, katsoi hän luotsia tiukasti silmiin. "Luulin", sanoi hän, "teidän hukkuneen laivamme joutuessa haaksirikkoon. Miten pelastuitte?"

"Mitenkö pelastuin? Sallikaa minun kysyä, miten te pelastuitte?"

"Laineet heittivät minut maalle", vastasi Filip, "mutta --"?

-- "mutta", keskeytti Schriften, "hi, hi! Laineiden ei olisi pitänyt heittää minua maalle, vai mitä?"

"Miksi ei? Enhän ole sanonut mitään sellaista."

"Ette kyllä, mutta otaksun teidän sellaista toivoneen. Pelastuin siitä samoin kuin tekin, aallot heittivät minutkin rannalle. Mutta minulla ei ole aikaa viipyä. Olen toimittanut tehtäväni!"

"Odottakaahan vielä hieman!" huudahti Filip. "Tuletteko jälleen samaan laivaan kuin minäkin?"

"Menisin paljon mieluummin johonkin muuhun, herra Vanderdecken, sillä enhän minä hae kummituslaivaa." Sanottuaan sen poistui pieni mies nopeasti.

"Eikö tätä voida sanoa kehoitukseksi, Amine?" kysyi Filip pitäen kirjettä kädessään avaamatta sitä.

"Aivan varmasti. Tuo pahansuova lähettiläs näyttää nousseen haudastaan tuodakseen sen sinulle. Suo minulle anteeksi, Filip, etten voinut hillitä mieltäni. Lupaan olla vasta rohkeampi."

"Amine-raukka!" vastasi Filip surullisesti. "Ah, miksi en lähtenyt yksinäni tälle pyhiinvaellusmatkalleni? Olin itsekäs sitoessani sinut niin suureen suruun ja aiheuttaessani sinulle niin paljon levottomuutta ja huolta."

"No kuka ne sitten jakaisi kanssasi, rakas Filip, ellei sydämesi valittu? Tunnet minut huonosti, jos luulet minun pelkäävän velvollisuuteni täyttämistä. Ei, Filip, haluan surra kanssasi ja keventää hieman kuormaasi. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen miehen vaimo, jolle on määrätty niin kunniakas tehtävä. Rakas Filip, lue nyt kirje."

Filip ei vastannut, vaan mursi sinetin ja luki kirjeestä, että hänet oli määrätty Vrov Katarinan ensimmäiseksi perämieheksi. Hänen käskettiin saapua laivaan niin pian kuin suinkin valvomaan sen lastaamista. Kirjeessä, jonka johtokunnan sihteeri oli kirjoittanut, ilmoitettiin vielä, että hänestä tämän matkan jälkeen tehdään varmasti kapteeni. Ehdoista saa hän sopia tarkemmin johtokunnan kanssa tultuaan Amsterdamiin.

"Luulin, että sinusta jo nyt tehtäisiin kapteeni", sanoi Amine surullisesti.

"Siinä luulossa olen minäkin ollut", vastasi Filip, "mutta kun en ole painostanut hakemustani, ei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Saan syyttää siitä itseäni."

"Ja nyt se on varmaankin myöhäistä?"

"Niin on, rakkaani, mutta mitä sen on väliä? Teen tämän matkan mielelläni ja ehkä mieluumminkin ensimmäisenä perämiehenä."

"Filip, voin nyt tunnustaa, että olen pettynyt toiveissani. Odotin varmasti, että saat laivan komennettavaksesi. Etkö muista, että pyysin sinulta lupauksen silloin kun kerroit minulle unesi? Nyt sanon, mitä aioin silloin pyytää sinulta. Tahdoin vain, rakas Filip, että lupaisit minun lähteä mukaasi. Ollessani luonasi en välitä mistään. Voin olla silloin onnellinen huolimatta kaikista puutteista ja vaaroista, mutta jäädessäni yksikseni tänne niin pitkäksi ajaksi hautomaan surullisia ajatuksiani, kun muutenkin olen kärsimätön ja levoton, se, rakas Filip, on onnettomuuden huippu, ja se tulee taasen osakseni matkustettuasi pois. Muista, että olen saanut lupauksesi, Filip. Päästyäsi kapteeniksi voit ottaa vaimosikin mukaasi. Tämä on katkera pettymys minulle, että minun nyt on pakko jäädä kotiin. Lohduta minua senvuoksi jollakin tavoin, että saan tulla mukaasi seuraavalla kerralla, jos taivas suo sinun vielä palata."

