Part 10

Heti kun laivasto oli saanut uuden juomavesivaraston, lähdettiin matkalle ja Filipin levottomuus lisääntyi taasen. Suotuisassa tuulessa purjehti laivasto kuitenkin niemen ympäri, sivuutti Madagaskarin ja saapui Intian merelle, jossa Batavia erosi siitä, sen suunnatessa kulkunsa Qambrooniin ja Ceyloniin. "Nyt näyttäytyy kummituslaiva varmasti", ajatteli Filip. "Se on vain odottanut toveriemme poistumista, ettemme saisi minkäänlaista apua onnettomuudessamme." Mutta Batavian matkaa suosivat kauniit ilmat eikä mitään näkynyt. Muutamien viikkojen kuluttua saavuttiin Javaan, mutta ennenkuin purjehdittiin Batavian suurenmoiseen satamaan, käännyttiin vastatuuleen yöksi. Oli heidän matkansa viimeinen yö, jolloin purjeet olivat ylhäällä. Filip ei poistunut kannelta ollenkaan odottaessaan levotonna päivän valkenemista. Aamu koittikin vihdoin, aurinko nousi ja Batavia ohjasi kulkunsa satamaan. Aamupäivällä laskettiin jo ankkuri ja huojentuneena kiiruhti Filip hyttiinsä nauttiakseen levosta, jonka tarpeessa hän niin suuresti oli.

Hän heräsi vahvistuneena ja virkeänä, sillä hänen mielensä oli vapautunut raskaasta taakasta. "Ei siis olekaan määrätty, että miehistö aina silloin hukkuu, kun olen laivassa", ajatteli hän, "eikä sekään ole sanottu, että kummituslaiva näyttäytyy, vaikka olenkin mukana. Siinä tapauksessa ei omaatuntoani rasita enää mikään. On kyllä totta, että haen laivaa ja toivon saavani kohdatakin sen, mutta minulla ei ole siihen suuremmat mahdollisuudet kuin muillakaan eikä ole ollenkaan varmaa että löydän sen, vaikka haenkin sitä. Olkoon niin, että se tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka sen näkevät, mutta minun oloni laivassa ei ole noiden kohtaamisten syy. Kiitän sinua Jumala, nyt voin omantunnon tuskitta täyttää tehtäväni!"

Filip, jolle nämä ajatukset olivat antaneet mielenrauhan takaisin, meni jälleen kannelle. Joukkojen maihinvienti oli jo alkanut, sillä sotilaat halusivat yhtä paljon vapautta pitkäaikaisesta vankeudestaan kuin merimiehet enemmän tilaa ja mukavuuksia. Batavia oli noin penikulman päässä rannalla. Sen takaa näkyi viheriää vuoristoa, jossa oli puiden ympäröimiä kaupunkilaisten omistamia kauniita taloja. Näköala oli kaunis ja kasvullisuus runsas silmää virkistävän vihreytensä vuoksi. Satamassa oli suuria ja pieniä laivoja, joiden mastot muodostivat oikean metsän, lahden vesi oli kirkasta ja sinistä, aaltoillen hiljaa vienossa tuulessa. Kaupunkikin oli miellyttävän näköinen, sillä sen valkoiset talot kuvastuivat sievästi tummanviheriöihin puihin, joita kasvoi puutarhassa ja katujen reunoilla.

"Onko todellakin mahdollista", huomautti Filip Batavian kapteenille, "että tuo kaunis paikka on niin epäterveellinen? Näöstä päättäen voitaisiin siitä luulla aivan toista."

"Kuten saaren myrkylliset käärmeet piiloutuvat kukkapenkereihin, niin hiipii myös kuolema täällä runsaassa ja kauniissa luonnossa. Oletteko nyt jo terveempi, herra Vanderdecken?"

"Paljonkin", vastasi Filip.

"Olette kuitenkin niin heikko, että neuvon teitä lähtemään maihin."

"Käytän hyvin mielelläni lupaustanne hyväkseni. Kauanko tulemme viipymään täällä?"

"Emme hyvinkään kauan, koska meitä on käsketty pian palaamaan. Lastimme on valmis ja otamme sen laivaan heti kun olemme tyhjentäneet ruumamme."