"Lupaan sen, Amine, koska sitä niin välttämättä haluat. En voi kieltää sinulta mitään, vaikka aavistus sanookin minulle, että onnemme on mennyttä. En ole mikään kaukonäkijä, mutta koska olen kummallisella tavalla yhteydessä tämän ja tulevan maailman kanssa, tuntuu minusta, että pieni osa tulevaisuudestakin on tiedossani. Olen antanut sinulle lupaukseni, Amine, mutta toivon voivani peruuttaa sen."

"Jos joudumme perikatoon, Filip, on se kohtalomme, emmekä voi sitä välttää."

"Amine, meille on annettu vapaa tahto toimia, ja senvuoksi onkin kohtalomme osaksi omissa käsissämme."

"Niin, sellaista uskoa tyrkytti isä Seysenkin minulle, mutta hänen todistelujaan en ymmärtänyt. Toivon, että uskontonne olisi yksinkertaisempi. Tähän saakka on tuo hyvä mies -- sillä hän on todellakin hyvä -- onnistunut vain herättämään epäluuloni."

"Niiden avulla rupeat sinä vielä uskomaankin, Amine."

"Ehkä, mutta mielestäni edistyn hyvin huonosti. Lähdetään jo kotiin, Filip. Sinun pitää matkustaa Amsterdamiin ja minä tulen mukaasi. Aminesi hymyn pitää ainakin lohduttaa sinua päivän vaivojen jälkeen ennen matkustamistasi. Eikö niin?"

"Kyllä, rakkaani. Aioin ehdottaakin sitä sinulle. Ihmettelen kuitenkin suuresti, miten Schriften voi tulla tänne. Totta on, etten nähnyt hänen ruumistaan, mutta hänen pelastuksensa tuntuu minusta sentään ihmeelliseltä. Missä hän on mahtanutkaan olla? Mitä luulet, Amine?"

"Samaa kuin ennenkin. Hän on pahasilmäinen pahahenki, joka jostakin syystä on saanut luvan oleskella maailmassa ihmishaamussa. Hän liittyy varmasti jollakin tavoin kummalliseen kohtaloosi. Ah, kunpa minulla olisi äitini voimat! Mutta nythän unhotan, ettet salli minun puhua sellaisista asioista, Filip, ja minä vaikenenkin."

Filip ei vastannut ja vaipuneina omiin ajatuksiinsa palasivat he kotiin. Vaikka Filip oli jo tehnytkin päätöksensä, lähetti hän kuitenkin portugalilaisen papin hakemaan isä Seyseniä neuvotellakseen heidän kanssaan saamastaan kehoituksesta. Selitettyään heille vielä kerran kaikki Schriftenin kuolemaan liittyvät seikat meni hän Aminen luo jättäen nuo molemmat papit keskustelemaan. Kului pari tuntia, ennenkuin he kutsuivat Filipin puheilleen, ja silloin näytti isä Seysen Filipin mielestä olevan aivan pyörällä päästään.

"Poikani", hän sanoi, "emme ymmärrä ollenkaan, mitä meidän pitää ajatella. Olemme toivoneet, että käsityksemme tästä ihmeellisestä asiasta olisi oikea luullessamme paholaisen panneen sen toimeen, ja siinä tapauksessa olisivat rukouksemme ja messumme tehneet tyhjäksi hänen voimansa. Kirje ei luonnollisestikaan merkitse mitään, mutta sen tuojan ilmestyminen jälleen näkyviin on kysymys, jota emme voi niin vain sivuuttaa. Eikö ole kumminkin mahdollista, Filip, että hän on pelastunut samoin kuin tekin?"