Filip seurasi kapteenin neuvoa ja pääsi vaikeudetta asumaan erään vieraanvaraisen kauppiaan luokse, jolla oli talo kaupungin läheisyydessä hyvin terveellisellä paikalla. Hän oli siellä kaksi kuukautta tervehtyen kokonaan ja palasi laivaan vasta pari päivää ennen sen lähtöä. Paluumatka oli onnellinen ja päivälleen neljän kuukauden kuluttua heidän Bataviasta lähtönsä jälkeen olivat he St. Helenan läheisyydessä, sillä laivat purjehtivat siihen aikaan tavallisesti niin sanottua itäistä reittiä Afrikan rannikkoa pitkin, lähestymättä Amerikkaa. Koska he olivat sivuuttaneet jälleen niemen kohtaamatta kummituslaivaa, oli Filip nyt aivan terve ja sitäpaitsi reippaalla tuulella. Odottaessaan tuulta saaren läheisyydessä huomasivat he muutaman laivaa kohti soutavan veneen, joka saavuttikin sen kolmen lunnin kuluttua. Miehistö oli hyvin väsynyt, sillä se oli ollut pari päivää veneessä. He ilmoittivat kuuluvansa erään pienen hollantilaisen laivan miehistöön, joka pari päivää sitten oli ruvennut vuotamaan ja uponnut. Se oli täyttynyt niin äkkiä vedellä, että he tuskin olivat ennättäneet pelastua. Veneessä oli kapteeni, perämiehet ja kaksikymmentä matruusia sekä muudan vanha katolilainen pappi, jonka hollantilainen maaherra oli lähettänyt kotiin senvuoksi, että hän oli vastustanut hollantilaisten etuja Javassa ollessaan. Pappi oli asunut alkuasukasten luona, jotka vähän aikaa olivat suojelleetkin häntä, sillä japanilaisetkin halusivat saada hänet käsiinsä mestatakseen hänet. Vihdoin oli papin ollut pakko turvautua hollantilaisiin, lempeimpiin vihollisiinsa.

Hollannin hallitus oli päättänyt karkoittaa hänet maasta ja hänet oli senvuoksi viety laivaan lähetettäväksi kotiin. Kapteenin ja miehistön kertomuksesta päättäen oli vain yksi henkilö hukkunut, nimittäin muudan mahtava mies, joka oli vuosikausia ollut hollantilaisten edustajana Japanissa. Hän oli aikonut palata Hollantiin koottuine rikkauksineen, mutta päästyään veneeseen oli hän halunnut palata laivaan pelastaakseen erään arvokkaan laatikon, joka sisälsi timantteja ja muita jalokiviä. Heidän odottaessaan häntä oli laiva äkkiä vajonnut ja vähällä imenyt heidätkin mukaansa. He olivat kuitenkin odottaneet jonkun aikaa nähdäkseen, sukeltaisiko hän esiin, mutta hän ei ollut enää näyttäytynyt.

"Tiesin tapahtuvan jotakin", sanoi vajonneen laivan kapteeni istuessaan kajuutassa Filipin ja Batavian kapteenin kanssa, "sillä kolme päivää aikaisemmin näimme kummituslaivan."

"Mitä, tuon niin sanotun Lentävän Hollantilaisenko?" kysyi Filip.

"Aivan niin", vastasi kapteeni. "Olen usein kuullut puhuttavan siitä, mutta en ole onnekseni milloinkaan ennen sitä kohdannut. Toivon, etten ikinä sitä enää näkisi, sillä nyt olen köyhä mies ja minun on pakko aloittaa kaikki uudestaan."

"Minäkin olen kuullut kerrottavan siitä", huomautti Batavian kapteeni. "Minkä näköinen se oli?"

"Puhuakseni totta näin vain vilahduksen sen rungosta. Tapaus oli hyvin kummallinen. Yö oli kaunis, taivas kirkas ja olin jo mennyt nukkumaan, kun perämies herätti minut noin kahden aikaan yöllä kutsuen minut kannelle. Hän kertoi miehistön pelkäävän erästä näkyvissä olevaa kummituslaivaa. Mentyäni ylös huomasin taivaanrannan kirkkaaksi, vaikka laivan läheisyydessä olikin hieman sumua. Laivan vauhti oli noin neljä ja puoli solmua, mutta emme sittenkään päässeet pois sumusta. 'Katsokaahan tuonne', sanoi perämies. 'Hm, mitä maailmassa siellä onkaan?' vastasin hieroen silmiäni. 'Sumua, vaikka taivas onkin kirkas ja tuuli rivakka.' Näimme taivaanrannan laivan kummallakin puolella, sillä sumuvyöhyke oli vain muutamien satojen jalkojen levyinen. 'Kuunnelkaa nyt, kapteeni', sanoi perämies, 'nyt puhuvat ne jälleen.' 'Puhuvat!' toistin, mutta jännitettyäni korviani kuulin todellakin ääniä. 'Tähystäjä, olkaa huolellinen siellä keulassa!' huusi muudan. 'Laiva ylihangan puolella!' kuulin jonkun vastaavan. 'Soittakaa sitten kelloa siellä!' ja me kuulimme, miten kello rupesi kalkattamaan. 'Siellä on varmaankin joku laiva', sanoin perämiehelle. 'On kyllä, mutta se ei ole tämän maailman aluksia', vastasi hän. 'Ladatkaa keulatykki! Kyllä, kapteeni', kuului nyt sumusta, joka näytti vain tihenevän ympärillämme. 'Valmis on, kapteeni!' Tykinlaukaus jyrähti kuin ukkonen korvissamme ja sitten --"

"Niin, mitä sitten tapahtui?" kysyi Batavian kapteeni pidättäen henkeään.

"Tapahtuiko?" vastasi toinen kapteeni juhlallisesti. "Sumu ja kaikki muukin haihtuivat kuin taikavoimasta, taivaanranta oli kirkas eikä mitään näkynyt."

"Onko se mahdollista?"

"Kannella oli kaksikymmentä meistä, jotka voivat todistaa puheeni oikeaksi", vastasi kapteeni. "Tuo vanha katolilainen pappi seisoi vieressäni koko ajan. Matruusit ennustivat jotakin onnettomuutta ja kun me tarkastimme pumpun aamuvahdin aikana, huomasimme ruumassa neljä jalkaa vettä. Aloimme tyhjentää laivaa, mutta vesi voitti meidät ja laiva upposi, kuten jo kerroin. Perämies sanoi tuntevansa laivan ja kertoi sitä nimitettävän Lentäväksi Hollantilaiseksi."

Filip vaikeni, mutta iloitsi suuresti kuulemastaan. "Jos nyt isäraukkani kummituslaiva", ajatteli hän, "näyttäytyy muillekin tuottaen onnettomuutta, ei oloni laivassa vaikuta mitään. Käytän vain hyväkseni tilaisuutta, joka vie minut yhteen sen kanssa panematta ollenkaan niiden henkeä alttiiksi, joiden kanssa purjehdin. Nyt on mieleni rauhoittunut ja voin hyvällä omallatunnolla jatkaa etsimistäni."

Seuraavana päivänä tutustui Filip katolilaiseen pappiin, joka osasi puhua hollannin kieltäkin. Isä oli kunnioitusta herättävä noin kuusikymmenvuotias ukko, jonka pitkä aaltoileva parta oli aivan harmaa. Hän käyttäytyi hyvin miellyttävästi ja keskusteli mielenkiintoisesti.

Kun Filip seuraavana yönä oli vahdissa, käveli vanhus hänen kanssaan edestakaisin kannella, ja pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti Filip hänelle olevansa katolilainen.

"Se on todellakin jotakin tavatonta, koska olette hollantilainen", sanoi pappi.

"Myönnän sen", vastasi Filip, "eikä siitä mitään tiedetäkään täällä laivassa. En ole salannut sitä senvuoksi, että häpeän uskontoani, vaan pelosta, että se mahdollisesti aiheuttaa väittelyä, josta en välitä."

"Olette menetellyt viisaasti, poikani. Ellei luterilainen oppi kanna parempia hedelmiä kuin mitä olen nähnyt tuolla idässä, ei se ole sen hyväksyttävämpää kuin epäjumalanpalveluskaan."

"Sanokaa minulle, isä -- miehistö puhuu kummallisesta näystä muutamasta laivasta, jonka miehistönä ei ole tavallisia kuolevaisia. Näittekö tekin sen?"

"Näin sen, minkä muutkin", vastasi pappi, "ja mielestäni oli näky hyvin ihmeellinen, melkeinpä yliluonnollinen. Olin kuitenkin kuullut puhuttavan tuosta kummituslaivasta ja sen aiheuttamista onnettomuuksista ennenkin. Ei meitäkään säästetty. Meillä oli laivassamme muudan henkilö, joka nyt on kuollut, mutta jonka syntitaakka riitti upottamaan minkä laivan tahansa. Meri nieli hänet rikkauksineen, joista hän toivoi saavansa nauttia kotiin tultuaan. Siitä nähdään, että kaikkivaltias rankaisee joskus oikeudenmukaisesti jo tässäkin maailmassa sellaisia, jotka ovat ansainneet hänen vihansa."