"Myönnän sen mahdolliseksi", vastasi Filip. "Laineet ovat voineet heittää hänet rannalle ja hän on ehkä sitten lähtenyt toiselle suunnalle kuin minä. Mutta koska olette kysynyt mielipidettäni, ilmoitan suoraan, etten usko hänen kuuluvan tämän maailman asukkaihin. Tiedän varmasti, että hän jollakin salaperäisellä tavalla liittyy kohtalooni. Mutta sitä kuka hän on ja mitä hänellä on mielessä, en luonnollisestikaan tiedä."

"Siinä tapauksessa, poikani, emme voi neuvoa teitä. Teidän pitää nyt toimia omalla vastuullanne omien mielipiteittenne mukaan. Päätöksiänne emme aio moittia, vaan tahdomme rukoilla teille taivaan suojelusta."

"Olen aikonut, pyhä isä, noudattaa kehoitusta."

"Kuten haluatte, poikani. Matkallanne voi ehkä sattua jotakin, joka auttaa teitä ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tunnustan, etten voi ymmärtää sitä ollenkaan."

Isä Mathias käytti nyt tilaisuutta hyväkseen kiittääkseen Filipiä vieraanvaraisuudesta. Hän sanoi aikovansa palata Lissaboniin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Muutamien päivien kuluttua sanoivat Filip ja Amine jäähyväiset papeille matkustaen Amsterdamiin. Isä Seysen lupasi pitää huolta talosta Aminen kotiintuloon asti. Heidän tultuaan perille meni Filip heti puhuttelemaan yhtiön johtokuntaa, joka lupasi hänelle oman laivan komennettavaksi heti hänen palattuaan tältä matkaltaan, asettaen kuitenkin sellaisen ehdon, että hänen oli ruvettava osakkaaksi laivaan. Filip suostui siihen ja meni sitten katsomaan Vrov Katariinaa. Sitä ei oltu vielä rikattukaan ja laivaston luultiin pääsevän lähtemään vasta parin kuukauden kuluttua. Laivassa oli vain muutamia miehiä eikä kapteeni, joka asui Dortrechtissa, ollut vielä tullut alukseen.

Vrov Katariina oli suurempi kuin monet muut laivat, mutta se oli vanha ja huonosti rakennettu. Koska se kumminkin oli tehnyt monta matkaa Intiaan ja palannut onnellisesti takaisin, ei yhtiö varmaankaan olisi käyttänyt sitä, ellei se olisi ollut varma sen merikelpoisuudesta. Annettuaan muutamia käskyjä laivassa olleille miehille palasi Filip hotelliin, josta hän oli vuokrannut huoneet itselleen ja Aminelle.

Seuraavana päivänä Filipin valvoessa laivan taklaamista tuli kapteeni. Tultuaan kannelle riensi hän heti halailemaan isoamastoa tahraten siinä hommassa nuttunsa melko pahasti. "Ah, rakas Vrovini, rakas Katariinani!" huudahti hän puhuen kuin naiselle, "kuinka voit? Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen. Et pidä tällaisesta joutenolosta, mutta pian sinä jälleen pääset käsiksi työhön ja tulet kauniiksi."

Miestä, joka tällä tavoin tunnusti rakkautensa laivalleen, sanottiin Wilhelm Barenziksi. Hän oli nuori, näöstä päättäen ei vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, pienikasvuinen ja hento. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikkakin hieman naiselliset. Liikkeet olivat nopeat ja levottomat, ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hänellä ei olisi ollut kaikki ruuvit paikoillaan.

Kun Filip esitteli itsensä, sanoi hän: "Ah, vai olette te Vrov Katariinan ensimmäinen perämies. Siinä tapauksessa voitte sanoa olevanne onnellinen, hyvä herra. Lähinnä kapteenia on tämän laivan ensimmäisellä perämiehellä kadehdittavin asema maailmassa."

"Ei ainakaan laivan kauneuteen nähden", huomautti Filip, "mutta sillähän voi olla muita hyviä ominaisuuksia."

"Laivan kauneuteenko nähden? Mitä sanottekaan, herra? Sanon samoin kuin isänikin ennen minua, että tämä on maailman kaunein laiva puhumattakaan sen monista muista hyvistä ominaisuuksista."