"Tarkoitatte kai tuota hollantilaista, joka upposi laivan mukana?"

"Kyllä, mutta hänen syntiluettelonsa on niin pitkä, että tulen tulevana yönä kertomaan sen teille. Olkoon rauha kanssanne, poikani, ja hyvää yötä."

Ilma pysyi kauniina ja Batavia kääntyi vastatuuleen illalla ankkuroidakseen seuraavana päivänä St. Helenan satamaan. Kun Filip tuli kannelle kahdentoista jälkeen, oli vanhus jo siellä odottamassa häntä. Laivassa oli kaikki hiljaista ja rauhallista, matruusit nukkuivat tykkien välissä ja Filip meni perään uuden tuttavansa kanssa. He istuutuivat ja pappi alkoi kertoa:

"Luultavasti ette tiedäkään, että portugalilaiset, vaikka he ovatkin innokkaita saavuttamaan lujan jalansijan valloittamissaan maissa, jotka he rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään ovat löytäneet ja joiden anastamisessa he ovat luultavasti tehneet monta rikosta, eivät kumminkaan ole unhottaneet kaikille katolilaisille hyvin kallisarvoista asiaa, nimittäin oikean uskon levittämistä pakanallisiin maihin. Muutamien haaksirikkoutuneiden portugalilaisten välityksellä tutustuimme Japaniin ja seitsemän vuotta myöhemmin nousi pyhä ja siunattu" Pyhä Fransiskus Ximon saarelle, jonne hän jäi kahdeksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi saarnaamaan oppiamme ja kääntämään pakanoita. Myöhemmin matkusti hän Kiinaan, mutta ei päässytkään perille, vaan kuoli matkalla. Hänen kuolemansa jälkeen kääntyi paljon japanilaisia uskoomme, vaikka pakanalliset papit vainosivatkin heitä kovasti. Oppi levisi kuitenkin nopeasti ja monet tuhannet palvelivat pian oikeata Jumalaa.

Jonkun ajan kuluttua perustivat hollantilaiset kauppa-aseman Japaniin, mutta huomattuaan, että aseman läheisyydessä asuvat kristityt halusivat olla kauppavaihdossa vain portugalilaisten kanssa, joihin he luottivat, tuli heistä meidän vihollisiamme, ja tuo mies, josta olemme puhuneet ja joka silloin oli hollantilaisen aseman hoitaja, päätti suunnattomassa kullanhimossaan tehdä kristinuskon epäilyttäväksi maan hallitsijan silmissä syöstäkseen siten portugalilaiset ja heidän liittolaisensa turmioon. Niin, poikani, käyttäytyi mies, joka oli omaksunut luterilaisen opin, koska se muka oli puhtaampi kuin meidän.

Läheisyydessä asui muudan rikas japanilainen, joka molempine poikineen oli kääntynyt kristinuskoon ja kastettu. Hänellä oli kaksi muutakin poikaa, jotka olivat virkamiehinä keisarin hovissa. Tämä japanilainen oli lahjoittanut meille talon, että voisimme perustaa siihen koulun, mutta hänen kuolemansa jälkeen vaativat nuo molemmat hovissa olevat pojat, jotka olivat pakanoita, meiltä tuota taloa takaisin. Kieltäydyttyämme rupesi hollantilainen kiihoittamaan noita nuoria aatelismiehiä meitä vastaan käskien heidän ilmoittaa keisarille, että portugalilaiset ja kristityt olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Kun asiamieheltä kysyttiin, onko hänkin kristitty, sanoi hän olevansa vain hollantilainen.

Keisari, uskoen salaliiton olemassaoloon, käski heti tappaa kaikki portugalilaiset ja sellaiset japanilaiset, jotka olivat kääntyneet kristinoppiin. Hän varusti siihen tarkoitukseen sotajoukon ja uskoi sen päällikkyyden noille kahdelle aatelismiehelle, joista äsken kerroin, noille sen miehen pojille, joka oli lahjoittanut meille talon. Kristityt, huomattuaan, että vastustus oli tässä heidän ainoa pelastuksensa, tarttuivat myös aseihin ja valitsivat päällikökseen nuo toiset japanilaiset aatelismiehet, jotka isän kanssa olivat kääntyneet. Siten oli noiden joukkojen johtajina neljä veljestä, kaksi kummallakin puolella.

Kristittyjen sotajoukossa oli noin neljäkymmentätuhatta miestä, mutta tietämättä sitä lähetti keisari sitä vastaan kaksikymmentäviisituhatta lannistamaan ja hakkaamaan sen maahan. Sotajoukot kohtasivat toisensa ja kovan taistelun jälkeen (japanilaiset ovat hyvin urhoollisia) voittivat kristityt ja lukuunottamatta muutamia, jotka pelastuivat veneihin, tuhottiin koko keisarin armeija.

Tämän voiton johdosta kääntyi vielä paljon japanilaisia uskoomme, niin että armeijamme miesluku lisääntyi pian viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Mutta kun keisari kuuli joukkojensa tulleen voitetuiksi, pani hän toimeen uuden sotaväenoton ja järjesti sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijan antaen kenraaleilleen sellaisen käskyn, että kaikki muut kristityt pitää tappaa, paitsi noita kahta johtajaa, jotka hän halusi saada elävänä käsiinsä kiduttaakseen heidät kuoliaiksi. Kaikki sovintoehdot raukesivat ja keisari rupesi itse joukkojensa johtajaksi. Armeijat kohtasivat toisensa ja ensimmäisen päivän taistelu oli voitokas kristityille. He menettivät kuitenkin toisen johtajansa, joka haavoittui ja otettiin vangiksi, ja koska ei armoa annettu, olivat heidän muutkin tappionsa melko tuntuvat.

Toisena päivänä ratkaistiin sitten kristittyjen kohtalo. Heidän ylipäällikkönsä kaatui ja lukuisampi vihollinen tappoi heidät kaikki viimeiseen mieheen. Keisari hyökkäsi taistelun jälkeen kauempana olevaan leiriin murhauttaen vanhukset, vaimot ja lapsetkin. Kuusikymmentätuhatta kristittyä sai siten surmansa. Verilöyly ei loppunut siihenkään, sillä monien vuosien kuluessa toimeenpantiin saarilla tarkkoja etsimisiä kristittyjen löytämiseksi ja kiinni saadut kidutettiin julmasti kuoliaiksi. Noin viisitoista vuotta sitten tapettiin viimeinen kristitty Japanissa, ja kaikkien murhattujen luku nousee yhteensä noin neljäänsataantuhanteen. Koko tämän teurastuksen aiheuttivat tuon miehen ahneus ja petollisuus, joka muutamia päiviä sitten sai oikeudenmukaisen rangaistuksensa. Hollantilainen yhtiö oli tyytyväinen hänen menettelyynsä, joka hankki sille sellaisia etuja, ja hän oli sittemmin monta vuotta heidän edustajanaan siellä. Hän oli nuorukainen tullessaan sinne, mutta hänen tukkansa oli harmaantunut hänen aikoessaan palata omaan maahansa. Hän oli koonnut suunnattoman omaisuuden, joka kuitenkin hukkui hänen kanssaan.

"Elän enää vain muutamia vuosia ja Jumala tietää minun vastustelematta täältä lähtevänkin", lopetti pappi poistuen melkein heti mennäkseen nukkumaan.

"Kertoisinko hänelle tarinani?" ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Tunnen, että voisin sen tehdä, mutta -- ei! Koska en kertonut sitä isä Seysenillekään, en kerro hänellekään. Antautuisin silloin hänen valtaansa ja hän voisi pakottaa minua --. Ei, salaisuuteni on minun enkä ole minkäänlaisten neuvonantajien tarpeessa." Hän kaivoi kalleutensa esille poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Batavia oli muutamia päiviä ankkurissa St. Helenan satamassa jatkaen sitten matkaansa. Kuuden viikon kuluttua ankkuroi laiva jälleen Amsterdamin satamaan ja saatuaan luvan kapteenilta lähti Filip heti kotiinsa ottaen mukaansa vanhan portugalilaisen papin, Mathiaksen, jolle Filip tultuaan hänen ystäväkseen oli tarjonnut asunnon luonaan niin pitkäksi ajaksi kuin pappi aikoi viipyä Hollannissa.