"Olen iloinen kuullessani sen, herra kapteeni", vastasi Filip. "Se todistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mutta kai tämä sentään on melko vanha?"

"Vanhako? Vain kahdeksankolmattavuotias, siis nuoruutensa parhaimmassa kukoistuksessa. Odottakaahan vain, rakas herra, kunnes näette sen tanssivan laineilla, niin silloin ette teekään muuta kuin puhutte päivät pitkät kanssani sen kelpoisuudesta. Olen melkein varma siitä, että meillä tulee olemaan hyvin hauskaa yhdessä."

"Kyllä kai, ellemme käsittele ainetta loppuun", huomautti Filip.

"Ei ainakaan minun puoleltani, ja sallikaa minun sanoa, herra Vanderdecken, että jokainen upseeri, joka ei ole tyytyväinen Vrov Katariinaan, joutuu minun kanssani tekemisiin? Olen sen ritari ja olen taistellut jo kolmasti sen kunnian puolesta. Toivon, ettei minun tarvitseisi tehdä sitä neljättä kertaa."

Filip hymyili, sillä hänen mielestään ei Katariinan puolesta kannattanut taistella, mutta hän painoi kapteenin sanat mieleensä lausumatta sen jälkeen mitään epäedullista kauniista Vrov Katariinasta.

Miehistö tuli pian täysilukuiseksi, laiva saatiin taklatuksi ja purjeet paikoilleen. Kun laivan ruumat olivat täynnä tavaraa, saapui Filipin pettymykseksi käsky, että laivaan oli otettava sataviisikymmentä sotilasta ja muita matkustajia, joista useat toivat koko perheensäkin mukanaan. Filip sai työskennellä tarmokkaasti, sillä kapteeni ei tehnyt muuta kuin kehui laivaansa. Vihdoin oli kaikki onnellisesti paikoillaan ja laivasto oli valmis lähtemään.

Aika oli nyt koittanut, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset Aminelle. Amine oli koko ajan asunut hotellissa ja Filip oli uhrannut hänelle kaikki joutohetkensä. Laivaston oli määrä lähteä parin päivän kuluttua ja he päättivät hyvästellä toisensa sen päivän aamulla. Amine oli tyyni eikä menettänyt mielensä tasapainoa. Hän oli aivan varma siitä, että hän saa nähdä jälleen miehensä, ja siinä toivossa syleili hän Filipiä heidän erotessaan laiturilla. Filip laskeutui sitten veneeseen, jonka oli määrä viedä hänet laivaan.

"Niin", ajatteli Amine katsoen miestään välimatkan pitentyessä, "tiedän, että saamme tavata jälleen. Tämä matka ei tule tuottamaan onnettomuutta sinulle eikä minulle, mutta minulla on synkkä aavistus, että seuraava, jolloin tulen mukaasi, erottaa meidät ainaiseksi toisistamme. Miten se tapahtuu, en tiedä, mutta se on Jumalan tahto. Papit puhuvat vapaasta tahdosta, mutta eroaako Filip minusta vapaaehtoisesti? Eikö hän mieluummin jäisi luokseni? Kyllä, mutta hän ei saa, sillä hänen pitää täyttää velvollisuutensa. Hän menettelisi julmasti matkustaessaan, ellei hänen kohtalonsa kutsuisi häntä. Minusta on aina tuntunut siltä kuin nuo papit olisivat vihamiehiäni, vaikka en tiedäkään, miksi. Molemmat ovat hyviä eikä heidän opettamassaan uskonnossakaan ole mitään moittimista. Meidän pitää rakastaa lähimmäisiämme, kuten itseämme, antaa anteeksi vihamiehillemme eikä tuomita. Kaikki tuo on oikein, mutta kuitenkin kuiskaa sydämeni minulle, että --. Nyt on vene saapunut laivan viereen ja Filip kiipeää kannelle. Hyvästi, rakas puolisoni. Toivoisin olevani mies! Ei, ei, parempi on sittenkin näin."