XIII.

"Tarkoitukseni ei ole mitenkään säikähdyttää teitä, poikani", sanoi isä Mathias, "mutta teidän pitää muistaa, että elämme katoavaisessa maailmassa, ja ajatella, että poistumisestanne täältä on kulunut jo melkoisesti aikaa. Teidän pitäisi hillitä hieman pursuavaa iloanne ja valoisia toiveitanne, jotka ovat täyttäneet mielenne laivasta lähtömme jälkeen. Luotan Jumalan armahtavaisuuteen ja toivon kaiken olevan niin hyvin, että te muutamien minuuttien kuluttua saatte sulkea rakkaan vaimonne syliinne, mutta karaiskaa luontonne pettymyksienkin varalta. Meillehän sanottiin jo Fliessingenissä suuren onnettomuuden kohdanneen näitä seutuja ja kuolema on ehkä kutsunut pois niin kauniin ja nuoren olennon."

"Kiiruhtakaamme, isä", vastasi Filip.

Hän lisäsi vauhtiaan ja jätti vanhuksen kauas jälkeensä. Kun hän tuli sillalle, oli kello melkein seitsemän aamulla.

Hän huomasi alimmaisten ikkunain luukkujen vielä olevan kiinni ja oven olevan auki. Keittiössä paloi tuli ja kun hän aukaisi oven, näki hän palvelijattaren nukkuneen tuoliinsa. Hänellä ei ollut aikaa herättää tyttöä, sillä hän kuuli äänen ylikerrasta huutavan: "Maria, lääkärikö sieltä tuli?"

Filip harppasi portaat kolmella askeleella, työnsi äskeisen puhujan syrjään ja aukaisi Aminen huoneen oven.

Pieni yölamppu levitti heikkoa valoaan huoneeseen. Vuodeverhot oli vedetty kiinni ja sängyn vieressä lattialla oli isä Seysen polvillaan. Filip säikähti, veri pakeni hänen sydämeensä eikä hän voinut puhua, mutta vähän ajan kuluttua purki hän tuskansa syvään huokaukseen, joka kiinnitti papin huomion puoleensa. Tunnettuaan tulijan nousi isä polviasennostaan ojentaen kätensä Filipille.

"Hän on siis kuollut!" huudahti Filip.

"Ei, poikani, meillä on vielä toivoa. Hän on juuri taudin käännekohdassa ja tunnin kuluttua on hänen kohtalonsa ratkaistu. Hän jää silloin joko elämään tahi seuraa niitä monia satoja, jotka tämä kauhea kulkutauti on vienyt hautaan."

Isä Seysen vei nyt Filipin vuoteen viereen ja veti verhot syrjään. Amine oli tiedotonna, hengitti raskaasti ja hänen silmänsä olivat kiinni. Filip tarttui hänen polttavaan käteensä, polvistui, suuteli sitä ja purskahti itkuun.

"Tämä on surullinen tervetuliaistoivotus sinulle kotiin tullessasi, Filip", sanoi isä Seysen. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto ja muista, että vielä on toivoa. Lääkäri, joka on hoitanut häntä, sanoi niin. Hänen pitäisi tulla uudestaan tänne parin minuutin kuluttua. Amine sairastaa lavantautia, joka viimeisten kuukausien kuluessa on tappanut kokonaisia perheitä ja raivoaa vieläkin vähentymättömällä voimalla. Sellainen perhe voi pitää itsensä onnellisena, jonka ei tarvitse murehtia muuta kuin yhtä kuollutta. Toivon melkein, ettet olisi tullutkaan vielä, sillä tauti on hyvin tarttuvaa. Useat ovat matkustaneet pois maasta suojellakseen itseään eikä meillä onnettomuudeksemme ole ollut tarpeeksi lääkäreitäkään, sillä tauti ei ole valinnut uhrejaan, vaan tappanut heitäkin."

Ovi aukeni nyt hiljaa ja huoneeseen tuli muudan pitkä tumma mies pitäen viinietikassa kasteltua sientä nenänsä edessä. Kumarrettuaan Filipille ja papille meni hän vuoteen luo. Hän koetti sairaan valtimoa, siveli kädellään hänen otsaansa ja peitteli hänet sitten hyvästi. Ojennettuaan Filipille etikassa kastellun sienen, että Filip käyttäisi sitä, viittasi hän isä Seysenille, että tämä seuraisi häntä pois huoneesta.

Minuutin kuluttua palasi pappi takaisin. "Olen saanut tietää, mitä meidän pitää tehdä, poikani. Hän luulee, että Amine voidaan pelastaa, kun vain varomme, ettei hän saa työntää peitteitä yltään. Kaikki riippuu siitä, saako hän olla rauhassa sittenkuin hän herää."

"Sen me nyt luullakseni ainakin voimme luvata", sanoi Filip.

"En pelkää, että palaamisenne tahi näyttäytymisenne vaikuttaa pahasti, sillä ilo tappaa harvoin, mutta on olemassa muita levottomuuden aiheita."

"Millaisia, isä?"

"Filip, Amine on nyt houraillut kolmetoista vuorokautta enkä ole muulloin poistunut hänen luotaan kuin täyttäessäni velvollisuuksiani muita tarvitsevia kohtaan. Olen pelännyt jättää häntä yksikseen, Filip, sillä houriossaan on hän kertonut sellaisia asioita, jotka ovat täyttäneet mieleni kauhulla. Ne ovat varmasti painaneet kovasti hänen mieltään ja viivyttäneet paranemista. Muistatte kai, Filip Vanderdecken, minun kerran halunneen saada tietää tuon salaisuuden, joka vei äitinne hautaan ja joka nyt lähettää ehkä nuoren vaimonnekin sinne, sillä on selvää, että hän tietää kaikki. Eikö asia olekin niin?"

"On, isä", vasasi Filip surullisesti.

"Ja houriossaan on hän kertonut minulle kaikki. Olkaa nyt hänen luonaan, Filip. Palaan puolen tunnin kuluttua, sillä silloin ratkaistaan, jääkö hän elämään, vai menetättekö hänet."

Filip kuiskasi nyt isä Seysenille tuoneensa isä Mathiaksen vieraakseen. Hän käski isän ilmoittaa vieraalle asioiden tilan pyytäen isää huolehtimaan, että vieras saa arvonsa mukaisen vastaanoton. Isä Seysen poistui nyt huoneesta ja Filip istuutui vuoteen viereen siirtäen verhot syrjään.

Filip oli tullut kotiin mitä iloisimmalla tuulella toivoen saavansa syleillä rakastettuaan, mutta nyt olikin hänen pakko luopua tuosta toivostaan äkkiä. Tauti oli muuttanut Aminea suuresti, hänen järkensä oli pimennyt, hän ei nähnyt miestään ja hänen elämänsä oli aivan hiuskarvan varassa.

"Ah", ajatteli Filip, "näinkö meidän pitikin tavata toisemme, Amine? Jumala taivaassa, ole armollinen ja anna minulle anteeksi. Vaikka olenkin rakastanut tätä enkelimäistä olentoa enemmän kuin sinua, niin säästä hänet kuitenkin, hyvä Jumala, tahi muuten menetän järkeni."

Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili. Sitten hän kumartui Aminen puoleen ja painoi suukkosen hänen polttaville huulilleen, jotka nyt tuntuivat hieman kosteilta, kuten sairaan otsakin. Hän katsoi Aminen käsiä ja nekin olivat kosteat. Peiteltyään hänet uudestaan istuutui hän jälleen vuoteen viereen häilyen toivon ja pelon välillä.

Neljännestunnin kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen Aminen hikoilevan kovasti. Hänen hengityksensäkin tuli vähitellen tasaisemmaksi ja sen sijaan että hän ennen oli maannut aivan hiljaa, alkoi hän nyt liikkua ja tulla levottomaksi. Filip piti hänestä hyvää huolta peitellen hänet aina uudestaan, kunnes hän lopulta näytti vaipuvan raskaaseen ja virkistävään uneen. Vähän ajan kuluttua tulivat lääkäri ja isä Seysen. Filip kertoi heille lyhyesti, mitä oli tapahtunut.

"Vaimonne on pelastunut, herra", sanoi lääkäri, "mutta viisainta on, ettette näyttäydy hänelle vielä, sillä sellainen mielenliikutus voisi olla liian paljon hänen heikoille voimilleen. Teidän pitää antaa hänen nukkua niin paljon kuin suinkin ja sitten kuin hän herää, on hän tullut tajuihinsa. Antakaa isä, Seysenin hoitaa häntä."

"Enkö saa odottaa täällä hänen heräämistään? Kiiruhdan sitten huomaamatta pois."