Amine seurasi miestään katseellaan, kunnes hän ei enää voinut häntä nähdä, palaten sitten hitaasti hotelliin.

"Filip on nyt poissa", mumisi hän. "Nyt pitää minun taasen odottaa häntä monta kuukautta kärsivällisesti. Elämäksi en voi sitä sanoa, sillä elän ja hengitän ainoastaan hänen läheisyydessään."

XVI.

Meidän pitää nyt jättää Amine yksinäisyyteensä ja lähteä seuraamaan Filipin kohtaloita. Laivasto oli lähtenyt matkalle pullistunein purjein, mutta tunnin kuluttua oli Vrov Katariina jäänyt pari penikulmaa muista jälkeen. Herra Barenz moitti tapaa, jolla purjeet oli kiinnitetty, ja soimasi ruorimiestä. Lyhyesti sanoen, hänen mielestään oli vika kaikissa muissa, mutta ei hänen rakkaassa laivassaan, joka näyttäytyi olevan laivaston huonoin purjehtija.

"Herra Vanderdecken", sanoi hän vihdoinkin, "Vrov on, kuten isäni sanoi, huono myötätuulessa purjehtija, kuten useimmat muutkin nopeat sivutuulen laivat, mutta laivastossa ei sittenkään ole sen veroista alusta."

"Aluksemme on sitäpaitsi", sanoi Filip huomattuaan kapteenin kunnianhimon, "hyvin kovassa lastissa ja meillä on joukkoja kannella."

Laivasto selviytyi nyt hiekkamatalikoista ja lähti purjehtimaan laitatuuleen, mutta nyt muuttui Vrov Katariinan vauhti vieläkin huonommaksi kuin ennen. "Ollessamme näin lähellä tuulta", huomautti kapteeni, "ei Katariinasta ole mihinkään, mutta jos hellitätte hieman purjeita, saatte nähdä, miten se jättää koko laivaston jälkeensä. Laivamme on hyvin kaunis, vai mitä, herra Vanderdecken?"

"On kyllä. Kaunis ja tilava", vastasi Filip voimatta sanoa muuta hyvällä omallatunnolla.

Laivasto jatkoi matkaansa milloin myötä-, milloin vastatuulessa, mutta olipa tuuli millainen tahansa, ei Vrov Katariinan vauhti parantunut, ja lopulta päätti amiraali antaa sen jatkaa matkaansa yksinään heti laivaston päästyä Hyväntoivonniemen kohdalle. Hänen ei ollut kuitenkaan pakko menetellä niin julmasti, että olisi ehdoin tahdoin eronnut Katariinasta, sillä kova myrsky hajoitti koko laivaston, ja seuraavana päivänä oli Katariina yksinään. Myrsky jatkui viikon ja tilanne tuli yhä toivottomammaksi. Filip ponnisti voimansa äärimmilleen rohkaistakseen väsynyttä miehistöä ja sijoittaakseen paikoilleen siirtynyttä lastia, välittämättä ollenkaan kapteenista, joka ei ollutkaan merimies.

"Olemme jättäneet kaikki muut laivat jälkeemme", sanoi kapteeni eräänä päivänä Filipille, "niistä ei ole ainoatakaan näkyvissä. Mutta ah, taivaan nimessä, tuolla on sittenkin yksi! Katsokaahan tuonnepäin, niin näette erään mainion purjehtijan. Herra siunatkoon, miten se voikaan kestää tuollaista purjeiden paljoutta!"

Filip oli jo huomannut laivan. Vaikka muiden laivojen sellaisessa myrskyssä olikin pakko sitoa kaikki purjeensa kiinni, oli sillä jokainen riepu levällään kuin heikossa tuulessa. Laineet olivat korkeita kuin vuoret ja Katariina painui jokaisen aallon väliin aivan näkymättömiin, mutta tuota toista laivaa eivät aallot näyttäneet ollenkaan haittaavan, sillä se purjehti tasaisesti kallistelematta ollenkaan. Filip tunsi sen heti kummituslaivaksi, jossa hänen isänsä kärsi rangaistustaan.